Anne Swärd: Jackie

Joskus, toisinaan tai sitten usein, tapahtuu sellaisten ihmisten kohtaaminen, jonka esteeksi olisi tarvittu suopea kohtalo. Se voi olla henkilöiden harha ihmisparinsa löytymisestä. Helteellä yhdessä katolla tähtiä yrittäessään nähdä kaupungin valosaasteelta, he näkevät tähdet toistensa silmissä. He näkevät sellaista, jolla ei ole mitään yhteyttä onnelliseen todellisuuteen. Ehkä oksa risahti jossain, kyyhkynen kujersi, naakka rapisteli piipun varjoissa. He eivät näe oikeasti mitään samoin. Kaikki roikkuu mielihalukuvitelmista, joihin toinen uskoo vielä tosissaan, toinen rakentaa kaiken pakkomielteisen sairautensa kautta. Tämä tarina on toistunut omalla tavallaan monesti sekä kirjoissa, elokuvissa että oikeassa elämässä. Ja se jatkaa tapahtumistaan koskaan päättymättä. Toisin sanoin, toisin tunnelmin, olen tänäkin vuonna siitä lukenut, mutta nyt en tavoita naispäähenkilön mieltä…, sitä mihin hän luulee tämän polun johtavan.

Anne Swärdin Jackie (Jackie, Otava 2021, suomennos Jaana Nikula) kertoo nuoresta tytöstä, joka rakastaa kulkea kaupungin pimeillä kaduilla. Hän asuu jo poissa kotoaan ja tekee töitä mitä saa, mutta haluaa opiskella kuvataiteilijaksi. Hän on ottanut epävirallisesti nimekseen Jackie, Jackie Kennedyn mukaan. Hänellä ei oikeastaan ole ystäviä, paitsi Connie taidekoulusta. Connie on aivan toista maata: päämäärätietoinen, lahjakas liitunsa kanssa, kaunis, rento, selviytyvä, mallityyppinen oman elämänsä sankari. Hänestä olisi ollut estämään Jackien nousu pimeään junaan, jos Jackie vain olisi kertonut. Jackien ollessa kotona, hänestä tuntuu, että koko maailma on liikkeellä ja elämä kulkee jossakin muualla. Hän odottaa tiettyä junaa, joka veisi hänet elämän sykkivään keskiöön. Jotain joka valtaisi hänet niin tyystin, että muusta ei väliä. Junat voivat jäädä tulematta, mutta ei Jackien. Pimeydestä häntä kohti tulee juna ilman valoja. Juna kuin yö. Juna juuri Jackielle. Siihen hän nousee eikä tämän jälkeen tarvitse enää murehtia elämän tapahtuvan jossain muualla. Se on nyt hänessä ja miehessä, joka täyttää Jackien odotukset hänen ihmisparistaan. Hänen kaltaisestaan.

Syyskuun helle vie heidät usein miehen asunnon katolle. He voivat viettää päiväkausia vain rakastelemalla, juttelemalla ja miehen kokatessa heille uskomattomia aterioita. Tosin Jackie lähtee asunnosta joskus omalleen hakemaan vaatteita, taidekouluunsa tai tapaamaan Connieta.

Jackiesta on ihanaa kuljeskella kaupungilla öisin. Hän on yöeläjä, väsymätön oman tien kulkija. Hän haluaa koko maailman tai ei mitään. Mies ei estele häntä, vaan jää kotiin odottamaan että hän palaa retkiltään. Jackie menee, mies jää. Niin se on naisten kanssa, siihen pitää vain tottua ja se on opittava. Se kysyy helvetillisesti kärsivällisyyttä, muuten ei ole mitään mahdollisuuksia. Mies ei koskaan hallitse täysin sitä taitoa. Joskus kärsivällisyys loppuu ja…

Hän odottaa kunnes tulee pimeää.

Ja odottaa kunnes aurinko nousee.

Kunnes Jackie tulee takaisin.

Viimeinkin hän tulee ja mies on nukkuvinaan.

Mahdotonta, miltei vaarallista ajatellakin, että Jackie jättäisi tulematta.

 Jackiesta ehkä parhaiten on sanottu kirjan takakansitekstissä:

”Armottoman tarkka psykologinen kuvaus ihmisen rikkinäisyydestä sekä rakkauden ja riippuvuuden hiuksenhienosta erosta.”

Sitä tämä tarina on. Siksi teos on sekä niin hämmentävä että ehdottomasti lukemaan pakottava.

”Samanaikaisesti viettelevä ja hyytävä”, kirjoittaa Svensk Dagbladet.

Tällaiseen ei voi olla tarttumatta. Kaiken huipuksi olen lukenut Anne Swärdiltä teoksen Vera, joka ei unohdu kun kirjan kannet sulkeutuvat Vieläkin puimme mieheni kanssa sekä Veran aloitusta että Tatra-vuoriston tapahtumia. Jackie on juuri kuten kansikuvan Jackie. Silmät kiinni että olisi yö, että olisi yksin pimeillä kaduilla.

Mies: Minulla on ikävä sinua. Tunteeni pääsivät vihdoin valloilleen, kun sinä astuit elämääni…

Jackie: Joka aamu kun herään, haluan pois täältä, Joka aamu kun herään, haluan vain nukahtaa uudelleen. Joka aamu kun herään, haluan nukahtaa enkä halua herätä enää koskaan.

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumi -blogissa

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Siellä missä minä haaveilin olevani, oli luistelijoita järvellä, kahvia termarissa, appelsiineja. Luulajassa näin uudestaan jäänsärkijät, joille olin heiluttanut hyvästit Tukholmassa. Kuinka minä kestän? Suren. Jatkan yrittämistä. Lasken askelia. Lumi oli ollut maassa kuukausia. Heitit huomenlahjan minulle kuin koiralle. Ehkä se oli ensimmäinen merkki. Tämä päivä maistuu raudalle. Me tiedämme olevamme yksinäisiä. Lapset tulivat perä perää. Heille ei saa tapahtua mitään pahaa. Heidän kätensä kurottivat taivaaseen. Me poimimme tähtiä. Tiskasimme. Söimme toinen toisemme. Meidän unelmamme surivat alkuperäänsä. Me unohdimme antaa toisillemme tilaa. Pelkäsimmekö me kuolemaa? Kyllä, mutta enemmän me pelkäsimme elämää.

Ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi (Oktoberbarn, Like kustannus 2021, suomennos Petri Stenman) tuli minulle lupaa kysymättä. Se tökkäsi samalla herkästi ja lujaa. Se ravisutti minua ja yritti aliarvioida kirjoitusjumiani, johon olin uponnut kuin suohon. Kirja toisensa jälkeen vain puudutti minua, kunnes kohtasin Lindan. Ohut, mutta ei ’ohut’ kirja. Taas kerran vahva teos vain 190 sivulla. Tähän ei ole mitään lisättävää. Ei mitään pois otettavaa.

Lindan kieli on musiikkia. Kuulen jääurut. Kaisla saa talvikaulustaan kokien joka hetkellä kilahduksen, jota ei ole toista samanlaista maailmassa. Se toistuu ja toistuu, kunnes hiljaisuus. Se on Lindan kieltä. Hän kirjoittaa minä -muodossa. Tehot nousevat päähäni. Hän on avioliitossa kuuluisan kirjailijan kanssa, on itsekin kirjailija ja neljän lapsen äiti. Unessa istun Lindan kanssa kahvilan nurkkapöydässä ja hän kertoo enemmän heidän avioliitostaan. Yksityiskohtia. Mistä oikeasti alkoi murtuma? Sellainen kiinnostaa minua lukijana. Olen sitä sorttia, että sitä ollaan tähtiin kirjoitetussa suhteessa tai ei olla. He olivat. Miksi siis ero? Ei miehesi olisi saattanut jättää sinua ahdistuksesi ja levottomuutesi takia. Ei siksi, että aallot kerta kerran jälkeen iskeytyivät sinuun, murtuivat vasten päätäsi. Ei edes pelon ja imun takia. Pohjaimu on vaarallista, mutta tarvitsit vain rakkaasi ja lapsesi. Et yksinoloa. Usko minua, tiedän mitä tarkoitat:

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

Pimeässäkin koit valoa, jossa muistit osaavasi kirjoittaa. Ja mikä rakkauden määrä sinussa olikaan, vaikka en kuullut nauruasi. En kuule sitä, kuten kuulin Lucia Berlinin naurun. Eikä teissä ehkä ollut mitään samaa, mutta olitte molemmat äitejä, jotka osasivat kirjoittaa. Äitejä, jotka herättivät hämmennystä. Levottomia tuhkimoita. Maailma pelkää erilaisuutta, mutta eihän miehesi pelännyt. Hänellä oli omat syynsä. Heillä aina on. Tämä murtuma, tästä se alkoi, ei aalloista:

Minä uskoin tähtiin kirjoitetun, että me olimme me, hän ja minä. Minä myös kerroin sen sinulle, kun sinä sanoit haluavasi erota. Siitä on jo kauan, kun käyttäydyit ikään kuin meidät olisi kirjoitettu tähtiin, sinä sanoit, ja niin me otimme auton ja ajoimme maaseudulla ja puhuimme, oli alkukesä, kaikki kukki ja samaan aikaan tuntui siltä että juuri nyt, seinät kaatuvat ympärilläni. Mutta elämän ja kuoleman aistimuksesta huolimattakin tunsin eräänlaista iloa siitä, että sain sinuun yhteyden. Me puhuimme toisillemme, ja siitä oli kauan kun olit puhunut minulle sillä lailla. Me olimme ihan viimeisen kerran me kaksi.

Tuo viimeinen lause on ehkä maailman surullisin lause ikuiseen rakkauteen uskoville. Heille joiden mielestä tähtiin kirjoitettu ei voi sammua. Tiesit kuitenkin miehesi sanojen olevan kuin kiveen hakatut. Mitä hän sanoikin, se oli ja piti. Tosin varjoa ei saanut hänen ylleen langeta. Hän tarjosi ratkaisuksi erilleen kasvamisen. Se olisi muille. Sinulle jäi vain loputon putoaminen.

Jotenkin en hengittänyt kun luin Lindan Lokakuun lasta. Hammaslääkärini ei hokenut vieressäni ja muistuttanut hengittämisestä. Sellaista se on väkevää lukiessa. Antaa sen viedä mukanaan. Sitten vielä se teidän yhteinen matkanne Kreetalle. Se oli kuin esitys lapsille, että kaikki voi jatkua, vaikka äiti ja isä eivät enää asukaan yhdessä. Kerroit paljon sairaalasta, jossa sait sähköä niin monta kertaa, että en laita sitä lukua tähän. Siellä olit vuosina 2013-2017. Mietit siellä yhtä asiaa samoin kuin Camille Claudel Anne Delbéen hänestä kirjoittamassa elämäkerrassa: Kuka veteli naruista? Minäkin olisin halunnut tietää sen silloin ja nyt. Tässä suhteessa naiset ovat aina olleet heikompia. Miehet ovat saanet naisensa minne ovat halunneet. Epäilen Camillen tapauksessa R:n olleen naruista tempoja, mutta eihän kai mies, jonka kanssa olitte rakastaneet niin paljon ja halunneet kaikki suloiset lapsenne. Eihän? Onneksi et kokenut Frances Farmerin kohtaloa. Onneksi niistä vuosista on jo hiukan aikaa.

”Ruusu ruukun särkyneenkin se sentään ruusu ain on.” – Fröding – suom. Valter Juva

Linda, Linda….aika poimia simpukoita, tähtiä, elämyksiä, tehdä uusia muistoja…niitä, jotka eivät maistu raudalle.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa 

Torstai on toivoa täynnä, tähtiä lattialla, vanhoja huonekaluja ja kohti maaliskuuta!

