Puhtoinen pulmunen, Hyvä tyttö, Kartanon tytär, Niskojaan nakkeleva oikkupussi, Kunnon nainen, Suomen kansan filmilemmikki…näinhän menisi lista Ansa Ikosesta, jos kansalta kysyttäisiin. Ja lisäyksenä tulisi vielä, että: Menihän Ansa avioliittoon Jalmari Rinteen kanssa, mutta varmasti oli kipinää ja kaipuuta Tauno Paloon…Näin se olisi, sillä Suomen kansa ei melkein kestänyt ajatusta etteikö heidän filmikankaalla ihailemansa romanttisten filmien tähtipari olisikaan totta! Tämä tunne ja lukuisat Ansa Ikosen sekä Tauno Palon että muutamien muiden kanssa tekemät filmit olivat sotavuosina ja myöhemmin hävityn sodan rankkoina jälleenrakennusvuosina kuin balsamia kansan iholle. Sotakorvausjuna tosiensa jälkeen valmistui ja lähti itään, mutta kansa vain jaksoi, sillä rakastivathan vaalea Ansa ja komea , tumma Tauno toisiaan…
Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan kirja Unohtumaton Ansa Ikonen (Minerva, 2009) tekee tarkasti selkoa Pietarissa joulukuun 19, päivänä 1913 syntyneen Auli Ansa Ikosen elämästä, ihmissuhteista ja elokuvista. Kirja on jopa niin perusteellinen, että lopussa on vielä ikään kuin yhteenvetona Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen, jossa kerrotaan mitä tapahtui Auli Ikosen elämässä ja vähän muuallakin alkaen vuodesta 1913 ja päättyen vuoteen 1989, jolloin Ansa Ikonen kuolee Thalian torpassa toukokuun 23. päivänä Berliinin muurin murtuessa…
Poimin tähän mukaan muutaman vuosiluvun, joiden tapahtumia ilman, meillä ei olisi Unohtumatonta Ansaamme. 1921 Adele Ikonen muuttaa tyttärineen Pietarista Riihimäelle. 1933 Aili Ikonen valmistuu laulunopettajaksi ja muuttaa nimensä Ansa Ikoseksi. 1941 valmistuu kaikkien aikojen suosituin Ansa ja Tauno –elokuva Kulkurin valssi ja 1953 Ansa Ikonen ikuistetaan iltapukuisena tanssilattialla yhdessä Gregory Peckin kanssa. Tänä samaisena vuonna valmistuu Ansa Ikosen paras elokuva Tyttö Kuunsillalta, jossa vastanäyttelijänä Joel Rinne. 1964 Ansalle myönnetään Pro Finlandia –mitali.
Kulkurin valssiin tuottaja-ohjaaja Toivo Särkkä tilasi elokuvakäsikirjoituksen Mika Waltarilta! kriitikot eivät filmiä ylistäneet, mutta kansa hullaantui. Kulkurin valssista tuli vuosikausiksi kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, jonka näki yhteensä 1 400 000 katsojaa. Vasta Edvin Laineen Tuntematon sotilas päihitti sen katsojaluvuissa vuonna 1955.
Kulkurin valssin tunnusmelodia on osa suomalaisten yhteistä muistia.
Elokuvahistorioitsija Sisko Rytkönen on todennut, että sotavuosina elokuva ei ollut ainoastaan tarpeellinen, vaan suorastaan välttämätön positiivisen mielialan ylläpitäjä. Elokuviin mentiin pommituksia uhmaten, kaatosateessa ja tulipalopakkasessa. Lippujen hintoihin oli aina rahaa. Elokuvat olivat myös varaventtiilejä, joiden kautta ihmiset purkivat patoutuneita tunteitaan. He itkivät ja nauroivat itkunaurua.
Kaiken filmitouhun takana eli kuitenkin nainen nimeltä Ansa Ikonen. Hän oli avioliitossa Jalmari Rinteen kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä. Ansa oli loistava kokki ja kirja tarjoaakin hänen bravuurinsa Muistelojen padan ohjeen sekä Patakukon à la Ansa.
Ansa oli myös intohimoinen matkustaja, mitä Jalmari taas ei ollut. Tämän vuoksi Ansa teki matkansa ’opintomatkoina’, joista teki runsaasti tarkkoja muistiinpanoja vihkoonsa. Tytär Katriina Rinne kertoo, että hänen isänsä oli huono kestämään kuumuutta ja:
Äiti ja hän kävivät 50-luvulla Italiassa. Firenzessä oli ollut hirvittävän kuuma. Isä kertoi: Kun valvoin kolmatta yötä hikiseen lakanaan kietoutuneena, puhuin Luojani kanssa. Sanoin hänelle, että jos vielä päästät minut täältä pohjoisiin, niin lupaan, etten enää koskaan tule tänne! Hän piti lupauksensa!
Ja sitten tuli vuosi 1953. Se oli vuosi jolloin syntyi Domino- keksi, Koskenkorva ja ’paras viini’;-) ,mutta se on myös vuosi, jolloin tehtiin se ainoa elokuva, josta minä muistan Ansa Ikosen, enkä ehkä syyttä, sillä lukekaa, mitä sanoo ohjaaja Matti Kassila:
Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se on yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ”unelma-ammatti”, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoisin niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä se toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.
Unohtumaton Ansa Ikonen kirjan kiinnostavin puoli ovat hänen työtovereidensa lausumat tästä näyttelijästä, josta oikeasti tiedämme varsin vähän. Emme tiedä, kuka hän oikeasti oli, mitä tunsi, mitä kaipasi, mihin unelmaan iltaisin nukahti, mistä näki unia.
Sen tiedän, että tämä kirja kuluu puhki Ansan aikalaisten käsissä. Minulle hän oli hyvin etäinen, eikä edes Kulkurin valssi ole minulle Ansa Ikosen, vaan Tauno Palon elokuva. Tauno aivan henki helposti lähestyttävyyttä, jota Ansassa ei ollut. Sen vaistoaa läpi roolienkin. Sen kokivat myös näyttelijäkollegat. Ansa oli omalla tavallaan suuren tragedian uhri, kuten Marilyn Monroekin, hän oli väärien helppoheikkikäsikirjoitusten vanki! Lopetan tämän kirjaelämyksen ihailemani ohjaaja Matti Kassilan pitkään sitaattiin Ansasta, sitaattiin, joka voi olla myös järkytys, mutta lupaan, että saatte tämän jälkeen lohduksi uskomattoman kuvan Ansasta ja Taunosta. Siinä Ansa on juuri kuin olisi pitänyt!
Matti Kassilan mieleen on jäänyt kohtaus elokuvasta Kulkurin valssi: Taunon esittämä kulkuri avaa portin ja antaa vaunuissa istuvalle kartanon neidille ruusun. Neiti ottaa sen vastaan.
Ja ilme, jolla hän ottaa sen vastaan ja katsoo miestä, on ikimuistoinen. Ansan suurin viehätysvoima oli hyvin hienovaraista. Hän ei olisi koskaan saanut näytellä muuta kuin näitä! Tyttö hän oli, tytöksi jäänyt. Herkkä, hienoviritteinen. Se puoli olisi pitänyt saada jatkuvaan ruokintaan. No, tekihän hän Kansallisteatterin Shakespeare-tulkkina suhteellisen mukiinmeneviä, napakoita komediennen osia. Mutta heti, kun hän joutui suurella näyttämöllä esittämään dramaattisempia rooleja, niihin tuli kovuutta ja kalseutta. Hänelle ei sopinut se, että hän joutui suurentamaan ilmaisuaan. Ehkä hän tiesi sen itse. Hän piti elokuvaamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti