Hyvät lukijani! Yli sadan tekstin jälkeen olen tilanteessa, jossa joudun todella pohtimaan, mitä teen. Edessäni on Marguerite Durasin kirja Tuska (La douleur, Otava, 1987). Tuska on niminovelli kokoelmaan, jossa on muita, hieman vähemmän tunnettuja, mutta täyttä vahvaa Durasia olevia kertomuksia. Minä vain aina jään tähän Tuskaan.
Tuska on Marguerite Durasin kuusi kertomusta vastarintaliikkeestä ja saksalaismiehityksestä Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Tarinat kertovat rakkaudesta, intohimosta, kuolemasta – ja pelosta joka jäytää ihmisen sisällä yötä päivää.
Lukiessani Tuskan niminovellia, putoan suoraan tuohon jäytävään, kuluttavaan pelkoon. En voi liikkua. Toisaalta jään kiinni Durasin tyyliin, sillä luen yhdestä virkkeestä kokonaisen romaanin. Siis jos edes yritän kertoa teille Durasin Tuska –novellista, vie yksi lause minulta saman kuin kertoa teille kokonaisesta kirjasta. Jään jumiin ja ihmettelemään Durasin tyyliä. En voi liikkua.
Tein ratkaisun! Te saatte tästä kirjasta vain prologin, mutta sen tarjoaakin teille kirjailija Anne Fried. Hän selviää Durasin ’tyylikentästä’ sujuvasti, oleellisen huomioiden, mutta nähden silmiinpistävän tarkasti oleellisen.
Tiedän, että Tuska ei jätä minua. Se ei ole koskaan jättänyt. Se halkaisi minut, enkä ole vielä selvinnyt. Kerron sitten, kun aika on.
Ja nyt hyvät naiset ja herrat, saanko antaa puheenvuoron kirjailija Anne Friedille:
Prologi
Marguerite Duras on sanonut, että Tuska on tärkeimpiä asioita mitä hän on kirjoittanut.
Arvio sisältyy lyhyeen johdantoon, jonka hän kirjoitti löydettyään käsikirjoituksen vuosien kuluttua kaappiin unohdettuna kesäasunnostaan, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän kertoo järkyttyneensä ajatusten ja tunteiden sekamelskasta, unohtaneensa täysin kirjoittamisajan ja –paikan ja itse kirjoittamistapahtumankin, hän ei voinut käsittää, kuinka teksti oli saattanut lähteä hänen kynästään. Vain käsiala kertoi, että se oli hänen.
Tuska ja seuraava novelli Herra X, tässä Pierre Rabier ovat jännittävimpiä ja dynaamisimpia omaelämänkerrallisia tekstejä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Ne liittyvät harvoin käsiteltyyn vaiheeseen Ranskan lähihistoriassa, kauteen, josta tuskin koskaan on kerrottu likikään Marguerite Durasin erikoisella, kiihkeän omaleimaisella tavalla. Historiallisena näyttämönä on Pariisi natsimiehityksen aikaan. Marguerite Durasin näkökulma on toisaalta naisen ja vaimon, joka odottaa äärimmäisen ahdistuneena ja jännittyneenä miestään takaisin keskitysleiristä tietämättä, palaako tämä lainkaan, toisaalta vastarintaliikkeen jäsenen, nuoren kommunistin, joka elää alituisessa paljastumisen ja pidätetyksi tulemisen vaarassa. Tuska on kertomus odottavasta vaimosta. Herra X. on tarina seikkailijattaresta, joka suostuu tapaamaan päivittäin Gestapon asiamiestä urkkiakseen tältä tietoja paitsi leiriin passitetusta miehestään, myös saksalaisen poliisin toimista vastarintaliikkeen käyttöön.
Tästä ilmapiiristä käsin Marguerite Duras paljastaa oman vivahteikkaan, mutkikkaan minänsä täydellisemmin kuin missään aikaisemmassa teoksessaan. Kaikki hänen kirjoituksensa ovat aina perustuneet omakohtaisiin kokemuksiin, joista asteittain kehiteltyinä muodostuu näytelmällinen kertomus, näytelmä, analyyttinen meditaatio. Hän näyttää sankarittariensa välityksellä eri tavoin painotettuja piirteitä itsestään. Tuskassa ja Herra X:ssä hän paljastaa itsensä kokonaisuudessaan. Hän on rakastettu nainen, sitoutunut rakkautensa kohteeseen kuoleman rajoille asti, hän kärsii rakastettunsa kärsimykset, näkee tämän kuolevan ja kuolleena, hoivaa tätä ja palauttaa tämän elämään – samalla kun hän itse jo on avionrikkoja ja valmistautuu jättämään miehensä. Herra X:ssä hän on kuolemanvaarallinen viettelijätär, joka leikkii uhrinsa kanssa, nauttii leikistä ja leikkiin sisältyvästä vaarasta, samalla kertaa kauhistuu ja riemuitsee todetessaan voivansa päättää uhrinsa elämästä ja kuolemasta.