Uusimmassa Unelmien Talo&Koti -lehdessä esitellään Ilona Pietiläisen kotia. Kiinnostavaa koko lehti, mutta

Ilonan tähtilattia vasta ihanuus onkin. Tähtiä voi taikaan ja lumoon uskova poimia milloin mistäkin: kurottaa tähtiin tai kyykistyä alas tai ottaa kiinni lumihiutaletähtiä, joista yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Ilona Pietiläisen kirjoittaman jutun nimi on Kalliolle kukkulalle ja kuvat lehdessä ovat myös Ilonan ottamat. 

Olin aloittaa, että muistattehan miten melkein kaikki kalusteemme ovat huutokaupoista tai  roskalavoilta ja sitten vain maalia, kuten jutussa Kotivälähdyksiä esitellyt opintolainalla ostetut tuolit ja toiset äiti olisi heittänyt pois, mutta meille kelpasivat. Rottinkinen kukkapöytä lasihyllyllä oli todellisen haun alla ja äiti sen sitten löysi. Ostin eilen hortensian, joka on mainittu sisustuksellisemmaksi kukaksi ikinä. Se käy aina. Tuon ison ruukun pohjalle laitoin ensimmäisen kerran Leca soraa, joka tasoittaa kosteutta ja mahdollistaa myös reiättömien ruukkujen käytön. Aion tänä keväänä vaihtaa mullat lehtikaktuksiimme, joista osa voi vahvasti, osa ei. En muista milloin vaihdettu...Leca soraa jäi niillekin.

Tässä ne fiinimmät tuolit. Muistan nämä lapsuudesta olohuoneessamme, mutta ei tämän värisinä.

Ensimmäinen opistolainaerä sijoitettiin ruokapöytään ja neljään tuoliin. Ne olivat 1970 -luvun vihreät. Sitten joskus siniset ja nyt tätä vaaleanpunaista puuterista Pionia. Näitä on kolme ja kaikki käytössä. Joidenkin värien liitot ovat 'match made in heaven' ja tietty vihreä ja puuterinen vaaleanpunainen ovat siitä yksi hyvä esimerkki.

Maalaten tulee joutuisasti näkyvää. 

Lakalla myös saa näyttävää, jos on kärsivällinen. Jostain onnistuin sen vaihteen löytämään ja niinpä alla on pöytä, jona löysimme osissa äidin roskalavalta ja värikin oli ihan eri. Takana näkyy biblioofiilin vanhimpien kirjojen piironki, joka myyjiltä jäi tänne varastoon. Sitä ei ole aiottu tuunata, vaan kaikki läikät ja urat mitä siinä on, saavat näkyä.

Tässä sitten se roskalavapöytä. Eräs kahvittelija yritti ostaa! Olisi pitänyt huomata ottaa lähtötilannekuvat, mutta ei niitä huomaa, kun kiinnostava kohde on löytynyt.

Nyt vaihtuu kohta kuukausi, mutta minulla ei ole ikävä kevättä. Pidän talvesta ja lumesta. En kestä vielä nähdä esikoita, kun niitä on kuitenkin touko-kesäkuulla jo ziljoona puutarhassa ja joka kiven kolossa. Kiva kukka kun leviää ja sitä malttaa jakaa ja on tullut puolivahingossa joitakin eri sortteja. Yksi on kaivettu alpeilta ja on levinnyt hyvin. Toiset ovat talon ensimmäisen rouvan jäljiltä ja sitten niitä runsaimpia en enää muista eli ovatko vain levinneet leviämistään. Monta vuotta olen jakanut pesufatillisen toisensa jälkeen, nyt taidan rauhoittaa kevään, että löytävät viimeisetkin tyhjät kolot.

Tänään ihmettelen taas yhdessä ryhmässä, että miten tämän tähtimallisen kaktuksen saa uudelleen kukkimaan. Ei ole onnistunut minulta eikä siskoltani. Mietin nyt että laittaisin saviruukkuun, koska se Leca sora tasaa kastelun virheitä. Ulos en enää vie, sillä näitä oli vaaleanpunainen ja valkoinen myös tähtimallisina, ja suvi vei ne. Niitä käytiin kastelemassa ellei satanut etc. Tässä nyt ainoani♥

Tulppaanit ovat aina tervetulleita olipa mikä vuodenaika tahansa!

Vuodenajat siirtelevät ajatuksiamme, mutta aina niihin mahtuu tähtiä. Tähtikaktuksia, tähtilattioita, tähtiä hohtamassa makkarin katossa, tähtiä taivaalla...

Mukavaa loppuviikkoa kaikille tasapuolisesti♥ On tapahtunut monenlaista ja taitaa olla, että nyt kirjoitusjumini pelastuu erään kustantamon kirjalla, joka tuli pyytämättä. Aavistinkin tarvitsevani jotain aivan erilaista...Toivo elää♥

Love

Leena Lumi

Vuoden 2020 parhaat kirjat Leena Lumissa ja...

Nyt on se järkyttävä aika vuodesta, jolloin on tapanani listata lukuvuoteni parhaita kirjoja. Mikään tässä ei ole kiveen hakattua, sillä ensinnäkin nämä ovat minuun eniten vaikuttaneet teokset, mutta niitä on muitakin. Toisaalta tämä on yhden ihmisen eli minun mielipiteeni eli vähän kuin olisi Leena Lumi Finlandia, mutta valitsen useampia kirjoja. Laitan niitä vain järjestykseen ja availen vähän muitakin lukemiani teoksia. Otan nyt mukaan myös muutamia kommentteja - syystä! Olen lukenut tavallistakin enemmän dekkareita ja siihenkin on syynsä: Minä toisinaan tarvitsen niitä kuin lääkettä! Kolmatta valtakuntaa en pakene ja kaikki historiaan liittyvä kiinnostaa. Tällä kertaa lavennan, sillä muuten kärsin ellen saa tuoda eräitä 'herkkuja' esille. Arvostan kaikkien kirjailijoiden työpanosta, mutta ehdin lukea vähemmän kuin ennen. Privaattisyyt! Parhaani kuitenkin teen ja blogissani on jo näkyvissä Kurkistus kevään 2021 kirjoihin.

Myönnän, että tämä oli helppo. Päässäni jo jonkin aikaa tuntunut juuri tältä:

1.  Delia Owens: Suon villi laulu

Lukijani kommentti Saksasta:

Allu17. elokuuta 2020 klo 18.42

Aivan uskomattoman hienoa luontokuvausta ja kirjassa tulee aina vaan uusia jänniä käänteitä. Tämä on kiertänyt meidän ystäväpiirissä sen jälkeen kun se ilmestyi Spiegelin bestsellerlistan ykköseksi joskus keväällä enkä tunne ketään, joka ei olisi tykännyt.

Toinen kommentti bloggaaja Tuulalta tänään:

Tuula Laakso

Varasin Suon villin laulun kirjastosta syyskuun alussa. Edelläni oli 187 odottajaa, nyt vielä 67... suosittu on.

2. Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa 

Kotiliedessä no 19 oli valittu parhaita kirjoja ja vain kaksi kirjaa oli kuvattu sanoilla Sensaatio! Owensin Suon villi laulu ja Kinnusen Ei kertonut katuvansa♥

3.  Fernando Aramburu: Äidinmaa

Maistat viiniä, tunnustelet sitä kaikilla aisteillasi. Mietit samalla, että historian tapahtumat tulevat likemmäs kerrottuina yksilöiden ja perheiden kautta. Viini on aivan erityistä: Tulet yhdeksi heistä. Entzun!.. Vuorilla aukeaa kultainen kukka. Vuoret ovat baskien hengitystä. Kohotan viinilasia: Gora Fernando Aramburu! Täytän lasin uudelleen. Haluan tavoittaa tarinasta kaiken. Haluan tarjota sinullekin sen veren ja sovituksen. Kävelen lasi kädessäni kohti rantaa ympärilläni xirimirin hellä syleily.

