TIIMALASI

Haluaisin että dekkarit nostettaisiin arvoonsa, sillä onko mitään yhtä kiinnostavaa, joka saa valvomaan aamukolmeen. Olen jo tainnut kertoa, että joka jouluyö ainakin kolme, luultavasti kunniallista rouvaa;-), on viettänyt jouluyönsä Patricia Cornwellin kammottavien murhien vankina. Olen paljastanut lempidekkaristini, joista varmasti ylitse muiden Minette Walters, Ruth Rendell ja Åsa Larsson. Lupaan palata heihin myöhemmin, mutta nyt on menossa lyhyt preludi mahdolliseen dekkaristiryhmäni neljänteen jäseneen, sillä törmäsin Julien Parsonsin kolmeen tähän mennessä käännettyyn dekkariin Mielin kielin, Kalvava syyllisyys ja Tiimalasi. Seuraukset olivat tuhoisat, sillä nyt olen lukenut jo useita öitä, koska en ole kertakaikkiaan pystynyt irrottamaan itseäni tämän psykologisen irlantilaisdekkaristin tarinoista. Yleensä tämänkaltainen holtittomuus olisi sallittua vain suvilomalla tai marraskuulla, jolloin 'maa martona makaa', mutta myöhäistä itkeä, sillä 'vahinko' tapahtui jo.

Uusin eli Julie Parsonsin Tiimalasi (The Hourglass, Tammi 2008, suomennos Sirkka Aulanko) on niin monimuotoinen, ettei tiedä mihin tarttua. Ehkäpä vilkaisemme Lydiaa, vanhaa, haurasta naista, josta näkee, että hän on ollut kaunotar vailla vertaa. Nyt Lydia esittelee yleisölle kuuluisaa puutarhaansa Irlannissa meren rannalla. Hänen miehensä on kuollut ilmeisesti itsemurhaan, vaan oliko se kuitenkaan itsemurha? Mistä Lydia on saanut upean puutarhansa, koska hän ei ole sitä ostanut, ei omaisilta perinyt...Lydian välit omaan tyttäreensä ovat poikki, koska Lydia pakotti aikanaan teininä lapsen synnyttänen tyttärensä pakkoadoptioon. Jossain on siis tyttärenpoika, josta ei tiedetä edes nimeä, saatikka mitä hänestä on tullut. Ja sitten vankilasta vapautuu vaarallinen rikollinen, jota jostain syystä kovasti kiinnostaa Lydia, hänen tyttärensä ja puutarhatila. Lydian heikko ranne murtuu pahoin ja tuntuu kuin tuon fyysisen vamman seurauksena olisi lähtenyt iso annos siitä viileästä arvostelukyvystä, jota tämä rouva on ylläpitänyt aina, niin hyvässä kuin pahassa, mutta etenkin viime mainitussa. Lydiasta, suoraselkäisestä, arvostettavasta Lydiasta, vaan on kenenkään vaikea uskoa mitään pahaa, mutta menneisyyden haamut alkavat kirjoittaa hänelle omaa vanhuudenpäivien historiaa ja se on aivan toinen kuin, mihin Lydia olisi halunnut laittaa allekirjoituksensa. Mutta onhan sanonta, että 'sinun menneisyytesi on sinun tulevaisuutesi'.

Koskettavinta kirjassa oli minulle amerikkalaisen rakastetun Spencerin jäähyväiskirje Lydialle. Kun Lydia on jo saanut murtuman käteensä, on pelkkä kirjekuoren aukaisu vaikeaa. Spencerin hellä kirje on jäähyväiset ikuisella rakkaudella, realiteetit myöntäen, mutta pientä 'jossia' vieläkin esiin tuoden:” Entä jos me kuitenkin olisimme silloin uskaltaneet... ” Minulle tuo kirje oli nostalginen alkusoitto Lydiaa lähestyvälle kauhulle, jonka perustana olivat hänen vahva luonteensa, hänen menneisyytensä itsevaltaiset teot, huomiota herättävä vanhuuden haurautensa sekä tiimalasi, jonka ympärille teos kuroutuu.

Tässä kirja, jota ei voi unohtaa! Kirjan kansi ei valitettavasti yllä sisällön tasolle. Independant On Sunday on kirjoittanut kirjasta näin: ”Huomattava kirja, tavanomaisesta poikkeava ja kunnianhimoinen rikoskirjallisuuden edustaja.”