Richard Yatesin teosta Revolutionary Road (Revolutionary Road, Otava 2008, suomennos Markku Päkkilä) ei uskoakseni saada koskaan analysoiduksi niin, että voitaisiin sanoa: Siinä se nyt on. Juuri tällainen tämä kirja on. Tämän kirjan arvoitus on tasapainottelu kirjaimellisuuden ja verrannollisuuden välillä. Vaan ketkä tasapainottelevat: He, jotka yrittävät Yatesia tulkita. Minä en edes yritä – toivoakseni – vaan annan mennä, kuten tuntuu.
Minulle Yates toi woolfmaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.
Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?
Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.
Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:
Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.
Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsin kosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjahiiri Peikkoneito Laura Amma Kirjapolkuni
Yllä kuva elokuvasta Revolutionary Road, jossa pääosia veivät loistavat Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio. Elokuva tekee kunniaa kirjalle, joka on toiminut filmin lähtökohtana. Kirja on amerikkalaisen Richard Yatesin (1926-92) samanniminen esikoisteos.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa Veli-Pekka Leppänen kirjoittaa arvostelua kirjasta, joka on nyt ilmestynyt myös pokkarina jutussa Loistava lohduton valo. Erittäin ansiokkaasti hän toteaa:
Tuiki harvoin keneltäkään lohkeaa esikoisromaania, joka on yhtä aikaa näin täysipainoinen, hauska, tarkkanäköinen ja järkytyksiä täynnä. Sitä kelpaa kiittää ilman tunnetta adjektiivien yliampuvasta tuhlailusta, ja ilmestyttyään 1961 se kohosi pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden aateliin.
Kirjan aspektit ovat monet. Ydinperheen sisäinen sortuminen - lahjakkaasti puolessa vuodessa - etenee tihein tilantein ja käännekohdin. Aviopari April ja Frank Wheeler rämpii pettymyksen ja itsepetoksen hetteessä. New Yorkia ympäröivien omakotiparatiisien sosiaalisesta onttoudesta valuvat ilmat kuin Pontiacin eturenkaasta.
Lue lisää juttua Loistava lohduton valo tämän päivän Hesarista.
Eilen illalla tavoitin aivan uuden määrittelyn nautittavalle kirjalle: Se on se, kun huomaat hymyileväsi huulet melkein korvissa koko lukukokemuksen ajan. Kiitos siitä Sintulle♥
Heppatytön suven kohokohta on ehdottomasti ratsastusleiri. Tässä aiheessa liikumme jo viidennessä Sinttu-kirjassa. Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Kiva leiri, Sinttu (Ridläger med Sigge, Tammi 2010, suomennos Marvi Jalo), vie meidät Elinan ja hänen ystäviensä heppakesään. Mukana on shettistallin ratsastuksenopettaja Inka, tuttu tyttöjoukko, Inkan pojat Simo ja Erkki sekä tietysti ponit, joista varmaan rakkaimpana kirjan päätähti, melkein valkoinen sisupussi Sinttu.
Leiriin on enää kuusi päivää aikaa, mutta ensin on koulun kevätjuhlat ja pitää kestää rehtorin pitkä puhe…aika tuntuu aivan matelevan etenkin sen jälkeen, kun tallin isot tytöt Jossu ja Linda vihjaavat, että tallilla odottaa supersöpö yllätys…
Miten Lin Hallberg osaakaan tehdä näin ponitallin tuoksuista tarinaa ja Margareta Nordqvist kuvituksellaan vain vahvistaa tallitunnelmaa. Entisenä ponitallityttönä koen nämä kirjat kuin paluuna takaisin gotlanninruss-vuosiin. Se meni juuri näin! Nyt kun käyn issikkaratsastuksessa olen tutustunut siellä noin kymppivuotiaisiin ratsastajiin ja he ovat ihan hulluina Sinttu-kirjoihin. Ja minä myös!
Lin osaa hyvin eläytyä tyttöjen maailmaan, joka sisältää pientä mustasukkaisuutta poneista, mutta myös vahvaa yhteishenkeä ja valtavaa innostusta. Ratsastusleirillä saadaan uusia kokemuksia etenkin yhden päivän vaellusratsastuksen aikana ja ilmassa alkaa olla ihan suloväreitä:
Sun kanssa on kiva ratsastaa, Erkki sanoo.
Mustakin on kiva, että sä tulit leirille, Elina vastaa.
Voitaisiin mennä joskus yhdessä ratsastamaan, Erkki ehdottaa.
Ennen leiriä tytöt kuitenkin käyvät niin ’kuumina’, että Elinan vanhemmat kutsuvat tytöt heille yökylään ja on niin hauska huomata, miten Elinan äiti, jolla on oma tallihistoriansa, osaa eläytyä tyttöjen maailmaan:
Ruoka odottaa pilttuissanne, hän sanoo.
Aamiaisesta tulee silkkaa höperehtimistä. Tytöt sanovat kaurapuuroa väkirehuksi. Voileivät saavat olla heiniä ja maito vettä.
Kirjan lopussa on suloinen kirje Liniltä, joka alkaa:
Heippa Sinttu-fanit!
Kun kirjoittelen tätä nyt, näen Sintun ja Samin ikkunastani. Sinttu näyttää kamalan likaiselta, ja sillä on pieni pömppövatsa…
Seuraavassa kirjassa kerrotaan lisää Elinasta ja Erkistä. Eräänä päivänä Erkki soittaa ja…
Ja tässä ovat Sinttu, Margareta, Lin ja Sami:
Miten ihmeessä minä, Sinttu-fani, jaksan ikinä odottaa seuraavaan Sinttu-kirjaan asti!
Eihän Sinttu –kirjoille ole mitään ikärajaa? Eihän! Minä luen näitä ja olen jälleen pieni ponityttö…Otaksun, että kovin kohderyhmä houkutteleville ponikirjoille ovat alle ja hieman yli kymmenvuotiaat, mutta tuskin he saavat näitä itsekseen lukea, sillä ainakin tallilapsuuden viettäneet äidit tahtovat nämä lukea omille heppatytöilleen ja –pojilleen.
Hieno hyppy, Sinttu (Kom igen Sigge, Tammi, 2009) on kirjalija Lin Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin ihastuttava jatko Torstaina nähdään, Sinttu –kirjalle, jossa jäätiin joulunodotustunnelmiin kera Lucian –kulkueen, jossa ponit tekivät ratsastajineen muodostelmia lumessa ja, jossa isoksi kasvanut Anna ikään kuin hyvästinä ponielämälle johti kulkuetta.
Nyt ollaan suoraan joulussa ja Elinalla on tiedossa kaikkien aikojen joululoma, sillä hän ja äiti saavat hoitaa tallin poneja Inkan ollessa poissa. Ensin pitää vain selvitä itse jouluaatosta. Mummi ja vaarikin tulevat joulunviettoon ja kun on syöty ja vihdoinkin päästään avaamaan lahjat, Elina on yllättäen hyvin hevosvarusteltu tyttö. Hän istuu lattialla yllään upouudet ratsastushousut ja yllään turvaliivit, joita nimittää tallityttöjen kielellä kuoriksi. Vaari nimittää joulua ponijouluksi.
Tämä kirja kuten edellinenkin viehättää ja vie niin tarinallaan kuin Nordqvistin hellyttävillä piirroskuvilla. Hallbergin kerronnasta puolestaan huomaa, että hän on elänyt itse ponielämää, sillä kukaan ei osaa niin kertoa vaikkapa tallin joulusta kuin itse sen kokenut. Minulle tallin joulut ovat vieläkin muistoissa elämäni upeimmat!
Kirjan tyyli on lempeästi myötäelävä tukien nuoren tytön erilaisia tuntoja, kun vaikkapa kateus iskee tai aina ei saakaan mitä haluaa. Tuntitalillahan on suuri tilaisuus syntyä kateutta samasta ponista, mutta jo edellisessä kirjassa saimme huomata että ratsastuksenopettaja Inka on mestari hoitamaan tilanteita. Nyt Elinalla on oman kasvun paikka ja samalla hänelle alkaa selvitä, mitä hän poniharrastukselta todella odottaa. Suorastaan sydämestä ottaa kun tajuaa, että Elina puhuu sinttukieltä, ponikieltä, hevoskuiskaajan kieltä…Tämä taito on vain harvoilla ja sillä ei ole mitään tekemistä otettujen ratsastustuntien määrällä, vaan se joko on tai sitä ei ole. Elina on ponivalittu!