Kuolema on syöpynyt syvälle hänen olemukseensa, se on valmiutta tappaa, valmiutta tulla tapetuksi.
Kuvaamanaan aikana Marguerite Duras oli naimisissa Robert Antelmen kanssa, joka novellissa esiintyy nimellä Robert L.
Piina on muistutettava mieliin ja työstettävä pikku jaksoissa kirjailijan mielenterveyden, omanarvontunnon ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaamiseksi. Olennaista oli kirjata, mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle, mitä hän voi kestää ja millä keinoin ruumiin ja sielun koettelemukset voidaan voittaa.
Sekä Marguerite Durasille että Robert Antelmelle keinona oli kirjoittaminen. Viimemainitun välineeksi muodostui yksi ainoa kirja, lopullinen tilitys hänen uskostaan inhimillisiin perusarvoihin.
Durasin tapauksessa välineestä kehkeytyi kirjailijan elämänura.
Tuskassa hän vietti päivänsä viikosta toiseen Orsayn kotiuttamiskeskuksessa. Hän koetti kasvavan epätoivon vallassa löytää jonkun, joka olisi tuntenut Robert L:n, jonkun joka olisi voinut kertoa miehen vaiheista. Hän heräsi kuin henkiin, kun toveri M. (François Mitterand, vastarintaryhmä Richelieun päällikkö) soitti, että Robert L. oli löydetty ja pikaisesti haettava Dachausta.
Novellin loppuosa kuvaa aikaa Robert L:n kotiinpaluun jälkeen. Ei liene ollut helppoa nähdä herkkätunteisen, yleensä älyllisen ja henkisten tehtävien kanssa painiskelevan miehen pakkomielteisesti ahtavan sisäänsä ruokaa, vain syövän tuntikausia hellittämättä yksin huoneessaan.
Kertomus viikkokausien huolenpidosta osoittaa Marguerite Durasin ja Robert Antelmen läheisiä siteitä siitä huolimatta, että eropäätös oli tehty jo ennen miehen kiinnijoutumista. Duras oli yhtä kaikki päättänyt jakaa miehensä elämän siihen saakka, kunnes tiesi tämän lopullisesti pelastuneen.
Marguerite Durasin ihmisen olemusta koskevista pohdinnoista puuttuu Antelmen filosofinen tyyneys ja älyllinen laaja-alaisuus. Niiden käyttövoimana on tunne ja niitä värittää poliittinen vakaumus. Hänkin muistuttaa natsien rikoksista juutalaisia ja kommunisteja vastaan ja ilmaisee oman näkemyksensä ihmisten pohjimmaisesta ykseydestä toteamalla, että jos tasa-arvo ja veljeys ovat koko ihmiskunnan jakamia ominaisuuksia, myös Hitlerin Saksan rikokset ovat luonteeltaan kollektiivisia. Koko ihmiskunta jakaa natsien syyllisyyden.
Kirjan novellit paljastavat koko alastomuudessaan myös Durasin raakuuden, joka on osa hänen sisäistä elämänsä. Se näkyy monissa hänen kirjoissaan – erityisesti niissä, jotka kertovat hänen nuoren sankarittarensa suhteesta kiinalaiseen rakastajaan. Näissä maanalaisissa kertomuksissa hän myöntää sen avoimesti ominaisuudekseen ja soveltaa sitä häikäilemättä poliittisiin vastustajiinsa.
Katsoin häntä. Hän näki että minä katsoin. Hän vilkutti silmää lasiensa takaa ja hymyili minulle, hän nyökytti terävästi päätään kuin piikittelisi jotakuta. Minä tiesin että hän tiesi, tiesi minun ajattelevan sitä jokaisen päivän jokaisena hetkenä: ”Robert L. ei kuollut keskitysleiriin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti