HÄPEÄNAAMIO

”Jos hänen täytyy synnyttää, niin hälle suo vihan lapsi, josta vaiva, vastus ja tuska luonnoton vain varttuu hälle! Se hänen nuoren otsans´ uurrelkoon ja kyynelvirroin poskiin purkoon juovat, kaikk´äidin työt ja vaivat palkitkoon se pilkkanaurulla, hän että tuntis: niin julmasti ei käärmeen hammas iske kuin lapsen kiittämättömyys.”

Tällä William Shakespearen Kuningas Learin kuuluisalla säkeellä alkaa Minette Waltersin Häpeänaamio (The Scold´s Bridle, WSOY 2002, suomennos Tiina Ohinmaa). Kirjan päähenkilö on vanha, varakas ja katkera Mathilda Gillespie, joka katsoo hänellä katkerien lapsuuskokemustensa vuoksi olevan oikeus kohdella muita miten huvittaa. Hänen elämänmotokseen tulee Kuningas Learin lause: ”Enemmän minua vastaan rikottiin kuin itse rikoin.”

Tämä kirja on vihan kirja. Ja ken vihaa kylvää, hän sitä niittää. Mathilda oli läpeensä kyyninen. Hän ei kunnioittanut ketään eikä mitään. Ei uskonut Jumalaan eikä tuomiopäivään. Hän inhosi ihmiskuntaa ja hän piti kaikkia itseään alempiarvoisina. Ainoa poikkeus oli Shakespeare. Ja ehkä myös hänen lääkärinsä Sarah Blakeney, joka käy hoitamassa Mathildaa kotona. Mathilda kärsii vaikeasta reumasta ja Sarah ehdottaa muuttamista yksikerroksiseen taloon, koska vanhanaikainen, kaksikerroksinen talo on liikuntaesteiselle rankka. Vastaus on tyypillistä Mathildaa: "Sarah-kulta, sellaisissa taloissa asuu vain alaluokan väkeä, ja siksi niille annetaankin sellaisia nimiä kuin Mon Repos tai Dunroamin. Taso pitää säilyttää loppuun saakka, tekipä ihminen muuten miten tahansa.”

Minette Walters on minulle läheisin dekkaristi ja saatatte ehkä ihmetellä, että tuon häntä esiin vasta nyt. Syy löytyy edellisestä virkkeestä. Ei saisi olla mitään yhteyttä, koska suhde kirjailijaan muuttaa suhteen hänen kirjoihinsa. Minulla on ilo olla yhteydessä Waltersin kustannustoimittajaan, jonka kautta olen saanut Minetteltä erilaisia toivotuksia elämän tapahtumissa. Mennessäni vaikeaan leikkaukseen, mukanani olivat Minetten lohtu ja yksi hänen kirjoistaan. Walters on yksi syy, miksi haluan asua jonkin aikaa Englannissa, meren rannalla….Mutta enhän voi pitää häntä piilossa, joku on jo varmasti ihmetellyt…

Waltersin taso ei olo pudonnut kertaakaan. Hän on mielestäni perinteiden kunnioittaja murhissaan käyttäen brittiläisten ylimaallista kykyä tehdä kunnon veriteko! Toisaalta: Kuka lukee häneltä kaikki kirjat, huomaa hänen kokeilevan. Yksi kokeilun kohde on huumori murhan mausteena. Häpeänaamio olisi ehkä joillekin liian rankka kirja ilman Sarahin ja Jackin hyvin epäsovinnaista avioliittoa. Jack on haaste jopa vahvalle Sarahille ja välillä naislukija karkaa ajattelemaan, millaista olisi tuntea mies kuin Jack…, kunnes Mathilda löytyy kuolleena kylpyammeestaan ranteet auki viillettyinä ja kasvoillaan irvokas keskiaikainen häpeänaamio, nalkuttajan kuonokoppa.

Oxford English Dictionary:” Scold´s bridle nalkuttajan kuonokoppa; riidanhaastajille ym. käytetty rangaistusväline; pään ympärille kiinnitettävä rautakehikko, jonka kielen kahlitseva terävä metallikuolain esti rangaistavaa puhumasta.”


Kirja toisensa jälkeen Minette saa lukijansa rakastamaan kirjojensa vanhoja naisia olivatpa nämä sitten hirviöitä tai uskomattoman urheita eläinsuojelijoita. Lukijasta tulee Häpeänaamiossa kahtiajakautunut persoona, toinen puoli on Sarahia ja toinen Mathildaa ja ne molemmathan ovat häijyn Mathildan puolella!

Hirveän kiinnostavaksi dekkarin tekevät aina Shakespearen sitaatit, niihin tulee oikein himo. Kiinnostavaa on myöskin päästä heti alussa joko murhaajan pään sisälle tai uhrin. Häpeänaamiossa tapahtuu viime mainittu, sillä saamme kautta kirjan lukea Mathildan päiväkirjaa. Meistä tulee kauhistuttavan perhe- ja sukutragedian tirkistelijöitä. Saamme lukea, mitä emme olisi voineet uskoa lapselle tehtävän tai emme halunneet tietää. Väistämätön on edessä, sillä pakoon et pääse! Mutta kuka jättää kortin kääntämättä? Kuka kääntää katseensa pois uskotellen elämän olevan silkkiä ja samettia? Elämä on!, joten tartu kirjaan ja astu Waltersin maailmaan:

”Tämä on Mathilda Beryl Cavendishin päiväkirja. Kerron tässä tarinani luettavaksi kuolemani jälkeen. Jos joku löytää tämän kirjan, hänen täytyy viedä se poliisille ja varmistaa, että isä joutuu hirteen. Hän pakotti minut tekemään tänään jotakin tuhmaa, ja kun sanoin että kerron papille, hän pani minut komeroon lukkojen taakse kuonokoppa päässä. MINUSTA TULI VERTA. Isä itkee koko ajan ja sanoo että kaikki on äidin syytä kun se kuoli. On se minustakin äidin syytä.


Eilen minulla oli syntymäpäivä. Isä sanoi että olen tarpeeksi vanha ja että äiti antaisi kyllä luvan. Äiti tiesi mitä mies tarvitsee. Minä en saa kertoa KENELLEKÄÄN tai muuten isä panee minulle kuonokopan. AINA VAIN UUDESTAAN.


Äiti ei olisi saanut tehdä semmoisia asioita, sillä nyt isä tekee niitä minulle. Minä olen vasta kymmenen.


MINÄ VIHAAN ÄITIÄ. MINÄ VIHAAN ÄITIÄ. MINÄ VIHAAN ÄITIÄ…”