sunnuntai 24. syyskuuta 2017
Luna esittelee, kahden kuukauden lukijasuosikit, mustatorvisieniä ja...kirjamessulippuja
Kummikoiruutemme Luna esittelee tässä Hvitträskiä 'papinsa' Jyrki Äikäs kuvaamana. Luna on homekoira ja hänellä on samassa perheessä sisko Lulu, äiti Ninni ja isä Easy. Luna tulee silloin tällöin meille saamaan erityishuomiota ja -hemmottelua.
Kahden kuukauden lukijasuosikkini blogissa ovat yllä. Lunasta aasinsilta Makaroffin Homeäidin päiväkirjaan, joka on todella kuin trilleriä lukisi, mutta sillä erotuksella, että kaikki kirjassa on todellista! Susanna Makaroffin tapauksessakin apuna olivat mm. homekoirat, jotka ovat paljon enemmän ja varmemmin oikeassa kuin ne viranomaiset, jotka yrittävät peitellä homevaurioita.
Ensimmäisen kerran löysin lehdostamme mustatorvisieniä ja innostuin vähän liikaa: kaaduin isosti, kuten aikaisemmin kerroin. Olen kuitenkin ihan iskussa nyt, joten ei hätää. Ja näitä sieniä on useita ryppäitä, vain kantarelleja ei ole enää tullut lisää.
Lumimies karsimassa männyn oksia. Aloin ihmetellä, että mihin on kadonnut pieni, oranssi vaahtera, jonka olisi näin hyvän suven jälkeen pitänyt kasvaa paljon. No, sitä painoivat männynoksat, mikä
olisi pitänyt huomata tästä viime vuoden kuvasta, mutta ei me silloin mitään huomattu, sillä oli paljon muuta. Liikaa muuta.
2014 pieni, mutta kaunis eikä vielä hätää oksista, jotka sitä ovat nyt estäneet kunnon kasvusta. Tästä lähin pikkuvaahtera verhoo männyn runkoa ja ainakin syksyisin tässä keltaoranssissa voimavärissä.
Syyspesämme villiviinien ja syyshortensioiden suojassa.
Viime vuonna kun matkasimme lokakuun lopussa Helsingin kirjamessuille, jämähdimme Hartolan pellolle seuraamaan huikeaa lähtöjärjestäytymistä, jossa pitkän jonon johtajajoutsen antoi äänimerkkejä ja ryhmä teki uuden muodostelman. Pelto kaartui vasemmalta alaspäin, joten ei mitään mahdollisuutta saada kuvaa kaikista upeista linnuista. Menneellä viikolla ylitsemme lensi Lumimiehen laskujen mukaan yhdellä kertaa vähintäin 300 joutsenta. Niin isoa ryhmää en ole ikinä ennen nähnyt liikkeellä yhtä aikaa.
Siis tänne olimme menossa. Olin ensimmäistä kertaa liikkeellä operaation jälkeen ja kestinkin messuilla vain päivän, vaikka olimme pääkaupungissa koko viikonlopun. Siis fysiikkani kesti vain päivän, minä voisin olla kirjamessuilla vaikka viikon! Oletko menossa Turun Kirjamessuille 6.-8.10.2017? Minulla on kaksi lippua, jotka arvon avecina eli yhdelle, joka voi sitten ottaa kaverinkin mukaan. Arvonta auki ke 27.9. klo 12 saakka. Laittakaa kommenttiin mukaan sähöpostiosoitteenne, kiitos.
Lunan sisko Lulu Hvitträskin puutarhassa. Lululla on tosi myrtsi ilme... :)
Ensi viikon loppupuolella tai viikonloppuna vihdoinkin Kirstin puutarhaan. Huomenna kirjoitan tiistain kirjaa 'ulos', ulkoilen etc. ja tänään luen jo kiinnostavaa seuraavaa: Syyskirjasadon korkein hetki!
Bis Dienstag!
Leena Lumi
perjantai 22. syyskuuta 2017
Mongolianvaahteroiden tunnelmissa viikonloppuun
Mongolianvaahteramme eivät ole vielä ruskassa, mutta niiden suloiset siemenkodat ovat. Lapsuuden vaahteranenät.
Tässä kohtaa piti olla monipolvinen postaus sitä sun tätä, mutta olen mennyt liian lujaa, joten päätin nyt, että hennosti vain vinkkaan tulossa olevan kahden kuukauden lukijasuosikkikirjat, miniarvonnan, mustatorvisieniä, 'outo lintu puussa' ja puutarhahulluille pääsy kurkistamaan Kirstin puutarhaan eilen kuvattuna. Mitä muuta: Huippudekkareita ja Kochia!
Nyt on viimeisetkin Syrjäisen maan jaksot katsottu ja huomenna siirrymme Dicten maailmaan. Puutarhailua eli pitkästä aikaa syyslannoitusta ja haravointia, joka on suorastaan rauhoittavaa. Nyt ei grillattua lohta vaan tätä parasta ikinä lohilaatikkoa sunnuntaina, huomenna kaalikääryleitä lounaaksi, illalla 'vain' maailman terveellisintä salaattia kera punaviinilasillisen, kokeilkaa, sopii hyvin ja ihan ilman leipää, jos farkun vyötärö puristaa. Makeannälkään tosin tein tänään Lumimiehen toivomuksesta tiikerikakun ja jemma nimisessa paikassa on kaksi Magnum Classicia eli plus miinus nolla.
Mongolianvaahtera, 'Acir ginnala', on suuri pensas, mutta sen voi kasvattaa myös pikkupuuna vaikka puutarhan japanilaiseen osaan. Kun ostimme tämän kotimme etupihalla oli kolme mongolianvaahteraa ja niiden ruskavärit olivat/ovat hyvin valitut, sillä yhdestä tulee viininpunainen, toisesta keltainen ja kolmannesta oranssi. Oksat ovat upean kiemuraiset ja yhteen kohtaan on muodostunut suorastaan kutsuva istuin. Jotain satumaista näissä pensaissa on, sillä Meri kavereineen kiipeili niissä ja sanoivat kolmen suuren pensaan ryhmää satumetsäksi. Nyt kahta pitkin kasvaa sininen alppikärhö, joka kukkii ennen kuin pensaat ovat täydessä lehdessä. Myös roikkuvat niistä kuin liaanit.
Mikä parasta, nyt pensaat ovat onnistuneet leviämään niin, että voin valita, missä ne saavat jatkaa kasvuaan isoiksi. Pitää vain suojata talvella jänisverkoilla, sillä tuoreet pensaat maistuvat ainakin jäniksille.
Toivotan kaikille tasapuolisesti rauhaisaa viikonloppua tämän illalla kuvatun 'nenäryppään' kera♥
Kirja käteen ja rauhoittumaan nyt Leena! Ehkä sinäkin...
Love
Leena Lumi
Cry Me A River
Vanhat jännittävät oksat ja uutta versoa.
Tämä kuva on jo monen vuoden takaa. Näyttää jotenkin dramaattiselta! Pääoksat entisestään vahvistuneet, mutta viime talven kaksi märän lumen päivää veivät aivan vanhimmista oksia, näitä siis kolme vanhaa. Mutta nyt kasvaa uutta senkin edestä...Pitäisi vain muistaa kuvata. Monta uutta alkua ovat siementäneet ja verkotamme nekin, sillä osa jää ja aivan muuallekin kuin etupihalle tai ainakin sen toiselle puolelle ja 1-2 lähtee Merille.
torstai 21. syyskuuta 2017
Kallionauhusten syysjäähyväiset
Tähän aikaan vuodesta olen kuin liimattu etupihallemme ja tässä jutussa tulee yksi tuttu viehätys eli kallionauhus Desdemona, josta on Leena Lumin puutarhassa lisää vuosien varrelta ja tarina siitä, miten melkein nämä onnistuimme menettämään. Kuvassa näkyy yksi vanhimmista kartiovalkokuusistamme sekä sen vasemmalla puolella nuorin eli tämän suven istutus, joka on jo yhdestoista tätä ihastuttavaa 'sokeritoppaa'.
Takana yli 30 vuotta vanhat mongolianvaahterat, tyttäremme Merin lapsuuden satumetsä, jossa sai kiipeillä kaverien kanssa ja nauttia runkojen konkeloista.
Nämä ihmettelevät tässä kuvaajan intoa heihin:)
Kalliolle päin etu/yläpihalta kuvattuna. Huomaa jo, miten osa kukista on lakastumassa, kun osa vasta avautunut eli ne valo-olosuhteet.
Kuvassa näkyvän pihavalon juurella sitten nuori syyshortensia Wim's Red, jota seuraamme omassa luvussaan. Kallionauhukset hyvästelevät tältä vuodelta ja kiittävät kiinnostuneita!
