HUHTIKUUN NOITA

Majgull Axelsonin Huhtikuun noita (Aprilhäxan, WSOY, 2000) on aiheeltaan ja tarinankuljetukseltaan traaginen, maaginen ja hämmentävä kirja. Tarina antaa pääosan ja suurimman vallan sille, jolta on viety kyky liikkua ja puhua. Hänelle, jolta elämän viime metreillä viedään jopa kyky niellä. Hänen nimensä on Desirée, joka tarkoittaa kaivattua. Hän syntyy vaikeasti vammaisena 50 –luvun Ruotsiin, kansankotiin, jossa tuolloin jopa kampurajalkaiset hävitettiin laitoksiin, pois silmistä, pois mielestä, pois pilaamasta maisemaa.

Se, miksi Ellenille syntyy vammainen lapsi, on köyhyyden syytä. Mutta Ellen selviää köyhyydestä pystypäin, saa kunnon miehen ja haluaa elää ’säällisen’ elämän saaden siistin kodin ja ihania lapsia. Ellen ei tiedä, mitä tuhoja ’nälkämato' on hänessä tehnyt ja niin syntyy Desirée, joka piilotetaan ja unohdetaan Hubertssonin johtamaan sairaskotiin.

Kohtalo on kuitenkin päättänyt tasoittaa ja antaa Desiréelle yliluonnollisia kykyjä. Hän pystyy näkemään ajan läpi, leijumaan ja ottamaan ihmisen haltuunsa. Hän voi asettua lokin tai variksen silmään ja kulkea näin paikasta toiseen Hän voi levätä sadepisarana puunoksalla samanaikaisesti, kun hänen fyysinen olomuotonsa vääntelehtii epileptisten kohtausten kynsissä.

Huhtikuun noita on toisenlainen. Hän tietää mikä on. Ja opittuaan tuntemaan kykynsä hän pystyy näkemään ajan läpi ja leijumaan tilassa, hän pystyy piiloutumaan vesipisaroihin ja hyönteisiin yhtä helposti kuin ottamaan haltuunsa ihmisiä. Mutta omaa elämää hänellä ei ole. Hänen ruumiinsa on aina ohut, epätäydellinen ja liikkumaton.

Desirée saa tietää, että Ellen on ryhtynyt kasvattiäidiksi kolmelle eri kodeista ja eri olosuhteista tulleille tytöille: Christinalle, Margaretalle ja Birgitalle. He kaikki ovat jo aikuisia ja nyt Desirée haluaa kirjeellä tehdä kaikille tiettäväksi, kuka oli Ellenin oikea lapsi, sillä eiväthän tytöt tienneet. Ellen istui visusti synkän salaisuutensa päällä ja täytti kunnialla roolinsa kolmen huostaan otetun tytön äitinä.

Christina vetää keittiölampun lähemmäs, pitelee sitä oikeassa kulmassa roosanvärisen paperin yllä ja lukee:

”Minä olen se jota on kaivattu
Minä olen se joka ei koskaan tullut
Minä olen unohdettu sisar”

Ja pari senttiä alempana kiemuraisella miniatyyritöherryksellä:

”Minäkin istuin Ellen-tädin kirsikkapuussa.
Vaikkette te sitä huomanneet!
Ellen-täti, tant Ellen, tantellen, tarantella!
Hämähäkki vai tanssi?
Hämähäkki!”

Niin, kolme tyttöä kirsikkapuussa. Kerran tytöt kiipesivät kaikki sinne, vaikka Christinaa pelotti ja hän jäikin alimmalle oksalle ja korkeimmalle kiipesi tietenkin Birgitta ja Margareta jäi puoliväliin. Ellen oli tuomassa tytöille tarjottimella mehua ulos, kun näki ’tyttönsä’ puussa. Hän juoksi hakemaan kameran ja sai ihastuttavan kuvan, joka sen ajan mukaisesti väritettiin valokuvausliikkeessä. Birgitta sai haluamansa roosan värisen mekon, Margareta keltaisen ja Christina joutui tyytymään vihreään, vaikka rakasti roosaa.

Tuo kuva seisoi vuosikausia Ellen tädin piirongin päällä tarjoten Ellenille hauskan, tytöille ristiriitaisen muiston. Surullisin kuva oli Desiréelle, jolle se oli kuin huutomerkki hänen osattomaksi jäämisestään.

Majgull Axelsonin tarina on kiehtova, mutta se olisi ollut liian yksipuolinen ja rankkakin ellei hän olisi ottanut Desiréen rinnalle mukaan Ellenin kasvattityttöjä, jotka huomattavassa erilaisuudessaan tuovat arjen liikettä sairaskodin ahdistavaan, aikataulutettuun laitoselämään ja Desiréen maagisiin suorituksiin.

Lukija alkaa väistämättä kiinnostua lääkäri Christinasta, fyysikko Margaretasta ja alkoholisti Birgitasta jääden pohtimaan, voivatko geenit aiheuttaa näin kovat erot kasvattisiskojen välille, sillä kotihan oli kuitenkin Ellenin hellyydellä ja huolella vaalima. Jokainen tytöistä kantaa kuitenkin omaa raskasta tunnevammalastiaan mukanaan ja näin heidän tiensä kulkevat toisistaan pois ja kohtaamista tuskin olisi tapahtunut ilman Desiréen asioihin puuttumista.

Kirjassa on hieman mielipuolista, mutta toki kyseenalaista kepeyttä, sillä Birgitta on todellakin kaikkea sitä, minkä hän kirjan loppupuolella viinakahjuissaan tuo esille: ”Äpärä. Lehtolapsi. Räkänokka. Saatanan penska. Sottapytty. Viemärirotta. Paskiainen. Ällö. Kauhukakara. Ongelmalapsi. Kännärikersa. Letukka. Lutka. Huora. Kinkku. Panopuu. Rassi. Narkkaripimu. Doupparihoratsu. Diilerihuora. Yhteishyvä. Kurahaara. Noita-akka. Kyykäärme. Eukkorähjä. Alkis. Dokuämmä. Bluffari. Fuskupelaaja. Sosiaalitapaus. Kerjääjä. Homssu. Petturi. Varas. Tappaja. Murhaaja. Valehtelija.”

Minä pidin kirjassa eniten Desiréen asettumisesta kauniiseen naiseen ravintolassa, sillä silloin hän sai viettää yön rakastamansa tohtori Hubertssonin kanssa. Sai maistaa, mikä on Hubertssonin iho ja sai kokea mikä on rakkauden ilo. Se oli yhtä kaunista kuin lepääminen vesipisarana puun oksalla.

Kaunista olisi lopettaa vesipisaraan, mutta en saata olla tarjoamatta teille kirjan viimeisessä luvussa olevaa Stig Dagermanin runoa, sillä se soi tummasti:

”Niin pian jo valkenee poski.
Vesihuuliltas suutelon saan.
Katso liidulla piirtää lokki
runon yöhön mustimpaan.”