Marguerite Duras: Kirjoitan

Viime viikon lauantaina löysin Jyväskylän Kirjamessuilta pienen, kiinnostavan kirjasen. Kirjoitan (LIKE 2005, suoemmnos Annika Idström) on Marguerite Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78 –vuotiaana.

”Kirjoittaminen oli ainoa asia, joka täytti elämäni ja toi siihen iloa. Minä kirjoitin. Kirjoitus ei ole koskaan jättänyt minua.”
Ranskalainen Marguerite Duras (1914-1996) oli todellinen boheemi, tinkimätön ajattelija, joka ei kumartanut ketään. Hän oli ehdoton ja kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Hän oli alkoholisti, joka auliisti tunnusti paljonko joi.

Eittämättä on selviö, että hänen kirjansa ovat olleet ja ovat tiukkaan pakattuja, tajunnan räjäyttäviä pommeja. Kuitenkaan en tuonut tähän moderniin kirjapäiväkirjaani sitä Durasin kirjaa, joka oli minulle vaikuttavin. Ei, ei se ollut Rakastaja!, vaan Hiroshima, rakastettuni. En jaksa…en voi…(Durasin tyyliin…), sillä vietin nuoruuteni Vietnamin sodan kaasuissa. Lapsuuteni päättyi John F. Kennedyn murhaan ja olin silloin vasta kymmenen…

Olen vertaillut hieman huvittuneena eri arvioita Durasin kirjoitustyylistä ja huomannut monien, en vain itseni, liikkuvan tässä aiheessa heikoilla jäillä.

Kirjoitan –kirjasen kääntäjä on Annika Idström ja hän kertoo näin:

Duras rikkoi kielen, kirjallisuuden konventioita. Teoksiaan hän kutsuu usein sanalla écrit – mikä tarkoittaa kirjoitelmaa, kirjoitettua tekstiä. Ne syntyvät äärimmäisessä keskittymättömyyden – hajoamisen? – tilassa; hän sanoi, että hänen päänsä oli kuin tiivis siivilä, reikiä täynnä. ”Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.”

Lukija haltioituu kirjailijan loihtimasta, rajattomasta, kuin veteen liuenneesta maailmasta, jossa hänen henkilönsä tuntuvat kulkevan loputonta kehää käyden voimiensa äärirajoilla turhaa vuoropuhelua rakastamisen mahdottomuudesta, turhaa sikäli jos odottaa sen johtavan johonkin.

Haltioituu kielestä, venytetyistä, kesken jäävistä lauseista ja murtumista kielen rytmissä, toistoista joissa kirjailija yhä uudestaan koettelee kertomisen rajoja. Yksitoikkoisuuteen asti toistuvista sanoista: rakkaus, rakastettu, huuto, kyyneleet, meri, yö. Loihtimisesta, niin. Jonkin asian esille manaamisesta, tuntemattoman, salaisen asian…

Minulla ensimmäinen sana oli raaka, tarkoittaen julmaa ja sen kuorrutteena karkeutta. Seuraava oma määreeni olikin jo ’muutamassa sanassa kaikki’…Joku arvostelija kutsuu Durasin tyyliä vaikeutetuksi kerronnaksi ja siihen minäkin viittaan  Lol V. Steinin elämässä. Heti kohta toinen arvioitsija kirjoittaa Durasin selkeästä ja kirkkaasta tyylistä! Kolmas mainitsee kiihkeän omaleimaisen tyylin, joka sinänsä on varsin osuvasti sanottu ollen nimittäjä kolmelle aiemmin sanotulle…Ehkä tämä riittää. Ehkä Durasin tekstejä ei tarvitse eritellä vaan elää!

”Trouvillessa oli kuitenkin ranta, meri, loputtomasti taivasta ja hiekkaa. Sitä yksinäisyys oli siellä.

Trouvillessa katselin merta sen ääriin saakka. Trouville on koko minun elämäni yksinäisyys. Sama yksinäisyys on minussa vieläkin, tuossa, muuttumattomana ympärilläni.

Suljen toisinaan ovet, puhelimen, en puhu, en halua enää mitään.

Sanonpa mitä hyvänsä, en saa koskaan selville miksi joku kirjoittaa ja joku toinen ei.”

”Kun kirjoittaa, tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton. Kirjailija on hellittämätön. Ilman ruumiillista voimaa hän ei voi kirjoittaa. Hänen on ylitettävä itsensä, oltava voimakkaampi kuin mistä kirjoittaa. Niin, se on merkillistä. Kyse ei ole vain kirjoittamisesta, kirjoituksesta, vaan eläinten, koirien, meidän kaikkien yöllisistä huudoista. Yhteiskunnan massiivisesta, toivottomasta karkeudesta. Tuskasta, niin. Kristuksesta ja Mooseksesta ja faaraoista ja kaikista juutalaisista ja juutalaislapsista; kyse on myös hillittömästä onnesta. Aina, niin se on.”

*****

Lisäksi olen lukenut Durasilta Tuskan