Minä en taida vielä toivotella viikonloppuja, vaan ilmestyn muutamalla kuvalla ja sitten seli, seli, seli...:) Olen käynyt kuvaamassa sekä omassa lehdossa että puutarhavierailulla, onnistunut kaatumaan elämäni eka kerran ihan kasvoilleni...kyllä kävelysauvat voivat olla vaaralliset!, onneksi nurmikollamme, joka on käytännössä pehmeää sammalta ja tullut sisään lenkkarit litisevän märkinä sekä...Ehkä tämä kaikki ei tähän viikkoon, mutta jotain kuitenkin.
Love
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
tiistai 19. syyskuuta 2017
L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset
Jos jostain olen odottanut uusintapainosta, niin se on Sisko
Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Se on kirja, jossa palaamme Prinssi Edwardin
saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin.
Mainitun kirjan luettuani olen jaksanut toistaa, että ’jos haluat päästä Maud
Montgomeryn kirjoihin aidosti sisälle, lue tämä avainkirja!’ Kirja julkaistiin
ensimmäisen Anna –kirjan ilmestymisen 100 –vuotismuistoksi. Minerva -kustannus, jolla
on suuri ansio Montgomeryn vähemmän tunnettujen tyttöjenkin suomeksi
julkaisijana, tarjoaa meille nyt kuin kaksi Montgomery –onnea samoissa kansissa,
sillä saamme Anna ja muut ystävämme sekä Montgomeryn varhaiselämäkerrallisen Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset (The Alpine
Path: The Story of My Career, suomennos Saana Rusi) Alppipolku ilmestyy
Rusin tulkitsemana sata vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Alppipolun Montgomery kirjoitti aikanaan jatko-osina
Everywoman’s World –lehteen. Tarinat kertoivat Maudin lapsuudesta,
luontorakkaudesta ja jo varhain heränneestä kirjallisesta innoituksesta. Tarinat etenivät päiväkirjanomaisina kertomuksina, joissa Maud piti suitset tiukoilla eikä edes
toimituksen painostamana alkanut kertoa oman elämänsä rakkausjutuista.
Alppipolun sävy on kepeä, mutta ken on lukenut kaikki Montgomeryn suomennetut
kirjat, löytää kyllä haluamansa kipupisteet. Ne, jotka kirjailija kirjoitti
henkilökohtaiseen päiväkirjaansa ja joka julkaistiin vuosikymmeniä hänen
kuoltuaan.
Sisko Ylimartimon Alppipolulle saatteeksi kerrotaan, miten
hän halusi lastenlastensa saavan tietää, hänen joskus olleen nuori ja poikien
ihailema, nuori nainen, joka kulki pitseissä, sorsetissa ja silkkisukissa:
Ystävät arvostivat (”se on Maudia se”), ja viholliset
pitivät häntä flirttinä.
Alppipolulla on arvonsa Lucy Maud Montgomeryn varhaisena
omaelämäkertana. Hän oli orpotyttö, joka oli sinnikkäästi kouluttautunut
opettajaksi ja tullut maailmankuuluksi kirjailijaksi. Hänen arvostamansa
sosiaalinen status oli kohdallaan: puoliso oli pappi, ja heillä oli kaksi
pientä poikaa. Keski-ikäisenä hän eli silkkisukka- ja pitsivaihetta ja oli jo
saavuttanut erään huipun.
...kaipuu korkeuksiin on ainainen. Milloinkaan ei voi
saavuttaa kaikkein korkeinta huippua. Kuitenkin on ihanaa päästä ylängölle
ja...
...ja mitä sitten? Unohtaa ne huiput, joihin ei koskaan uskaltautunut ryhtyä, joita ei koskaan tavoittanut tässä elämässä?
Alppipolku on kuvaannollisesti ne vuodet, joina Maud asui
vielä kotonaan Prinssi Edwardin saarella. Cavendish, sen punaiset tiet ja suuret puut, saaren rannat ja
jokainen tuttu kivi, jokainen kukka, keiju ja rantojen kotilot, olivat hän luovuutensa lähde
josta ammentaa. Vanha, rakas koti kuitenkin etääntyi kun isoäiti Macneill kuoli
87 vuoden iässä 1911. Yllättäen Maud menee naimisiin heinäkuun viidentenä ja
matkustaa kaksi päivää myöhemmin Ewaninsa kanssa Montrealista Brittein
saarelle. Matkapäiväkirja on tavallaan hyvinkin yksityiskohtainen, mutta paljon
täynnä pettymystä kohde kohteen jälkeen. Eikä se missään tapauksessa ole
pitkällä häämatkalla olevan onnellisen naisen kirjoittamaa auvoa. Se on hirveää
koti-ikävää ja sitten vielä jotain muutakin...Nyt liudennumme Sisko Ylimartimon
teokseen Anna ja muut ystävämme L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret ja
siihen, mitä en kirjoittanut ja mitä kirjoitin aikanaan tästä kirjasta:
Anna kyllä villitsi minut täysin. tajusin vasta nyt, että
vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin
päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun
läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun
halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä : Carrot! Carrot!
Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa
korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä.
Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois...Tämän muisteleminen hiukan
lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan
Gilbertin...
Voisiko Gilbert olla Ewan? Kun lukee janoissaan kaiken Maudin tytöistä, ei selkoa ehkä tee kuin Pat – Vanhan kartanon valtiatar, jonka
luin vasta aikuisiällä, koska se suomennettiin paljon myöhemmin kuin Anna- ja
Emilia –kirjat. Oliko Gilbert Herman? Ei. Gilbert oli sekä Ewanin kuva että toivekuva. Tosi ja uni. Järki ja tunne. Haalea kylpy ja
tulinen lähde. Tuskin kummastakaan oli tekemään Maudista yhä vain
janoisempaa...
Päiväkirja ei ujostele: ”Ja kuitenkin Hermanin huulten ensi
kosketus teki minusta hänen omansa ikuisesti: en ole ollut sen jälkeen
kenenkään toisen, en edes sen miehen, jonka vaimo olen ollut kaksikymmentä
vuotta ja jonka lapset olen synnyttänyt.”
Patin kihlattua David Kirkin, hän väistelee äidin utelua
todellisesta rakkaudesta kuin selittäen, että mitä tässä on, se riittäköön.
Käytännöllisyys ajaa ohi intohimon, mutta sitäpä ehkä Maud ei jaksanutkaan
harmaahapseksi enää kantaa. Ja varmaa lienee, että Maud olisi toisessa elämässä
osannut antautua intohimolle sovinnaisuuden ja tylsyydensijasta. Pidättyväisessä kirkkoherra Ewan Macdonaldissa ei ollut
kaivattua tulta, ei jakajaa sille
kauneudenjanolle ja intohimolle, josta Maud uneksi. Ewanista ei ollut. Onneksi Maud kirjoitti
päiväkirjaansa kiittäen kohtaloaan, että hän oli kokenut myös toisenlaista
rakkautta.
Avioliittonsa vankeudeksi kokeva Leaskdalen pappilan rouva haluaa paljastaa lapsenlapsilleen
päiväkirjamerkinnöissä:
En koskaan ole rakastanut Ewania – en koskaan rakastanut
häntä. Mutta pidin – olen pitänyt – ja pidän edelleen hänestä hyvin paljon. Hän
tuli elämääni sen pimeimmällä hetkellä...
Tutkijat ovat hämmästelleet Maudin kihlausta ja vihkimistä.
Nainen, joka oli innokas harrastelijakuvaaja: häneltä ei jäänyt jälkeen
yhtäkään kuvaa hääpuvustaan, myöskään kihlajaisista ei ole kuvaakaan.
Kunpa hän vain voisi rakastaa!
Tunnen, että nyt en tehnyt vääryyttä Ylimartimolle, sillä en
hurmiotunut liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) enkä
antanut järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of
Delight) enkä heittäytynyt suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale)
vaikka Gilbert kutsuikin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa...
Kuka haluaa koskaan tietää kellonajan puutarhassa?
Tule puutarhaan, Maud,
sillä yö, tuo musta lepakko, on paennut,
tule puutarhaan, Maud,
olen täällä, yksin, portilla;
ja kuusama tuoksuu ympärilläni,
ja ruusu, nuppunsa vasta avannut.
(Lordi Tennyson: Maud. Osa I, 1. säkeistö, suom. SY.)
*****
sunnuntai 17. syyskuuta 2017
Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat
Florence kimmelsi pesuveden jäljiltä. Hän hehkui raivoa, ja
hänen pitkät tummat hiuksensa kieppuivat kuin kiivaasti etenevä merenneito,
eikä John pystynyt ajattelemaan muuta kuin että hänen täytyi olla jonkin unen
pauloissa, sellaisen, jossa tavallisesti niin jäykkä ja koruton rouva Trieves
oli korvattu tällä raivottarella, tällä mainadilla, tällä alastomalla naiseuden
ilmentymällä.
Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests,
Otava 2017, suomennos Marianna Kurtto) on kuin menneen ajan kamarinäytelmä
mustan farssin tyyliin. Pinnan alla tarkka lukija kuitenkin havaitsee syitä ja
seurauksia, jotka huipentuvat loppua kohden auki räjähtäen kuin suven
ensimmäinen unikko paljastaen mustan sylinsä salat. Kiinnostavaa on lukea
Sternen perheen kartanoelämästä juuri sillä hetkellä, kun perheen isäntä on
muualla, tytär Emerald täyttää kahdeksantoista ja kutsutut vieraat tulevat
huonojen uutisten kera: Lähistöllä on tapahtunut junaonnettomuus ja kartanon
velvollisuus on majoittaa selvityneet matkustajat. Taloudenhoitaja Florencen
kannalta kaikkein huonoin päivä ikinä ottaa taloon lisää ihmisiä ja muutenkin
perhe kokee paikasta toiseen vaeltelevan matkustajajoukon kärpäsinä,
vihamielisyyttä hautovina kärpäsinä, jolle heillä ei olisi ollut sijaa.
Brittiläinen pidättyvyys saa kyytiä ja talossa alkaa tapahtua
käsittämättömyyksiä, joihin sekaantuvat niin Emeraldin kosijaehdokkaat kuin
talon kuningatarmainen rouva Swift, ent. rouva Torrington, Charlotte. Etäinen
äiti edellisen avioliittonsa lapsille, mutta täydellinen kartanon rouva
Sternelle, jota hän rakastaa. Kartanoa, joka hänen edellisellä miehellään oli
kantti hankkia. Hän rakasti Sterneä lastensa tavoin, ’kuin loputtoman pitkästä
vaelluksesta selvinneet uupuneet matkustajat rakastavat ensimmäistä ja viimeistä
kotiaan.’
Kutsumattomat vieraat todistaa Jonesin vahvan kirjailijalaadun:
Hän ei toista itseään vaan kirjoittaa aina uudet ladut paperin lumivalkeaan.
Kotiinpaluu oli esikoinen, joka värisyttää vieläkin ja Ehkä rakkaus oli totta
teki minusta tuhman leikin ja tulevaisuuden eli sekosin eräästä herrasta sekä rakastuin Sadie Jonesin lauseisiin. Näiden
väliin Sadie Jones on kirjoittanut Kutsumattomat vieraat, joka ei auta
päättelemään muuta Jonesin kirjailijanlaadusta kuin laatua. Timanttista laatua!
Aloitat tarinan ennalta-arvaamatta mitään ja voimatta lopettaa lukemista, sillä
aavistat kulkevasi jännittävillä jäillä kun seuraat Jonesin mukana.
Kello oli neljännestä vaille seitsemän. Florence Trieves oli
hikoillut paksun mustan silkkikankaan läpi kainaloitten ja rintavaon kohdalta.
Hänen reitensä tuntuivat kuumilta, ja alushousujen kostea puuvillakangas
hankautui niiden väliin likaisiksi poimuiksi. Jalat olivat turvonneet...
Kartanollahan on juhlat, mutta kutsumattomista vieraista
rankin, Charlie Traversham-Beechers, keksii ehdottaa pirullista seuraleikkiä,
johon perhe painostettuna alistuu. Vain Charlotte olisi voinut aavistaa, mitä
tuleman pitää, mutta hän vaikenee. Syystä.
Yöstä tulee myrskyisä ja pimeä sekä kuvaannollisesti että
todellisesti. Pimeydessä vaeltavat eksyneet sielut tavoitellen jotain josta
pitää kiinni. Jotain tavallista ja turvallista.
Haluaisin jakaa erään kirjan tapahtumien määrittäjän, sillä
se on kiinnostanut parissa varsin uudessa kirjassa aikaisemmin ja nyt se on
tässä, mutta pelkään niin paljon spoilaamista, että en uskalla edes henkäistä
sitä yhdyssanaa. Keskustelu siitä olisi kiintoisaa... Sen sijaan voisimme
kurkistaa, mitä taloudenhoitaja Trieves ja snobi John Buchanan touhuavat, kun Florencesta
on kuoriutunut ensin raivotar:
Naisen paljas liha, hänen vartalonsa hauras valkeus
painautui vasten Johnin puunsavuntuoksuista, hiilen tahrimaa paitaa, ja housuja
myös, ja ennen kuin sanaakaan oli lausuttu, ennen minkäänlaista susotumusta tai
keskustelua – ja rajuudella, joka ei ollut vihamielistä mutta jossa silti oli jotakin
väkivaltaista – John tarttui Florencea käsivarsista, käänsi hänet ympäri ja
rusensi hänet ovea vasten samalla sen sulkien.
”Voi kyllä”, Florence huusi riemuissaan ja alkoi repiä
Johnin paitaa.
”En ole koskaan tehnyt tätä”, John töksäytti...John ei keksinyt
käsilleen yhtäkään tarkoitusperää, joka olisi ennen tätä millään lailla
oikeuttanut niiden olemassaolon.
Tuli vähän mieleen Ian McEwanin Sovituksen kirjastokohtaus...
Emeraldkin saa yöstä hetkensä, kun kylpee yöllä tähtien
valossa niiden kipinöidessä hänen ja erään kartanon vieraan ympärillä.
”Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.”
- Haper's Bazaar -
Tässä yön etäisessä erämaassa teot leijuvat holtittomina
kuin voikukansiemenet kaukana avaruudessa.
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Mai/Kirjasähkökäyrä Nannan kirjakimara Kirja hyllyssä
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Mai/Kirjasähkökäyrä Nannan kirjakimara Kirja hyllyssä
*****
lauantai 16. syyskuuta 2017
- tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä...
- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi
ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia
painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö
- Sirkka Selja - (1920-2017)
Aurinko on tallella Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)
George Yepes Axis bold as love
torstai 14. syyskuuta 2017
Wim's Red syyshortensia - hortensiavaihtelun kliimaksi
Kun etupihalla on yli 30 vuotta kasvanut komeita syyshortensioita, paniculata 'Grandiflora', jotka ovat nyt noin 3,5 metriä korkeita, oli vaikea löytää vastapuolelle sisääntuloa pihavalon viereen mitään vastaavaa, joka ei olisi ihan sama. Mutta hortensia sen piti olla. Ensin tuli Endless Summer, mutta se oli niin erikoinen väriltään, että pihallemme alkoi tunkea ihan outoja ihmisiä kaikkina vuorokauden aikoina. Silloin nämä uudet hortensiat eivät olleet vielä markkinoilla. Sen jälkeen istutin kuutamohortensian, joka oli niin vaatimaton, että puutarhuriystäväni ihmetteli, että 'miksi just etupihalle?' No, se siirrettiin 30 asteen helteessä pohjoispuolen japanilaiseen rinteeseen ja voi siellä hyvin. Sen jälkeen tuli mustilan hortensia, josta en niin tuossa paikassa pitänytkään ja nyt se viihtyy hyvin ison männyn juurella kaarisiltamme likellä. Sen jälkeen vanille freise, jonka oksat taas olivat aivan liian hintelät suurille kukille. Nyt se voi varsin upeasti alapuutarhassa varsin liki mustilanhortensiaa. Juttu Voihan Vanille Fraise! kertoo, miten innostunut siitä olin ja
viime vuoden syyskuun juttuni Syyshortensia Wim's Red syrjäytti Vanille Fraisen etupihallamme, koska... , jossa selitystä tähän vaihtelunhaluun, joka ei oikein ole minua. Tai on se, ellen ole löytänyt mieleistäni.
Tässä on nyt kuva muutaman viikon takaa eli valkeat kukat ja hyvin tanakat oksat.
Nyt sitten ollaan alettu jo vähän saada sitä toista eli vaaleanpunaista väriä.
Tällaista ja
korostuu vasten syyshortesioita, jotka vielä eivät ole saaneet punaa itseensä.
Samaa.
Eiliseltä illalta tämä.
Eiliseltä tämäkin ja kuvaaaminen jatkuu, sillä tähän lupaukseen, joka on Hankkijan kuvassa on vielä matkaa:
Odotellaan ja ihmetellään, sehän on puutarhailun taikaa. Sarja siis jatkuu.
hortensiaterveisin
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
Yli syyskuun puolen välin, muttas en huomaa wimsissä suurtakaan värimuutosta. Tosin ei ole meillä ollut kylmiä öitäkään, sillä Päijänne lämmittää saartamme pitkään. Takana vasemmalla yksi vanhimmistä kartiovalkokuusistamme.
Tämäkin melkein samannäköistä kuin aloitettaessa, mutta hyvin ihanaa.
Lokakuuussa mennään jo lujaa eli on 10.10.,mutta en huomaa mitään voimakasta punaista, vain lehdet alkavat tulla ruskaan.
On satanut miltei joka päivä ja öisin on ollut vielä noin +6 astetta, jonka huomaa myös suurista hortensioista eli ei niissä ole vielä yhtään punastusta.
tiistai 12. syyskuuta 2017
Mauri Leivo: Kylän linnut
Joskus tekisi mieli kyetä sanomaan ylitse blogin rajojen, miten joku kirja vaikuttaa, miten upeat kuvat olen elänyt ja minkä eläväisen tekstin tietäen koko ajan, että nettiviesti ei ole sama kuin: Elä tämä kanssani! Putosin järisyttävään nostalgiaan lukiessani kylän linnuista. Palasin Luvialle, jossa lapsena kuulin leivoa eli kiurua lähestyvän suven merkkinä, kuulin taivaanvuohta, asuin pellon laidalla, jossa töyhtöhyypät, kuovit, juotsenet...ja räystäspääskyt. On aivan eri lintumaailma asua maatalousvaltaisessa merenrantakylässä kuin Keski-Suomessa Päijänteen saarella. Paratiisisaarellamme on omat lintunsa, nyt meille jo rakkaat kuusi- ja töyhtötiaisetkin tunnistan jo äänestä ja pyrstötiaiset näen jopa isona joukkona ja tilhet joka vuosi, mutta ei se ole sama, se vain ei ole sama, kuin kylän linnut.
Mauri Leivon Kylän linnut (Docendo 2017) on hurmaava kunnianosoitus Suomen kylien linnuille, noille jotka me maaseudun kasvatit tunnemme jo lapsuudesta. Kylän linnut on myös biologi Leivon tuhti tietoteos, mutta Leivon tyyli kirjoittaa on eläväinen. Jopa tunteellinen, missä täysin jaan Leivon näkemykset. Kylän lintujen elämä on kiinni vanhanaikaisesta kylämiljööstä, ei tehomaataloudesta:
En ihannoi entisaikojen alkeellisuutta tai rappeutuneisuutta, menneisyyden ryysyrantoja. Enkä haikaile sodan jälkeisiin oloihin. Mutta paljon enemmän silmiäni ja mieltäni hivelee se monimuotoisuus, jollainen maalaiskylillä vallitsi vielä lapsuudessani puoli vuosisataa sitten ja joka modernin viljelystekniikan sekä maatalouden rakennemuutoksen myötä on monin paikoin kadonnut.
Tässä tiivistys, jota kirja aukaisee paljon runsaammin, mutta tekee mieli vielä huudahtaa: Vapauttakaa lehmät ulos parsinavetoista, sen ovat ansainneet niin lehmät kuin luonnon monimuotoisuus!
Niittykirvinen laulaa metsäruusun latvassa ojanpientareella! Jätetään pusikkoja linnuille ja muillekin luonnon eläimille, annetaan Suomen luonnon soida!
Kun sanon, että Leivon Kylän linnut on runsas, tarkoitan sitä todella. Tätä kirjaa ei lueta vatupassissa vaan kauniisti sohvalla istuen, kirja pöydällä. Kattaus on siis antava ja lintuhulluna luin kaiken. Teos jakaantuu Kylillä, Kylän linnut tänään ja eilen sekä Kylän lintujen vuosi, joka viime mainittu on tietysti Suomen rikkaus eli neljä vuodenaikaamme. Heti ensilehdeltä löytyy Kylän lintulajit, joissa uhanalaiset on lihavoitu. Jaksan edelleen järkyttyä, että varpunen on uhanalainen, mutta myös huuhkaja, räystäspääsky!, selkälokki, peltosirkku, tukkasotka, merikotka ja taivaanvuohi eli hyvästi lapsuus! Mukana on muitakin uhanalaisia, mutta nämä nyt kolahtivat sieluun omakohtaisesti.
Hyvin kirjan alussa on laulujoutsenperhe tulvalla ja se on minulle se rakkain näky kotikylästäni. Kylä tässä kirjassa tarkoittaa maalais- ja peltomaisemaa. Sellaiseen on jokin aika sitten muuttanut biologi Leivokin. Tällä kirjalla hän taisi myös avata minun sieluni tajuamaan, että jos joskus tästä liian isosta talosta saarella luovumme, koti on maalla, ei kaupungissa. Mahdotonta elää ilman ettei ole kiinni luonnossa...Kylän linnuilla puolestaan tarkoitetaan ennen muuta pelloilla pesiviä sekä niillä ruokailevia lintuja.
Sivulla 53 Leivo kuvailee, miten leveät ja syvät valtaojat ovat kuvaajan painajaisia ja enpä voi olla muistamatta viime kertaista Saksan matkaamme, kun putosin sellaiseen ja ilman puhelinta. Mistä Lumimies tiesi, että minulla on hätä, kun en voinut soittaa hänelle parkkipaikalle ja itse olin syvässä ojassa. No, Leivo on keksinyt keinonsa ja valtaojakin on parempi kuin salaoja, joka ei mahdollista reunapöpelikköjä, joissa viihtyvät pensastaskut, ruokokerttuset ja pensaskertut.
Kuvassa urpiaisia laskeutumassa pellolle. Alla taas keltasirkut oleilevat pelloilla niin pitkälle talveen kuin voivat.
Suomen talvi on armoton linnuista pienimmille, joten ihmisen apua tarvitaan:
Erityisen tähdellisiä lintulautojen ja ruokintapaikkojen antimet ovat kylän linnuista pienimmille. Niiden kiivaat elintoiminnot vaativat jatkuvaa energian ja ravinnon tankkausta - ruokailua. Niille on elintärkeää löytää talveksi paikka, josta ne saavat pakollisen päivittäisen ruoka-annoksensa selviytyäkseen pitkästä pimeästä yöstä ja ylipäätään talven kylmyydestä. Sekään ei aina auta, sillä kuolon viikate niittää kaikkein hanakammin juuri sitä haurainta elon heinää. Yksikin erehdys, säänoikku, pedon isku tai pelkkä huono tuuri tarjoaa matkalipun tuonelaan.
Minua todella kylmäävät ihmiset, jotka voisivat ruokkia talvella lintuja, mutta eivät viitsi tai halua sitä tehdä: Kylmää kyytiä! Hyvä ruokintaopas on Leivon kirja Lintulaudan elämää Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun, josta itse olen saanut monta hyvää vinkkiä.
Erittäin elävä on Maurin kuvaus valppaiden peltopyiden eli peltokanojen kuvaamisesta:
Parvi tuli ruokinnalle!
Koska uumoilin, että peltopyyt saattaisivat säikähtää viidentoista metrin päästä kuuluvia kameran ääniä, päätin aloittaa kuvaamisen vasta, kun linnut olisivat tarpeeksi hyvin esillä. Silloin ehtisin saada ainakin muutaman kuvan.
...vielä metri, sitten annoin kameran laulaa. En railakkaasti sarjatulella, vaan verkkaisesti rapsautellen laukaisimen hiljaisella asetuksella. Peltopyyt kuulivat äänen, mutta hetken ihmeteltyään ne jatkoivat ruokailua. Lopultakin pääsin kuvaamaan peltopyitä.
Pel-to-pyi-tä!
Upea, upea kuutamokuva lapinpöllöstä! Tämähän voisi olla luonto- tai vaikka joulukortti!
Ja kukas tuolla pellolla kyköttää lumituiskussa ettei vain tunturipöllö, minun alter egoni lintumaailmassa. Mitä sitä turhia enempää näyttämään, kun tehot on muutenkin tiedossa, miettii ukuli suulin likellä. Vähäeleisyys on joskus enemmän. Ihan toisin ajattelevat teeret,
joiden näyttävistä soidinmenoista on kirjassa kuvia useampia sivuja.
Mauri Leivon Kylän linnut on upea teos juhlistamaan satavuotiasta Suomea, sillä kirja kantaa sitä kotimaatamme, joka koskettaa tai on koskettanut niin monia meistä. Tekstit ovat elettyjä, ne maistuvat tuulelta, sateelta ja lumipyryltä, pakkasiltakin, mutta myös Suomen suvelta. Osata kirjoittaa ollen itse osa luontoa, ei ole aina selvä asia, mutta Mauri sen hallitsee. Kuvia on mielettömästi ja tarinoita, tiedolla ja tunteella, paljon. Sivuja on 263 ja teos on täydellinen arvokkaaksi lahjakirjaksi yhtä hyvin kuin tietokirjaksi oman pöydän kulmalle muistuttamaan, millaista on asua vaikka likellä tulvan kahlaajia, noita ikikoskettavia. Kirjaa voi tilata Maurilta suoraankin täältä ja saada siihen signeerauksen sekä halutun omistuskirjoituksen.
Olen tunturipöllö ellei tämä kirja ole Suomi 100 vuotta lintujen ja maalaiskylien puolesta! Ja Mauri Leivo on omistanut kirjansa maanviljelijöille, joita ilman ei olisi kyliä. Eikä kylän lintuja.
Osa kylämaisemaa, Sibeliuksen linnut, Suomen kansallislinnut, valkeat laulujoutsenet unelmoivat vielä jostakin, kun jo ensihiutaleet satavat niiden valkeille höyhenille, upeille sulille. Olisiko jo aika lähteä matkaan, että voisi sitten palata? Turvallista matkaa! Varokaa tuulivoimaloiden siipiä! Kantakaa Suomea unissanne...Palatkaa kun kevätpurot solisevat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)