Minä haluan lukea jokaisen Sinttu –kirjan ja juuri muistinkin, että pitää kerätä talviomenoita eräälle rakkaalle issikalle: jouluratsastus odottaa!
Hieno hyppy, Sinttu –kirjan lopussa on lukijalle yllätysvalokuva, jota en paljasta!
Paras joulupäivän aamu menee näin:
Aamulla Elina herää äidin kuiskaukseen: ”Nyt on poniaamu.”
Elina vastaa: ”Sinttujoulu.”
Tänään on torstai, maailman paras päivä. Elina menee ratsastamaan ja tapaa Sintun, joka viimein on parantunut. Se vain on kurjaa, että nyt kaikki muutkin haluavat ratsastaa Elinan lempiponilla.
Yhtäkkiä Sinttu on aivan pitelemätön. Osaako se käyttäytyä kunnolla, kun Siltakylän tallilla järjestetään ponikulkue? Elinalla on edessään myös ensimmäinen oma ratsastusnäytös…
Luin Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin kirjaa Torstaina nähdään, Sinttu (Torsdagar med Sigge, Tammi, 2009) ihan tosimielellä. Kun on itse viettänyt kymmenen vuotta ponityttöelämää, tuntui kuin olisi jälleen ollut 12 vee.
Kirjassa Elina kuuluu tallin nuorimmaisiin ratsastajiin, jotka ovat aloittaneet vasta syksyllä, joten päitsien laittaminen tuottaa ongelmia, mutta isommat tallitytöt auttavat. Elinan ystävä Maikki putoaa Sintulla, mutta ratsastuksenopettaja Inka määrää heti selkään takaisin kertoen, että ’sitten vasta on oikea ratsastaja, kun on pudonnut sata kertaa.’
Inka haluaa, että tytöt vaihtelevat poneja, mikä ei ole ollenkaan Elinan mieleen, sillä hän on aivan hurmaantunut oikuttelevaan Sinttuun. Myös Elinan äidillä on ponityttötausta ja hän näyttää valokuvia Pontuksesta, joka oli rodultaan gotlanninruss ja varsinainen temperamenttitapaus. Äiti kulkeekin usein tallilla mukana ja auttaa myös tallin joulun valmisteluissa. Elina pääsee äidin kanssa ostoksille ja ostaa Sintulle kauniin paperisen jouluenkelin.
Kirjassa tuodaan esiin myös hauska hiihtoratsastus, josta kovasti aikanaan pidin itsekin. Siinä yksi ratsastaa ja toinen seisoo suksilla kädet mahdollisimman suorina ja pitää kiinni pitkästä liinasta, joka on erityisellä tavalla kiinnitetty ponin siloihin. Ja sitten mennään laukkaa niin että lumi pöllyää!
Lucianpäivänä tallilla järjestetään luciankulkue, jota saa johtaa Sintulla jo isoihin hevosiin siirtymässä oleva Anna. Annan jalat ovat hiukan liian pitkät jo poniratsastukseen, mutta kaikki kokevat tilanteen hyvästijättöisen kauneuden, kun Sintulla tähän asti ratsastanut Anna vetää kulkuetta kynttiläkruunu päässään. Sintulla on punainen satulahuopa ja korvien välissä pikkuruinen tonttulakki. Sinttu tuntuu suorastaan tanssivan lumessa ja ilmiselvästi nauttii joka hetkestä.
Päivän paras hetki Elinalle on kuitenkin istua Sintun pilttuussa ja saada kuulla tallityttö Jossulta: ”Sä oot oikein tyypillinen sinttulikka. Tajuutkos?”
Torstaina nähdään Sinttu on jokaisen ponitytön unelmakirja. Tarinassa on pientä opetusta, mutta se on kätketty kivasti, eikä hyppää tarinan sulouden päälle. Piirroskuvat ovat viehättävät ja kukaan ei voi olla ihastumatta pörröiseen Sinttuun.
Oi, elämäni unohtumattomimmat joulut: tallin joulut!
Dreidre kävisi läpi joka ainoan vaiheen, hieroisi voidetta kaulalleen ylöspäin suuntautuvin, pyörivin liikkein ja välttelisi silmänympärysten herkkää ihoa. Suurena päivänään hän näyttäisi hyvältä, vaikka henki menisi. Hän osoittaisi kaikille, että he olivat erehtyneet sääliessään häntä kaksikymmentäviisi vuotta sitten hänen mennessään naimisiin Desmond Doylen kanssa, sekatavarakaupan myymäläapulaisen, köyhän perheen pojan Mayon syrjäkyliltä. Jonka suvusta ei ollut koskaan kuultukaan.
Päivästä tulisi hänen hopeanhohtoinen kostonsa.
Sieltä mistä tulevat tarinoiden kertojat, Irlannista, sieltä tulee myös kirjailija Maeve Binchy. Hän on tunnettu, suosittu ja paljon julkaissut, mutta nyt emme ole Tulikärpästen kesässä, emme Lasijärvessä, emme Punapyökin varjossa taikka edes Ystävyyden piirissä, vaan eläydymme Dreidren ja Desmondin hopeahäihin Rosemary Drive 26:ssa.
Maeve Binchyn Hopeahäät (Silver Wedding, WSOY 2008, suomennos Liisa Honkasaari) on suloisen katkera kirja, jossa kohtaamme sen Binchyn, joka ketään, edes lukijaa säästämättä, kaivautuu ihmismielen pimeimpiin sopukoihin ja paljastaa kaikille, millainen on oikeasti luonteeltaan Anna, Brendan, Helen, Desmond, Isä Hurley, Maureen, Frank ja Dreidre.
Hopeahäissä Binchy uskaltaa käyttää novellin kaavaa kertoen tarinan kustakin kirjan päähenkilöstä omana lukunaan. Epäilin aluksi, että ihmiset eivät liity tarpeeksi toisiinsa pitääkseen kirjan teemaa kasassa, mutta irlantilaiskirjailijan kertojan liima on superia ja hän osaa taidokkaasti koota kaiken yhteen teoksen viimeisessä luvussa Hopeahäät.
Tarkkanäköisesti kirjailija piirtää lukijan eteen kuvan kustakin henkilöstä kerien auki ihmis- ja perhesuhteiden monimutkaisuuden ja väärinkäsitysten vyyhtiä tavalla jossa heikompia hirvittää. Kirja kaartuu kuitenkin armotta loppua kohden, jossa päähenkilöt juhlivat yrittäen parhaansa mukaan säilyttää kasvonsa, mutta jo täysin alastomina lukijalle. Binchy ei kuitenkaan olisi Binchy ilman hyvin ilmeistä irlantilaishuumoriaan sekä suoraan sanomisen taitoaan, jotka tekevät kirjasta nautittavan lukukokemuksen.
Kun Gregory oli noin kymmenvuotias hän halusi tietenkin ryhtyä papiksi. Hän sanoi kaikille vakavasti, että se olisi parempaa elämää kuin työ isän toimistossa. Papin ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Sitten sai vielä palkkaa siitä että kävi messussa, missä olisi pitänyt käydä muutenkin, ja sai kiivetä saarnastuoliin ja komennella kaikkia tekemään oikein helvettiin joutumisen uhalla.
Koko Doylen perhe on kuin suoraan näyttämöltä. He asuvat Englannissa ja haluavat unohtaa Desmondin köyhän irlantilaistaustan ja kaikkea kuin näytellään, myös onnea. Hopeahäitään suunnitteleva Dreidrekin hekumoitsee hopeanhohtoisella kostolla ja samalla on päättänyt näyttää naapureille, että he todellakin ovat jotain. Nyt ei näytetä sitä, että Dreidre on juuri tavannut pitkästä aikaa Irlannista Lontooseen tulleen äitinsä, joka kuudenkymmenenseitsemän ikäisenä vaikuttaa nuoremmalta, elämänjanoisemmalta ja raikkaammalta kuin tyttärensä. Leskiäitinsä, joka on lähdössä pitkälle, kalliille risteilylle avioliitossa olevan miehen kanssa, josta Dreidrelle ei ole kertonut kukaan! Nyt ei kerrota, mitä aikuisille lapsille oikeasti kuuluu, sillä tärkeintä on antaa tyylikäs vaikutelma ja saada kaikki vaikuttuneiksi kuin myös vakuuttuneiksi siitä, että Dreidre teki aikanaan oikean ratkaisun avioituessaan mitättömän Desmondin kanssa perheensä epäilyistä huolimatta.
Maeve Binchy on kuitenkin paitsi tarkkavaistoinen, myös ns. lämminhenkinen kirjailija, joten lopun kokoontumisessa, hopeahäissä, useat saavat balsamia sieluhaavoihinsa ja pahimmat väärinkäsitykset saadaan oikenemaan. Hiukan lukijaa jää kaihertamaan, että Dreidre ei koskaan kuullut, mitä äiti, ihastuttava Eileen O’Hagan hänelle yritti sanoa lähtiessään elämänsä risteilylle. Dreidre näki vain äidin huulten liikkuvan, kun hän kääntyi vilkuttamaan, mutta hän ei enää kuullut tärkeintä…
Juhlat ovat kuitenkin ohitse ja me autamme Dreidrea ripustamaan vielä yhden valokuvan perheen valokuvaseinälle, kuvan hopeahäistä. Ja sen näkisivät siinä kaikki, jotka tästä lähtien kävisivät Rosemary Drivella.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja hyllyssä
Raivo, joka oli pyyhkäissyt hänen ylitseen elämän eri tilanteissa, nielaisi hänet taas. Hän teki päätöksensä. ”Sinä olet seuraava, Emily,” hän ajatteli. ”Minä en siedä torjumista. En ole koskaan sietänyt enkä tule sietämään.”
Murhakuningatar Mary Higgins Clark on kirjoittanut uusimman teoksensa Murha sydämellä (Just Take My Heart, Tammi 2010, suomennos Heikki Kaskimies) jälleen kerran sulkakynällä, joka on kastettu murhatun vereen. Suotta en ole nimennyt häntä Murhakuningattareksi! Ja nyt on käynyt niin, että tämä amerikkalainen kirjailija on vihdoinkin lunastanut pysyvän sijan kirjastoni dekkarihyllyllä. Clark on koukuttaja vailla vertaa ja hän tekee sen ilman tuttuja etsivähahmoja, joiden elämää voisimme seurata kirja kirjalta. Mary Higgins Clark kirjoittaa huolellista murhaa, liimaa lukijan tarinaan pelon hiellä ja antaa kaiken huipuksi lukijan vielä luulla arvanneen murhaajan, vaan ei ikinä, sillä sitä ei Murharouva salli!
Murha sydämellä teoksen alussa löydämme kuolemaa tekevän Broadway-tähden Natalie Rainesin, jonka viimeiseksi rooliksi jää Viettelysten vaunun Blanche DuBoisin dramaattinen hahmo. Hän ei pysty enää puhumaan, vain heikko valitus kiertää kuolevaa naista, mutta hänen viimeinen ajatuksensa on Blanchen huokaisu näytelmän lopussa: - Olen aina luottanut tuntemattomien ystävällisyyteen.
Nuori apulaissyyttäjä Emily Wallace saa elämänsä tilaisuuden tapahtuneesta surmasta ja hän päättää saada Natalien aviomiehelle Gregg Aldrichille elinkautisen, vaikka Gregg vakuuttaa syyttömyyttään. Jutun edetessä Emily kuitenkin menettää itsevarmuuttaan ja kokee outoja aavistuksia, joita itsekin ihmettelee, sillä onhan hän tunnettu kovana ammattilaisena. Hän kantaa kuitenkin salaisuutta, jota ei halua muiden tietoon…
Clark kuljettaa oikeussalidraamaa rinnakkain kahden tv-sarjan kanssa. Toisessa seurataan Gregg Aldrichin oikeudenkäyntiä ja ohjelmassa esiintyy sekä lain ammattilaisia että maallikkoja, jotka liittyvät juttuun tai tuntevat osallisia. Toisessa on kyseessä pitkä sarja Pakenijan takaa-ajo, jossa seurataan sarjamurhaaja Zachary Lanningin verisiä jälkiä pitkin maata, miestä, joka muuttaa ulkonäköään ja nimeään siinä missä toiset alushousuja. Myönnän että Zach aiheutti minulle oudon olon pikkutunneilla ja se sama tuntui vielä herätessä…yritän siitä nyt irti, kun kirjoitan tätä, mutta kun en voi paljastaa…
Ja oikeussalissa:
Kun Emily kääntyi poistuakseen, hän huomasi, että Alice Mills tuijotti häntä.
Hänellä oli selkeä tunne, että Alice oli tarkkaillut häntä pitkän ajan.
Kun Emily seisoi siinä, Natalien äiti ojensi kätensä kaiteen yli ja laski ne hellästi Greggin olkapäille liikkeellä, joka tuntui Emilystä oudon tutulta.
Mary Higgins Clarkin Murha sydämellä on täydellinen murhakirja selvästikin täydellisyyttä tavoittelevalta Murhakuningattarelta. Hän tekee takuulla kaiken huolellisesti, mutta etenkin murhat! Ja suurkiitos täydellisen tyylikkäästä kannesta, joka takuulla menee vuoden lopun Parhaat Kirjan Kannet –skabaan.
Tämän kirjan jälkeen en voi ikinä enää istuttaa keltaisia krysanteemeja…
Minulle tuotiin dekkariaddiktin ystäväni toimesta Mary Higgins Clarkin Missä olet nyt? (Where Are You Now?, Tammi 2009, suomennos Heikki Kaskimies), sillä minäkin luen kaikki elämäni välit, mitä muilta kirjoilta ehdin, dekkareita. Olen kuitenkin vahvasti kallellaan Britannian murhakuningattariin, mutta toki lukenut joitakin Clarkeja, ettei tässä ihan sikaa säkissä…
Mary Higgins Clarkia ei ole aliarvioiminen, sillä hän on kirjoittanut kolmisenkymmentä romaania tai kertomuskokoelmaa, jotka ovat olleet kaikki menestyksiä. Yhdysvalloissa hänen teoksiaan on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta ja ne ovat olleet bestsellereitä ympäri maailman, ja etenkin Ranskassa, missä hän on parhaiten myyviä kirjailijoita.
Clark on saanut lukuisia palkintoja ja kunnianosoituksia. Yhdysvaltain jännityskirjailijat valitsivat hänet 2000 Edgar-palkinnon suurmestariksi ja perustivat 2001 hänen nimeään kantavan palkinnon, joka jaetaan Mary Higgins Clarkin traditiota noudattaville jännityskirjailijoille. Ja tässä herääkin nyt kysymys, mikä on Mary Higgins Clark –traditio?
Vastaus löytyy puhtaasti myös nyt uusimmasta eli Missä olet nyt? –romaanista. Clark on murhagenren ikuisuusvakuutus! Hän ei petä koskaan. Ja linja kulkee tiettyä kaavaa, mutta ei koskaan toista itseään – kuitenkaan. Tämä on muuten paljon sanottu, jos huomasitte! Clark on ilmeisen järjestelmällinen kirjailija ja voin aivan hyvin kuvitella hänet ensin tekemässä raakareferenssin ruutuviholle rikoksesta ja istumassa sohvalla kahvikuppi käden ulottuvilla. Sitten hän nukkuu yön yli ja lisää henkilöt, suunnittelee iät, ammatit, menneisyydet, ulkonäöt…Sitten Murhakuningatar lähtee aivoja kirkastavalle kävelylle ja tullessaan lisää itse rikoksen tekotavat, mutta koska hänkin lukee kilpailijoitaan, myös brittiläisiä psykologisen dekkarinkirjoittajia, hän muistaa lisätä jonkun pienen, mutta vaikuttavan sitaatin, tai runon tai laulun, joka jää lukijan mieleen ainakin siihen asti kunnes ilmestyy uusi Clarkin jännityskirja. Missä olet nyt? on kuin signeerattu Maryn kosketuksella: mitään ei puutu, yhtäkään virhettä ei löydy juonirakenteesta, mukana on perinteinen salapoliisi/etsivätyöskentely, jännitys kantaa loppuun asti ja murhaaja on aina yllätys.
