INTOHIMOLLA PUUTARHASTA - VUOSIA SITTEN

Mistä alkaisin...

Ehkä kaikki alkoi FH Burnettin Salaisesta puutarhasta taikka kuumista koulukesistä, jolloin keräsin 200 kasvia saaden suorituksestani peräti 10+. Taikka ehkäpä kaikki alkoi siitä, kun ostin valkoiset syreenit valkoisella talolla Säynätsalon Muuratsalon saaresta.


Taikka ehkä kipinä syttyi kuitenkin siitä sveitsiläisestä lantakasasta, joka oli millimetrin siististi asemoitu upeaan alppimaisemaan, ei kuvaa tärvellen vaan sen täydentäen. Ehkä silloin tajusin, että meillä suomalaisilla on vielä luonnon kauneuden suhteen pitkä matka tarvottavana ennen kuin esim. lukuisat huolimattomat pihamaat romuautoineen muuttuvat kauniin luonnon luonnollisiksi jatkumoiksi taikka ihastuttaviksi, hoidetuiksi puistoiksi taikka jopa toinen toistaan upeimmiksi puutarhoiksi.

Ympäristön maisemointi on paitsi tekijälleen monin tavoin hyödyllinen harrastus, myös ilo jokaiselle lähiasukkaalle ja ohikulkijalle. Hoidettu ympäristö on myös paras esimerkki lapsillemme kuinka elää sovussa luonnon kanssa ei sitä tuhoten, vaan rakastaen ja vaalien. Itse päätin aloittaa maisemoinnin omilta nurkiltani ja ostin kotini vierestä lepikkoisen, tyhjän tontin, joka oli suomalaiskansalliseen tapaan saanut toimia ympäristön kaatopaikkana.

Lepikosta Leenan lehdoksi


Ensi töiksi hankin valtavia jätesäkkejä. Ensimmäinen suvi uudessa metsikössäni kuluikin lähinnä romuja keräten. Oli auton pakoputkia, oluttölkkejä, pattereita, pyöränromuja, rikkinäisiä nukenrattaita, kenkiä, viinapulloja, jogurttitölkkejä jne. Loputtomiin. Toiseksi kaadoin puut, joista oli revitty tuohet, katkottu latvukset taikka muutoin niitä vahingoitettu. Sitten itkin ja sitten suutuin ja kirjoitin lehteen nimimerkillä Lara suopursuja sylissään seuraavan purkauksen:


Tämän päivän ympäristövandaali on yhtä hyvin lapsi kuin aikuinen. Aikuinen on sitä tyhmyyttään ja välinpitämättömyyttään, lapsi aikuisen esimerkistä.


Mistä tuntee ympäristövandaalin käyneen? Tästä: Koivuista on kiskottu tuohet, nuorista puuntaimista on katkottu latvat, vähän isompia puita on käytetty majanrakennustarpeiksi romulaudalla höystettynä. Käenkukat, lupiinit, peurankellot on tallottu ja tilalle on tuotu rikkinäisiä muovilelujen osia. Ja tästä: Lähistöllä ei soi linnunlaulu vaan alituinen voimasanoilla höystetty kiljuminen.

Paljon on vettä virrannut siitä, kun kerättiin koulussa kasveja ja osattiin nimet ja heimot sekä vuomeksi että latinaksi. Oli hyödyllistä ja mukavaa tutustua luontoon. Se oli niin hyödyllistä, että todella ihmettelee, mikä ajaa nykyajan lapset ja aikuiset tuhoamaan ympäristöä. Kaikkien pitäisi kyetä liikkumaan luonnossa ilman silmitöntä repimis- ja metelöimisvimmaa. En enää ihmettele, että monet metsänomistajat haluavat rajoituksia ns. jokamiehen oikeuteen. Tästäkin huolimatta ehdotan, että kuntien päättäjät pitävät huolen siitä, että AINA löytyy vapaita metsäalueita mennä vain kuljeksimaan a` la Saima Harmaja: Metsä mun kirkkoni on. Rakentamattomat samoilualueet ovat ne keuhkot, joilla taajaankin rakennuttu kunta hengittää lisääntyvän vapaa-ajan sekä lisääntyvän luonnon arvostuksen myötä. Jokaisen kuntalaisen tulisi myös suojella luontoa viimeiseen sinitiaisen lauluun, viimeiseen villikulleroon, viimeiseen puhtaaseen veteen.

Pahimman kiukkuni purettuani aloitin arboretumini synnyttämisen. Puistoni upein osa olivat suuret metsälehmukset, joille tietenkin jätin niiden etuoikeutetun aseman. Samoin suojelin lehtokuusamaa, talvikkia sekä näsiää, jonka viehätys on henkeäsalpaava: keväällä, usein vielä lumesta törröttää kuivannäköinen tikku, joka yht’äkkiä on täynnään upeita, roosanvärisiä kukkia. Näiden puistoni luontaisten elementtien ympäriltä karsin lepikkoa sekä myös haapaa, koska halusin tilaaa havupuille talven ankeutta karkoittamaan. Istutin tilalle serbian-kuusia, sembra-mäntyjä, hopeakuusia ja luonnon mäntyjä. Syysväriä antamaan valitsin vaahteroita, mongolian vaahteroita, korallikanukoita ja hanhikkeja. Puiston pitkän sivun mieheni rajasi istuttamalla kuusiaidan ja maantien puoleiselle sivulle istutimme vapaan aidanteen, joka koostui lähinnä syreeneistä. Yhdellä reunalla olikin sitten kotimme ja alaraja aukeni varsinaiseen oleskelupihaamme. Koska puistossani on muutama tosi märkä alue, innostuin kulleroista ja keltakurjenmiekoista. Nyt kosteikoissa kukkivatkin ensin herkät kullerot ja kohta niiden jälkeen salaperäiset kurjenmiekat.

Aluksi olin hyvin ehdoton siinä, että puistossani saavat ’armon’ vain lajikkeet, jotka kasvavat Suomen luonnossa villeinä. Eli suosin kulleroa, keltakurjenmiekkaa, lemmikkiä, harakan- ja peurankelloa, metsäkurjenpolvea, päivänkakkaraa, kieloa, metsäorvokkia, niittyleinikkiä, ketoneilikkaa, sini- ja valkovuokkoa, metsätähteä, lupiinia ja kultapiiskua. Vähitellen asenteeni on pehmennyt ja kaikki kaunis kelpaa. Se tarkoittaa esimerkiksi rakastamaani sinistä iiristä, myös saksankurjenmiekkaa, vuohenjuuria, päivänliljoja, töyhtöangervoa sekä valtikka- ja kallionauhuksia.

Tämän vuoden maatiaiskasvikohteeni on akileija, jonka alkuja saan helposti varsinaiselta pihaltani. Balsamin olen jo muutama vuosi sitten saanut leviämään runsaasti ja pikkutyttöni suuri ilo onkin ollut balsamin siementen paukuttelu loppukesästä. Lapset ovat myös ristineet mainitun kukan kuvaavasti paukkukukaksi, sillä kun kukkaa koskettaa, kasvi ampuu siemenensä ympäristöön paukahtamalla.

Mainitsematta ei voi olla, että joka vuosi istutan puistooni noin 100 narsissia, joiden toivon ajan myötä leviävän runsaaksi, luonnolliseksi kevätliljamereksi. Tämä malli on Englannista, mutta sopii Suomeenkin. Ainakin optimistisesti toivon ja uskon niin.


Alpeilta olen tuonut esikontaimia, jotka ovat kotiutuneet reippaasti ja harkinnassa on, meren rannalta kun olen kotoisin, aloittaa vielä pienimuotoinen tyrnin kasvatus.


Erilaisista pensasruusuista ansaitsee täydet pisteet ja suukon Alfauros, joka varustautuu jokasuviseen ruususavottaan vanhalla nahkatakilla ja paksuin suojakäsinein. Aina hän kuitenkin löytää iholtaan ruusunpiikkejä vielä viikkokin operaation jälkeen. Mutta ainahan hurmaavalla kauneudella on hintansa!

Aluksi ajattelin, että lehtoni on joskus valmis, mutta sitähän se ei ole koskaan, vaan se elää, hengittää ja muuttuu kanssani. Parasta siinä onkin vaihtelu ja jatkuvuus. Vain taivas on kattona minun ja lehtoni rakkaussuhteessa.

Vähän hyötypuutarhasta ja kompostistakin


Romanttisesta puistonrakentajasta muutun loppukesästä intohimoiseksi säilöjäksi ja siksipä pidän myös hyötypuutarhaa.


Omenat, luumut, vadelmat ja kirsikat tulevat omasta puutarhasta. Samoin kuin viinimarjat, sipulit, salaatit jne. Kranttu rannikkolainen aviosiippani ei kelpuuttanut pitkään drinkkiinsä muuta kuin tyrnimehua, kunnes keksin tehdä kirsikoista ja vadelmista mehua, jonka ristin Kirssiksi. Tänä syksynä valmistuu omista Muuratsalon kirsikoistamme ensimmäinen kotiviini. Viini tosin valmistuu Petäjävedellä erään paikallisen, erittäin innovatiivisen emännän ’vehkeillä’ ja opastuksella, mutta Muuratsalo -viini siitä tulee!

Komposti on ehdoton osa puutarhaa. Itselläni on kaksiosainen avokomposti, joka toimii tehokkaasti, kunhan muistaa kääntää ja kuivalla kastella eikä ole kovin hätäinen mullan saamisessa. Avokompostiin ei tietenkään saa heittää ruoanjätteitä, mutta kylläkin hedelmien ja kasvisten kuoria sekä erilaista puutarhajätettä. Kompostin kevätherättäjänä on käytetty kuivattua ureaa ja myös joskus salaa ja hämärissä Alfauroksen aamupissaa. Naapurin pikkulikka pääsi tästä touhusta perille, mutta vähän sotkeentuivat asiat ja nyt hän selittää kaikille halukkaille kuulijoille, että Leena laittaa kompostiin Reiman kuivattua pissaa!

Tehojätesyöppönä toimii bio-kompostori, joka tietenkään ei ole talvella jäässä, koska se kähjätään kerran viikossa ja sinne viedään koko ajan uutta tavaraa sekä myös purua. Kuivikkeen koostumus on oma eli sekoitus sahanpurua ja turvetta. Tähän asiaan sopii hyvin myös kaupassa myytävä hajusieppo.

Luonnollinen liikunta


Puutarhan ja puiston pidon hyödyllisenä sivutuotteena tulee luonnollinen liikunta eli hyötyliikunta. Ei tarvitse huhkia hikisillä punttisaleilla karistamassa kiloja ja vielä maksaa siitä, vaan voi iloisesti touhuta kodin ympäristössä, hengittää raikasta happea, kuunnella lintukonserttoa ja kuin varkain varatalo kiinteytyy, kilot karkaavat ja mikä parasta sielu virkistyy ja mielihyvä valtaa koko olemuksen. Ja kuin helmi simpukasta, syntyy kaunis ja kaikille iloa antava ympäristö. Jos vielä koko perhe innostuu touhusta, on jaettu ilo moninkertainen. Itseltäni karisee joka kevät pelkästä haravoinnista 5 kiloa, jotka tosin iloisesti palaavat heinäkuun helteillä, grillin ääressä jumaloidusta laiskuudesta nautittaessa. Mutta rytmi ja tasapaino säilyvät.

Puutarhan opetus ja lumous


En usko, että voisin pitää puutarhaa ilman intohimoa. Varma merkki aidosta rakkaudesta on maaliskuinen levottomuus, kun pitäisi jo päästä istuttamaan ja möyhimään. Puutarha antaa ja vaatii. Luonto opettaa nöyryyttä. Siinä, missä himoitsee ja rakastaa kauneutta, täytyy aina jaksaa sietää myös rumaa ja kuollutta. Silloin, kun syreenit ovat upeimmillaan, on esimerkiksi hanhikki vielä kuin rytökasa. Taikka jossain juuri narsissimeren vieressä törröttää julman kevätauringon polttama pilarikataja.

En myöskään pitäisi puutarhaa päivääkään ellei se olisi hauskaa ja ennen voisi sietää pitkää heinää taikka rikkaruohoa. Heinäkuun helteillä keksin paljon hauskempaa tekemistä kuin kasvimaan kitkeminen ja täysin hyvällä omallatunnolla.

Jos jokainen ihminen saisi kipinän puutarhaan ja maisemointiin, olisi enemmän kauneutta, iloa, terveyttä, yleistä hyvinvointia. Kaunis maisema ei ole itsekäs ilo, vaan yhteinen mielihyvän lähde. Ahkeralla puutarhurilla on kuitenkin omat salaiset orgastiset hetkensä, jolloin luonto palkitsee. Vaikkapa: Sinitiainen rakensi jälleen pesänsä kotimme räystäslaudan alle, jossa aamukahvin äärellä on helppo seurata perheen touhuja ja myös nähdä poikasten lähtö. Talventörröttäjät toivat pihallemme urpiaisia. Orava kulkee päivittäin yli pienen sillan, jonka rakensimme pihaojamme ylitse. Siili tulee iltakermaviilille. Sata unikon kukkaa aukeaa uhkeaan punaan avaten silkkisen sylinsä sinimustan salaisuuden. Juhannusyö. Minä ja mieheni juhannusruusun vierellä kyhjöttämässä kahdestaan. Niin hiljaista. Odotusta. Ja sitten heikko ’rits’. Siinä vierellämme, hiljaisuuden sylissä, olemme synnyttämässä satakielen laulua. Ihmeelliset laulajat kuoriutuvat, Finlands vita ros tuoksuu ja juuri kun puistossa alkaa satakielen kiitossoitto, kaikki sulaa ihmeelliseen suudelmaan.