4.  Kate Elisabeth Russel: Vanessa

Kun majakat alkavat vilkuttaa hätäviestejään, Vanessa korkeintaan hätkähtää ja joskus kyynelehtii. Strane on hyvin tietoinen tavasta koko ajan kysyä lupaa edetä. Pelkästä hylkäämisen pelosta Vanessa suostuu sellaiseenkin, josta ei pidä ja joka satuttaa. Kerran valo välähtää punaiselle ja se on silloin, kun Jacob pyytää sanomaan monta kertaa peräkkäin ’rakastan sinua, isi.’ Kaiken kumuloi kuitenkin jo kohta Nabokovin toinen teos Kalvas hehku ja siitä sitaatti:

Sua palvon, tule, sua hyväilen/ Vanessa tumma. (suom. Kristiina Drews)

5.  Annette Hess: Tulkki

El Mundo pysäytti sydämeni:

Hänen romaaninsa on kaukana sentimentaalisuudesta...Se pyrkii totuuteen, jonka kauheutta verhoaa sakea hiljaisuus.

Annette Hess kirjoittaa lukijan iholle. Eva ei kaihda mitään. Hän ei säästä itseään. Hän käy päin pimeää. Hän lähtee Varsovaan. Hän lähtee leirille. Hänen on pakko lähteä Unkariin, sillä siellä... kunnes vihdoin alkaa murentua kuin hauras ruukku. Totuuden tuojaa ei rakasteta, mutta joku aina rakastaa. Jürgen on Wienissä ja hän lentää Evan luo. On aika.

Celeste Ngn Olisi jotain kerrottavaa jäi minuun.

Kuulaus on yhdysvaltalaisen Celeste Ngn kertojaäänen valttikortti. Se on minulle se koskettavin, sillä kaiken kirjan raskaan ja surullisenkin lävitse on kuin kuulisin jotain lohduttavaa, jotain joka lupaa parempaa, ehkä hyräilyä rannalta...Celeste myös tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse toisen sukupolven maahanmuuttaja. Mitä taas tulee tarinan rakenteeseen, se on odottamattoman huikea: Vain todellinen taituri kutoo finaalin, joka on kuin jostain suuremmasta, jostain tavoittamattomasta. Kaksi autoa lähtee liikkeelle yössä, isä ja poika, jossain etenee hiljainen vene, järviusva...Tähtiä ja yötä ei voi vastustaa.

Tiina Katriina Tikkasen Toinen silmä kiinni on huikea esikoisteos!

Mietin missä olen tavannut yhtä 'valovoimaisen' miehen kuin oli Mintun isä! Miehen, joka oli vauras, ns. naisten mies, mutta myös perheen arvostaja, mielellään esillä ja kaikkien ainakin näkyvästi ihailema. Miehen, joka oli sähäkkä, komea ja joka erityisesti piti tyttärestään Lucilesta. Lucile sen sijaan:

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Mieleni alkoi profiloida Lucillen isää Georgesia ja Mintun isää. Mikä samankaltaisuus, vaikka toinen ranskalainen ja toinen Suomesta. Kirjoitin yöllä vihkooni: Muista Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa!

Luojalle kiitos tavallisesta äidistä, joka EI halunnut kahtatoista lasta, joka EI tehnyt spagaatia 70-vuotispäivillään ja joka EI sulkenut silmiään. Kiitoskiitoskiitos!

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana

James Wyllie: Hakaristirouvat

Luin juuri vähän aikaa sitten Göring ja hänen psykiatrinsa Jack El-Hain Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Nytpä alkaa polttaa, sillä kirjassa Göringin ensimmäinen vaimo on miehensä palvoma ruotsitar ja vakaumuksellinen fasisti Carin Göring.

He asuivat jonkin aikaa Ruotsissa ja palatessaan Saksaan mukana kulki rotuaatetta ja Odinia niin, että hirvittää. Tässä kohtaa avuksi olisi ollut lukea Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli, joka avaa enemmän kuin moni edes haluaa uskoa. Siis oliko arjalaisuus tuontiaate Ruotsista? 

Hakaristirouvissa ei ole karttaan piirrettyjä rintamalinjoja, vaan mieliin piirretyt. Kuka oli Hitlerin lähin? Ketä hän arvosti ylitse muiden? Kaunis, mutta ehkä hieman naiivi Eva Braun vai sittenkin siskontyttö..., mutta oi, missä on kaunis Geli?

Marie Héléne Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä

Meissä kaikissa on hyvämme ja pahamme. Tämä kirja tuo framille kaiken. Sellaisenkin, joka voi joitakuita huvittaa, toisia itkettää. Tämä kirja on kuin se kuuluisa räsymatto, jossa kirkkaat värit eivät erottuisi ilman tummia sävyjä. Sitä oli Dame Agatha Christien elämä. Mieletön elämä ja sai elää 85 –vuotiaaksi! Koska loppuun kasaantuu paljon sitä tummaa, haluan lopettaa johonkin, mistä Agatha ilostui todella eikä se tällä kertaa ollut Devonin paksu kerma. Haluan kiittää häntä monista dekkareistaan, joiden kanssa olen saanut pähkäillä syyllistä jo teinivuosista. Sade ropisi mammalan yläkerran kattoon ja minä likka nautin Christien murhajuonista!

Dekkareista positiivinen yllätys oli Stina Jacksonin Erämaa 

Camilla Greben Varjokuvat puolestaan oli mielestäni hänen parhaansa tähän mennessä.

Vuoden 2020 hauskin kirja on Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää

Vuoden 2020 jännittävin romaani on Kate Quinnin Metsästäjätär

Vuoden 2020 paras lastenkirja on Karoliina Suoniemen Tehdaskaupungin lapset

Vuoden 2020 paras kuva tulee Paula Ritanen-Närhin puutarhakirjasta Unelmia puutarhasta ja se on Lohjalta Mellinin puutarhasta.

Minun perusteluni näille löytyvät kirjojen kohdilta ja aika laveastikin kirjoitettuna.

Haluan palata viime vuoteen sen verran, että kaikkein paras kommentti ikinä tuli viimevuotiseen Palavan taivaan alla kirjaan tänä vuonna:

Heikki28. toukokuuta 2020 klo 23.58

Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin.

*****

Palavan taivaan alla kirjan kommenttiin sattumalta liittyi jotenkin Ben Kallandin Vien sinut kotiin saama dramaattinen kommentti:

Tiuku14. heinäkuuta 2020 klo 15.19

Olen järkyttynyt.

Seuraan Hesaria, käyn kirjamessuilla, kuuntelen YLE:n kulttuuriohjelmia radiosta ja pidän silmäni auki kirjastoissa. Silti en tiennyt mitään tästä kirjasta. Onko tämä ollut esillä missään muualla kuin kirjablogeissa? Kirjablogeja seuraan laiskanlaisesti, yleensä vain silloin kun olen lukenut kirjan, josta haluan keskustella. Sitä kautta tämänkin löysin. Olit kommentoinut Suvi Ratisen Matkaystävää jossain blogissa ja maininnut ohimennen tämän kirjan. Kiitos, muuten en olisi koskaan tätä tullut lukeneeksi.

Dramaattinen, älykäs, taitava. Sitä kaikkea tämä kirja on. Pitkään aikaan en ole lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Ja siksi tuntuukin niin väärältä, että kirja ei julkaisuhetkellään saanut ansaitsemaansa huomiota. Eikö Atena Kustantamo aikoinaan tajunnut, mikä helmi heillä oli käsissään? Vai jyräävätkö isot kustantamot pienempien teokset järjestään jalkoihinsa?
Kuinkakohan muutakin tuntemattomaksi jäänyttä mestariteosta on minulta jäänyt lukematta vuosien saatossa?

Ihanin vieraskirja ikinä on Muumi Vieraskirja♥

Kaikki nämä lukemani ovat olleet lukuvuoteni helmisimpukoita. Ei mitään kiveen hakattua, mutta kaikki koskettavia. Suurella tunteella ja vähän myös järjellä. Haluan lopettaa Cunninghamin Lumikuningattaren sanoin eli toivon näiden kirjojen tarjoavan teille 

...kaipuun joka on kylmää, puhdasta ja pysäyttämätöntä kuin lumi.

Rakkaudesta kirjoihin

Leena Lumi

PS. Kyllä lukijat ovat bloggaajan sahrami♥ Sain just kivan kommentin yhteen tämänvuotiseen jännityskirjaan:

Unknown8. joulukuuta 2020 klo 20.36

Lähdin mökille kissan kanssa. Evääksi otin "hiljaisen potilaan" Luin vahingossa koko kirjan yhteen soittoon. Kissaani en jättänyt huomiotta. Oltiin mökillä 22 tuntia. Ja me toki nukuttiinkin. Kun kissanluukku räpsäytti Reinon sisään. Kertomana jotta olihan kirja.

Kiitos Unknown, tämä oli hyvän kirjan laatukriteeri♥

Aarikan tontuista se nyt alkaa....matka joulun maahan

Meillä on ollut Aarikan tonttuja niin kauan kuin muistan ja myös pieni sarja aterimia niistä. Koska olen jakanut nuorille piparitontut ja ehkä muutaman muunkin, päätin nyt tehdä lisähankintaa. Ensin löysin suloiset kynttilätontut, joita kutsun valonkantajiksi. Sitten tontun sydämellä, hänen nimensä on Lempi, mutta meille hän on rakkaustonttu. Isompi tontuista on nimeltään Lumi ja hän kantaa lumihiutaletta. 

Joskus vähemmän on enemmän, mutta nämä uudet ja vanhemmat löytävät kyllä omat paikkansa joulukodistamme.

Ensimmäinen kookospähkinäkakku on tehty oravien ja lintujen ruokintapöydälle ja siitä on jo puolet syöty. Oravat pääasiassa, sillä linnuilla on isojen pensaiden oksilla omat talipallonsa syöttölaitteissa. Tämä jähmettyi muutamassa tunnissa illalla ruokintapöydälle vietäväksi ja nyt minun ei tarvitse aamukuudelta olla viemässä ensimmäisiä pähkinöitä tupsukorville.

Kuorellisia hassel- ja saksanpähkinöitä olemme löytäneet näiltä seuduin vain yhdestä kaupasta...Nyt niitä on hamstrattu ja myös Glühweinia on löytynyt. Toiset ovat glögi-ihmisiä, toiset tykkäävät jostain muusta. 

Lumen odotuksen toivossa hymyilen tälle lumiukolle, joka on viimevuotinen löytö Plantagenista. Vielä yksi minulle vähän rankempi kirja ja sitten sukellan suklaaseen ja dekkareihin!

Lahjat ovat jo odottamassa kasseissaan. Joulukortit hankittuna. Enää puuttuu Joulun Taika, mutta aina se on tullut ja tulee tänäkin vuonna. 

Nyt on vasta maaginen marraskuu, jolla on monet kasvot. Oikeassa palkissani on muutamia juttujani marraskuusta, joka ennen oli masentavin kuukausi mitä tiesin, kunnes siitä tuli salarakkaani.

Netflixin sarjoista meitä on nyt vienyt Ozark, mutta odottamassa on loistava Babylon Berlin ja sunnuntaina alkavat uuden tuotantokauden jaksot The Crownista.

Tämä kaunis kukka on syystähti ja kuva on kaappaus Plantagenin sivulta, josta myös saa lukea: "Syystähteä on saatavilla vaaleanpunaisen ja valkoisen sävyissä. Syystähti on melko uusi tuote markkinoilla ja saatavilla syksyllä ennen perinteisten joulutähtien sesonkia. Viihtyy valoisassa ja lämpimässä (huoneenlämmössä). Vältettävä vetoa ja kylmää." 

Tässä vanhempi kuva joltain joulun ajalta ja pöydällä pinkki joulutähti. Näin syystähden livenä eikä siinä paljon eroa ollut, jos ollenkaan, mutta suloinen se on. Jos meillä koiria tulossa kylään, talo täyttyy valkoisista amarylliksistä, sillä joulutähden lehtikin voi olla kohtalokas ainakin pienelle koiralle. Tuo kuvan verho on nyt vain seinän edessä ja sen takana on tuplasti ledejä kuin tähtiä sädehtimässä aamusta ehtooseen....

 

Kaikille ihania takkatulia, herkkuja ja pieniä odotuksia jo kohti viidettä vuodenaikaamme joulua♥

♥:lla Leena Lumi

Winter Song