Missä olet nyt? kertoo piinavasta tapahtumasta, jossa kahdesta perheestä katoaa eri aikoina nuori ihminen. Toinen on Mack ja toinen on Leesey. Mutta sitä ennen on myös tapahtunut nuorten naisten murhia, jotka eivät ole selvinneet. Kammottavaa on, että molemmat nuoret soittavat kotiinsa aina äitienpäivänä, mutta eivät halua heitä etsittävän. Tutkijat vetävät tästä tilanteesta jopa päätelmiä, että nämä nuoret aikuiset ovat itse halunneet kadota, kunnes tulee muitakin viestejä ja niiden sävy onkin jo ihan eri. Tällöin Mackin sisko Carolyn alkaa tehdä tutkimuksia omin avuin ja pääseekin jäljille, kunnes erehtyy todella, todella pahasti…
Ja nyt se kohta, jonka muistaa seuraavaan Clarkiin asti eli Leeseyn isä, täysin murheesta murtunut tohtori Andrews tekee vetoomuksen, jonka haluaa luettavaksi televisiossa sekä painettavaksi sanomalehtiin. Teksti mukailee Hoosean kirjaa:
Kun olit lapsi rakastin sinua…
Minä opetin sinut kävelemään, minä otin sinut käsivarsilleni…
Minä olin sinulle kuten ne jotka nostavat sylilapsen poskeaan vasten…Minä kumarruin ja syötin sinut…
Kuinka minä jättäisin sinut…
Näinkin tunteita riepottava Clark voi olla. Hän on omanlaisensa jännityksen täydellinen, sujuva mestari, jonka en voi kuvitella antavan teostaan kustantajalle ennen kuin se on hänenkin mielestään täydellinen. Mary Higgins Clark on kuitenkin hyvin tuottelias kirjoittaja, joten hänen tuotannostaan löytyy niin duuria kuin mollia, mutta toisaalta: sekin on vain makukysymys. Itse omistan ja olen useampaan kertaan lukenut häneltä Kodin suojassa (No Place Like Home, Tammi 2006), mutta omistan myös Yö kuuluu minulle (Nighttime Is My Time, Tammi 2005) ja sitä en lue uudelleen, mutta sen sijaan kirjan nimestä tuli elämäni eräs määrittäjä: Nighttime Is My Time For Reading!
Ajattelin, että jospa Clarkista voisi kuitenkin tulla yksi blogini mauste, sillä pidän eniten puutarhasta, jossa kaikki kukat saavat kukkia♥
Tämän päivän Keskisuomalaisessa Eija Juutilaisen jutussa Ei enää muun maan mustikkaa, kerrotaan, että pensasmustikan suosio on kasvussa:
Pensasmustikka on ravintoarvoiltaan yhtä hyvä kuin metsämustikkakin. Sen etuja on iso koko ja värjäämätön sisus. Se sopii luonnollisesti sellaisenaan syötäväksi, mutta hyvin myös pakastukseen, jossa se säilyttää muotonsa toisin kuin suomalainen siskonsa. Napakkana sitä voi lisätä salaatteihin, koristeeksi, jälkiruokiin. Leipojalle pensasmustikka on erityisen mieleen. Se ei värjää yhtä rajusti kuin mustikka, mutta maku on sama.
Mustikkakakku
200 g voita
2,5 dl sokeria
4 munaa
1 dl ranskankermaa
4,5 dl vehnäjauhoja
ripaus suolaa
2 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta
2,5 dl pensasmustikoita, joihin sekoitetaan ruokalusikallinen vehnäjauhoja
Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi ja lisää munat yksitellen hyvin vatkaten aina välillä. Sekoita jauhoihin suola, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Lisää myös mustikoihin jauhoja. Lisää voivaahtoon ranskankerma ja jauhot. Lisää lopuksi mustikat.
Paista voidellussa ja jauhotetussa vuoassa 175 asteessa tunti. Kakku säilyy hyvin kylmässä.
kuva Ilona
Ruokareseptit Leena Lumissa
Löydät haluamasi kirjan arvostelun kirjoittamalla hakukoneen kenttään vain kirjan nimen.
Osta tämä kirja juuri nyt itsellesi tai sienihullulle ystävällesi♥
Sitä mennään metsään, harpotaan kantojen ja kivien, risujen ja oksien seassa. Törmätään kallioihin ja notkelmiin, ylämäkiin ja alamäkiin. Jos onni on myötä, löytää sieniä, ja kun silmät tottuvat metsän valoon, niitä huomaa yhä enemmän. Kävellään ja kerätään – kerätään ja kävellään. Se on maniaa, joka synnyttää magiaa.
Jens Linderin ja Pelle Hombergin Sienionni (Svamplycka, Tammi 2010, suomennos Elina Uotila, kuvat Stefan Wettainen) on sienihullun unelmateos. Kuvat ovat suuria, selkeitä ja houkuttelevia. Kirja on melkein yhtä paljon tietoteos sienistä kuin sienikeittokirja, mutta kuitenkin enemmän tasokas sienikeittokirja. Ruokaohjeet on esitetty selkeästi. Toisella sivulla on resepti ja toisella valmiin ruoka-annoksen kuva. Kirjassa tarjotaan myös niin sanottua tunnelman viritystä etu- ja taka-aukeamakuvilla sekä kirjan sisällä olevilla vuodenaikakuvilla. Lopussa on perinpohjainen reseptihakemisto.
Kirjan tekijöistä sen verran, että Jens Linder toimii kokkina sekä eri sanoma- ja aikakauslehtien ruokatoimittajana. Hän on tehnyt useita huomattavia keittokirjoja, joita on palkittu sekä Ruotsissa että kansainvälisesti Gourmand World Cookbook Awardilla. Pelle Holmberg on suosittu biologi ja hän on kirjoittanut kirjoja kasveista, marjoista ja sienistä.
Kirjan koko nimi Sienionni/Voitateista rouskuihin – 60 reseptiä parhaista ruokasienistämme kertoo, miten monipuolisesta kirjasta on kysymys. Teos alkaa sienten poiminnalla ja käsittelyllä, johon viime mainittuun liittyy säilöminen ja valmistus. Ja nyt saammekin kokin mukana sieniimme aivan uusia aromeita, sillä pelkkä voi, suola ja kerma eivät ole moitittavia sienten makujen herättäjiä, mutta uuttakin löytyy: kurkuma, timjami, muskottipähkinä, persilja, chili…Myös sitrushedelmät ja punaviini sopivat sieniruokiin, samoin soijakastike, salottisipuli, omena, purjo…
Sienionnessa koemme sienielämystä vuodenaikojen tahdissa, joilla kullakin on omat sienensä. Keväällä vaikka kevätkaunolakkia ja tammenherkkutattia. Keskikesällä, etenkin jos on saatu sateita, voimme poimia kantarelleja, haperoita, tatteja…Myöhäiskesä on sienivuoden huippukohta, jossa kohtaavat kesän ja syksyn sienet: herkkutatteja, männynherkkutatteja, kuusenleppärouskuja, kangas-, haapa- ja karvarouskuja, sillihaperoita…Syksy tuo vaaleaorakkaat, lampaankäävät ja kosteikkovahverot sekä himoitun suppilovahveron. Sienionnessa onni on katkeamaton, sillä Pelle poimii Tukholman korkeudella sieniä myös talvella! Kantarelleja ja suppilovahveroita jouluviikolla, osterivinokkaita tammikuulla ja pientä talvijuurekasta maaliskuussa…
Kirjan reseptit tekevät nälkäiseksi! Vai mitä sanotte näistä: Herkkutattilasagne, Kultarouskuäyriäispata, Herkkutattipatee, Taikinakuorrutettua häränfileetä ja kuusilahokkaa, Kevyesti suolattua nieriää ja sillihaperomuhennosta, Friteeratut nurminahikkaat ja vuohenjuustodippi…Kuvassa alla Sinihomejuusto-sienitäytteiset krepit.
Minulla on varmaan nyt sienihallusinaatio, sillä tämän kirjan selkämys tuntuu nahasta tehdyltä, mutta eihän sellaisia kirjoja enää saa mistään…
Kirjan innoittamana sain ystäväni lupaamaan ottaa syksyllä minut mukaan hyvin salaiseen kosteikkovahveropaikkaansa, jota hän ei ole koskaan suostunut paljastamaan kenellekään. Hän vie minut sinne ja minä annan hänelle Linderin ja Holmbergin gourmetelämyksiä – sienistä intohimolla!
Ja kysykää vaikka Eveltä, mikä ruokalaji minun kokkaamana on varsin autuaallinen: Uunikuha suppilovahveromuhennoksella! Näen myös kantarelli- ja suppilovahverounia...
Luin vuonna 2009 sataneljäkymmentä kirjaa! Niistä kirkkaimpana erottui Geraldine Brooksin Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2009, suomennos Arto Schroderus). Olen tämän teille arvostellut ja se kirjoitus löytyy hakukoneella kirjoittamalla hakukenttään vain kirjan nimi. Olen tämän monasti uusinut ja kirja kipusi myös elämäni Kaksitoista Parasta Kirjaa -listalle. Olen tätä kaikille suositellut ja nyt suositus kantaa hedelmää, sillä Lumiomena on lukenut ja arvostellut kirjan. Hän on kirjasta ihastuttavasti hengästynyt ja iloinen♥ Lukekaa hänen arvostelunsa Kirjan kansasta täältä.
Mieheni lukee nyt lomallaan Kirjan kansaa ja nyt ollessaan melkein kirjan lopussa, kysyin hänen kokemustaan kirjasta ja se oli kiitettävä näillä sanoilla: "Kirja on hämmästyttävän todenperäinen, suorastaan historiaa ja vahva kertomus, siitä mitä uskonnolliset kaunat ja vihat aiheuttavat tuskaa ja kärsimystä maailmassa, niin eilen kuin tänään."
Jos haluat lukea enemmän juutalaisuudesta, etsi käsiisi suomalaisten tutkijoiden Tapani Harviaisen ja Karl-Johan Illmanin kirja Juutalainen kulttuuri (Otava 1998).
Haluaisin että dekkarit nostettaisiin arvoon, sillä onko mitään yhtä kiinnostavaa, joka saa valvomaan aamukolmeen. Olen jo tainnut kertoa, että joka jouluyö ainakin kolme, luultavasti kunniallista rouvaa;-), on viettänyt jouluyönsä Patricia Cornwellin kammottavien murhien vankina. Olen paljastanut lempidekkaristini, joista varmasti ylitse muiden Minette Walters, Ruth Rendell ja Åsa Larsson. Lupaan palata heihin myöhemmin, mutta nyt on menossa lyhyt preludi mahdolliseen dekkaristiryhmäni neljänteen jäseneen, sillä törmäsin Julien Parsonsin kolmeen tähän mennessä käännettyyn dekkariin Mielin kielin, Kalvava syyllisyys ja Tiimalasi. Seuraukset olivat tuhoisat, sillä nyt olen lukenut jo useita öitä, koska en ole kertakaikkiaan pystynyt irrottamaan itseäni tämän psykologisen irlantilaisdekkaristin tarinoista. Yleensä tämänkaltainen holtittomuus olisi sallittua vain suvilomalla tai marraskuulla, jolloin 'maa martona makaa', mutta myöhäistä itkeä, sillä vahinko tapahtui jo.
Uusin eli Julie Parsonsin Tiimalasi (The Hourglass, Tammi 2008, suomennos Sirkka Aulanko) on niin monimuotoinen, ettei tiedä mihin tarttua. Ehkäpä vilkaisemme Lydiaa, vanhaa, haurasta naista, josta näkee, että hän on ollut kaunotar vailla vertaa. Nyt Lydia esittelee yleisölle kuuluisaa puutarhaansa Irlannissa meren rannalla. Hänen miehensä on kuollut ilmeisesti itsemurhaan, vaan oliko se kuitenkaan itsemurha? Mistä Lydia on saanut upean puutarhansa, koska hän ei ole sitä ostanut, ei omaisilta perinyt...Lydian välit omaan tyttäreensä ovat poikki, koska Lydia pakotti aikanaan teininä lapsen synnyttänen tyttärensä pakkoadoptioon. Jossain on siis tyttärenpoika, josta ei tiedetä edes nimeä, saatikka mitä hänestä on tullut. Ja sitten vankilasta vapautuu vaarallinen rikollinen, jota jostain syystä kovasti kiinnostaa Lydia, hänen tyttärensä ja puutarhatila. Lydian heikko ranne murtuu pahoin ja tuntuu kuin tuon fyysisen vamman seurauksena olisi lähtenyt iso annos siitä viileästä arvostelukyvystä, jota tämä rouva on ylläpitänyt aina, niin hyvässä kuin pahassa, mutta etenkin viime mainitussa. Lydiasta, suoraselkäisestä, arvostettavasta Lydiasta, vaan on kenenkään vaikea uskoa mitään pahaa, mutta menneisyyden haamut alkavat kirjoittaa hänelle omaa vanhuudenpäivien historiaa ja se on aivan toinen kuin, mihin Lydia olisi halunnut laittaa allekirjoituksensa. Mutta onhan sanonta, että 'sinun menneisyytesi on sinun tulevaisuutesi'.
Koskettavinta kirjassa oli minulle amerikkalaisen rakastetun Spencerin jäähyväiskirje Lydialle. Kun Lydia on jo saanut murtuman käteensä, on pelkkä kirjekuoren aukaisu vaikeaa. Spencerin hellä kirje on jäähyväiset ikuisella rakkaudella, realiteetit myöntäen, mutta pientä 'jossia' vieläkin esiin tuoden:” Entä jos me kuitenkin olisimme silloin uskaltaneet... ” Minulle tuo kirje oli nostalginen alkusoitto Lydiaa lähestyvälle kauhulle, jonka perustana olivat hänen vahva luonteensa, hänen menneisyytensä itsevaltaiset teot, huomiota herättävä vanhuuden haurautensa sekä tiimalasi, jonka ympärille teos kuroutuu.
Tässä kirja, jota ei voi unohtaa! Kirjan kansi ei valitettavasti yllä sisällön tasolle. Independant On Sunday on kirjoittanut kirjasta näin: ”Huomattava kirja, tavanomaisesta poikkeava ja kunnianhimoinen rikoskirjallisuuden edustaja.”
Tässä jännityskirja myös hänelle, joka suhtautuu ylimielisesti perinteiseen dekkariin. Tässä hänelle dekkarimaailman Jaguar!
Se ilta jona Rachel meni Amyn avuksi oli poikkeuksellisen ihana. Puutarha oli kauniimpi kuin hän oli muistanutkaan. Puolikuu loisti taivaalla hopeanvärisenä. Rachel tunsi kuun meret. Hiljaisuuden, Rauhallisuuden ja Hedelmällisyyden meren. Martin oli näyttänyt ne ja opettanut hänelle niiden nimet. Hän istuutui ison tammen juurelle lasten majan alle katselemaan niitä. Hänellä oli tyyni olo. Hän siveli muhkuraista arpeaan. Se tuntui edelleen hellältä, ja iho oli siinä kohtaa erilaista kuin muualla. Hän kohotti kätensä ja tarkasteli sitä kuunvalossa. Arvesta olisi pian hyötyä.
Julie Parsonsin Mielin kielin (Eager to Please, Tammi 2000, suomennos Sari Karhulahti) on ensimmäinen suomennos Parsonsilta. Kirja on kuin kirkas alkusoitto Tiimalasille (The Hourglass, Tammi 2008, suomennos Sirkka Aulanko), joka lunastaa huikeasti sen, mitä Mielin kielin jo lupaa. Mielin kielin on tyylipuhdas, vahva dekkari, jossa vielä kuitenkin tuntuu kirjailijan epävarmuus poiketa totutusta. Silti halusin lukea tämän vanhemman kirjan, sillä niin paljon minuun vaikuttaa Tiimalasin poikkeuksellisuus. Halusin kokea, mistä juurista on kehittynyt dekkaristi, joka kertoo hauraan, vanhan Lydia Beauchampin tarinaa.
Mielin kielin kertoo nuoresta naisesta Rachel Beckettistä, joka joutuu syyttömänä tuomituksi miehensä murhasta elinkautiseen. Hän menettää pienen lapsensa Amyn sijaisvanhemmille, hän menettää elämän, johon on arkkitehtina tottunut ja viettää vankilassa kaksitoista kovaa vuotta selviten miltei mystisen vahvasti. Päästessään ehdonalaiseen Rachel on kuitenkin kaukana siitä kaunottaresta, joka hän oli ennen tuomiotaan. Vankilasta vapautuu harmaantunut, huonoryhtinen nainen, joka säikkyy kaikkea, mutta hän kantaa mukanaan näkymätöntä reppua, joka on lastattu aseista vahvimmalla: Naisen kostolla.
Mielin kielin etenee hyvällä rytmillä, eikä kukaan jätä kirjaa kesken, siitä kirjailija on pitänyt huolen. Hän tartuttaa myös lukijansa niin kovalla kostonjanolla ettei jano tyydyty ennen kuin saamme oikeutta.
Kirjan takakannessa on Minette Waltersin lause: ”Loistava. Tuleva tähti.” Luulen, että myös Minette aavisti, mihin irlantilaisdekkaristi Parsons vielä yltää.
Siitä asiasta valitan, että kummatkin suomennokset ovat saaneet kirjoista väärää kuvaa antavat kannet. Halvat kannet! Mielin kielin teoksen kansi vielä jotenkin on yksi yhteen sisällön kanssa, mutta Tiimalasi olisi tavoittanut todella laajan lukijakunnan, myös muita kuin dekkariharrastajia, aivan toisenlaisilla kansilla. Ruotsinkielinen Timglaset onkin jo paljon tyylikkäämpi ja antaa kirjan sisällöstä sen lupauksen, minkä teos lunastaakin.
Tämä oli nyt nimenomaan minun uteliaisuuttani Tiimalasin kirjoittajan ensisuomennokseen ja sain tyydytettyä tarpeeni. Mielin kielin kirjaa suosittelen dekkareista pitäville, mutta Tiimalasi ylittää perinteisen dekkarin rajat, joten toivon mahdollisimman monen löytävän ainakin viime mainitun teoksen. Mielin kielin on kuitenkin myös ihan kelvollista ja jännittävää yöseuraa. Ei olisi tullut mieleenkään jättää lukematta!
Järjellä ja tunteella on Susan kirjablogi, jossa käyn kurkkaamassa joka päivä. Susa tekee kirjoja laidasta laitaan, kuten minäkin ja myös sekä uusia että vanhempia. Nyt hänen blogissaan tanssitaan paritanssia appelsiinin tuoksussa, sillä seuraavaksi häneltä tulevat nämä kirjat:
Ja Joanne Harrisin Applesiinin tuoksusta sen verran, että se on ainoa Joanne Harrisin kirjoista, jota en unohda. Itse asiassa olen päättänyt antaa itselleni joululahjaksi aikaa lukea Appelsiinin tuoksun uudestaan tekemättä siitä arvostelua, sillä Susa tekee sen puolestani ihan kohta;-)
Appelsiinin tuoksussa on sitä jotakin...
Oma koti/Kullan kallis -lehdessä numero kolme on aivan hurmaava Suzanne Lingen juttu, kuinka hylätty maakellari muuttuu viehättäväksi talvipuutarhaksi, jossa voi keväisin ruukuttaa kukkia, sinne voi vetäyty lukemaan tai vain mietiskelemään ja siellä kestitään vieraita paitsi suvella, myös vietetään aina perinteinen uudenvuoden vastaanotto. Jutussa on runsaasti kuvia, jotka on ottanut Nils Agdler.
Puutarhan omistajat Bole ja Bob miettivät mitä tehdä tontilla sijaitsevalle vanhalle maakellarille.
- Se oli huonossa kunnossa, lähes romahtamaisillaan. Mietimme asiaa yhdessä ja päätimme rakentaa maakellarista talvipuutarhan. Emme ole katuneet päätöstämme sekuntiakaan, Bob kertoo.
Talvipuutarhasta tuli koko puutarhan kruununjalokivi, jonne herkät, rakkaudella hoivatut lajikkeet pääsevät talvehtimaan.
Oi!, kunpa...Olen toivonut ruukutushuonetta jo kauan, mutta itseasiassa käsitettä voisi hieman laajentaa, jolloin samalla vaivalla saisi monta iloa...
Haluatko välttää syövän, diabeteksen, kolestrolin, hiusten ohenemisen tai jopa kaljuuntumisen, haluatko säilyttää muistisi, välttyä dementialta, haluatko välttyä helikobakteerilta, suojautua ennenaikaiselta vanhenemiselta, haluatko alentaa verenpainettasi ja estää aivojasi rappeutumasta, haluatko välttyä ’haudanmerkeiltä’ (age spots), ärsyyntyneisyydeltä, uupumukselta ja unettomuudelta, haluatko säilyttää keskittymiskykysi ja vitaalisuutesi ja välttyä nivelrikolta, ientulehduksilta ja kariekselta, haluatko elää täysillä vai elää kituen puolikuolleena jo toinen jalka haudassa…?
Tämän kesän tietokirjapommi on Sinikka Piipon suomalaiset marjat – Kaikki metsän ja puutarhan lajit (Minerva 2010, kuvat Olavi Niemi ja Sinikka Piippo), sillä herttaisen marjakirjan sijaan sain sellaisen tietoiskun, että sen vaikutukset tuntuvat meidän perheen elämässä kauan ja ne ovat jo alkaneet. Tapanani ei todellakaan ole stabiloida tai vetää marginaaleja kirjoihin, mutta tämä kirjani on täynnä merkintöjä ja syystä.
Suomalaiset marjat esittelee kolmekymmentäkolme Suomessa kasvavaa luonnonvaraista sekä viljeltyä marjasukua ja –lajia. Kaiken marjojen käytöstä, viljelystä, käyttöhistoriasta sekä tiedot marjojen sisältämistä aineosista ja terveysvaikutuksista äärettömän mielenkiintoisesti ja tarkasti. Selvääkin on, että jos on ikänsä ollut kiinnostunut vitamiineista ja hivenaineista ja hyvinvoinnista, niin FT Sinikka Piipon kirja on kuin bensaa tuleen, sillä kirja tarjoaa uusinta tietoa ja tutkimusta. Piippo on kasvitieteilijä ja professori Helsingin yliopistossa ja hän on julkaissut useita terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä teoksia.
Olen nyt viikon puuhastellut muun ohessa tämän kirjan parissa ja lukenut mm. ’kovimpia’ kohtia ääneen miehelleni. Meillä on nyt Suunnitelma! Aiomme jakaa marjapuutarhamme pensaat ja näin tuplata hyötypuutarhamme hyödyn. Tämä muuten toimii, sillä saimme kerran näin toimien neljä Hinnomäen keltaista karviaispensasta yhden sijaan. Nyt on kyseessä makuasia, sillä pidän vain yhdestä tietystä mustaviinimarjamerkistä ja sen nimeä ei kukaan enää muista, eikä sitä lajiketta todennäköisesti saa enää mistään. Sen pensaan me jaamme heti satokauden jälkeen. Ja siis meillä marjan syönti nousi kiitos Piipon kirjan nyt jokapäiväiseksi jutuksi. Ja vaikka olemmekin tällä mustikkasaarella tottuneet syömään mustikkaa aina, niin vuodet eivät ole siskoja keskenään ja aika on myös rajallista, joten metsään emme aina enää ehdi, mutta oma hyötypuutarha pelastaa. Kirja muuten kertoo niin paljon uutta tietoa marjoista, että nyt minäkin tajusin lakan olevan muutakin kuin herkkulisuke, jossa on C-vitamiinia. Oi!, siinä on niin paljon, niin paljon muuta…Aiomme ostaa lakkaa sekä puolukkaa, muuten olemme omavaraisia.
Sinikka Piipon kirja on täydellinen tietoteos, jossa minulle kiinnostavinta oli osuus Marjojen aineosat ja terveysvaikutukset. Olen ikäni syönyt vitamiineja amerikkalaisten lääkärien suosituksilla, joten terminologia ei yllättänyt, siihen on ollut aikanaan pakko oppia, mutta toki iso yllätys oli se, mihin suomalaisista marjoista on! Kukapa voisi tietääkään, että saa liian vähän niasiinia, mangaania, seleeniä tai vaikka K-vitamiinia ellei sitä joku sinulle todista! Ja etenkin, mitä niiden puute aiheuttaa. Kirjan luettuani olen saletti, että suuri osa suomalaisista kärsii tietämättään A-vitamiinin puutteesta…Ja kuka tietää varmasti saavansa riittävästi fenolihappoja, flavonoideja, tanniineja, lignaaneja tai steroleja ja mitä niiden puute vaikuttaa?
Vain sata grammaa marjoja päivässä voi muuttaa kaiken! Ja Suomalaiset marjat tietoteos kertoo mitä marjoja, miten vaikuttavat, miten voi valmistaa, mistä marjoista on missäkin tapauksessa kyse ja vaikkapa, miten valmistaa raakamehuja. Tämän kirjan jälkeen ei ohita karpaloa metsässä, ei kulje torilla ohi lakan myyntipisteen eikä etenkään jätä tuplaamatta oman puutarhan marjatuotantoa. Mutta valinta on vapaa eli jos haluat rappeutua, patinoitua ja läiskittyä, et tietenkään innostu kuten minä, joka vietän tämänkin päivän ja seuraavat viikot valmistautuen talveen, jossa tiedän joka ikinen päivä saavani kaiken, mitä elimistöni tarvitsee ja mielellään vähän ylikin.
Kaikkien Aistien Juhlat Marjoilla ovat alkaneet!
***
Tähän postaukseen liittyy myös juttu Jos haluat välttää ennenaikaisen kuoleman
Pölynharmaa ja hehkuva on yö ikkunan takana,
yksitoikkoisesti piipittää lintu
ja kuivien kaislojen keskellä lahdenpohjukassa
kutevat isot lahnat
kihnuttaen mutaisia mahojaan
matalaan pohjaan.
Onko tämä lopulta vaivan arvoista:
unen liekehtivä oksa ikkunan takana,
linnun tuskallinen piipitys
ja tuomien äitelä kiihko.
Kenties on elämä
vain lahnan hekuma
matalassa vedessä,
kenties on kuolema
syvä, kirkas vesi.
- Mika Waltari -
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Tuure
Menemme taakse vuosisatojen, puemme pöydät
liinoin valkoisin, täytämme padat kaloin ja perunoin.
Puutarha odottaa vierailijaa elokuun illassa valaistuna
tulien ja kynttilöin. Pyydän sinut kuuntelemaan
yöhön tummuvaan musiikkia, naurua ja puheensorinaa.
Elokuun ilta on täydellinen ja tuoksulla sen
kestän hyvin yli talven pimeyden.
Ilona
kuva Sateenkaarentaa (112 Ruutuikkunaa)
On aika järjestää puutarhajuhlat. On aika nauttia puutarhan sadosta, hämärtyvistä illoista ja yökiitäjistä. On aika muistaa, että ei aina tarvitse olla valmis joka lähtöön. On aika antaa hetki kauneudelle ja levolle. On aika löytää hiljaisuutta, pysähtymistä ja ajattomuutta. On aika uida vielä suven lämpimissä vesissä. On aika ihailla sudenkorentoja ja elokuun kukkia. On aika olla pysähtynyt. On elokuu♥
kuva Sateenkaarentaa
Summer Wine by Natalia Avelon and Ville Valo. Put the full screen on and fly! I just love this♥
Jätän ovet auki
puutarhani tuoksuille,
yölle, muistoille,
yöperhosille...tulla
hellänä, valmiina,
alastomana...
kudon yön seittiä,
vaellan huoneissani
muisto muistolta,
henkäys henkäykseltä,
tuoksu tuoksulta
vaahtoa kuolleen meren sienessä,
yön sylkeä reidelläni,
iiristen tuoksua...
mustarastas ei
enää laula
on yöperhosten aika,
kiitäjien kiima,
yöseitin liima,
valkean rungon piina...
ah! sinä tulit!
Miksi kyyneleet?
- Leena Lumi -
Muutin tänään profiiliani ensimmäisen kerran. Lisäsin maininnan runoblogistani Lumikarpalosta, sillä sain eilen huumaavan todisteen siitä, että koska en ole tuota blogiani mainostanut, vain harvat sen löytävät. Lumikarpalon perustin aluksi vain itselleni rauhoituspaikaksi. Sinne sai löytää muutkin, mutta siellä ei ole paljon muuta kuin runoja, kauniita ja minulle tärkeitä kuvia sekä joskus sitaatteja. Luulin laittavani kaikki runot edelleen Leena Lumiin ja sitten vain säilöväni mieluisimmat sinne. Nyt on kuitenkin niin, että kaikkia runoja en jotenkin ole kyennyt tuomaan pääblogiini. Syyt ovat monimutkaiset ja mahdankohan itsekään niitä tajuta, mutta omien runojeni kohdalla syy on se, että vaikka olen lapsesta asti kirjoittanut runoja, itseluottamukseni ei ole runoilun kohdalla ollenkaan sama kuin proosan. Runo on herkkä ja vaikea alue, mutta se on kuitenkin minun ehdoton sekä levon että kiihkon maani, siis runous.
Eilen tapahtui, että lehdessä oli minun runoni, jonka olin julkaissut vain Lumikarpalossa, kuten olen toiminut eräiden muidenkin kohdalla ja sain yllättävän viestin kirjailijalta ja runoilijalta, jota arvostan kovasti. Muutamalla lauseella hän kultaisella kynällään tuuppasi minut yli rajan kiittäen runostani sanoilla, joita ei todeksi voi uskoa. Kultaisen Kynän Kuningattaren uniikeilla sanoilla♥ Tajusin nyt lisätä Lumikarpalon profiiliini ja julkaisen ko. runon vielä Leena Lumissa. Kuitenkin on niin, etten aio edelleenkään tuoda Leena Lumiin kaikkia runoja, vaan niiden koti on Lumikarpalossa. Asia vain sai nyt uudet sävyt ja edelleenkin herään öisin kirjoittamaan muistiin riimejä, lyhyitä lauseita tai vain mutaman sanan, joista sitten pisarateorialla kasvaa runopuro. Lumikarpalon löydät täältä.
On heinäkuun viimeinen päivä ja alkaa se osa suvea, jota minäkin, lumen nainen, osaan arvostaa. Pimenevät illat, lepakot, yökiitäjät, mustaviinimarjan tuoksu, kynttilät, yöperhoset ja se jokin, joka kuuluu vain elokuuhun. Alfauros on vielä lomalla pari viikkoa ja otan rennosti, sillä helteet todellakin söivät minulta iloa ja energiaa, nyt on kaikki toisin. Ensi viikolla tuon teille kirjan, joka muuttaa monen lukijan seuraavien viikkojen ja ehkä koko loppuelämän suunnitelmia, lupaan sen! Huomenna saapuu kummipoika yökylään ja maanantaina lähdemme yhdessä viettämään lasten riehapäivää Bessun luokse. Sen jälkeen toivon pääseväni kirjakauppaan, edes yhteen sisustusliikeeseen ja saavani viettää suloaikaa puolisoni kanssa. Tämä tarkoittaa, että olen blogissani käymäseltään silloin tällöin ja käyn kurkkimassa ne blogit, joihin minut vinkataan. Minulla on tuossa nyt paperi, johon listaan tärkeät blogivisiitit, sillä toki en halua, että minulta jää jotain jännää sivu suun;-) Yksi ilmoitus on jo tänään tullut. Lisää otetaan vastaan.
Palaamme vähitellen normaaliin rytmiin, mutta olen todellakin päättänyt alkaa nukkua enemmän ja yökukkua vähemmän, joten minua ei helposti enää tavoita öisin blogilta, vaikka huimaavimmat hetket onkin vietetty blogimaailmassa yöaikaan. Viimeisin hulvaton yö synnytti aivan hurmaavan kirjallisen blogin, jota pitää Susa. Hänen bloginsa Järjellä ja tnnteella löydät täältä.
Eipä muuta kuin rentoa, suloista viikonloppua kaikki minun rakkaat blogiystäväni ja kiitos teille kaikesta ihanasta, mitä olen teiltä saanut♥
♥:lla Leena Lumi
kuva Iines
Mä muistan sun mustikkasuun
sä muistat sen kaiken muun
Mä muistan sun ihon ja savukkeen tuoksun
sä muistat meidän kuuman virran juoksun
Mä muistan sun polven muodon
sä muistat rakkauden luodon
Mä muistan suven oudon, kuuman
sä muistat sen piinan, huuman
Mä muistan sut ja täysikuun,
sä muistat vain mut ja mustikkasuun
- Leena Lumi -
kuva Hanne
Kun lapsi katoaa…lapsi katoaa…katoaa…pieni 6 -vuotias poika katoaa…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…vain yksi lapsen kenkä…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…sumuun…
Siis en ole nukkunut viime yönä. Johan Theorin niminen kirjailija valvotti minua jälleen lahjakkaasti. Kerroin teille jokin aika sitten göteborgilaiskirjailijan toisesta kirjasta Yömyrsky, mutta lupasin esikoisen heti kun saan sen käsiini ja tässä teille on nyt Johan Theorinin Hämärän hetki (Skumtimmen, Tammi 2008, suomennos Outi Menna).
Olemme jälleen Öölannin saarella, johon olen nyt aivan ihastunut, (minä saarten viemä nainen muutenkin!), ihan sama mitä hyistä Theorin keksii saarella tapahtuvan…Nyt katoaa pieni, Jens niminen poika eräänä sumuisena päivänä 1970 –luvun alussa. Voiko kukaan kuvitella kauheampaa kuin kadottaa lapsi tietämättä, mitä hänelle on tapahtunut! Luonnollisestikaan Jensin äiti Julia ei ole toipunut asiasta ja hän on ollut kuin elävältä haudattu nämä 20 vuotta, jotka ovat kuluneet ilman, että lapsesta on kuulunut mitään.
Upeasti, rauhallisesti, kiinnostavasti, Theorin kuljettaa jälleen tarinaa kahdessa aikatasossa, jossa nykyisyys ja menneisyys lomittuvat toisiinsa ilman juonen kuljetusta vaivaavia halkeamia. Juuri tästä minä pidän: rauhallinen kertojaääni, mutta ehdottomasti kauhun väreitä nostattava ja tuo eri aikatasojen toisiinsa soljuttamisen taito. Mikä paremmin selittäisi nykyisyyttämme kuin mennyt aika!
Saarella asuu 1936 myös kymmenenvuotias poika Nils Kant, josta tulee väistämättä jutun keskiö. Poika rakastaa Öölantia enemmän kuin mitään muuta ja pitää saarta omanaan, kunnes hän on pakotettu lähtemään maanpakolaiseksi ja löydämme hänet paljon myöhemmin juomasta litratolkulla halpaa punaviiniä Puerto Limónista ja katselemasta merta, jonka kaukaisuudessa odottaa hänen rakas saarensa, mutta jonne hänen ei ole sallittu palata – vielä.
Kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi nousi minulle kuitenkin hoitokodissa asuva, eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson, kadonneen Jensin isoisä ja Julian isä. Gerlof on äärettömän intuitiivinen ja rohkea persoona. Gerlofin etiäiset ja tuntemukset ovat pelottavan oikeaan osuvia ja kun hän saa postilähetyksen, joka sisältää hänen kadonneen tyttärenpoikansa pienen sandaalin, mikään ei voi häntä pidätellä, ei edes Sjögrenin oireyhtymä.
Saarella kulkee huhu, että Nils Kant on palannut takaisin, mutta kuinka se on mahdollista, koska hän makaa kylän kirkkomaalla? On levännyt siellä jo kauan ja myös jo silloin, kun Jens katosi. Hautakivessä lukee vain nimi ja vuosiluvut 1925-1963. Mutta kuka vaeltaa Öölannin nummilla aina hämärän hetkellä? Kenen levoton sielu ei saa rauhaa? Ja kuka oli tönäissyt Gerlofin ystävän Ernstin louhoksen pohjalle mukanaan patsas, jota kutsuttiin Kantinkiveksi?
Tehkää kaikessa rauhassa omia arvauksianne ja päätelmiänne, se on dekkarin lukijan suuri nautinto ja kauhu vain kasvaa, kun huomaatte olleenne täysin hakoteillä, sillä Johan Theorin osaa eksyttää kokeneenkin lukijan viimeistään hämärän hetkellä!
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Elegia ja Aletheia
Muistatko lapsuuden kummitusjutut? Muistatko kotikyläsi tarinat kirotusta talosta, jonka perustana on käytetty vanhan hautausmaan kiviä? Muistatko että siinä talossa asuneita on kohdannut kirous jo neljä sukupolvea? Muistatko, kuinka kiersit keskiyöllä kanssani kolmasti hautausmaan siunauskappelin? Muistatko, kuin vainajat nousivat sen jälkeen haudoistaan kulkien meitä kohti syvästi valittaen ja huokaillen?
Johan Theorinin Yömyrsky (Nattfåk, Tammi 2009, suomennos Outi Menna) on hyvin persoonallinen jännityskirja. Se erottuu kaikista dekkareista niin merenraikkaasti, että uskallan sanoa kirjan olevan erinomainen sarjassa dekkarit, mutta myös enemmän. Johan Theorin on yhdistänyt perinteiseen jännityskirjan, sukutarinan ja vanhan ajan kummitustarinat värisyttävän lahjakkaalla kertojaäänellä.
Tarinan kartano Åludden sijaitsee Öölannin saarella. Kartanon rannalla seisovat kaksoismajakat, jotka on rakennettu hylätyn kappelin kivistä. Itse päärakennuksen tarina alkaa talvesta 1846, jolloin majakoita rakennetaan. Eräänä talvimyrskyn yönä lähistöllä ajaa karille puulastissa ollut laiva. Majakanrakentajat joutuvat avuttomina kuuntelemaan hukkuvien miesten avunhuutoja ja myöhemmin kohtaamaan rantaan ajautuneet ruumiit sekä tukit, tulevan Åluddenin kartanon hirsiseinät…
Kirja liikkuu sujuvasti kahdessa eri ajassa ja menneen maailman luvut alkavat Mirja Ramben kertomuksilla, jotka hän tallentaa Myrskykirjaansa. Mirja Rambe on kartanoon kiinteästi liittyvä sukuhahmo, mutta on sattumaa, vai onko? – että hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Katrine ostaa miehensä Joakimin kanssa rapistumassa olevan kartanon, joka on jo jonkin aikaa ollut tyhjillään. He muuttavat isoon, uuteen kotiinsa lastensa Gabrielin ja Livian kanssa aikoen vähitellen restauroida rakennusta. Joakimin ollessa noutamassa viimeistä muuttokuormaa Tukholman asunnosta hän yhtäkkiä kuulee korvissaan Katrinen avunhuudot, kuulee kuinka vanhan kodin ovi aukeaa, etsii vaimoaan turhaan ja lähtee viimein ajamaan levottomana kohti Åluddenia…
Tästä alkaa uskomaton tarina täynnä vainajien kuisketta, levottomia askeleita, supinaa, varjoja, aukeavia ovia, outoja enteitä…ja uhrisuo, josta vainajat kurkottavat käsiään kuin pyytäen päästä pois, suolle kiemurtavat ankeriaat, jotka ovat päässeet ihmislihan makuun, ankeriaan pyytäjä Ragmar sekä kaksoismajakat:
Talvi 1962
Kun pohjoinen majakka syttyy loistamaan, Åluddenissa kuolee joku. Sanonta on minulle tuttu, mutta illalla kun tulin Borgholmista kotiin ja näin majakasta hohtavan valkoisen valon, en ajatellut sitä. Olin liian järkyttynyt siitä, että Ragnar Davidsson kantoi Torunin maalauksia mereen välittämättä vähääkään minun huudoistani.
- Mirja Rambe
Johan Theorin on raikas tuulahdus jännityskirjailijoiden joukossa. Pidän heistä kaikista, mutta joskus sekoitan dekkaristieni tarinat toisiinsa, mikä sinänsä ei liene suuri harmi, mutta tätä kirjaa oli odottanut sisälläni se nuori tyttö, joka keskiyöllä istui merenrantakylän hautausmaalla odottaen vainajien nousua haudoistaan. Miksi, oi miksi?, niin monet taitavat kirjailijat ovat unohtaneet, miltä voi tuntua tarina, jossa eletään kahta aikakautta, mutta myös jo kuolleet joukossamme? Theorin kuljettaa juonta rauhallisesti ja selkeästi, henkilöitä ei ole liikaa, joten jutun jänne ei katkea kertaakaan. Itse olin niin kirjan viemä, että kun luin tätä yhtenä sadepäivänä sisällä ja luulin mieheni olevan tietokoneellaan alakerrassamme, näin jonkun liikahtavan ikkunan takana, aloin kiljua suoraa huutoa…, jolloin mieheni ilmestyi ikkunaa likellä olevasta ovesta luulleen minun olevan kuoleman hädässä…, eikä hän uskonut kun kerroin vainajien vaeltavan ikkunoidemme ohitse…
T.S. Eliotin erässä runossa huhtikuu sekoittaa halun ja pyyteen…Theorin sekoittaa elävät ja vainajat rakentaen vahvan kontrastin kauniin ja lyyrisen kielensä sekä kirjan toispuoleisen maailman kalmonhajulla:
Aallot olivat tänä iltana kuin hitaita hengenvetoja pimeyden keskellä, Joakim ajatteli. Ihan kuin Katrine silloin kun he rakastelivat – Katrine oli vetänyt hänet lähelleen, puristanut lujaa ja hengittänyt hänen korvaansa.
Hän tiesi vain, että samaan aikaan kun Katrine hukkui, hän seisoi itse kellarissa Tukholmassa ja kuuli Katrinen tulevan ovesta sisään.
Joakim kuuli Katrinen huutavan. Hän oli siitä ihan varma, ja se tarkoitti että maailma oli paljon hämmentävämpi kuin hän oli ennen kuvitellut.
Yömyrsky päättyy navetan vintillä olevaan salaiseen rukoushuoneeseen, joka oli rakennettu vainajien muistoksi. Sieltä löytyy kirja, jonka kannessa lukee musteella kirjoitettuna Myrskykirja.
Onko kuolema kylmä vai kuuma? Vai jotain siltä väliltä? Se on sitä kaikkea ja vähän vielä enemmän Johan Theorinin Yömyrskyssä!
