Tässä S:n suloinen kalliotamaaniperhe. S. osaa kertoa näistä hellyttävistä otuksista muutakin kuin suloinen, lukekaa täältä. Ja uskokaa tai älkää, nämä pienet söpöläiset ovat norsun sukulaisia! No, norsutkin ovat kyllä ihania...Alla vauvatamaanit.
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
TAMAANIHURMIOTA!
Tässä S:n suloinen kalliotamaaniperhe. S. osaa kertoa näistä hellyttävistä otuksista muutakin kuin suloinen, lukekaa täältä. Ja uskokaa tai älkää, nämä pienet söpöläiset ovat norsun sukulaisia! No, norsutkin ovat kyllä ihania...Alla vauvatamaanit.
tiistai 11. toukokuuta 2010
INTOHIMOLLA PUUTARHASTA - VUOSIA SITTEN
Mistä alkaisin...
Ehkä kaikki alkoi FH Burnettin Salaisesta puutarhasta taikka kuumista koulukesistä, jolloin keräsin 200 kasvia saaden suorituksestani peräti 10+. Taikka ehkäpä kaikki alkoi siitä, kun ostin valkoiset syreenit valkoisella talolla Säynätsalon Muuratsalon saaresta.
Taikka ehkä kipinä syttyi kuitenkin siitä sveitsiläisestä lantakasasta, joka oli millimetrin siististi asemoitu upeaan alppimaisemaan, ei kuvaa tärvellen vaan sen täydentäen. Ehkä silloin tajusin, että meillä suomalaisilla on vielä luonnon kauneuden suhteen pitkä matka tarvottavana ennen kuin esim. lukuisat huolimattomat pihamaat romuautoineen muuttuvat kauniin luonnon luonnollisiksi jatkumoiksi taikka ihastuttaviksi, hoidetuiksi puistoiksi taikka jopa toinen toistaan upeimmiksi puutarhoiksi.
Ympäristön maisemointi on paitsi tekijälleen monin tavoin hyödyllinen harrastus, myös ilo jokaiselle lähiasukkaalle ja ohikulkijalle. Hoidettu ympäristö on myös paras esimerkki lapsillemme kuinka elää sovussa luonnon kanssa ei sitä tuhoten, vaan rakastaen ja vaalien. Itse päätin aloittaa maisemoinnin omilta nurkiltani ja ostin kotini vierestä lepikkoisen, tyhjän tontin, joka oli suomalaiskansalliseen tapaan saanut toimia ympäristön kaatopaikkana.
Ensi töiksi hankin valtavia jätesäkkejä. Ensimmäinen suvi uudessa metsikössäni kuluikin lähinnä romuja keräten. Oli auton pakoputkia, oluttölkkejä, pattereita, pyöränromuja, rikkinäisiä nukenrattaita, kenkiä, viinapulloja, jogurttitölkkejä jne. Loputtomiin. Toiseksi kaadoin puut, joista oli revitty tuohet, katkottu latvukset taikka muutoin niitä vahingoitettu. Sitten itkin ja sitten suutuin ja kirjoitin lehteen nimimerkillä Lara suopursuja sylissään seuraavan purkauksen:
Tämän päivän ympäristövandaali on yhtä hyvin lapsi kuin aikuinen. Aikuinen on sitä tyhmyyttään ja välinpitämättömyyttään, lapsi aikuisen esimerkistä.
Mistä tuntee ympäristövandaalin käyneen? Tästä: Koivuista on kiskottu tuohet, nuorista puuntaimista on katkottu latvat, vähän isompia puita on käytetty majanrakennustarpeiksi romulaudalla höystettynä. Käenkukat, lupiinit, peurankellot on tallottu ja tilalle on tuotu rikkinäisiä muovilelujen osia. Ja tästä: Lähistöllä ei soi linnunlaulu vaan alituinen voimasanoilla höystetty kiljuminen.
Paljon on vettä virrannut siitä, kun kerättiin koulussa kasveja ja osattiin nimet ja heimot sekä vuomeksi että latinaksi. Oli hyödyllistä ja mukavaa tutustua luontoon. Se oli niin hyödyllistä, että todella ihmettelee, mikä ajaa nykyajan lapset ja aikuiset tuhoamaan ympäristöä. Kaikkien pitäisi kyetä liikkumaan luonnossa ilman silmitöntä repimis- ja metelöimisvimmaa. En enää ihmettele, että monet metsänomistajat haluavat rajoituksia ns. jokamiehen oikeuteen. Tästäkin huolimatta ehdotan, että kuntien päättäjät pitävät huolen siitä, että AINA löytyy vapaita metsäalueita mennä vain kuljeksimaan a` la Saima Harmaja: Metsä mun kirkkoni on. Rakentamattomat samoilualueet ovat ne keuhkot, joilla taajaankin rakennuttu kunta hengittää lisääntyvän vapaa-ajan sekä lisääntyvän luonnon arvostuksen myötä. Jokaisen kuntalaisen tulisi myös suojella luontoa viimeiseen sinitiaisen lauluun, viimeiseen villikulleroon, viimeiseen puhtaaseen veteen.
Pahimman kiukkuni purettuani aloitin arboretumini synnyttämisen. Puistoni upein osa olivat suuret metsälehmukset, joille tietenkin jätin niiden etuoikeutetun aseman. Samoin suojelin lehtokuusamaa, talvikkia sekä näsiää, jonka viehätys on henkeäsalpaava: keväällä, usein vielä lumesta törröttää kuivannäköinen tikku, joka yht’äkkiä on täynnään upeita, roosanvärisiä kukkia. Näiden puistoni luontaisten elementtien ympäriltä karsin lepikkoa sekä myös haapaa, koska halusin tilaaa havupuille talven ankeutta karkoittamaan. Istutin tilalle serbian-kuusia, sembra-mäntyjä, hopeakuusia ja luonnon mäntyjä. Syysväriä antamaan valitsin vaahteroita, mongolian vaahteroita, korallikanukoita ja hanhikkeja. Puiston pitkän sivun mieheni rajasi istuttamalla kuusiaidan ja maantien puoleiselle sivulle istutimme vapaan aidanteen, joka koostui lähinnä syreeneistä. Yhdellä reunalla olikin sitten kotimme ja alaraja aukeni varsinaiseen oleskelupihaamme. Koska puistossani on muutama tosi märkä alue, innostuin kulleroista ja keltakurjenmiekoista. Nyt kosteikoissa kukkivatkin ensin herkät kullerot ja kohta niiden jälkeen salaperäiset kurjenmiekat.
Aluksi olin hyvin ehdoton siinä, että puistossani saavat ’armon’ vain lajikkeet, jotka kasvavat Suomen luonnossa villeinä. Eli suosin kulleroa, keltakurjenmiekkaa, lemmikkiä, harakan- ja peurankelloa, metsäkurjenpolvea, päivänkakkaraa, kieloa, metsäorvokkia, niittyleinikkiä, ketoneilikkaa, sini- ja valkovuokkoa, metsätähteä, lupiinia ja kultapiiskua. Vähitellen asenteeni on pehmennyt ja kaikki kaunis kelpaa. Se tarkoittaa esimerkiksi rakastamaani sinistä iiristä, myös saksankurjenmiekkaa, vuohenjuuria, päivänliljoja, töyhtöangervoa sekä valtikka- ja kallionauhuksia.
Tämän vuoden maatiaiskasvikohteeni on akileija, jonka alkuja saan helposti varsinaiselta pihaltani. Balsamin olen jo muutama vuosi sitten saanut leviämään runsaasti ja pikkutyttöni suuri ilo onkin ollut balsamin siementen paukuttelu loppukesästä. Lapset ovat myös ristineet mainitun kukan kuvaavasti paukkukukaksi, sillä kun kukkaa koskettaa, kasvi ampuu siemenensä ympäristöön paukahtamalla.
Alpeilta olen tuonut esikontaimia, jotka ovat kotiutuneet reippaasti ja harkinnassa on, meren rannalta kun olen kotoisin, aloittaa vielä pienimuotoinen tyrnin kasvatus.
Erilaisista pensasruusuista ansaitsee täydet pisteet ja suukon Alfauros, joka varustautuu jokasuviseen ruususavottaan vanhalla nahkatakilla ja paksuin suojakäsinein. Aina hän kuitenkin löytää iholtaan ruusunpiikkejä vielä viikkokin operaation jälkeen. Mutta ainahan hurmaavalla kauneudella on hintansa!
Aluksi ajattelin, että lehtoni on joskus valmis, mutta sitähän se ei ole koskaan, vaan se elää, hengittää ja muuttuu kanssani. Parasta siinä onkin vaihtelu ja jatkuvuus. Vain taivas on kattona minun ja lehtoni rakkaussuhteessa.
Vähän hyötypuutarhasta ja kompostistakin
Romanttisesta puistonrakentajasta muutun loppukesästä intohimoiseksi säilöjäksi ja siksipä pidän myös hyötypuutarhaa.
Omenat, luumut, vadelmat ja kirsikat tulevat omasta puutarhasta. Samoin kuin viinimarjat, sipulit, salaatit jne. Kranttu rannikkolainen aviosiippani ei kelpuuttanut pitkään drinkkiinsä muuta kuin tyrnimehua, kunnes keksin tehdä kirsikoista ja vadelmista mehua, jonka ristin Kirssiksi. Tänä syksynä valmistuu omista Muuratsalon kirsikoistamme ensimmäinen kotiviini. Viini tosin valmistuu Petäjävedellä erään paikallisen, erittäin innovatiivisen emännän ’vehkeillä’ ja opastuksella, mutta Muuratsalo -viini siitä tulee!
Komposti on ehdoton osa puutarhaa. Itselläni on kaksiosainen avokomposti, joka toimii tehokkaasti, kunhan muistaa kääntää ja kuivalla kastella eikä ole kovin hätäinen mullan saamisessa. Avokompostiin ei tietenkään saa heittää ruoanjätteitä, mutta kylläkin hedelmien ja kasvisten kuoria sekä erilaista puutarhajätettä. Kompostin kevätherättäjänä on käytetty kuivattua ureaa ja myös joskus salaa ja hämärissä Alfauroksen aamupissaa. Naapurin pikkulikka pääsi tästä touhusta perille, mutta vähän sotkeentuivat asiat ja nyt hän selittää kaikille halukkaille kuulijoille, että Leena laittaa kompostiin Reiman kuivattua pissaa!
Tehojätesyöppönä toimii bio-kompostori, joka tietenkään ei ole talvella jäässä, koska se kähjätään kerran viikossa ja sinne viedään koko ajan uutta tavaraa sekä myös purua. Kuivikkeen koostumus on oma eli sekoitus sahanpurua ja turvetta. Tähän asiaan sopii hyvin myös kaupassa myytävä hajusieppo.
Luonnollinen liikunta
Puutarhan ja puiston pidon hyödyllisenä sivutuotteena tulee luonnollinen liikunta eli hyötyliikunta. Ei tarvitse huhkia hikisillä punttisaleilla karistamassa kiloja ja vielä maksaa siitä, vaan voi iloisesti touhuta kodin ympäristössä, hengittää raikasta happea, kuunnella lintukonserttoa ja kuin varkain varatalo kiinteytyy, kilot karkaavat ja mikä parasta sielu virkistyy ja mielihyvä valtaa koko olemuksen. Ja kuin helmi simpukasta, syntyy kaunis ja kaikille iloa antava ympäristö. Jos vielä koko perhe innostuu touhusta, on jaettu ilo moninkertainen. Itseltäni karisee joka kevät pelkästä haravoinnista 5 kiloa, jotka tosin iloisesti palaavat heinäkuun helteillä, grillin ääressä jumaloidusta laiskuudesta nautittaessa. Mutta rytmi ja tasapaino säilyvät.
En usko, että voisin pitää puutarhaa ilman intohimoa. Varma merkki aidosta rakkaudesta on maaliskuinen levottomuus, kun pitäisi jo päästä istuttamaan ja möyhimään. Puutarha antaa ja vaatii. Luonto opettaa nöyryyttä. Siinä, missä himoitsee ja rakastaa kauneutta, täytyy aina jaksaa sietää myös rumaa ja kuollutta. Silloin, kun syreenit ovat upeimmillaan, on esimerkiksi hanhikki vielä kuin rytökasa. Taikka jossain juuri narsissimeren vieressä törröttää julman kevätauringon polttama pilarikataja.
En myöskään pitäisi puutarhaa päivääkään ellei se olisi hauskaa ja ennen voisi sietää pitkää heinää taikka rikkaruohoa. Heinäkuun helteillä keksin paljon hauskempaa tekemistä kuin kasvimaan kitkeminen ja täysin hyvällä omallatunnolla.
Jos jokainen ihminen saisi kipinän puutarhaan ja maisemointiin, olisi enemmän kauneutta, iloa, terveyttä, yleistä hyvinvointia. Kaunis maisema ei ole itsekäs ilo, vaan yhteinen mielihyvän lähde. Ahkeralla puutarhurilla on kuitenkin omat salaiset orgastiset hetkensä, jolloin luonto palkitsee. Vaikkapa: Sinitiainen rakensi jälleen pesänsä kotimme räystäslaudan alle, jossa aamukahvin äärellä on helppo seurata perheen touhuja ja myös nähdä poikasten lähtö. Talventörröttäjät toivat pihallemme urpiaisia. Orava kulkee päivittäin yli pienen sillan, jonka rakensimme pihaojamme ylitse. Siili tulee iltakermaviilille. Sata unikon kukkaa aukeaa uhkeaan punaan avaten silkkisen sylinsä sinimustan salaisuuden. Juhannusyö. Minä ja mieheni juhannusruusun vierellä kyhjöttämässä kahdestaan. Niin hiljaista. Odotusta. Ja sitten heikko ’rits’. Siinä vierellämme, hiljaisuuden sylissä, olemme synnyttämässä satakielen laulua. Ihmeelliset laulajat kuoriutuvat, Finlands vita ros tuoksuu ja juuri kun puistossa alkaa satakielen kiitossoitto, kaikki sulaa ihmeelliseen suudelmaan.
maanantai 10. toukokuuta 2010
KRIITIIKIN KRITIIKKIÄ
"Kuinka moni teistä huomasi viime viikon tiistain (vai oliko se keskiviikon?) Helsingin Sanomissa olleen artikkelin kirjablogeista? En tiedä teistä muista, mutta itse ainakin pidän siitä, että blogit - sisälsivät ne sitten kirjoja, lastenkasvatusta, puutarha-asioita tai muotia - ovat nimenomaan blogeja, nettipäiväkirjoja. Ne saavat mielestäni olla henkilökohtaisia, vaikkakin sitten jutustelua. Henkilökohtaisuus antaa myös mahdollisuuden jatkokeskusteluun. Helsingin Sanomien artikkelissa toimittaja toivoi kriittisen silmän kohdistuvan kirjallisuusblogeihin. Kritiikki on aina hyvästä. Silti ainakin minulle jäi tekstistä sellainen mielikuva, että toimittajan mukaan kirjallisuusblogit yrittävät sisältää ammattimaisia arvioita, jopa kilpailevia tekstejä, toimitettujen lehtien kirjallisuuskritiikeille. Uskoisin, että blogien lukijat kyllä tietävät, etteivät harrastajat tai intohimoiset lukijat kirjoita aina ammattimaisen analyyttisesti. Se ei lie tarkoituskaan. Blogimaailmassa vaihtelevatasoisuus ja henkilökohtaisuus ovat pikemminkin hyve."
Leena Lumi:
Siis totuus on, että nyt kun tulee sekä Hesari että Keskisuomalainen ehdin lukea molemmat lehdet tosi huonosti. Lisäksi tulee kirjallisuusalan lehtiä sekä viikon kevennys Anna sekä Suomen Kuvalehti, jossa on usein myös kirjoista.
Mitä henkilökohtaisesti tulee minuun, olen ollut maakuntalehdessä toimittajana, tehnyt oikolukua STT:lle, kirjoittanut aineesta laudaturin, voittanut kirjoituskilpailuja, kaikki runoni on julkaistu jossain kuin myös novellini, olen pitänyt vuosikausia eri lehdissä pakinapalstaa, olen ollut kymmenen vuotta mukana erään fiman lehden toimittajakunnassa, jossa osallistuin kaikkeen taitosta alkaen, olen lukenut erään kirjaston kaikki kirjat, olen lukenut 4 -vuotiaasta...
Minä kyllä kestän ammattikriitikkojen usein puisevat arvostelut, toivottavaa olisi, että he kestäisivät meitä kirjabloggaajia ilolla ja ajatellen, että levitämme lukemisen autuutta. Toki ymmärrän, että siinä ärtyy, kun toiset saavat kirjoittaa sydämellä ja itse pitää yrittää hankkia kannuksensa sivistyssanoilla ja kirjoja sekä kirjalijoita aliarvioimalla!
♥:sta kirjaan Leena Lumi
PS. Suomi on vapaan kilpailun maa, joten minä olen ihan valmis kritiikkiskabaan ja olen hyvin kilpailuhenkinen. Suomen laki ei kiellä tekstikilpailua eli kenttä on vapaa, antaa palaa! Ja minulta ei plagiaattia löydy, sillä kirjoitan intohimolla ja tunteella ja haluan olla yhtä uniikki kuin on lumihiutale!
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
KOTILOITA JA MUSCAREITA - SYDÄMELLÄ
Alfauros väittää, että olen viettänyt monta tuntia tänään koneella...Minusta tuntuu, että herroille tulee tietyssä iässä muistikatkoksia/harhoja/kuvitelmia/väärää ajantajua. Jokainen voi todistaa, että vain piipahdin hieman...ja eikö äitienpäivänä saa tehdä just mitä tahtoo: Ryhtyä vaikka Myyksi tai Peppi Pitkätossuksi tai uudelleen hipiksi...Yritän nyt kuitenkin erota teistä hetkeksi: Bis morgen tms.
Black coffee
Babushkat ja minä Valkjärvellä 1998
Vuonna ’98 matkasin äitini lahjomana vihdoinkin hänen ja rakkaan, edesmenneen Hilma-mammani syntysijoille Valkjärvelle. Uin Valkjärvessä, jossa isoäitini suku oli uinut jo satoja vuosia. Uinti oli kuin kaste ja uni: Silmissäni vilkkuivat mammani ruskettuneet, paljaat pikkutytön jalat, aurinko oli vaalentanut hänen tukkansa hunajaksi, mammani kosketti paljasta ihoani vuotten lävitse. Olin yhtä, olin karjalainen, olin juurillani.
Äitini kotitalossa kohtasimme venäläisen ylenpalttisen vieraanvaraisuuden, jossa samppanjaa ja mansikoita ei säästelty. Toki kohtasimme myös slaavilaisen piittaamattomuuden, jossa rakennukset repsottivat, isot, raavaat miehet makoilivat suvinurmella, kun kypsä vilja suorastaan huusi tulla korjatuksi ja ihan kaikki oli vähän miten sattui. Se sitten otti satakuntalaiselle luonnolle, mutta onneksi oli niin kuuma, että jaksoin vain hymyillä.
Sitten Viipuri. Mammani tarinoitten, unelmien ja ilon Viipuri, jonne ajettiin kilpaa Valkjärven kieseillä. Viipuri, Monrepos, Pyöreä torni ja tori. Kuljin kuin kuumeessa. Dejá-vu? Olinko ollut täällä ennenkin? Ostin kauniita liinoja, kantarelleja, lasia. Söin, mitä myytiin. Surin pienissä häkeissä paahtuvien myyntikoirien kovaa kohtaloa. Kuin usvan lävitse kuulin äitini selitykset ja venäjänkieli katosi. Kuulin suomea, ranskaa, saksaa, ruotsia. Naiset muuttuivat vaaleammiksi, tytöt iloisemmiksi, hevosten kupeet kiilsivät, Viipurin rinkeli teki kauppansa, korsetti puristi ihanasti, ilmassa oli sitä jotain...Oli hyvin kuuma kesäpäivä. Ehkä juuri sinä päivänä Edith Södergran, lempirunoilijani, vuokrasi aidot Valkjärven kiesit aloittaakseen riehakkaan ajonsa Raivolasta kohti Terijoen valkeita santoja...
Unista tietenkin herätään, vaikkapa siihen, että aviomies kuivan proosallisesti huomauttaa, että ruplat loppuivat nyt.
Ruplat, mitkä ihmeen ruplat? Viipurihan on suomalainen kaupunki, osa juuristani on täällä ja tänne minä palaan aina. Ja jos en muuten pääse, niin unissani ja unelmissani. Kaikkein sinisimmässä unelmassa Viipuri on suomalaisten kaunis kaupunki, joka on hellyydellä ja pieteetillä restauroitu sille kuuluvaan arvoonsa. Viipuria odotellessa valmistan perheelle Varttikarjalaisen paistia, jossa sika ja nauta ovat ohuina suikaleina, runsas sipuli pienenä hakkeena ja porkkanat ohuina veneinä, sitten vain runsaasti pippureita, kuumaa vettä, ripaus suolaa ja kolmen tunnin haudutus.
On rikkaus olla satakuntalaisen isän ja hämäläis-karjalaisen äidin tytär. Rikkaus se on myös hämäläiselle miehelleni, joka väittää nuorekkuutensa salaisuudeksi joka hetkistä epävarmuutta: Hän ei koskaan tiedä, onko vaimo tänään järkevä, harkitseva, tiukka satakuntalainen vaiko nopeakäänteinen, vilkas karjalainen, jonka sielu liitelee Karjalan laulumailla. On siinä hitaalla hämäläisellä ihmettelemistä!
Suvena xx taas korkoni piiskaavat Viipurin katuja ja kujia, askeleeni kohtaavat mammani kulun ja on kuin eilen olisi tänään.
ÄITINI
Vasemmalla kanoja syöttävä pikkutyttö on äitini. Kuva on otettu Helena Suikin pihamaalla Valkjärvellä, joka on osa pakkoluovutettua Karjalaa.
kuva Muistojemme Järvenpää - Koulupiiri Valkjärvellä
AINO JA HILMA
Kuvassa oikealla mammani Hilma Suikki ja vasemmalla hänen sisarensa Aino Suikki. Kuva on otettu Valkjärvellä 1920-luvun puolivälissä.
kuva Muistojemme Järvenpää - Koulupiiri Valkjärvellä
lauantai 8. toukokuuta 2010
Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun...
Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.
Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa,
minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta
älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, joista lapsenne singotaan elävinä nuolina.
Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla
ja Hän taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoisivat kauas ja nopeasti.
Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.
Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät,
Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön.
- Kahlil Gibran -
Profeetta (Karisto 1973, suomentanut Annikki Setälä)
kuva Hanne
SEURAPIIRIEN KUNINGATAR - GRACE KELLY
Hänen isänsä syrji häntä ja suosi hänen siskoaan. Hänen äitinsä halusi määrätä kaikesta, mutta ihmetteli jos hän suoriutui jostakin. Hänen perheensä oli Philadelphiasta ja yläluokkainen. Hän sai täydellisen kasvatuksen ja tiukan kurin ja ne etuoikeudet, joita rahalla saa. Jotenkin häneltä puuttui aina lämpö ja syli. Hän antoi itse enemmän kuin sai. Hänelle oli hyvin läheinen perheen afroamerikkalainen palvelija Godfrey Ford, josta tuli hänelle isähahmo. Hän ei ikinä voinut sietää rasismia missään muodossa. Hänestä tuli filmitähti. Häntä ohjasivat etenkin Fred Zinnemann, John Ford ja Alfred Hitchcock, joista viime mainitusta tuli hänen elinikäinen ystävänsä. Hän oli vaalea ja hänellä oli sinivihreät silmät. Häneen liitetään eleganssi ja tietty etäisyys. Hän oli filmitähti. Hänestä tuli Monacon ruhtinatar. Hänen nimensä oli Grace Kelly.
Kirjassaan Seurapiirien kuningatar – Grace Kelly (High Society – The Life of Grace Kelly, Helsinki Kirjat 2010, suomennos Maria Lyytinen) Donald Spoto, tähtiensä hellä kuvaaja, pääsee hyvin likelle Gracea useiden haastattelujen aikana. Grace puhuu kuitenkin varsin avoimesti rakkaussuhteistaan tunnettuihin miehiin, kertoo tapahtumia kulissien takaa ja muutenkin ’purkaa tuntojaan’ niin runsaasti, että pyytää Spotoa odottamaan kaksikymmentäviisi vuotta hänen kuolemastaan ennen kuin julkaisee kirjan. Ja Donald oli luottamuksen arvoinen.
Minä en voi koskaan ajatella Gracea muistamatta erityisesti yhtä niistä kolmesta filmistä, jotka Kelly teki Alfred Hitchcockin kanssa: Takaikkunaa. Takaikkuna on täydellisen nero elokuva. Grace tekee pienin vivahtein aivan uskomattoman roolityön ja James Stewart on niin täydellisen äreä, kyllästynyt ja piittaamaton, että on ihan uskottava. Filmin ympärillä kuhisi, sillä kukaan mukana ollut ei voinut olla huomaamatta, että suuri ohjaaja oli rakastunut kuin koulupoika. Fyysisesti Alfred ei ollut koskaan neiti Kellyn kanssa, mutta tunnetasolla sitäkin voimakkaammin ja heidän yhteistyönsä oli täydellistä. Myöhemmin Alfredista ja hänen Alma vaimostaan tuli Monacon ruhtinasparin ystäviä ja Grace sai edes hetken muistella sitä maailmaa, jonne lopulta aina kaipasi takaisin, vaikka siellä ollessaan tunsi kaipaavansa jotakin syvempää. Ja tässä vaiheessa Spoto vertaa väistämättä Gracea Audrey Hepburniin, joka oli syntynyt samana vuonna eli 1929. Molemmat olivat myös suuria yleisönsuosikkeja 1953, molemmat olivat esiintyneet Brodwaylla ja molemmat olivat työskennelleet myös malleina. Kotitausta heillä oli kummallakin yläluokkainen ja kumpikin sai työskennellä erinomaisten ohjaajien kanssa. Molemmissa oli klassista kauneutta ja kuvauksellisuutta ja molemmat myös pettyivät kuuluisuuteen ja kaipasivat ’jotakin suurempaa ja syvempää’
Ja nyt tulee se pieni ero, johon minä olen kiinnittänyt huomioni, enkä ole koskaan kuullut muiden kuin Spoton tästä mainitsevan:
Paramountin tuottajilta ei löytynyt samanlaista arvostelukykyä Audreyn ulkomuodon suhteen kuin Hitchcockilta Gracen kohdalla – erityisesti mitä tuli maskeeraukseen. Audreyn silmänrajaukset ja ripsivärin määrä olivat lähes koomisen liioitellut elokuvissa Loma Roomassa, Kaunis Sabrina ja Arianen lemmentarina, kun taas Gracen ehostus oli huomattavasti luonnollisempi. Mutta asialla oli myös voimakastahtoinen Grace: Hän ei suostunut tuon ajan meikkausmuotiin ja kävi ilmi, että ei moneen muuhunkaan. Hän ei koskaan riidellyt, vaan toi tahtonsa esille kohteliaasti, mutta ehdottomasti. Samanaikaisesti alaluokasta tullutta Marilyn Monroeta, jolla oli jo lapsuudestaan ja nuoruudestaan johtuvia syviä traumoja, elokuvayhtiöt myivät miten huvitti: Tyhmänä seksi-idolina, miesten märkänä unena, jonka oli yökaudet näyttäydyttävä kaiken maailman kissanristiäisissä ja oltava silti kuvauksissa aamuvarhain. Yläluokan ehdoton etu oli vahva itsetunto - ainakin Gracen kohdalla.
Monet muistavat Grace Kellyn filmistä Sheriffi (High Noon), josta vastanäyttelijä Gary Cooper nappasi Oscarin. Filmi oli Zinnemanin ohjaustyö ja Grace ilmensi siinä nuoruuden kokemattomuutta ja arkuutta, joka häneltä sujuikin, koska hän oli vasta aloittava näyttelijä. Filmi on jäänyt elämään ehkä eniten tunnusmelodiansa Do Not Forsake Me, Oh My Darling takia, mutta olihan siinä oma syvyytensäkin, jos muistaa, mikä oli Cooperin hyvin esittämän miehen kohtalo. Zinneman teki mielellään filmejä, joissa pohdittiin omantunnon kysymyksiä. Parhaasta päästä Nunnan tarina, Kunnian mies ja Muistojen Julia, joka viime mainittu oli minulle unohtumaton kokemus.
Grace rakasti eniten teatteria ja kuvitteli aina palaavansa sinne, mutta Hitchcock teki hänestä tähden ja sitten seurasivat mm. Mies, jonka minulle annoit, Varkaitten paratiisi ja Skandaalihäät, joiden kuvauksissa Grace jo kantoikin ruhtinaallista kihlasormusta. Grace sai parhaan naispääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Mies, jonka minulle annoit maaliskuussa 1955.
Donald Spoton kirja on hellä ja hienotunteinen, kuten hänen kirjansa ovat. Hän kirjoittaa perusteellisesti ja tuo mukaan paljon kiinnostavia nyansseja. Hän ei mässäile likaisilla juoruilla, jotkut asiat sivuuttaa todeten, ei salaten. Kuvat ovat kiinnostavia, viitteet ja lähdeluettelo ovat runsaat. Koko kirjasta henkii kuitenkin jotain uutta: Kaihoa, lämpöä, ikävää…Grace oli uskomattoman kaunis nainen niin ulkoisesti kuin sisäisesti ja Donald Spoto ei säästele tuoda sitä esille.
Kirjassa kerrotaan myös Gracen elämästä Monacon ruhtinattarena, jossa hän säteili äitinä ja aviovaimona, mutta tajusi vähitellen olevansa kultaisen häkin vanki.
Me kaikki toivumme Grace Kellyn menetyksestä (hänhän kuoli vain 52 -vuotiaana) eri tavoin. Minä katson aina uudelleen Takaikkunan, Spoto teki kirjansa, joka on kuin hienointa silkkiä ja Hitchcock suri tekemällä elämänsä upeimman elokuvan Vertigo – Punainen kyynel, jossa paljasti koko maailmalle, miten oli kokenut lempitähtensä lähdön elokuvamaailmasta Monacon hoviin.
Minä luulin, että Grace oli kaunein Takaikkunassa, mutta kamera onkin kuulemma hyväillyt häntä vieläkin upeammin Joutsenessa…Mutta: Takaikkuna paljastaa monia asioita Alfred Hitchcockista - ja samoin Grace Kellystä. Elokuvasta löytyvät kaikki toidisteet siitä, että Hitchcock on majesteetillinen nero ja Grace oman aiakkautensa ikoni. Hitch myös pljastaa, että Gracen viileän kuoren alla asuu intohimoinen ja eroottinen nainen. Filmissä on kohtaus, jossa Lisa lojuu Jeffin (James Stewart) sylissä ja kamera ottaa lähikuvaa samalla kun alkaa hyvin eroottinen kuiskuttelu, joka ei jätä ketään kylmäksi.
Aidoin ja unelmiaan toteuttava Grace itse tunsi kuitenkin olevansa Skandaalihäissä kihlasormus sormessaan ja Monacon ruhtinas kulisseissa katsomassa filmauksia, laulaessaan True love…
perjantai 7. toukokuuta 2010
TÄHTIÄ ÄIDILLE!
Kaikki me tarvitsemme tähtihetkiä ja niitä voi saada vaikka lukemalla rakastettujen elokuvatähtien kiinnostavasta elämästä. Etsi hakukoneella Donal Spoton Lumous - Audrey Hepburnin elämä (Ajatus Kirjat) ja Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (Ajatus Kirjat). Katso myös arvosteluni Donald Spoton Marlene Dietrich - Sininen enkeli (Ajatus Kirjat). Kohta blogitaivaallamme näkyy uusi tähti...
SUURTA KERTOMUSTA, LAATUA, UNOHTUMATONTA...
Annille ja muille Suuria Kertomuksia arvostaville äideille!
Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…
Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:
Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!
Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.
Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.
Minua vapisuttaa. Kun elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.
Pane minua, pane. Satuta vähän.
Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?
Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.
Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”
Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.
Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.
Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.
Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?
Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.
Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat Suuret Kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.
Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…
Appassionata
torstai 6. toukokuuta 2010
OTSON PIRTELÖPUSAKKA
Tässä Yoda toimii Otson pirtelöpusakan mannekiinina. Menkää Mian blogiin tänne, josta voitte tilata näitä hurmaavia asusteita lemmikeillenne. Ei ole ihme, että Mia on ihan hulluna näihin pikkuisiin koiruuksiin, sillä ne vaan ovat niin...Yoda myös alla♥
ANNA JA MUUT YSTÄVÄMME
Ihan kaikenikäiset äidit haluavat aina palata Prinssi Edwardin saarelle!
Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.
Minulla on nyt edessäni Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Palaamme jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Aloituksen teki Emilia kirjassa Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), haaveellinen, romanttinen Emilia, joka joi sanoja, eli sanoista, eikä ymmärtänyt niitä, joille romanttinen haavemaailma ei avautunut, joille keijut eivät näkyneet ja olleet osa todellisuutta.
Minä hengitin ja elin nuoruuteni Anna ja Runotyttö –kirjojen tahtiin, joten en osaa kuvitella, mitä meistä monista, jotka niin teimme olisi tullutkaan ilman Vihervaaran Annaa tai Uuden Kuun Emiliaa. Saraa ja Janea ei silloin vielä suomeksi ollut ja Pat ja Marigold tulivat paljon, paljon myöhemmin. Meihin moniin kuuluu myös Sisko Ylimartimo, taidehistorian lehtori, lastenkirjallisuuden dosentti ja tietokirjailija, jota saamme kiittää tästä loistavasta, perinpohjaisesta ja ’leimahdusta’ ymmärtävästä teoksesta, Hopeisesta Polusta takaisin lapsuuteen, jossa kylvemme kuun valossa ja vaellamme Kuiskausten kujilla.
Tekisin kuitenkin suurta vääryyttä Ylimartimolle, jos nyt sallisin itseni hurmioitua liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai antaisin järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) tai heittäytyisin suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuukin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa vihdoinkin saisin suudella häntä pitkien odotusten vuosien jälkeen…
Sisko Ylimartimo kuljettaa kirjailija Montgomeryn, jota tuttavallisesti kutsumme jatkossa myös Maudiksi tarinaa rintarinnan tyttöjen tarinoiden kanssa ja yhtähän ne ovatkin. Maud on kirjoittanut sankarittariensa tarinoihin niin oman lapsuutensa ja nuoruutensa suloiset muistot Prinssi Edwardin saarelta kuin myös elämänsä pettymykset tavalla, jossa hän soi tytöille sen, mitä itse jäi paitsi.
Oi, maailma on nyt niin ihana! On kesäisen päivänkoiton suurenmoinen hetki. Omenatarhat pursuavat vaaleanpunaisina, kirsikkapuut henkäilevät tuoksuvaa lunta; aamuisin raikkaan kostea ilma huumaa suloisilla tuoksuilla, joissa tuntuu häivähdys kuusenpihkaa. Nurmikko levittäytyy vihreänä samettina, koivujen ja vaahteroiden vihreä lehvistö keinuu kuin esirippu. Oi, rakas, kaunis maailma!
Tyttöjen tarinoissa heijastuu vahvana Maudin oma rakkaus luontoon, jolla ei ollut mitään tekemistä kasvitieteellisyyden kanssa, vaan se oli suurta hurmioitumista vanamoista kuusten juurella, haltioitumista kuun valaisemista koivun rungoista, hengästymisestä talven sinisellä hetkellä. Montgomery purki tuntonsa pieniksi impressioiksi, jotka tulvivat väriä, tuoksuja ja ääniä. Hän oli surullinen, kun hänen puolisolleen Ewanille, nämä asiat eivät merkinneet mitään. Eniten rakastetut hetket, aamurusko ja iltahämärä saivatkin sitten suuren huomion tyttöjen elämässä ja myös tyttöjen kosijat kirjoitettiin ymmärtämään luonnon romantiikan ja mielikuvituksen ylimaaliset kokemukset. Iltahämärä oli tärkeä hetki, jolloin sekä kohdattiin että erottiin. Illan hämyssä tuskaisena ja kalpeana Emiliakin kertoo Deanille, että hän ei rakastakaan tätä. Lumoutumisen kyky on niin oleellista, että Emilian Jimmy-serkkukin pääsee tästä taidosta osalliseksi. Hän juuri kertoo Emilialle, että metsissä on keijuja ja Uuden Kuun puutarhassa kasvatetaan akileijoja juuri keijuja varten. Nyt minäkin muistan, miksi minun puutarhassani akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa!
Tytöt ovat yksinäisiä lapsia, orpoja tai puoliorpoja tai muuten vain yksinäisiä ja vailla leikkitovereita. Orpous oli myös Maudin henkisen kehittymisen kasvualusta, sillä hän menetti äitinsä ennen kolmatta syntymäpäiväänsä ja joutui myöhemmin myös muuttamaan pois suuresti rakastamaltaan punaisten teiden saarelta isänsä uuden perheen luokse Prince Albertaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunnetusti muheva kasvualusta mielikuvitukselle ja nykyajan lapset jäävätkin usein paitsi sitä tilaa, jossa mielikuvitus mahtuisi kasvamaan, kun jokainen hetki on topattu täyteen ulkoa tarjottua virikettä ja harrastusta. Niin ei ollut meidän lapsuudessamme, vaan muistamme pitkät kesäpäivät vaahterapuussa kirjojen ja mielikuvitusleikkien parissa.
Anna kyllä villitsi minut täysin. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä: "Carrot! Carrot!"
Punaisiin kutreihin kietoutuukin pari Annan nuoruusvuosien keskeistä kohtausta. Ensimmäisessä kohtauksessa Gilbert tarttuu hänen palmikkoonsa ja suhahtaa: ”Tuli on irti! Tuli on irti” Ilmaisu on suomennettu varsin vapaasti, sillä alkuteksti puhuu porkkanoista. Temperamenttinen Anna vastaa lyömällä kivitaulunsa säpäleiksi Gilbertin päähän. Hän päättää vihata poikaa ikuisesti.
Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois…Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin…
Maudin lempilukemista oli muuten Louisa M. Alcottin Pikkunaisia (Little Women, 1868), ja hänen päiväkirjansa vilisevät mainintoja kirjoista. Hän ahmi kaunokirjallisuutta, historiaa, elämänkertoja, psykologiaa, uskonnollista kirjallisuutta, mystiikkaa… Hän myös toteutti omassa elämässään tiukasti periaatetta ei päivääkään ilman riviä – nulla dies sine linea. Kirjoittaessa haavat aukenivat uudelleen, mutta myrkky valui pois ja vain arvet jäivät tuskan kadotessa.
Montgomery kirjoitti päiväkirjassaan säälivänsä ihmisiä, jotka eivät koe leimahdusta, sitä hetkeä, jolloin näkyviin välähtää jotakin Ikuisesta ja Äärettömästä. Alkukielinen sana on flash, mutta ymmärrämme asian ehkä paremmin eräällä nykyajan kulttisanalla eli flow. Flow kuvaa täydellistä keskittymistä tekeillä olevaan työhön, jolloin katoaa ajantaju ja kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi käsillä oleva tehtävä, vaikkapa yrittäessä kääntää Emily Dickinsonin runoja suomeksi tai kirjoittaa kirjaa.
Anne of Green Gables ilmestyi kesäkuussa 1908 ja kirja oli alusta alkaen menestys. Anna kiinnosti paitsi teini-ikäisiä tyttöjä myös heidän vanhempiaan ja vielä isovanhempiaankin sukupuoleen katsomatta. Myös reippaita poikakirjoja tehnyt Mark Twain kuului Annan ihailijoihin. Erään kanadalaisen koulupojan historian kokeen vastauksesta löytyi Henrik VIII:n vaimojen luettelosta myös Anne of Green Gables! Hän asteli ulos tuhatkaunojen keskelle ja aloitti pienen tanssin, jonka Bets oli opettanut hänelle. Tuulenhenki kietoi hänet syleilyynsä hohtavien koivujen keskellä. Jos hän nostaisi kätensä ylös, eikö se tarttuisi niihin? Kevyt suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista hänen tanssiessaan; jossakin leijui nauru yön läpi…hennon keijun nauru, joka näytti kohoavan Kummituslähteestä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi pelkkää kuunvaloa. Oi, tämä oli ennen kokematon hetki! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi käsivartensa, jotta hänen laiha lapsenvartalonsa voisi kylpeä rakkaan ja ihastuttavan kuun viileässä tulessa.
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Sara ja Katja/Lumiomena.
K18
Vaan ehkä äiti pitääkin Suomen Turusta ja jännityksestä...
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza:
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan nahkoihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: Saimme hetken viivähtää murhaajan mielessä, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Kolme silvottua uhria, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäisen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
UNOHTUMATON ANSA IKONEN
Puhtoinen pulmunen, Hyvä tyttö, Kartanon tytär, Niskojaan nakkeleva oikkupussi, Kunnon nainen, Suomen kansan filmilemmikki…näinhän menisi lista Ansa Ikosesta, jos kansalta kysyttäisiin. Ja lisäyksenä tulisi vielä, että: Menihän Ansa avioliittoon Jalmari Rinteen kanssa, mutta varmasti oli kipinää ja kaipuuta Tauno Paloon…Näin se olisi, sillä Suomen kansa ei melkein kestänyt ajatusta etteikö heidän filmikankaalla ihailemansa romanttisten filmien tähtipari olisikaan totta! Tämä tunne ja lukuisat Ansa Ikosen sekä Tauno Palon että muutamien muiden kanssa tekemät filmit olivat sotavuosina ja myöhemmin hävityn sodan rankkoina jälleenrakennusvuosina kuin balsamia kansan iholle. Sotakorvausjuna tosiensa jälkeen valmistui ja lähti itään, mutta kansa vain jaksoi, sillä rakastivathan vaalea Ansa ja komea , tumma Tauno toisiaan…
Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan kirja Unohtumaton Ansa Ikonen (Minerva, 2009) tekee tarkasti selkoa Pietarissa joulukuun 19, päivänä 1913 syntyneen Auli Ansa Ikosen elämästä, ihmissuhteista ja elokuvista. Kirja on jopa niin perusteellinen, että lopussa on vielä ikään kuin yhteenvetona Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen, jossa kerrotaan mitä tapahtui Auli Ikosen elämässä ja vähän muuallakin alkaen vuodesta 1913 ja päättyen vuoteen 1989, jolloin Ansa Ikonen kuolee Thalian torpassa toukokuun 23. päivänä Berliinin muurin murtuessa…
Poimin tähän mukaan muutaman vuosiluvun, joiden tapahtumia ilman, meillä ei olisi Unohtumatonta Ansaamme. 1921 Adele Ikonen muuttaa tyttärineen Pietarista Riihimäelle. 1933 Aili Ikonen valmistuu laulunopettajaksi ja muuttaa nimensä Ansa Ikoseksi. 1941 valmistuu kaikkien aikojen suosituin Ansa ja Tauno –elokuva Kulkurin valssi ja 1953 Ansa Ikonen ikuistetaan iltapukuisena tanssilattialla yhdessä Gregory Peckin kanssa. Tänä samaisena vuonna valmistuu Ansa Ikosen paras elokuva Tyttö Kuunsillalta, jossa vastanäyttelijänä Joel Rinne. 1964 Ansalle myönnetään Pro Finlandia –mitali.
Kulkurin valssiin tuottaja-ohjaaja Toivo Särkkä tilasi elokuvakäsikirjoituksen Mika Waltarilta! kriitikot eivät filmiä ylistäneet, mutta kansa hullaantui. Kulkurin valssista tuli vuosikausiksi kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, jonka näki yhteensä 1 400 000 katsojaa. Vasta Edvin Laineen Tuntematon sotilas päihitti sen katsojaluvuissa vuonna 1955.
Kulkurin valssin tunnusmelodia on osa suomalaisten yhteistä muistia.
Elokuvahistorioitsija Sisko Rytkönen on todennut, että sotavuosina elokuva ei ollut ainoastaan tarpeellinen, vaan suorastaan välttämätön positiivisen mielialan ylläpitäjä. Elokuviin mentiin pommituksia uhmaten, kaatosateessa ja tulipalopakkasessa. Lippujen hintoihin oli aina rahaa. Elokuvat olivat myös varaventtiilejä, joiden kautta ihmiset purkivat patoutuneita tunteitaan. He itkivät ja nauroivat itkunaurua.
Kaiken filmitouhun takana eli kuitenkin nainen nimeltä Ansa Ikonen. Hän oli avioliitossa Jalmari Rinteen kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä. Ansa oli loistava kokki ja kirja tarjoaakin hänen bravuurinsa Muistelojen padan ohjeen sekä Patakukon à la Ansa.
Ansa oli myös intohimoinen matkustaja, mitä Jalmari taas ei ollut. Tämän vuoksi Ansa teki matkansa ’opintomatkoina’, joista teki runsaasti tarkkoja muistiinpanoja vihkoonsa. Tytär Katriina Rinne kertoo, että hänen isänsä oli huono kestämään kuumuutta ja:
Äiti ja hän kävivät 50-luvulla Italiassa. Firenzessä oli ollut hirvittävän kuuma. Isä kertoi: Kun valvoin kolmatta yötä hikiseen lakanaan kietoutuneena, puhuin Luojani kanssa. Sanoin hänelle, että jos vielä päästät minut täältä pohjoisiin, niin lupaan, etten enää koskaan tule tänne! Hän piti lupauksensa!
Ja sitten tuli vuosi 1953. Se oli vuosi jolloin syntyi Domino- keksi, Koskenkorva ja ’paras viini’;-) ,mutta se on myös vuosi, jolloin tehtiin se ainoa elokuva, josta minä muistan Ansa Ikosen, enkä ehkä syyttä, sillä lukekaa, mitä sanoo ohjaaja Matti Kassila:
Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se on yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ”unelma-ammatti”, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoisin niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä se toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.
Unohtumaton Ansa Ikonen kirjan kiinnostavin puoli ovat hänen työtovereidensa lausumat tästä näyttelijästä, josta oikeasti tiedämme varsin vähän. Emme tiedä, kuka hän oikeasti oli, mitä tunsi, mitä kaipasi, mihin unelmaan iltaisin nukahti, mistä näki unia.
Sen tiedän, että tämä kirja kuluu puhki Ansan aikalaisten käsissä. Minulle hän oli hyvin etäinen, eikä edes Kulkurin valssi ole minulle Ansa Ikosen, vaan Tauno Palon elokuva. Tauno aivan henki helposti lähestyttävyyttä, jota Ansassa ei ollut. Sen vaistoaa läpi roolienkin. Sen kokivat myös näyttelijäkollegat. Ansa oli omalla tavallaan suuren tragedian uhri, kuten Marilyn Monroekin, hän oli väärien helppoheikkikäsikirjoitusten vanki! Lopetan tämän kirjaelämyksen ihailemani ohjaaja Matti Kassilan pitkään sitaattiin Ansasta, sitaattiin, joka voi olla myös järkytys, mutta lupaan, että saatte tämän jälkeen lohduksi uskomattoman kuvan Ansasta ja Taunosta. Siinä Ansa on juuri kuin olisi pitänyt!
Matti Kassilan mieleen on jäänyt kohtaus elokuvasta Kulkurin valssi: Taunon esittämä kulkuri avaa portin ja antaa vaunuissa istuvalle kartanon neidille ruusun. Neiti ottaa sen vastaan.
Ja ilme, jolla hän ottaa sen vastaan ja katsoo miestä, on ikimuistoinen. Ansan suurin viehätysvoima oli hyvin hienovaraista. Hän ei olisi koskaan saanut näytellä muuta kuin näitä! Tyttö hän oli, tytöksi jäänyt. Herkkä, hienoviritteinen. Se puoli olisi pitänyt saada jatkuvaan ruokintaan. No, tekihän hän Kansallisteatterin Shakespeare-tulkkina suhteellisen mukiinmeneviä, napakoita komediennen osia. Mutta heti, kun hän joutui suurella näyttämöllä esittämään dramaattisempia rooleja, niihin tuli kovuutta ja kalseutta. Hänelle ei sopinut se, että hän joutui suurentamaan ilmaisuaan. Ehkä hän tiesi sen itse. Hän piti elokuvaamisesta.
JA NYT ÄITIENPÄIVÄÄ ODOTELLESSA...
Ja nyt tästä alkaen elämme toukokuun toista sunnuntaita eli äitienpäivää ajatellen. Päivisin laitan teille suosituksia ja yöt luen teille yhtä suloista salaisuutta. Tässä kollaasissa näette muutamia suosituksia, joiden kaikkien arvostelut löydätte blogistani, kun laitatte hakukoneeseen vain kirjan nimen, ei muuta. Paitsi Naiset taiteen rajoilla, joka tulee myöhemmin, mutta: Suosittelen! Kirja on sen verran innostava ja monipuolinen, että otan siihen viikon lukuajan, joten sen ei ollut mahdollista ehtiä. Lyhyesti esittelen sen hieman alempana, rollatkaa! Oma äitini saa sunnuntaina Michelle Obamasta kertovan kirjan, joka on todella kiinnostava. Tämä presidentirouva on hyvin maanläheinen ihminen, eikä salaile mielipiteitään. Rivien välistä löysin myös suuren tulisielun! Tulisielusta sitten liekkeihin eli minä ainakin runon viemänä olisin iloinen kirjasta L.Onerva - Liekkisydän. Alussa on Hannu Mäkelän koskettavaa tekstiä Onervan traagisesta elämästä ja sen jälkeen ihmeelliset, hitaasti aukeavat runot, jotka ovat vieneet minut ihan rajan yli.
Ajan patinaa sisustushullulle ja esteetikolle. Paljon helppoja ohjeita myös, joita jopa minä pystyn toteuttamaan. Siilin eleganssista pitää tutkimusteni mukaan 99 prosenttia lukijoistani. Tämä kirja on ollut kommenttivyöryn aíheuttaja ja tähän palaamme vielä jaktossa, uskokaa tai älkää. Loistokirja! Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on unelmakirja historiasta, romantiikasta ja kaikesta menneen maailman tyylistä pitävälle. Kirjemuotoon tehty kirja alkaa viedä kuin hiipien ja yllättäen asut jo Guernseyn Kaanaalisaarella...
Äidit eivät ole homogeeninen ryhmä. Heidän ainoa yhteinen nimittäjänsä on äitys, joten laitan kirjoja laidasta laitaan. Kaikkia en uusi, vaan saatte käyttää hakukonetta. Ja kokeilkaa nyt vaikka yllä mainittuja. Noilla pötkii jo pitkälle!
TÖRÖTTÄJÄ SAAPUU...
Tämä ponkkaripää saapuu näillä tunneilla yli viikoksi. En tiedä, miten selviän nyt kaikesta, sillä olen puutarhassa kuusikin tuntia vuorokaudessa kevään töissä, enkä ehdi häntä vahtia. Tonttimme ei ole aidattu, mikä on suuri vahinko. Jos hankkii ison leikkikehän, Dina huutaa kuin teurastettava ja pitkään liekaan hänestä ei ole, sillä sotkee itsensä sen seitsämään solmuun. Tämä olisi helppoa, jos Alfauros olisi kotona, vaan kun ei. Olen harkinnut jopa semmoista kengurureppua, joissa pidetään vauvoja. Dina on täydellisen rauhallinen sylissä eli nimenä mukaisesti SYLIkoira. Nyt olen tämän puutarhatyän ohessa aivan pakotettu heittämään pitkää lenkkiä, että saan nuoresta neidistä virtaa pois.
Olga on daami ja pysyy omassa valtakunnassaan ja vahtii kaukaa minun jokaista liikettäni kuten oravienkin, joille ei tee yhtikäs mitään, jos kurre tulee liian liki. Nuuhkivat vain. Mutta jos orava juoksee pakoon, Olga antaa vähän vauhtia puuhun kiipeämiseen. On aivan suloista, kun Olga on vielä mukana ja pitää mamista huolta.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
KIITTÄEN, AURINGONLASKUA JA YÖMUSIIKKIA
Rakkaat lukijani, kiitos teille kaikille monimuotoisista muistamisista. Elän todellakin sekä virtuaali- että todellisuusmaailmaa, mutta yhä useammin ne kohtaavat toisensa. Niin monen kanssa olen jo sähköposti- ja kirjeystävä sekä facebook-kaveri. Viime mainitusta tuli mieleeni, että sinne en ole aikoihin ehtinyt ja tänään kun yritin, mikään salasana (kokeilin varmuudeksi kaikki!) ei avannut minulle sivuani. Joten tässä syy, jos joku on tavoitellut minua siellä ja tiedän, että on. Katsoin aamulla ilmoitusta, jossa oli kuvani ja luki: Wrong Leena N. Eikä ollut 'wrong', vaan minä itte!
Tämäkin päivää laskee iltaan tämän Merin ottaman kuvan myötä. Ja miten minulle tulikin mieleen, että pieni yömusiikki olisi paikallaan kaikille, jotka vain sitä haluavat. Kuvan sininen muistutti, mutta se ratkaisi, että pidän tästä kappaleesta paljon: Chris Rean Blue Cafe
Kiittäen♥
Leena Lumi
PS. Lukekaa kommenteista Bessun hieno ajatus puun istuttamisesta. Ja sitten, mikäli joku ei lue, niin kerron, mitä hän sanoo ikääntymisestä: "Naiset, älkää murehtiko ikääntymistänne: Ne ovat munat, jotka pilaantuvat, eivät kanat."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)