Karin Fossum on dekkaristina raapimattoman kutinan kuningatar! Hänen kirjansa Harriet Krohnin murha (Johnny Kniga, 2006) vie lukijan heti ensi sivuilta murhaajan ’nahkoihin’ ja kaiken huipuksi vielä hänen puolelleen.
Miten voi vastustaa miestä, Charles Olav Torpia, jolla on ollut peliriippuvuus, jolta vaimo on kuollut syöpään ja jonka isän silmäterä, tytär Julie on hylännyt töppäilyjen takia. Kirja alkaakin: ”Julie. Rakkaani. Mahdatko sinä lukea kirjeitäni? Toivon niin, mutta en vaadi mitään, pysyttelen mieluummin taka-alalla….”
Charlo kuitenkin tappaa kuin vahingossa hauraan vanhuksen saadakseen rahaa pelivelkojen maksuun ja houkutellakseen tyttärensä takaisin. Vahinkotaposta ei voi kuitenkaan olla kyse, sillä Harriet Krohnin päätä on hakattu lujaa ja toistuvasti ja verta, kaikkialla on verta.
Fossumin komisario Konrad Sejerille on vähällä tulla juttu, joka ei selviä. Ja lukija toivoo, ettei selviäisikään…, sillä Charlo on ostanut verirahoilla tyttärelleen punarautiaan Call me Crazyn ja he ovat kuin silloin ennen, kun Julie oli 5 -vuotias ja aloitti ratsastuksen ponilla ja isästä tuli hänen väsymätön valmentajansa ja innoittajansa. Charlon vakava sairastuminen melkein vie lukijan epätoivoon.
Fossum paljastaa miten moraali on vain veteen piirretty viiva. Hän pakottaa lukijan murhaajan puolelle, sillä vaakakuppiin tule koko ajan enemmän ja enemmän Charloa puoltavaa kuin tuomitsevaa materiaalia. Sillä voiko kukaan sellainen olla täysin paha, joka ajattelee vain tytärtään, suree kuollutta vaimoaan ja puhaltelee isoa ratsua hellästi sieraimiin opettaakseen eläimen omaan hajuunsa…Miten me saatammekaan seisoa Harriet Asta Krohnin haudalla ja unohtaa miten hän kuoli?
”Julie. Tyttöseni. Isä täällä taas, anteeksi kun ahdistelen, mutta tiedäthän sinä, että meillä on paljon puhuttavaa ja minä kirjoitan kunnes sinä vastaat minulle…En ole paha ihminen! Hyvä Jumala, Julie, sinun täytyy uskoa minua!”
Miten voi vastustaa miestä, Charles Olav Torpia, jolla on ollut peliriippuvuus, jolta vaimo on kuollut syöpään ja jonka isän silmäterä, tytär Julie on hylännyt töppäilyjen takia. Kirja alkaakin: ”Julie. Rakkaani. Mahdatko sinä lukea kirjeitäni? Toivon niin, mutta en vaadi mitään, pysyttelen mieluummin taka-alalla….”
Charlo kuitenkin tappaa kuin vahingossa hauraan vanhuksen saadakseen rahaa pelivelkojen maksuun ja houkutellakseen tyttärensä takaisin. Vahinkotaposta ei voi kuitenkaan olla kyse, sillä Harriet Krohnin päätä on hakattu lujaa ja toistuvasti ja verta, kaikkialla on verta.
Fossumin komisario Konrad Sejerille on vähällä tulla juttu, joka ei selviä. Ja lukija toivoo, ettei selviäisikään…, sillä Charlo on ostanut verirahoilla tyttärelleen punarautiaan Call me Crazyn ja he ovat kuin silloin ennen, kun Julie oli 5 -vuotias ja aloitti ratsastuksen ponilla ja isästä tuli hänen väsymätön valmentajansa ja innoittajansa. Charlon vakava sairastuminen melkein vie lukijan epätoivoon.
Fossum paljastaa miten moraali on vain veteen piirretty viiva. Hän pakottaa lukijan murhaajan puolelle, sillä vaakakuppiin tule koko ajan enemmän ja enemmän Charloa puoltavaa kuin tuomitsevaa materiaalia. Sillä voiko kukaan sellainen olla täysin paha, joka ajattelee vain tytärtään, suree kuollutta vaimoaan ja puhaltelee isoa ratsua hellästi sieraimiin opettaakseen eläimen omaan hajuunsa…Miten me saatammekaan seisoa Harriet Asta Krohnin haudalla ja unohtaa miten hän kuoli?
”Julie. Tyttöseni. Isä täällä taas, anteeksi kun ahdistelen, mutta tiedäthän sinä, että meillä on paljon puhuttavaa ja minä kirjoitan kunnes sinä vastaat minulle…En ole paha ihminen! Hyvä Jumala, Julie, sinun täytyy uskoa minua!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti