MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA

Oi!, kuinka hurmiossani palasinkaan Prinssi Edwardin saarelle ja 20 –luvulle! Suruton Mennyt Maailma, jossa päivät olivat yhtä pitkää kesää, lapset olivat lapsia ja tekivät kepposia, nuoret olivat kunnolla nuoria: romanttisia, haaveilevia, punastuvia, pisamaisia ja kirjoittivat mielitietylleen Oikeita Kirjeitä.

Lucy Maud Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, Minerva, 2009) tarjoaa meille, jotka olemme viettäneet lapsuutemme Anna –kirjojen maailmassa, paluun lapsuuden unenomaisiin hetkiin. Kirja on Sisko Ylimartimon käännös, mutta se on myös hänen antikvariaattilöytönsä Prinssi Edwardin saarelta. Olen itse armoton antikvariaateissa ’kollaaja’ ja vietän ulkomaillakin monet tovit pölyisten hyllyjen väleissä aarteita etsimässä. Mieheni ei tykkää ollenkaan huonoa, sillä hän juuttuu karttoihin yhtä helposti kuin kärpänen kärpäspaperiin ja karttojahan antikvariaateista löytyy. Siskon löytö todisti vahvasti antikvariaattiharrastuksen puolesta!

Sisko Ylimartimo kertoo: ”Löysin Magic for Marigoldin ensipainoksen charlottetownilaisesta antikvariaatista. Uppouduin Marigoldin maailmaan iltaisin majapaikassani Cavendishissa, kun aurinko laski ja täysikuu nousi purppuranhohteiselle taivaalle. Meren vaimea kohina kuului etäältä. Tunnelma oli aivan kuin Montgomeryn kirjoissa.”

Kirja kertoo Marigold nimisestä tytöstä, joka monen varhaisnuoren tavoin kuvittelee itsellensä leikkitoverin, koska kotikartanossaan hän on ainoa lapsi, vaikka sukua muuten riittääkin. Marigold avaa Lumotun oven, juoksee ylös saniaisrinnettä ja avaa Vihreän veräjän mennessään tapaamaan mielikuvitusystäväänsä Sylviaa.

Kirja on oiva osoitus siitä, kuinka yksinäisyys ruokkii mielikuvitusta ja on näin vahva ponnahduslauta myöhempään luovaan työskentelyyn ja syvälliseen pohdintaan. Siis Marigoldia ympäröivät kotona vain runsas, mutta aikuinen perhe. Toisaalta tarinan edetessä ilmaantuu useita ystäviä puhuvista kissoista oikeisiin leikkitovereihin ja ensiromanssiin asti.

Kirja on paitsi nostalginen, äärettömän hauska! Yksikin tapaus pakotti minut muistamaan, miksi olin kahdesti laittanut kieleni talvella kiinni jäiseen metalliin. Syy: ensin minua varoitettiin vanhempien toimesta ja toisella kertaa kaverit yllyttivät etten muka uskalla uusia temppuani;-) Ja tässä tulee tarinan opetus aikuisille ettei kannata kovasti kieltää, sillä lapsi saattaa tulkita kiellon kehotukseksi:

”Mutta juuri kun he olivat ajamassa pois, isoäiti sanoi: Muistakaakin, että ette työnnä päätä portin tankojen väliin.

Kukaan ei tähän päivään mennessä ole tullut tietämään, miksi isoäiti sanoi niin. Marigold uskoo, että yksinkertaisesti näin oli määrätty. Kukaan ei ollut kertaakaan työntänyt päätään portin tankojen väliin ja portti oli sentään ollut paikoillaan jo kymmenen vuotta.

Mutta niin pian kuin isoäiti ja äiti olivat kadonneet tiellä näkymättömiin, Gwendolen sanoi mietteliäästi: Minä aion työntää pääni portin tankojen väliin.” Ja jos haluatte tietää mitä sitten tapahtui, löydätte vastauksen Marigoldin lumotusta maailmasta sivulta 178.

Montgomeryn kirja tarjoaa myös riemastuttavia ennakkoluuloja, reipasta dialogia ja hymyilyttäviä viisauksia.

”Vanha isoäiti piti ihmisistä heidän luonteensa vuoksi – sitten kun he olivat kuolleet.”

Nuori isoäiti: ”Tietysti ranskalaisetkin pääsevät taivaaseen, jos he ovat ihmisiksi.”

”Marigold ei pitänyt Clo-tädistä niin kuin ei Klon-setäkään, joka valitti että täti oli liian ruma elämään."

Charlie-setä Marigoldista: ”Mitähän tuo hametta käyttävä pikkupaholainen on nyt keksinyt?”

”Ystävyys on vähän kuin suudelmatkin – niitä ei jaeta summamutikassa.”

Marigoldin lumottu maailma on kuin sukellus lapsuuden kirkkaaseen lähteeseen. Nostalgia keinuttaa lempeästi, pöydillä on sinilintukuvioisia pöytäliinoja, maljakot ovat täynnä ritarinkannuksia, leikeissä on tunnussanat ja salaiset merkit, kukaan ei ole oikeasti paha, kepposten ja katumusten vuorovedet vaihtelevat turvallisesti kuin vuodenajat Prinssi Edwardin saarella ja ystävä on se, jonka kanssa nautitaan kuunvaloa illalliseksi tuntematta nälkää.

EVE REHN

Saanko esitellä: ystäväni, Rilke-kääntäjä Eve Rehn. Eveen voit tutustua lähemmin hänen kotisivuillaan http://www.evekuismin.net/ Koe Rilke -elämys!

Wie war ich ohne Wehr, dem zuzuschauen,

das, da es mich, mich rufend, gehen liess, zurückblieb, so als wärens alle Frauen und dennoch klein und weiss und nichts als dies:

Ein Winken, schon nicht mehr auf mich bezogen...

Puolustaudu en, suojatta katselen

kuinka hän, kutsuen minua, päästää menemään

kuin kuka tahansa nainen ikävissään.

Jäi muistoihin vilkutus etäinen,

jota tuskin enää edes havaitsi...

J.P. PULKKINEN

Herra J.P.Pulkkinen!

En tarvinnut edes pitkää psykologiaani, kun tajusin, mistä sinulla kiikastaa Neferneferneferisi kanssa! Katsot kuuluvasi puhdassydämisiin idealisteihin, joiden pitäisi saada suojelureservaatti minulta, joka lojun lootuksen kukkien keskellä lammessa samalla kun sinä riudut altaani reunalla. Sinä katsot kuuluvasi hyväuskoisiin huijattuihin, joihin kauneuteni ja lupaukseni eivät olisi saaneet vaikuttaa. Mutta sinähän olet ERITTÄIN vaikuttunut! Sinä kirjoitit minusta kokonaisen kolumnin ja jokaikisen rivin välistä vuoti syvä kaipaus kohdata oma Nefernefernefer. Et ole kuitenkaan seikkailija. Et lähde vuodeksi Saharaan vain loihtiaksesi Neferneferneferin edes kangastukseksi aavikolle. Ei, sinä kätkeydyt ylemmyydentuntoisen paheksunnan taakse verratessasi minua mustan elokuvan Barbara Stanwyckiin. Mihin sinä unohdit elokuvan Postimies soittaa aina kahdesti? Elokuvan, joka pitää sisällään elokuvahistorian ehkä parhaimmaksi arvostetun rakastelukohtauksen. Siinä saavat limput kyytiä, kun Nicholsson teutaroi kiihkoissaan loistavan Jessica Langen kanssa. Siis Jessican, yhden aikamme Neferneferneferin.

J.P., sinä tihkut pyhää katkeruutta. Sinä menetit oman Neferneferneferisi toiselle, etkä toivu koskaan. Ennen helvetti jäätyy kuin sinä toivut minusta, sillä minä olen kaikkialla. Katsos, J.P., sinä et ollut riittävän kiinnostava. Sinuun sopii loistavasti Mika Waltarin sitaatti hänen laajasta tuotannostaan: "Lopulta, kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin."

Minä olen kaikkialla J.P. Minä olen Pablo Nerudan Turkoosi, Tove Janssonin Tuittu, Postimiehen Jessica ja sinun ikuisesti ikävöimä Nefernfernefer. Minä olen voittoisa ja sinä olet minusta pääsemättömissä. Minulla on varaa olla armollinen ja siksi vastasin sinulle kätkeytymättä huntuni suojiin. Sinä sen sijaan pidät esivaattestasi kiinni kuin peläten, että repäisen sen pois!

Sinuhe kirjoitti juuri minulle kirjeen: "Dear Nefernefernefer, kärpässieni poltti ruumistani ja noidankukan mehu nytkäytteli jäseniäni kaislaneitojen kahlatessa alastomina kuun paisteessa, tummassa vedessä nuorin, notkein vartaloin." Mitä ilmeisimmin hän haluaa tavata minut...

Nefernefernefer (Jade lehti 9/2008)

NEFERNEFERNEFER

Nefernefernefer

Hyvä neiti, en tule toimeen kanssasi. Olet vuoroin äkäinen, vuoroin hunajainen, vaadit huomiota mutta suhtaudut siihen välinpitämättömästi. Maallista hyvää, mitä tahansa kiiltävää ja arvokasta imet ympärillesi. Lupaat paljon, mutta mitä vakuuttavampi on lupauksesi, sitä varmempaa on petoksesi. Sinua sietämättömämpää ihmistä ei ole kuin se mies, joka konttaa perässäsi anelemassa.

Nimesi on Nefernefernefer, tästä lähtien pelkkä N. Sinulla on toisiakin nimiä, tunnen virkasiskosi Arsinoen, Giulian ja Finen. Yhteistä teille syöjättärille on se, että löydytte Mika Waltarin tuotannosta, jota olen tämän juhlavuoden aikana lukenut. Epätoivon ja autuuden hetkeni ovat vaihdelleet kuin Sinuhella ja Turmsilla.

Elämä on elämää ja kirjat kirjoja. Oikeat ihmiset ovat lihaa, verta ja hermosoluja ja jos elossapysyminen ei ole heille ongelma, he säntäilevät keksimiensä päämäärien perässä. Kirjojen hahmot ovat ihmisen tekoa, niinpä heillä, toisin kuin oikeilla ihmisillä, on olemassaololleen jokin tarkoitus, niin kuin moottorin osalla. Se on luettavissa kirjasta. Jos ei ole, niin kirjailija on epäonnistunut. Mika Waltari oli sen luokan ammattilainen, että hän ei turhia hahmoja kirjoittanut. Hän oli, niin kuin eräs kirjailijakollega totesi, "tilauksiin vastaava kone".

HYVÄ N., OLEN MIETTINYT mihin tarpeeseen Waltari sinut ja hirviösiskosi loi. Mitä tarkoitusta te palvelette? Pitääkö teitä ylipäätään ajatella naisina, jos teidän toimenkuvanne on vain saada kirjan moottori toimimaan tietyllä teholla? Tarvitsiko Waltari vain sopivan houkutteen vetääkseen maton idealistisankareittensa jalkojen alta. Tiedän kyllä, että naisten käyttäminen tähän on kannattanut aina, siitä todistaa jo Raamattu.

En minä ahneutta ja ilkeyttä vastusta - tarinoissa. Kaltaisianne pirullisuuden ja ahneuden kuvajaisia löytyy erityisen paljon sellaisesta elokuvan tyylilajista kuin musta elokuva. Tämä jenkeistä toisen maailmansodan jälkeen maailmalle levinnyt rikoselokuvan suunta suosi kohtalokkaita naisia, joista tyypillisin esimerkki voisi olla Barbara Stanwyck elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa, kehotan sinua tutustumaan häneen. Leffan suomenkielinen nimi osuu asian ytimeen. Stanwyckin esittämä Phyllis Dietrichson tapattaa rikkaan ja ikävän aviomiehensä vakuutusmyyjällä teeskentelemällä intohimoa. Mutta tiedä se, neiti N., että kaikille käy kehnosti.

TÄLLAISTEN NAISTEN touhuja seuraan mielelläni ja kevyin mielin. Femme fatalet yhdistävät seksin ja älyn ja jallittavat miehiä ja systeemiä kunnolla. Miksikö tulen toimeen heidän kanssaan, mutta en sinun kanssasi? Siksi että heidän uhrinsa eivät ole puhdassydämisiä idealisteja kuten sinun ja kollegoittesi uhrit Waltarin romaaneissa. He ovat ikäväluonteisia ja ahneita hekin. Saavat mitä ansaitsevat.

Se sama sota, joka tuotti mustan elokuvan, oli myös se joka muutti Waltarin ja synnytti sinut. Sinuhe valmistui sodan loppumetreillä, Waltarin myöhemmät romaanijärkäleet tositavat sen kuviota. USA:ssa naiset tulivat sodan aikana työelämään, he muuttuivat täysivaltaisiksi, epäilyttäviksi, pelottaviksi. Waltarille sota oli viattomuuden ja ihanteellisuuden tuhoa. Kun hyvä ihminen lyödään maahan, se tuntuu kipeältä. Se jää vaivaamaan. Kuin sukulaiselle tai hyvälle tutulle olisi käynyt huonosti. Mitä se meidän Sinuhe nyt tuolla lailla? Tiedä siis, neiti N., että sinulla on syytä olla mahtavat sponsorit, sillä minun, lukijan myötätuntoa et saa.

Mitä kohteliaimmin
J.P. Pulkkinen

(helsinkiläinen tuottaja ja kirjailija Jade -lehti 8/2008)

LEVOTTOMALLE TUHKIMOLLE

Rakas Bessu!

Sinä kuulut meihin myrskylintuihin, joille ei ikä, ei avio-onni, eikä elämän täydellisyys suo elon rauhaa. Minäkin elän täyttä unelmaa. Minulla on unelmamies, unelmapuutarha, unelmaharrastukset, unelmatytär, unelmakaikki, silti minun on koko ajan jano. Mikään ei riitä ja ’seisova vesi haisee’. Vähän väliä aloitan intensiivisen projektin, jonka vien kunnialla loppuun – ja taas kysyn: Mitä sitten? Miksei tapahdu mitään? Äkkiä uusi ovi auki!

Lue John Irvingin kirja Leski vuoden verran, jossa naisen elämä alkaa 72 –vuotiaana. Itse olen jo alistunut siihen, että minä en rauhoitu enkä saa rauhaa. Unelmissani siintävät kiertolaispäivät pitkin Eurooppaa heti, kun unelmamieheni pääsee eläkkeelle.

Minullakin on ystäväverkosto, jota hartaudella vaalin. Minultakin joku alati vaatii jotakin. Minäkin olen haaveillut sinkkuelämästä, mutta sitäkin haluaisin vain hetkellisesti.

Kun mieheni tekee ulkomaan työmatkoja, vedän piuhat irti ja vietän viikon retriitin, jonka aikana syön, kun huvittaa, lenkkeilen koiran kanssa, luen yöt, saunon vaikka iltapäivällä, luen syödessä (,mitä tapaa mieheni inhoaa), en siivoa, en pyöritä pyykkiä, kuuntelen oopperaa, fadoa, vanhaa jazzia – olen vain itselleni. Ilmoitan etukäteen, että rauhoitusviikko on menossa: ”Sallikaa minun vain olla!” Joskus saatan tämmöisen viikon aikana pitää tyttöjen illan, mutta vain jos minulla on koko viikko itselleni.

Rakas, oma Bessu, sinä luotettava, mutta myös levoton, sinä kannat kaipaustasi läpi elämän. Se on tavallaan rasite, mutta saattaa se olla myös rikkaus, jonka voi purkaa vaikkapa taiteeksi. Tämä koko asia on persoonakysymys, johon ikä ei tuo helpotusta, vaan melkeinpä päinvastoin, sillä päässäni soi: Aika loppuu, virta vieköön lujempaa!

Edes upea puutarhani ei tuo minulle rauhaa kuin muutamaksi suven kuukaudeksi. Yösukellus alasti on hetken hurma ja helpotus. Normaali tyydyttävä arki ei ehkä ole ihan meidän juttu, joten saatamme joutua harkitsemaan liittymistä napajäätikköretkikuntaan…vai lähdetäänkö Afrikkaan? Pidä unelmistas kii Bessu, sillä matka vasta alkaa!

Levoton Tuhkimo

HARRIET KROHNIN MURHA

Karin Fossum on dekkaristina raapimattoman kutinan kuningatar! Hänen kirjansa Harriet Krohnin murha (Johnny Kniga, 2006) vie lukijan heti ensi sivuilta murhaajan ’nahkoihin’ ja kaiken huipuksi vielä hänen puolelleen.

Miten voi vastustaa miestä, Charles Olav Torpia, jolla on ollut peliriippuvuus, jolta vaimo on kuollut syöpään ja jonka isän silmäterä, tytär Julie on hylännyt töppäilyjen takia. Kirja alkaakin: ”Julie. Rakkaani. Mahdatko sinä lukea kirjeitäni? Toivon niin, mutta en vaadi mitään, pysyttelen mieluummin taka-alalla….”

Charlo kuitenkin tappaa kuin vahingossa hauraan vanhuksen saadakseen rahaa pelivelkojen maksuun ja houkutellakseen tyttärensä takaisin. Vahinkotaposta ei voi kuitenkaan olla kyse, sillä Harriet Krohnin päätä on hakattu lujaa ja toistuvasti ja verta, kaikkialla on verta.

Fossumin komisario Konrad Sejerille on vähällä tulla juttu, joka ei selviä. Ja lukija toivoo, ettei selviäisikään…, sillä Charlo on ostanut verirahoilla tyttärelleen punarautiaan Call me Crazyn ja he ovat kuin silloin ennen, kun Julie oli 5 -vuotias ja aloitti ratsastuksen ponilla ja isästä tuli hänen väsymätön valmentajansa ja innoittajansa. Charlon vakava sairastuminen melkein vie lukijan epätoivoon.

Fossum paljastaa miten moraali on vain veteen piirretty viiva. Hän pakottaa lukijan murhaajan puolelle, sillä vaakakuppiin tule koko ajan enemmän ja enemmän Charloa puoltavaa kuin tuomitsevaa materiaalia. Sillä voiko kukaan sellainen olla täysin paha, joka ajattelee vain tytärtään, suree kuollutta vaimoaan ja puhaltelee isoa ratsua hellästi sieraimiin opettaakseen eläimen omaan hajuunsa…Miten me saatammekaan seisoa Harriet Asta Krohnin haudalla ja unohtaa miten hän kuoli?

”Julie. Tyttöseni. Isä täällä taas, anteeksi kun ahdistelen, mutta tiedäthän sinä, että meillä on paljon puhuttavaa ja minä kirjoitan kunnes sinä vastaat minulle…En ole paha ihminen! Hyvä Jumala, Julie, sinun täytyy uskoa minua!”

SPIRIT

Shetlanninponi Spirit herättää kaikkien hellyyden. Hrönnkin on jo pitänyt häntä omana varsanaan, isot miehet ovat lumessa polvillaan lälläämässä ja pienet tytöt, joilla on lupa ratsastaa tällä suloisuudella, näyttävät niin haltioituneilta, että heitä katsoessa unhoittuu kaikki muu. Spirit, Teijan tallin aurinko, kuu ja tähdet!

The Winner Takes It All!

Tähän kuvaan olen syyntakeeton. Tämä on julkaistu Bessun painostuksen alaisena;-) Abban lempibiisi mun mielestä ja tämä kuva, herättivät hänessä tunteen, että 'Leena, tuo kuva on niin sinua, sun on PAKKO laittaa se blogiin!' Hän tietää, että olen yllytyshullu...

ISSIKKARATSASTUS ON HAUSKAA!

Issikkaratsastus on täydellinen keino nollata pää ja pitää samalla hauskaa. Edessä lähtötunnelmissa Teija Mäkinen (http://www.teijantalli.net/), minä ja Anne (=mun Bessu), jolla on menossa jotain kiinnostavaa jalustimessa (kai).

SILKKITURPA SAA PUSUN KOHTA!

Tämä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!

IHANAT ISSIKAT

Islanninhevoset ovat laumaeläimiä, jotka haluavat tehdä kaiken yhdessä. Ne ovat hyvin helliä ja hyvin herkkävaistoisia ja kärsivät ellei niillä ole lajikumppaneita likellä.

HRÖNN JA LOIMEN VIRKKAAJA

En ole varsinaisesti mikään käsityöihminen, mutta villalankojen herkulliset värit ja Hrönn ovat saaneet minut ylittämään itseni.

Anne B. Ragde: Erakkoravut

No niin, nyt minulla on sitten addikti sikoihin! Ja ihan kaikki on kirjailija Anne B. Radgen syytä, sillä ensin luin ystävän minulle kantaman Berliininpoppelit ja se jäi vähän vaiheeseen, joten piti saada lukea sen jatko-osa Erakkoravut ja juuri äsken sain sen luettua ja nyt jäi semmoiseen paikkaan, että odotan ihan intona Otavan toimittavan nopeasti minulle ja muillekin sika-addikteille tähän jatkoa. Tämä ei ole mikään naurun paikka, sillä nyt periaatteet kaatuvat rymisten. Kun aloitin blogin, päätin väistää tällaisia jatkoromaaneja eli kertoisin vain vaikka sarjan ensimmäisestä tai parhaasta tms. Nyt minä en voi lopettaa tätä sikailua! Eilen ostin ystävilleni tulevia syntymäpäiviä ja muita varten possukortteja…taisin lähettää pari naistenpäiväkorttiakin, joissa kaunis neitopossu keikailee korkokengissään.

Te muistatte Berliininpoppelit ja Neshovin sikatilan pitäjän Torin, jonka despoottinen äiti kuolee ja mitä sitten tapahtuu. Ja muistatte sen, että Tor on ollut naisen kanssa yhden kerran elämässään ja heti tuli tyttö raskaaksi, joten Tor jätti koko homman todeten sen hengenvaaralliseksi. Nyt hän joutuu monien sattumusten takia tai oikeasti melkein halkaistuaan kirveellä jalkansa ottamaan sikalaan lomittajan ja sisätöihin kotiavustajan. Tor siis joutuu ikäväkseen näkemään naisihmisiä ja ainakin hän toteaa, että osaa hyvin arvioida heidän painonsa, koska on tottunut arvioimaan sikojen teuraspainoa!

Vaan Tor äityy raajarikkona niin hankalaksi, että taas pitää Torunn tyttären jättää omat työnsä ja rientää isänsä avuksi. Vaan nyt Torunn kohtaakin aivan toisen Torin kuin ensimmäisessä kirjassa. Erakkoravuissa Torunn kohtaa ympäriinsä klonkkaavan raivostuneen miehen, jolla on vain ikävä sikojaan ja etenkin Siri-emakkoa. Mikään ei ole enää isän maailmassa hyvin, vaan verotoimiston kaupunkilaisvirkailijat ovat ääliöitä, maatalousministeriössä häärää ainoastaan kirjoituspöytäfasisteja, maatalouslomittaja on nuhjake ja Torunn on tuhlari, koska ostaa katkarapuja ja senkin tuhlaavaisuuden Tor katsoo olevan tuhlariäidiltä perityn geenivirheen.

Lukijan mielestä Torin pahantuulisuus ja kiukku ja kärsimättömyys kaikkea ja kaikkia, paitsi sikoja kohtaan, on niin paksua, että alkaa väkisinkin naurattaa. On helppo nauraa turvamatkan takaa, mutta Torunn rasittuu isäänsä niin, että huomaa vain sikojen kanssa olemisen auttavan ja kokee sen suorastaan terapiana.

Ja mitä puuhaavatkaan Torin veli Erlend ja hänen puolisonsa Krumme Tanskassa…ei mitään ihan tavallista….

Näistä kirjoista alkaa herkullisen huumorin sisältä kyllä paljastua tarinan punainen lanka, sillä yksi ja toinen alkaa kovasti tarvita ja kaivata toistaan, vaikka koko perhe oli käytännössä vuosikymmeniä hajalla suuren, synkän salaisuuden ja kovien ennakkoluulojen takia. Hurjien tapahtumien pyörityksestä alkaa vilkahdella suku- ja perhetunnetta, jonka jokainen lukija suo etenkin isättä kasvaneelle koirakouluttaja Torunnille, joka saattaakin tarinan edetessä joutua vaihtamaan koiruutensa terapeuttisiin ja valtavan suuriin emakkoihin!

TRUE FRIENDSHIP

Parhaat asiat ja hetket jaetaan ystävän kanssa. Anne tunsi minut liiankin hyvin viedessään tapaamaan issikoita, noita sydämenvaltaajia, sillä nyt olen mennyttä naista. Vasta muutama ratsastuskerta on takana, mutta koko varustus on jo hankittuna ja parhaillaan virkkaan Rhönnille loimea. Siitä tulee semmoinen hyvin monivärinen. Uskon, että Rhönn muistuttaa se yllään enemmän Perun vuoristointiaanien muulia kuin arvonsa tuntevaa issikkaa, mutta uskon, että hän suo sen minulle anteeksi ja nauttii loimestaan.

Tässä kuvassa Rhönn ja minä, Anne ja Holmari. Ratsastuskuvia saatte odottaa sillä näytän paksuissa talvitamineissa aivan paksukaiselta, tosin hyvin onnelliselta sellaiselta, mutta suvella saadaan otettua tyylikkäitä ratsastuskuvia. Talviratsastus on kylmä laji, mutta ratsastus issikoilla on aina hauskaa!

HRÖNN

Hän on Hrönn. Hän on islanninhevonen ja nimensä tarkoittaa aaltoa. Hän on saanut minut hurahtamaan issikoihin niin, että palasin kolmenkymmenen vuoden paussin jälkeen ratsaille. Ratsastin aikaisemmin ensin ponilla ja myöhemmin isoilla lämminverisillä. Sitten kerran putosin jalustimeen roikkumaan ja päätin, että 'se loppui nyt'. Niinhän minä luulin. Siis kunnes paras ystäväni Anne vei minut Petäjävedelle tapaamaan Teijan tallin islanninhevosia. Minulle tapahtui Hrönnin tavatessani ihan sama juttu kuin Ruotsin kuninkaalle, kun hän aikanaan tapasi ihanan Silviansa: päässä kuului vain 'klick'.

Olen luvannut teille kirjallisuuden joukkoon 'kevennyksiä' puutarhasta, keittiöstä, ystävistä, koiruuksista ja islanninhevosista. Ja kuka vielä tietää mistä!

PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi vaivaudumme talvisin luomaan polut puutarhaamme ja miksi vanhan, kivisen leikkimökin terassilla on kaksi isoa rottinkituolia ympäri vuoden, kuin ne olisivat aina käytössä?

Vastaus löytyy Taina Koivusen kirjasta Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa (Gummerus, 2009). Meillähän on tämä neljän vuodenajan rikkaus, miksi emme hyödyntäisi ja nauttisi siitä myös puutarhassamme!

Taina Koivunen on puutarhuri ja puutarha-agronomi, jolla on kolmenkymmenen vuoden kokemus puutarha-alalta. Kirjasta huomaa, että Taina on tehnyt puutarha-alan oppi- ja tietokirjoja, mikä takaa paitsi asiantuntevuuden myös sen, että lukija tajuaa kuvien ja kerronnan viestin. Upea kuvitus herkuttelee sekä tunnelma- että yksityiskohtaisilla askarteluohjekuvilla. Monipuolinen kuvitus on Taina Koivusen ja Matti Pietarisen kaunista yhteistyötä.

Kirja on puutarha-aloittelijallekin helposti ymmärrettävä, mutta antoi uutta myös minulle, kymmeniä vuosia puutarhaa rakentaneelle. Jäsentely on oppikirjamaisen selkeää, tietoiskut on viety omiin ’neliöihinsä’ ja saatu tekstit mukavasti esille värijäsentelyllä. Heti alussa on selkeä sisällysluettelo ja sen jälkeen Taina alkaa viedä lukijaansa Pohjan tähden alla.

Alussa käsitellään ilmastovyöhykkeet, ilmaston lämpenemisen hyödyt ja haitat sekä kasvien valitseminen vyöhykkeiden ja maaperätekijöiden mukaan, kuin myös kasvien alkuperä. Ja vihdoinkin tärkeä pienilmasto, jonka olen havainnut olevan monille ihan outo juttu.

Ja nyt Taina pääsee tarjoamaan meille neljää vuodenaikaamme puutarhassa. Aloitamme ihanalla puutarhakesällä, jossa liikumme pihan viehkeimpien puiden joukossa, käväisemme kivikkopuutarhassa, huokailemme ihastuksesta kukkivan onnenpensaan äärellä, sijoitamme ulpukoita ja lumpeita vesialtaaseen ja tulemme runollisiksi kuunliljojen äärellä. Kärhöjen kohdalla tajuamme, mihin kaikkeen niistä on puutarhan tunnelmanluojina ja siperiankurjenmiekkojen kohdalla muistan kertoa, että tämä sininen iirislajike on minun lempikukkani.

Perhoset siirtävät meidät syyskesän tunnelmaan, jossa kerätään kukkien siemeniä talteen, istutetaan kukkasipuleita ja aletaan nauttia alkavasta ruskasta. Sen runsaampi ruska, mitä enempi ruskakasveja! Ihailemme japaninpihlajan syysväriä ja pohdimme keinoja, joilla saamme kasvit selviämään talvesta.

Puuhakkaissa istutustalkoissa istutamme uusia pensaita ja puita sekä siirrämme taimia otollisempiin paikkoihin. Syysistutusten etu on aina varmempi selviäminen ja vähempi kastelu!

Teemme koristeita ja käyttöesineitä pajuista, pohdimme perennojen talvipulmia ja alamme rakentaa talvista puutarhaa. Ripustamme lyhtyjä ja valaisemme puutarhan kulkureittejä. Ja se, mikä monen puutarhassa on talvella rumin eli tuoksuvatukko, muuttuu Tainan käsittelyssä pihan kauneimmaksi valaisimeksi! Askartelemme myös jäätauluja sekä opettelemme jään nimiä. Kuka tietää, mikä on uhku?

Ja mitä me sitten teemme talvisessa puutarhassamme? Seisomme kuun ja tähtien valossa ihaillen kuuraisten puiden ja talventörröttäjien viehkeyttä. Tai tarjoamme ystävillemme glögit hedelmäpuihin ripustettujen lyhtyjen katveessa. Joskus istumme pation rottinkituoleille juomaan termosmukeista kuumat kaakaot seuraten vitilumessa vilistäviä pieniä jalanjälkiä ja nauraen punaista noutajaa, josta yhtäkkiä tulee Suuri Jälkikoira.

Toivon kaikkien löytävän puutarhan vuodenajat viimeistään Taina Koivusen Puutarhan neljän vuodenajan avulla. Ja muistakaa lumen lumo!

REVOLUTIONARY ROAD

Richard Yatesin Revolutionary Roadia (Otava, 2008) ei uskoakseni saada koskaan analysoiduksi niin, että voitaisiin sanoa: Siinä se nyt on. Juuri tällainen tämä kirja on. Tämän kirjan arvoitus on tasapainottelu kirjaimellisuuden ja verrannollisuuden välillä. Vaan ketkä tasapainottelevat: He, jotka yrittävät Yatesia tulkita. Minä en edes yritä – toivoakseni – vaan annan mennä, kuten tuntuu.

Minulle Yates toi woolfimaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.

Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?

Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.

Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:

”Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.”Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsinkosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”

*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Amma  Peikkoneito   ja  Laura

IIRIKSIÄ LUKIJOILLENI!

Aloitin blogin pitämisen Ystävänpäivänä eli kaksi viikkoa sitten. Nyt on kiinnostuneita kävijöitä ollut jo satoja! Kiitos teille lukijani! Lupaan jatkossakin tarjota teille kirjaelämyksiä, mutta höysteenä kaikkea mahdollista puutarhasta islanninhevosiin ja kaikkea siltä väliltä. Ohessa lempikukkiani, sinisiä iiriksiä (Iris Sibirica) teille rakkaat lukijani kera Aila Meriluodon runon:

Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista.

Katselin käsivarsiani:

niissä oli iiriksensinisiä mustelmia.

Minun vanha silkinohut ihoni, siniset suonet kohollaan.

Miksei.

Minä kukin iiriksiä.

Helvetti, minähän kukin!

MISTÄ TUNNET SÄ YSTÄVÄN...

Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän...


Menestyksessä ystävät tuntevat meidät; vastoinkäymisissä me tunnemme ystävämme.

- Sir James M. Barrie -

Paras ystäväni saa minusta esille parhaat puoleni.

- Henry Ford -

Myötätuntoinen ja rohkaiseva katse, ystävällinen kädenojennus. Ja kaikki muu on toisarvoista.

- Maya V. Patel -

Selviät ilman ihmisiä, mutta tarvitset ystävän.

- kiinalainen sananlasku -

Ystävyys on kymmenentuhannen sukulaisen arvoinen.

- sanonta -

Uskollinen ystävä...ihminen joka iloitsee menestyksestäsi, suree vastoinkäymisiäsi ja kantaa puolet taakastasi - hän kaksinkertaistaa ilosi ja jakaa murheesi.

- James Gibbons -

Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.

- Pam Brown -

Ystävä on se, joka tulee luoksesi, kun koko maailma on jättänyt.

- Alban Goodier -

Ei kuka tahansa voi olla ystäväsi. Sen täytyy olla joku, joka on yhtä läheinen kuin ihosi, joku jolla on kyky empatiaan, joku joka hädän hetkellä seisoo ehdoitta puolellasi, joku joka antaa tarkoitusta elämääsi.

- Henry Miller -

Me putoamme kuin pikkukivet toistemme sielujen lampeen.

- Joan Borysenko -

Ystävien kesken ei ole mitään lopullista.

- William Bryan -

Apu ilman ehtoja on ystävyyden koetinkivi.

- Mahatma Gandhi -

Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää.

- Pam Brown -

Ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta.

- tuntematon -

Kasa CD -levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys.

- Pam Brown -

Tyttöjen ilta ulkona - rosvoliiga, jolle ei yksikään isä, poika, puoliso tai suurmies voi mitään.

- Pam Brown -

Vain ystävä saa sanoa: "Minähän sanoin sinulle."

- Pam Brown -

Ystävä, joka tietää miten osoittaa ja ottaa vastaan hyvyyttä, on kaikkea omaisuutta parempi.

- Sofokles -

Kaksi ihmistä, jotka pitävät toisiaan pystyssä kuin lentävät tukipilarit. Kaksi ihmistä, jotka luottavat toisiinsa ja huolehtivat toisistaan ja puolustavat toisiaan ulkomaailmaa vastaan.

- Erica Jong -

Yksikin hyvä ystävä pitää pimeyden loitolla.

- tuntematon -

Sinunlaisesi ystävä on kuin vanha ja kulunut aamutakki, jonka voin kietoa ympärilleni, kun maailma tuntuu synkältä ja kylmältä.

- Pam Brown -

Älä säästä kauniita sanoja ystävistäsi siihen asti, että he ovat kuolleita; älä kirjoita niitä heidän hautakiviinsä vaan puhu heille nyt.

- Anna Camus -

Viisauden lahjoista suurin on ystävyys. Se tekee elämän onnelliseksi.

- Epikuros -

Puhelu on hyvä. Mutta kirjeen voi lukea uudelleen.

- Pam Brown -

Kypsyköön ystävyys kuin viini vanhetessaan. Ja olkoot viini ja ystävät aina vanhoja ja huolet nuoria.

- tuntematon -

Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia.

- Pam Brown -

Enemmän kuin ystävien apu meitä auttaa varma tieto siitä, että voimme luottaa heidän apuunsa.

- Epikuros -

Ylistän ranskalaista, hänen huomautuksensa oli terävä. Kuinka suloista, erittäin suloista on yksinäisyys! Mutta suo silti minulle piilopaikkaani ystävä, jolle voin kuiskata: miten suloista on yksinäisyys!

- William Cowper

Vain ystävillä on merkitystä.

- Gelett Burger -

Ystävyyttä ei voi mitata kullassa, siihen kulta ei ole riittävän aitoa. Ystävyys voidaan mitata vain muistoissa, naurussa, rauhassa ja rakkaudessa.

- Stuart and Linda MacFarlane -

Hyvä taivas! Kaikista vitsauksista, jotka voit vihassasi lähettää, säästä minut, oi säästä minut petolliselta ystävältä.

- George Canning -

...anna tuulen selvittää, kuka vierelles jää...

SATTUMUKSIA BROOKLYNISSÄ

Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, Tammi, 2008) on kuin Woody Allenin leffat. Kulissina New York ja erityisesti Brooklyn. Kun on helle, on sekin kunnon New Yorkin helle, jolloin kukaan ei halua lähteä ulos ilmastoidusta talosta tai toimistosta, mutta toisten täytyy. Ainakin sinä päivänä, jolloin pitää salaa ripotella divarin pitäjän, Harry Dunkel-Brightmannin (pimeä-kirkas -nimisyys saa paljastuksensa kirjassa) tuhka puiston syrjäiseen nurkkaan. Kaikki odottavat hikoillen Rufusta, joka rakasti Harrya ja hän saapuukin, mutta onkin yllättäen Tina, melkein maailman kaunein nainen. Tina laulaa: "Kalojen tarttee uida ja lintujen tarttee lentää. Mun rakastaa yhtä miestä kunnes kuolo luokse entää..."

Kirjan päähenkilö on kuusikymppinen Nathan Glass, jolla on todettu keuhkosyöpä ja jonka avioliitto on mennyttä kalua. Hän päättää omistaa loput elonpäivänsä kirjoittamalla Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa, johon hän kerää ihmisille tapahtuneita outoja sattumuksia. Yllättäen hän törmää Brooklyniin muutettuaan edesmenneen sisarensa poikaan Tomiin, josta ei suvun mittapuun mukaan ole tullut mitään. Ylipainoinen, mutta älykäs Tom istuu päivän pitkät tunnit Harryn omistamassa divarissa auttaen järjestämään kirjoja, myymään niitä, kuluttaen aikaa lukemalla, ei suunnitellen parempaa tulevaisuutta.

Vaan kun tämä kolmikko löytää toisensa, ei mikään ole enää kuin ennen ja pian Nathan saa huomata, että hänellä ei ole aikaa enää kuolemalle, eikä edes toisten ihmisten sattumuksista kertovalle kirjalle. Ja primus motor on tietenkin alussa hautaamamme Harry, joka kuvailee itseään näin: "Sisälläni asuu pikkupiru, ja ellen minä päästä sitä silloin tällöin ulos tekemään pahojaan, maailma muuttuu saakelin tylsäksi. En siedä ärtynyttä ja pitkästynyttä oloa. Olen intoilija, ja mitä vaarallisemmaksi elämäni käy, sitä onnellisempi olen".

Estraadille marssitetaan Hotelli Eksistenssi, Kaunis Täydellinen Äiti (KTÄ), puhumaton pikkutyttö Lucy, Kafka, Chaplinin Nykyaika, kirjalliset väärennökset, transvestiittejä, Nykin kielten iloinen sekamelska, divarin tuhannet teokset...todellinen verbaalinen ilotulitus, josta antaa oivan kuvan Tomin ja Honeyn ensikeskustelun kuvaus: "Honeyn höykkäävyys horjuttaa Tomia muutaman hetken, mutta kun Tomille selviää että puhekumppani on yhtä älykäs kuin hän, hän nousee tilanteen tasalle ja alkaa laukoa takaisin samalla mitalla. Stanley ja minä emme sano montaakaan sanaa, vaikka meitä kumpaakin huvittaa edessämme käynnistynyt sanallinen sparraus. En halua innostua syyttä suotta mutta arvelen, että Tom on tavannut vertaisensa. Mutta seuraako siitä jatkossa mitään, sen näyttävät vain aika ja lihan arvoitukselliset mieltymykset".

Tapahtumien pyörteestä selvittyään Nathan keksii aloittaa uuden yrityksen, joka tekisi kirjoja unohdetuista, pelastaisi tarinoita ja tosiseikkoja ja dokumentteja ennen kuin ne katoaisivat. Hän päättää tehdä elämän tarinan ja sen nimeksi tulee Rajattomat elämät. Nathan keksii tämän lähtiessään sairaalasta verikokeesta. Kello on kahdeksan kun hän astuu kadulle syyskuun 11. päivän aamuna 2001 - vain neljäkymmentäkuusi minuuttia aikaa siihen kun ensimmäinen lentokone iskeytyy World Trade Centerin pohjoistorniin. Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan ja Nathan tunsi olevansa onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.

Jos pidät Woody Allenin leffoista, pidät tästä kirjasta. Minä pidin - kovasti!

NANCY

Minä haluaisin, että kaikki lasten vanhemmat lukisivat Deborah Spungenin kirjan Nancy ( And I don't want to live this life, Gummerus, 2002), jossa hän kertoo vanhimman lapsensa elämäntarinan. Siis koko tarinan, sillä Nancy kuoli 20 vuotiaana. Kukaan tai mikään tuskin olisi voinut estää tragedian kulkua. Sen tunteen lukija saa vahvasti kokea lukiessaan äidin epätoivoisia yrityksiä pelastaa tyttärensä henki. Nancy oli jo 2 -vuotiaasta perheen muukalainen, joka sai sen ikäiselle käsittämättömiä raivokohtauksia uhaten mitä hirveimmillä asioilla. Hänen perheensä seisoi hänen tukenaan ja haki kaiken mahdollisen avun, kunnes oli tehtävä ratkaisu: joko koko perhe tuhoutuu tai Nancyn annetaan elää kuten hän haluaa. Vahva äiti teki päätöksen huomattuaan, että kaksi nuorempaa lasta olivat täysin eristäytyneet ystävistään ja olivat aika ajoin suoranaisessa vaarassa. Hän huomasi myös, että hänen miehensä Frank oli muuttunut käveleväksi muumioksi, joka vaelsi enää mistään mitään tajuamatta kodin ja työpaikan väliä. Itse asiassa Deborahille selvisi jo varsin varhain, että Nancy haki vain kuolemaa. Tätä halua tulivat vauhdittamaan huumeet ja Sex Pistols -yhtyeen Sid Vicious.

"Nancy halusi nyt tuhota meidän kotimme. Se oli ainoa omaisuutemme. Hän oli jo tuhonnut sen asukkaat - meidän elämämme ja meidän unelmamme. Hän oli jättänyt meille vain fyysiset rakenteet, kuoren. Häntä ei saanut päästää tuhoamaan vielä sitäkin. Meistä tuntui siltä, että joutuisimme tästä lähtien vartioimaan taloa öin ja päivin.

Meidän oli tehtävä jotain. Tällainen ei voinut jatkua. Nancy piti meitä vankeinaan. Me emme voineet alistaa Suzya ja Davidia hänen valtaansa. Emmekä itseämme. Nancyn oli lähdettävä. Oli pakko.

Saatoimme enää yrittää pelastaa kaksi muuta lastamme. Meidän oli saatava Nancy pois kotoa heidän vuokseen. Ja tietysti myös itsemme vuoksi. Siitä me olimme kipeästi ja tuskallisesti yhtä mieltä.

Meillä ei ollut valinnan varaa. Meillä oli itse asiassa yksi ainoa mahdollisuus, johon me turvauduimme. Se oli välttämätöntä. Tunnenko siitä syyllisyyttä? Syyllisyys tuntui minusta ylellisyydeltä.

Me leikkasimme Nancyn irti kellumaan tai uppoamaan itsekseen. Me päästimme hänet vapaaksi."

 Perheelle koitti hetkellinen 'loma' ikään kuin voimien keräämiseen koitoksiin, joita he eivät voineet aavistaakaan. Nancy halusi kuolla, mutta sitä ennen hän halusi olla kuuluisa ja sillä tiellä Sid Vicious oli täydellinen kumppani.

"Kai sinä olet minusta sentään ylpeä, äiti? Minä olen tehnyt sen. Minä olen tosiaan tehnyt sen."
"Nancy aivan aidosti kuvitteli saavuttaneensa jotakin. Ymmärsin tietysti, että hän oli ylpeä, mutta en voinut jakaa hänen tunnettaan. Suhde Sid Viciousin kanssa ei vastannut minun mielikuvaani elämän suuresta saavutuksesta. Mutta Nancy oli ylpeä itsestään. Hänen rock-musiikkiin liittyvät kuvitelmansa olivat toteutuneet.

Hän soitti seuraavalla viikolla ja ilmoitti, että hän ja Sid olivat menneet naimisiin."

 Sid Viciousin ja Sex Pistols -yhtyeen myötä Nancy veti nyt perheen rankkaan julkisuuteen. Huumeiden käyttö muuttui kovemmaksi ja viimeinenkin ote todellisuuteen tuntui kadonneen. Todellisuudessa Nancyn ihailema Sid ei ollutkaan muusikko. Hän oli lahjaton kaksikymmentävuotias nuorukainen kadulta, jonka maine oli saavutettu tyhjin tempuin ja teeskentelemällä. Sid ei osannut soittaa lavalla pitelemäänsä soitinta. Rotten, Sid ja kumppanit onnistuivat kuitenkin usein mekkaloimaan itsensä julkisuuteen ja siitä Nancy piti. Loppujen lopuksi Nancy ja Sid kuitenkin elivät omassa pikku maailmassaan, jossa Nancy lopulta meni ja osti puukon. Siitä alkoi molempien viimeinen polku kuolemaan.

Deborah Spungenin kirja on omistettu hänen miehelleen Frankille ja nuoremmille lapsilleen Susanille ja Davidille. Mutta myös Nancylle:

"Tyttärelleni Nancylle. Tämä kirja on kirjoitettu rakkaudella ja kyynelten lävitse. Nyt ymmärrän, että en voi muuttaa mennyttä ja voin vain unelmoida siitä, mikä olisi voinut tapahtua."

*** Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Susa.

***

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

VUODEN 2008 KOLME ELÄMYKSELLISINTÄ!

Kidutan nyt itseäni voidakseni tarjota teille kolme elämyksellisintä lukukokemustani vuodelta 2008. Kidutusta tämä on siksi, että helpompi olisi tehdä kymmenen viime vuoden kirjan luettelo, mutta sisälläni taitaa asua pieni masokisti. Tiedän jo etkäteen, että kolmas kirja synnyttää hämmennystä parhaassa ystävässäni, jonka kanssa meillä on kahdenkeskinen kirjaseura. Hänhän tietää, että olen täysin myyty Ruth Rendellille, Minette Waltersille ja Åsa Larssonille, mutta uudet kokemukset vain rikastuttavat elämää!

1) Richard Powers/ Laulut joita lauloimme (Gummerus, 2008)

2) Richard Mason/ Muistojen huoneet (Gummerus, 2008)

3) Julie Parsons/ Tiimalasi (Tammi, 2008)

Sen verran tekee mieli härnätä, että tiedän jo nyt, että vuoden 2009 kolmen elämyksellisimmän lukukokemukseni listaan tuleva yksi kirja komeilee jo blogissani. Rollatkaa alas, alas,vieläkin alemmas...;-)

AKVAVIITTI

Torgny Lindgrenin Akvaviitti (Norrlands Akvavit, Tammi, 2009) on kertomus uskosta ja epäuskosta, hitaasta ja nopeasta kuolemasta sekä eräästä harvinaislaatuisesta mausteviinasta.

Olof Helmersson oli vapaakirkollisen herätysliikkeen johtohahmo 1950 -luvun Västerbottenissa. Hän oli vaikuttava ja karismaattinen niin ruumiinrakenteeltaan kuin saarnaamisen lahjoiltaankin. Vahvoina vuosinaan hän pelasti 416 sielua, jotkut kahteen kertaan, haitarimusiikin tahdissa.

Puolivuosisataa myöhemmin Helmersson palaa hänelle vieraaksi muuttuneelle seudulle. Nyt hänellä on iso ongelma, sillä 83 -vuotias Olof on tajunnut, että mitään ei ole. Hänen pitää saada käännyttämänsä ihmiset uskomaan, ettei Jumalaa ole. Asian vaikeusastetta nostaa se, että suurin osa pelastetuista on jo ehtinyt kuolla. Ja jotkut taas pitävät uskostaan kiinni viimeiseen hengenvetoon.

"Se oli vimmattua harhaa alusta loppuun. Minun ei olisi ikinä pitänyt ryhtyä siihen toimintaan. Mitään iäisyyttä ei ole. Juuri siksi minä palasin. Minun täytyy oikaista. Ja mitätöidä. Kaikki tyynni. Ennen kuin me kaikki siirrymme iäisyyteen."
Olof Helmersson parka. Hän oli harhauttanut sadoittain viattomia sieluja ja nyt, lähenevän vanhuuden partaalla, hänen velvollisuutensa oli yrittää oikaista kaikki.

Kirjan tarinan ironia ei jää huomaamatta, mutta ironian kosketus on pehmeä ja lempeä, ymmärtävä. Toisiinsa sekoittuvat harhakuvat ja valheet, järkeily ja antaumuksellisuus, taivasusko ja maallisuus.

Uskovainenkaan ei tästä kirjasta löydä loukkausta ja isäni, joka oli suuri ironian ystävä ja täysin absolutisti, olisi nauttinut Lindgrenin hienovireisestä tekstistä ja kirjan henkilöhahmoista huolimatta kirjan nimestä Akvaviitti.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Akvaviitti ja Kaisa Reetta T.

TORGNY LINDGREN

Torgny Lindgren (s. 1938) on Ruotsin nykykirjallisuuden persoonallisimpia ja kiinnostavimpia edustajia. Hän aloitti kirjailijanuransa 1960 -luvun puolivälissä runokokoelmilla. Vuonna 1984 ilmestynyt romaani Bat Seba nosti hänet kansainväliseen maineeseen, joka sen jälkeen on kasvanut ja vahvistunut hänen jokaisen teoksensa myötä.

Hänen teoksiaan on käännetty kahdellekymmenelleviidelle kielelle. Suomeksi on julkaistu kuusi romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Vuonna 1995 Lindgren sai August -palkinnon teoksesta Kimalaisen mettä ja vuodesta 1991 hän on ollut Ruotsin akatemian jäsen.

Torgny Lindgren vierailee Suomessa maaliskuun 3.-5. päivinä. Hänen romaaninsa Akvaviitti on juuri ilmestynyt Liisa Ryömän suomentamana Tammen Keltaisessa kirjastossa. Vierailun aikana Torgny Lindgren esiintyy yleisölle Pohjoismaiden Suomen Instituutin kirjailijaillassa 4.3. ja Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla 5.3.

Torgny Lindgrenin suomeksi käännetyt teokset ennen Akvaviittia ovat: Bat Seba, Legendoja, Totuuden ylistykseksi, Kimalaisen mettä, Oikea maisema, Pylssy ja Dorén raamattu.

PIHASTA METSÄÄN

Heikki Willamon Pihasta metsään kirjan (Otava, 2006) pelkkä ulkoasu jo houkuttaa ostamaan kirjan: Kannessa on kuvattu kaksi vanhan liiterin suojista kurkkivaa ketunpoikasta. Kirjan teksti ja kuvat ovat Heikki Willamon, graafinen suunnittelu ja taitto Anders Carpelan. Kirja on jaoteltu neljään vuodenaikaan ja syksy aloittaa. Ensin on valkohäntäpeuraa, sisiliskon lämmönhakua ja sitten hirvisonnin esiin houkuttelua. Willamo kertoo elävästi, kuinka hän kutsuu hirvisonnia esiin kuvausta varten päästäen nenäsointista öhkäisyä, pitkää venytystä ja lopuksi pari lyhyttä öhkäisyä. Ja kutsu kuullaan ja vastaus tulee: uah, uah, uah. Sonni on langennut kuvitellun naaraan ansaan ja ryntää esille risut paukkuen. Koittaa kuvaajan tähtihetki ja komeannäköinen, hyväkuntoinen metsän sarvipää on ikuistettu ja on kaikkien nähtävillä kirjan sivulla 16.

Vuodenaikojen lisäksi seurataan eläinten ja muun luonnon elämää kuukausittain. Haapa on saanut kunnian valloittaa koko kirjan aukeaman lokakuussa eikä syyttä, sillä haavan kyljestä kamera tavoittaa mm. liito-oravan ja varpuspöllön. Närhen syyskiireet ovat saaneet oman lukunsa. Joulukuussa kuvataan luonnon valonäytelmää, pohjantulia, sekä upealla kertojaäänellä että kameralla. Ketut, kuukkelit, lintujen keväiset pesimäpuuhat, siilin puuhastelut pihalla, toukokuun maahisten aika, ruskakorennot...toukokuuun koko aukeaman kuva kaakkurista on yksi kirjan vaikuttavimmista. Kirja alkaa tyylikkäästi vehkakasveihin kuuuluvalla kallan kuvalla ja päättyy hauskasti hepokattiin.

Kirja sopii erinomaisesti lahjakirjaksi luonnon ystävälle ja itselle suureksi innoittajaksi. Ainakin minut ja mieheni se sai kyhjöttämään iltaisin pimeällä pihalla seuraamassa, mitä siellä oikein tapahtuu ja tapahtuihan siellä. Kohtasimme lepakoista pöllöihin ja siileistä lumikkoihin. Saimme vihdoinkin tietää, kuka asustaa pihamme kallion koloa: lumikkohan se siellä. Kuka voi koskaan kyllästyä vuodenaikojen ja luonnon tarjoamiin elämyksiin!

25 ASIAA MINUSTA FACESSA

1) Luen monet yöt. 2) Toiset yöt sukellan suviseen järveen. 3) Pidän meristä järviä enemmän. 4) Tyttäreni on Meri. 5) Olen eläinten oikeuksien puolesta. 6) Elämä ilman koiraa olisi outoa. 7) Issikat ovat ryövänneet sydämeni. 8) Vietän yhden elämäni jouluista Salzburgissa. 9) Olen tunteellinen ja romantikko. 10) Haluan matkustaa parhaan ystäväni kanssa Ghanaan, koska meillä on siellä kummilapsi Mary, 7 vee. 11) Pidän ilosta, en inttäjistä! 12) Minusta tulee osa-aikairlantilainen ja vähän brittikin. 13) Rakastan intohimolla. 14) En koskaan kyllästy kuuntelemaan Billy Idolsin Sweet Sixteeniä. 15) Paheeni on Geisha -suklaa. 16) Teen kirja-arvosteluja omaan blogiini nauttien joka hetkestä. 17) Minulla on julkinen puutarha, joka on kuitenkin Salainen Puutarha. 18) Pidän fadosta, akustisesta kitarasta, vanhasta jazzista. 19) Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä." 20) Olen Kaikkien Aistien Juhlien Vaalija. 21) Mieheni on elämäni loistavin kumppani seikkailuun. 22) Pablo Neruda tuo mieleen muistoja. 23) Minua ei pysäytä muu kuin terveyden menetys. 24) Kirjoitan paljon. 25) Mottoni on: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."

KEISARINNAN HOVINEITI

Mikäli Ervard Radzinskin kirja Nikolai II:n elämästä herätti uteliaisuutta keisarinnan hovineitiä Anna Virubovaa (Anjaa) kohtaan, voi jatkoksi lukea hänen omat muistelmansa Anna Virubova – keisarinnan hovineiti (Otava, 1993), jotka on toimittanut Irmeli Viherjuuri.

Suomessa viimeiset vuosikymmenensä elänyt Anna Taneieff Virubova oli keisarinna Aleksandra Fjodorovnan hovineiti, hänen ystävänsä ja uskottunsa kahdentoista vuoden ajan. Kirjassaan Virubova kertoo hovin arjesta ja juhlista Pietarin upeissa palatseissa, matkoista Eurooppaan, kesänvietosta keisariperheen rakastamassa Suomen saaristossa ja luonnonihanalla Krimillä.

Virubovan kirjassa on paljon täydentäviä ja läheisiä yksityiskohtia tsaariperheen elämästä, täydentäviä nimenomaan Radzinskin kirjaan verrattuna. Lapsista kerrotaan paljon enemmän ja luonnollisesti Annasta itsestään. Myös ilmiselvä jumalointi etenkin tsaaria, mutta myös keisarinnaa kohtaan tuodaan esille. Luettuaan molemmat kirjat, saa Annasta hyvin ristiriitaisen kuvan. Tuntuu kuin Radzinski hieman kärjistäisi Annan roolia etenkin Rasputinin suojelijana, mutta Anna itse saattaa puolestaan vähätellä osallisuuttaan Rasputinin saamaan valtaan hovissa tai on unohtanut tai ei asiaa koskaan täysin ymmärtänyt. Anna on kuitenkin saanut olla todellisella näköalapaikalla ja tapahtumien keskuksessa, kun puhutaan Venäjän vallankumouksesta ja viimeisen tsaariperheen elämästä. Ja hän oli loppuun asti uskollinen perheelle ja suorastaan henkensä uhalla.

Yhdessä kohden kirja on ylittämätön: Tuskin mistään löytyy viimeisestä tsaarista perheineen niin uskomattoman hyviä ja niin runsasta kuvamateriaalia kuin on Anna Virubovan kirjassa. Anna oli innokas kuvaaja, jonka kuvissa näkyy ns. kamerasilmä. Hyvä esimerkki on Annan Jaltan vuorella ottama kuva, jossa Aleksandra Fjodorovna kuvaa alla lepäävää kaupunkia. Kuvien tekninen laatu on hämmästyttävä ottaen huomioon ajankohdan, vuosisadan alun. Annan ilmiselvä taiteellisuus antaa myös kuville aivan oman sädekehänsä. On myös kiehtovaa nähdä tsaarillinen seurue ihan tavallisissa touhuissa: uimassa, tanssimassa laivan kannella, aamiaisella, pikkuruhtinattaret paljasjaloin ja polvet ruvella kesällä, soutelemassa, piknikillä rantahiekalla, keisarinna mystisen kauniina salongin nurkkauksen valonkajossa, perintöruhtinas lapsen kiharoissaan hymysuin, tsaari lapsineen rakentamassa lumilinnaa tai kaunis nuori nainen Tatjana Nikolajevna kotinsa parvekkeella Tsarskoje Selossa.

Juuri Virubovan kirjan kertomukset tsaariperheen lapsista ja kirjan uskomattomat lähes 200 valokuvaa, joista suurin osa on Virubovan itsensä ottamia saa kysymään yhä uudestaan: Miksi Jekaterinburg 17. päivä heinäkuuta 1918? Miksi?

VIIMEINEN TSAARI

"Kaksi hyvin onnellista nuorta, Nicky ja Alix, rakastuneet, jotka olivat sattumalta liittyneet yhteen avioliiton sitein, maailman kuudenneksen valtiaat. Toukokuun 14. päivä vuonna 1896. Ikivanhassa Uspenskin katedraalissa olivat käynnissä pyhät kruunajaismenot. Kynttilät paloivat...kerubilaulua ilman säestystä...Nikolai riisui kruunun päästään koskettaakseen keisarikunnan kruunulla Alixin päätä. Sitten hän pani sen takaisin päähänsä. Alixin kultaisilla hiuksilla sädehti jo pieni timanttikruunu."
Kuka ikinä lukee näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin kirjan Viimeinen Tsaari Nikolai II:n elämä ja kuolema (WSOY, 2000), putoaa takuuvarmasti niin Romanovien kuin mysteerien lumoihin. Heti kirjan alussa Radzinski loitsii lukijansa kertomalla palasia tsaariperheen kauhistuttavasta lopusta kuin myös sen loistokkaasta alusta antaen lukijan kuitenkin tajuta, että tumma varjo oli jo määrätty rakastavaisten kohtaloksi. Nikolai II (Nicky)(1868-1918) ja Aleksandra Fjodorovna (Alix) (1872-1918) olivat synkän, unohtumattoman näytelmän päätähdet. Heihin kirja antaa hyvin läheisen suhteen, koska lukija saa käyttöönsä rakastavaisten kirjeenvaihdon sekä runsaasti päiväkirjamerkintöjä. Mukana on myös aikalaisten haastetteluja, niin ystävien kuin tsaariperheen murhaajien, jotka omaan loppuunsa asti kiistelivät siitä, kenen ase oli saanut 'kunnian' surmata itse tsaarin!

Tsaariperheen elämänkertaa lukee sielu vereslihalla, sillä niin uskomattoman vaikutuksen tekee perheen toisistaan välittäminen, perhekeskeisyys, valkeiden ruhtinattarien: Tatjanan, Marian, Olgan ja Anastasian viehkeys, kruununperijän, Aleksein vakava sairaus, hallitsijaparin kuherruskuukausimainen kirjeenvaihto, heidän innokkuutensa valokuvaamiseen, heidän halunsa vain saada olla yhdessä rakkaassa Tsarskoje Selossaan. Vaan varjo, varjo!: Esiin astuvat hovijuonittelut, Alixin, Englannin kuningatar Victorian tyttärentyttären vaikeudet sopeutua venäläisyyteen (pariskunnan kirjeenvaihtokin oli englanninkielistä), keisarinnan ystävä Anja (Anna Virubova), jonka kirjailija näkee syylliseksi uuden kohtalokkaan esiintyjän tuomiseksi hoviin: Rasputinin. Radzinski näkee Rasputinin tulon kuin sinetiksi keisariperheen kauhistuttavalle kohtalolle, sillä Alix kuunteli ja uskoi vain Rasputinia kaikessa, vaikka hän olisi voinut tyytyä uskomaan häneen vain Aleksein mystisenä pelastajana. Ja Nicky, Nicky parka, joka olisi mieluiten ollut vain ihan tavallinen perheenisä kuunteli kaikessa rakasta Alixiaan, omaa aurinkoistaan (Alixin lempinimi oli Sunny).

Viimeisen tsaarin ja hänen perheensä teloitusta johtaneen Jakov Jurovskin muistelmista heinäkuun 17. päivältä 1918 Jekaterinburgista: "Laskimme ruumiit kuoppaan ja valelimme niiden kasvot ja muutenkin ruumiit kauttaaltaan rikkihapolla paitsi tunnistamisen estämiseksi myös sen tähden, etteivät ne mädäntyessään löyhkäisi."
Kirja on täynnä enteitä, jotka pohjautuvat lukuihin, asioiden toistumiseen, hämmästyttäviin yhtäläisyyksiin. Sitäkin voi ihmetellä, että juuri Ipatjevin luostari oli se paikka, josta ensimmäinen Romanov kutsuttiin hallitsijaksi, ja että talo, jossa viimeinen Romanov-sukuinen hallitsija Nikolai II erosi elämästä, oli saanut nimensä omistajansa insinööri Ipatjevin mukaan. Ja ei voi kieltää, että Mihail oli ensimmäinen Romanov-sukuisen hallitsijaksi nousseen nimi, ja Mihail oli sen viimeisen nimi, jonka hyväksi Nikolai II huonolla menestyksellä luopui kruunusta.

Kirja on tietysti myös kertomus tuon ajan hovielämästä hyvin laajalti, sillä melkein kaikki hallitsijaperheet olivat toisilleen sukua, jolloin myös poliittinen historia sai aivan omanlaisensa värityksen. Oli kauheaa aloittaa sotaa 'serkkua' vastaan tai oli kauheaa olla 'serkun' vihollisen puolella. 'Serkku' oli usein ison valtakunnan kuningas tai kuningatar. Kuten alussa mainittiin Alix oli kuningatar Victorian lapsenlapsi eli hänen tyttärensä Alicen tytär. Tätä taustaa vasten minä en jaksa lakata ihmettelemästä mysteereistä suurinta: Miksi Englanti ei pelastanut tsaariperhettä silloin kun se vielä oli mahdollista?

"Vaikka tekisit pesäsi korkealle niin kuin kotka ja vaikka sen sija olisi tähtien välissä, minä syöksen sinut alas, sanoo Herra."
Nämä Profeetta Obadjan sanat luki tyttärelleen Ipatjevin talossa Romanov-suvun viimeinen tsaaritar tsaariperheen viimeisenä elinpäivänä.

MAAN LAULU

Richard Fordin teos Maan laulu (The Lay of the Land, Gummerus, 2008), on mahtavaa kyytiä heille, jotka pitävät John Irvingin ja Saul Bellowin kaltaisesta ironiasta, taiteilusta verbaliikan trapetsin ylimmillä telineillä sekä hengästyttävästä vauhdista unohtamatta mustan huumorin maustetta.

Kirjan päähenkilö Frank Bascombe on valmistautumassa viettämään kiitospäivää ja kaikki tapahtuu kolmen päivän aikana New Jerseyn Sea Cliftissä. Pikkukaupungissa, jota kiinteistönvälittäjä Bascombe kuvailee sanoen: "Ei yhtään kirjakauppaa, mutta yksi pornokauppa; ei syysruskaa, mutta leuto ilmasto, kiitos Golf-virran; kaupunki, jolla on vain elämä, ei elämäntyyliä; kaupunki, jonka virallinen äyriäinen on erakkorapu..."

Frankilla on henkilökohtainen ongelma: eturauhassyöpä. Sitä hän ei kuitenkaan ehdi surra sillä kimpussa pyörivät kaksi ex-vaimoa, ensimmäisen kanssa saadut lapset Paul ja Clarissa sekä riittävä määrä hyvin outoja tyyppejä. Kaikkein oudoimmat ovat tietysti omat lapset, sillä Paulin kanssa Frank ei tule ollenkaan toimeen ja Clarissa on joka toinen kuukausi lesbo ja joka toinen kuukausi hetero.

Frank on kuitenkin sitkeä tyyppi ja päättänyt pitää kiitospäivän juhlat tuli mitä tuli ja sitähän sitten tulee. Ihan kunniallisten juhlavalmistelujen tohinassa hän joutuu poliisin tunnistusriviin, tulee pahoinpidellyksi ja kahdesti rintaan ammutuksi. Molemmat exät alkavat tunkea takaisin ja kaiken keskellä Frank ehtii murehtia myös syöpähoitonsa mahdollisesti aiheuttamaa seksuaalista kyvyttömyyttä.

Kaiken kuitenkin kestää mies, joka kuvailee itseään kiinteistönvälittäjän ammattinsa kautta näin: "Ihmiset ilahtuvat nähdessään minut, he tietävät että hoidan työni hyvin ja olen käytettävissä tarpeen tullen, mutta heidän ei silti tarvitse kutsua minua päivälliselle. Siinä mielessä muistutan suuresti hautaustoimistoa."

Kirjan loppu on kuitenkin hautaustoimistoa lohdullisempi, sillä Frank lentää takaisin palanneen vaimonsa Sallyn kanssa Mayon klinikalle hoitoon. Sally lukee vieressä kirjaa, jonka päällinen on kainosti peitetty vanhanaikaisella, virkatulla suojuksella. Frank kuitenkin tietää kirjan nimen ja se antaa edes hiukan lohtua, sillä vaimo lukee teosta nimeltä Tantraseksi ja eturauhasvaivat. Äkkiä Sally sanoo toista kulmakarvaansa kohottaen:"Minulla on suunnitelmia sinun suhteesi mies." Hyvin tyytyväisenä Frank vastaa: "En voisi parempaa toivoa." Kaikille, myös kirjan lukijalle, jäi siis kuitenkin tästäkin kiitospäivästä elämykselliset muistot, joita ei unohdeta tulevinakaan kiitospäivinä.

TIIMALASI

Haluaisin että dekkarit nostettaisiin arvoon, sillä onko mitään yhtä kiinnostavaa, joka saa valvomaan aamukolmeen. Olen jo tainnut kertoa, että joka jouluyö ainakin kolme, luultavasti kunniallista rouvaa;-), on viettänyt jouluyönsä Patricia Cornwellin kammottavien murhien vankina. Olen paljastanut lempidekkaristini, joista varmasti ylitse muiden Minette Walters, Ruth Rendell ja Åsa Larsson. Lupaan palata heihin myöhemmin, mutta nyt on menossa lyhyt preludi mahdolliseen dekkaristiryhmäni neljänteen jäseneen, sillä törmäsin Julien Parsonsin kolmeen tähän mennessä käännettyyn dekkariin Mielin kielin, Kalvava syyllisyys ja Tiimalasi. Seuraukset olivat tuhoisat, sillä nyt olen lukenut jo useita öitä, koska en ole kertakaikkiaan pystynyt irrottamaan itseäni tämän psykologisen irlantilaisdekkaristin tarinoista. Yleensä tämänkaltainen holtittomuus olisi sallittua vain suvilomalla tai marraskuulla, jolloin 'maa martona makaa', mutta myöhäistä itkeä, sillä vahinko tapahtui jo.

Uusin eli Tiimalasi (The Hourglass, Tammi, 2008) on niin monimuotoinen, ettei tiedä mihin tarttua. Ehkäpä vilkaisemme Lydiaa, vanhaa, haurasta naista, josta näkee, että hän on ollut kaunotar vailla vertaa. Nyt Lydia esittelee yleisölle kuuluisaa puutarhaansa Irlannissa meren rannalla. Hänen miehensä on kuollut ilmeisesti itsemurhaan, vaan oliko se kuitenkaan itsemurha? Mistä Lydia on saanut upean puutarhansa, koska hän ei ole sitä ostanut, ei omaisilta perinyt...Lydian välit omaan tyttäreensä ovat poikki, koska Lydia pakotti aikanaan teininä lapsen synnyttänen tyttärensä pakkoadoptioon. Jossain on siis tyttärenpoika, josta ei tiedetä edes nimeä, saatikka mitä hänestä on tullut. Ja sitten vankilasta vapautuu vaarallinen rikollinen, jota jostain syystä kovasti kiinnostaa Lydia, hänen tyttärensä ja puutarhatila. Lydian heikko ranne murtuu pahoin ja tuntuu kuin tuon fyysisen vamman seurauksena olisi lähtenyt iso annos siitä viileästä arvostelukyvystä, jota tämä rouva on ylläpitänyt aina, niin hyvässä kuin pahassa, mutta etenkin viime mainitussa. Lydiasta, suoraselkäisestä, arvostettavasta Lydiasta, vaan on kenenkään vaikea uskoa mitään pahaa, mutta menneisyyden haamut alkavat kirjoittaa Lydialle omaa vanhuudenpäivien historiaa ja se on aivan toinen kuin, mihin Lydia olisi halunnut laittaa allekirjoituksensa. Mutta onhan sanonta, että 'sinun menneisyytesi on sinun tulevaisuutesi'.

Koskettavinta kirjassa oli minulle amerikkalaisen rakastetun Spencerin jäähyväiskirje Lydialle. Kun Lydia on jo saanut murtuman käteensä, on pelkkä kirjekuoren aukaisu vaikeaa. Spencerin hellä kirje on jäähyväiset ikuisella rakkaudella, realiteetit myöntäen, mutta pientä 'jossia' vieläkin esiin tuoden:” Entä jos me kuitenkin olisimme silloin uskaltaneet... ” Minulle tuo kirje oli nostalginen alkusoitto Lydiaa lähestyvälle kauhulle, jonka perustana olivat Lydian vahva luonne, hänen menneisyytensä itsevaltaiset teot, Lydian huomiotaherättävä vanhuuden hauraus sekä tiimalasi, jonka ympärille teos kuroutuu.

HOPEAHÄÄT

Sieltä, mistä tulevat tarinoiden kertojat, Irlannista, tulee myös kirjailija Maeve Binchy. Viimeisin dublinilaiskirjailijalta käännetty teos on Hopeahäät (Silver Wedding, WSOY, 2008). Hopeahäissä Binchy on jälleen tavoittanut tiukan psykologisen otteensa, jolla hän kaivautuu ihmismielen ja -sielun syövereihin. Juonenkuljetus on takuuvarmaa Binchyä ja tarinankerronta mukaansa tempaavaa, mutta nyt mukana on jälleen sama 'tatsi' kuin oli vaikkapa varhemmassa Ystävyyden piirissä. Ihmismielen pimeimmätkin sopukat paljastetaan lukijalle ja kenellekkään ei jää epäselväksi millainen on luonteeltaan OIKEASTI Anna, Brendan, Helen, Desmond, Isä Hurley, Maureen, Frank tai Deirdre.

Hopeahäissä Binchy uskaltaa käyttää ikäänkuin novellin kaavaa eli hän kertoo tarinan kustakin kirjan päähenkilöstä omana kertomuksenaan. Itse epäilin, että ihmiset eivät liity tarpeeksi toisiinsa pitääkseen kirjan teemaa Hopeahäistä kasassa, mutta Binchyn kertojan liima on superia. Tarkkanäköisesti kirjailija piirtää lukijan eteen kuvan kustakin henkilöstä kuvaten samalla ihmis- ja perhesuhteiden monimutkaisuuden ja väärinkäsitysten vyyhtiä tavalla, joka pitää lukijasta kiinni kunnes päästään viimeiseen lukuun eli Hopeahäihin. Kirjan tarina kaartuu kauniisti kuin kaarisilta kohden loppua, jossa päähenkilöt juhlivat yrittäen parhaansa mukaan säilyttää kasvonsa, mutta jo täysin alastomina lukijalle. Maeve Binchy on kuitenkin ns. lämminhenkinen kirjailija, joten lopun kokoontumisessa useat saavat balsamia sieluhaavoihinsa ja pahimmat väärinkäsitykset oikenevat ja lukijakin voi huoahtaa helpotuksesta ja auttaa Deirdrea ripustamaan vielä yhden valokuvan perheen valokuvaseinälle: kuvan hopeahäistä.

***

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni myös ainakin Sonja.

TOSCANAN AURINGON ALLA

Kirjat voivat aiheuttaa pieniä elämänjäristyksiä. Sain vuosia sitten lahjaksi Frances Mayesin kirjan Toscanan auringon alla (Under the Tuscan Sun, WSOY 2000, suomennos Tuula Saarikoski) ja sen jälkeen elämässäni mikään ei ollut kuten ennen. Melkein jo aloitettu saunaosastoremontti vaihtui keittiöremontiksi, kun pudotin kilon puolisulaneita mustikoita keittiön kuluneelle parkettilattialle. Aloin kiivaasti siivota, mutta mieheni väittää vieläkin, että toimissani oli runsaasti viivettä johtuen Mayesin kirjasta: Halusin italialaisen country-keittiön!

Ateriamme vaihtuivat iänikuisesta humajamarinoidusta broilerista munakoisovuokiin ja kaikkeen mahdolliseen 'ymppäsin' aurinkokuvattuja tomaatteja, oliiviöljyä, parmesania etc. Niin, ja sitten piti tietysti matkustaa muutamia kertoja Italiaan ruoan, ilmaston, viinien, kaakeleiden, oopperan ja minkä tahansa takia. Ja on sitä istuttu italian kielen tunneillakin ihan vaan varoilta, sillä eihän sitä tiedä, mistä itsensä vielä asumasta löytää. Ja syy on vain Frances Mayesissa! Amerikkalainen Frances Mayes ja hänen miehensä Ed ostivat Toscanan maaseudulta ikivanhan talon, joka oli ollut tyhjänä ja hylättynä kolmekymmentä vuotta. Siitä hetkestä kun he saapuvat uuteen kotiinsa, Bramasoleen, alkaa uskomaton seikkailu, josta syntyy kirja elämyksellisestä remontista, sukelluksesta italialaiseen kulttuuriin, historiaan ja elämäntapaan. Siinä keittöremontin ohessa tarjotaan sitten reseptejä italialaisen keittiön saloihin, kuin myös kuvauksia Toscanan maalauksellisista maisemista.Suosittelen kirjaa kaikille intohimoisille kulinaristeille, viinien ystäville, remonttihulluille ja Italian rakastajille omistuskirjoituksella: Kaikkien Aistien Juhlien Vaalijalle, Sinulle!

”Talvipäärynät vino nobilessa. Viinissä hautuneet päärynät ovat kauniita tarjolla. Niiden maku korostuu kun niiden kanssa tarjotaan gorgonzolaa, paahdettua leipää ja voin ja suolan kanssa paahdettuja saksanpähkinöitä. Kuori 6 kiinteää päärynää ja pane ne kattilaan pystyasentoon. Jätä niihin kanta jos se on vielä jäljellä. Purista päärynöille sitruunamehua. Kaada kattilaan päärynöiden päälle 2,5 dl punaviiniä ja sirottele pinnalle vajaa 1/2 dl sokeria. Lisää joukkoon 1/2 dl rusinoita tai koritteja, vaniljatanko, ja muutama mausteneilikka. Sulje kansi ja hauduta päärynöitä n. 20 minuuttia (koosta ja kypsyydestä riippuen); päärynöiden tulee olla kiinteitä; ei pehmeitä ja soseutuneita. Käännä päärynät kyljelleen keittämisen puolivälissä ja valele niitä moneen kertaan viinikastikkeella. Nosta päärynät tarjoiluastioihin, lusikoi jokaisen päälle muutama koritti ja hieman viinikastiketta ja koristele ruoka ohuilla sitruunankuorisuikaleilla. Kuudelle.”

Minun keitiöremonttini kesti muutaman vuoden, mutta siitä tuli sitten sitäkin mieluisampi  lopputuloksen kannalta. Nyt kaikki haluavat vain olla keittiössä ja olohuoneen ruokapöytä on käytössä vain joulupyhinä. 'Festina tarde', kiiruhda hitaasti, niin saat haluamasi!

ROAD MAP

Mikä ihme meitä ihmisiä oikein vaivaa, kun empatia, myötäelämisen kyky tuntuu täysin kadonneen?

Onko nyt koittanut suden hetki, jolloin peto päästetään irti?

Joku julkisesti kauhistelee, kuinka suurta hämmennystä seurakuntalaisissa aiheuttaa transseksuaalipappi, jos hän saa jatkaa tehtävässään!

Missä on empatia pappia kohtaan? Missä on myötätunto siihen, mitä hän kokee ollessaan jo nyt sairaslomalla ennen kuin rankat leikkaukset ja hormonihoidot alkavat?

Missä on kiitollisuus siitä, että hän on niin ilossa kuin surussa elänyt seurakuntalaistensa rinnalla näiden elämän suurissa murroksissa?

Kuvitteleeko joku, että transseksuaalisuus tai homous tai lesbous on valinta? Missä on suhteellisuudentaju ymmärtää, kumman kärsimys on suurempi: Ilmiselvästi kärsivän papin, jolla on rankka, vuoden sairasloman vaativa hoito edessään vai seurakuntalaisen hämmennys, kun Jumalan palvelija palaa työhönsä muuttuneena ulkoisesti, mutta sielultaan ihan yhtä nöyränä jakaakseen apua ja lohtua sitä tarvitseville?

Mikä meitä vaivaa, kun näemme kärsivän ihmisen tai eläimen ja käännymme pois? Mitä maksaa antaa vähän lohtua ja tukea ja silitystä?

Muutama hetki hellyyttä ei tyhjennä kukkaroa ja kohdattu katse voi jollekin olla se ainoa viikkoon. Muutama sana ilmiselvästi yksinäisen vanhuksen kanssa, voi olla se ainoa sana, jonka hän kuulee viikon aikana. Avattu ovi ja hymy päälle ei vie rahoja tililtäsi.

Meiltä puuttuu kärsimys! Vain kärsimyksen tie synnyttää kyvyn empatiaan, myötäelämiseen. Sunnuntailapset eivät koe kärsimystä, mutta heiltä ei myöskään irtoa aitoa empatiaa. He ovat kyvyttömiä, vajavaisia. Pitää kulkea polvet verillä ennen kuin tajuaa, mistä on kysymys.

Tommy Tabermannilla on loistava runo Road Map, joka kertoo perille löytäjistä. Toivon, että tämä runo lohduttaa nyt niitä, jotka tuntevat olevansa hukassa, myös tällä hetkellä sairaslomalla olevaa kirkon palvelijaa:

Jotka tulevat suorinta tietä,/ saapuvat tyhjin taskuin./ Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella,/ outoja hedelmiä hauraassa säkissään./ Niin se ystäväni on, niin se on,/ että eksymättä/ et löydä perille./

Bo Carpelan: Axel

Kesäkuu 1882: "Kuljeskellut kaduilla kuin varjo. Oli maisteripromootio, hälinää, aurinkoa ja iloa. Silloin kohtasin Aleksanterinkadulla Nti H:n ja näin hänen nuoret, valoisat kasvonsa, väistyin syrjään ja hän kulki ohi nuoren miehen käsipuolessa, näki minut, mutta ei tervehtinyt, ja sitten hän käänsi päänsä pois niin kuin ihminen tekee nähdessään jotain rumaa, sopimatonta tai halveksittua. Istunut huoneessani, mitään tekemättä. Kirjoitan tätä merkitystä ymmärtämättä. Lievää pyörrytystä."

Bo Carpelanin kirjan Axel (Otava 1998) päähenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli, Jean Sibeliuksen paras ystävä. Kirja perustuu Axelin kuvitellun päiväkirjan hyvin todenmakuisiin katkelmiin. Aivan kuten Nti H. käänsi päänsä pois Axelista, niin käänsi elämä pois kasvonsa hänestä, eristäytyvästä uneksijasta, elämänkummajaisesta. Vaan niin kuin usein käy ihan oikeassa elämässä, että rujollakin on salattu lahjansa, niin oli Axelillakin: musiikki. Hänen rajaton rakkautensa musiikkiin itse ensin viulua soittaen ja myöhemmin ryhtyen Suomen kansallissäveltäjän henkiseksi ja köyhyydestä huolimatta myös taloudelliseksi tukijaksi, teki hänestä ainutlaatuisen ja kiitos Bo Carpelanin! myös unohtumattoman.

Kirja on niin tunteita pinnalle nostava, niin taiteellinen ja monitasoinen, että jouduin lukemaan sen kerran vuodessa vuosikausia, kunnes saatoin jättää Axelin haikein, mutta rakkain hyvästein. Kuitenkin, vieläkin näen hänet seisomassa kevään ensimmäiset orvokit käsissään laivarannassa jättämässä hyvästejä Jean Sibeliukselle, joka on lähdössä suureen maailmaan hakemaan 'inspiratsioonia' vielä tietämättä, millä rahoilla hän matkusti. Kuka oli se hassu, pieni mies orvokkiensa kanssa Helsingin laivarannassa? No, totisesti se hänelle selvisi ja myös valaistui, miten Axelista, köyhästä ja oudosta, tuli hänen elämänsä suurin tuki niin henkisesti, kun rimakauhu ja pelko selviytymisestä ajoi taiteilijaa mieron teille, kuin myös taloudellisesti, kun Axel järjesti uskomattomia keräyksiä varmentaakseen Sibeliuksen sävellystyön jatkumon.

Itselleni kirjan riipaisevin kohta oli Axelin joutuminen pois sukunsa kodista. Kuinka hän kulki talon ohi kuin vieras, kuin pihalle ajettu mierolainen salaa, ikävöiden kurkkien sitä maailmaa, jonka olisi kuulunut olla myös hänen. Kovasti kiitollinen olen kirjasta Axel, sillä ajauduin niin Sibeliuksen lumoihin, että luin hänestä kaikki elämänkerrat ja ne taas viitoittivat minulle kultaisen polun Sibeliuksen musiikkiin.

Ja myös Axelin kävi lopulta hyvin, sillä hänestä tuli tärkeä osa Sibeliuksen perheen elämää ja hän oli monessa Aino Sibeliuksen vankka tuki, kun suurta maestroa viettelivät maailman turhuudet. Axelin kuoltua kansallissäveltäjämme Jean Sibelius kirjoitti 29.3.1919 päiväkirjaansa: "Nyt lasketaan Axel maan kylmään syliin. Se tuntuu niin syvästi traagilliselta! Kenelle minä nyt sävellän?"

Sibeliusta lohduttivat ehkä Axelin omat sanat 31.12.1918: "Musiikkini: hiljennyt - Hiljaisuus. Olen hyväksynyt kohtaloni, jotenkin ylpeästi, ja ilolla."

*****

Täällä myös Axelista

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Marjatta

MRS. DALLOWAY

Monet naiset ovat lukeneet Michael Cunninghamin kirjan Tunnit. Vielä useammat ovat otaksuttavasti nähneet siitä tehdyn samannimisen elokuvan, jota tähdittivät upeat Nicole Kidman, Meryl Streep sekä Julianne Moore. Mutta kuka muistaa, ketä esitti Nicole Kidman? Ja mihin kirjaan perustui Cunninghamin teos?

Filmi alkaa rankasti, sillä kirjailija Virginia Woolfia esittävä Nicole K. kävelee kivipainot taskussaan heti alussa hyiseen veteen tehden itsemurhan kuten Woolfkin teki oikeassa elämässä. Mutta ennen kuolemaansa Woolf ehti uudistaa kirjoittamisen rakennetta ja kirjoittaa mm. Mrs. Dallowayn (Otava, 2003), johon elokuva Tunnit perustuu.

Mrs. Dallowayn olen kirjaimellisesti lukenut 'hiirenkorville', sillä rouva ei jätä minua rauhaan. Woolfin kieli on erikoisen kaunista ja vivahderikasta heijastaen poiskiitävää hetkeä, käsinkoskemattomissa olevaa tunnelmaa. Woolf oli modernisti ja kokeellisen kirjallisuuden uranuurtaja, jonka kotona kokoontui ennen ensimmäistä maailmansotaa Bloomsburyn ryhmäksi kutsuttu joukko kirjoittamisen tyylin uudistavia kirjailijoita. Yksi Woolfin tunnetuimmista teoksista on juuri Mrs. Dalloway.

Mrs. Dallowayssa päähenkilön, seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää tarkastellaan yhden ainoan päivän ajan. Tuohon yhteen päivään, jona rouva on syventynyt juhlien järjestelyyn, on kuitenkin saatu mahtumaan kokonainen elämä ja runsaasti pinnanalaista, näkymätöntä tapahtumaa. Rivien välit tihkuvat Woolfin tajunnanvirtatekniikalla hänen omaa taisteluaan masennusta vastaan. Luodessaan mielisairaan Septimus Warren Smithin hahmon, Woolf yrittää ottaa niskalenkin omasta pelostaan, halusta kuolla. Mutta kun Septimus kuolee, kirjan kutsut jatkuvat ja Woolfin taianomainen kieli jatkaa virtaamistaan...

"Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Lucylla oli muutenkin ylin kyllin työtä sinä päivänä, Rumpelmayerin miehet tulisivat ottamaan ovet saranoiltaan. Ja sitä paitsi,” Clarissa Dalloway ajatteli,” mikä aamu - raikas kuin rannalla leikkiviä lapsia varten luotu."

IRVINGIN VIEMÄNÄ

"Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?"

Sitaatti on John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut. Kirja liikkuu hämmentävästi tatuointipiireissä, mutta ennen kuin huomaatkaan olet jo etsimässä päähenkilön kanssa hänen ensirakkauttaan, taitavaa, yltympäriinsä tatuoitua kanttoria ympäri Eurooppaa, myös Helsingistä.

Myönnän: John on kietonut minut pikkusormensa ympärille. Luulin lukeneeni kaikki maailman kiinnostavat kirjat ja jotenkin Garpin maailma oli kiertänyt intohimoista lukijaa, kunnes pari vuotta sitten melkein putosi eteeni. Luin kirjan itkien, nauraen, itkien ja ihmettelin, kuka on mies tällaisen mielikuvituksen takana. Sitten tuli aika etsiä käsiini samaisen kirjailijan Leski vuoden verran, jossa kaikkien irvingmäisten koukeroiden jälkeen, ikään kuin sateenkaaren lopuksi, naisen elämä alkoi yli 70 -vuotiaana. Tarina on kiehtova, monisärmäinen ja hellään rakasteluun suloisesti päättyvä.

"Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?"

John Irvingin kirjat riitelevät hänen julkisuuskuvansa kanssa, mutta minun mielestäni hän paljastaa kirjoissaan itsensä paitsi 'hieman' machoilevaksi mieheksi, myös mieheksi, joka osaa nauraa itselleen/miehille, ymmärtää suuria tunteita, hallitsee mustan huumorin ja ennen kaikkea tuntee naisten tavan ajatella kuin myös osoittaa suurta elämisen ymmärrystä.

"Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi."

Unohdinko kertoa, että aion kerätä kaikki Irvingit kirjastooni, joten antikvariaateissa 'kollaamisesta' on tullut uusi harrastus.

LUMIUKKO

Lumiukko on se symboli, jota kannan lapsuudesta saakka mukanani aina yhtä suurella innolla. Lumiukko -elokuva pitää nähdä usein ja leffan tunnari kuulla vielä useammin: Walking in the air. Kuvassa Lumiukko vasemmalla puolellaan kummipoikani Karri ja oikealla hänen siskonsa Merle.

LUMINEN KAARISILTA

Japanilaisilla on uskomus, että kävely ylitse kaarisillan puhdistaa sielun ja mielen. Meillä on kaarisillan ylitse luminen polku, joten uskossa löytyy.