Olga-mummo viidakossa ja
Lotan kuva Erjuska
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
MUMMOELÄMÄÄ!
Olga-mummo viidakossa ja
Lotan kuva Erjuska
KIEMURTELEN KOUKUSSASI HAMAAN LOPPUUN ASTI...
No niin.. Luin blogiasi ehkä toisen sivun puoliväliin ja sitten syntyi jo niin ahdistavan palava halu aloittaa tuo ja tuo .... ja tuo kirja. Mitenkäs tässä nyt enää mihinkään työn ääreen pääsee!?Huomenna olisi lakattava olemasta se human being ja aloitettava doing;) Blogien lukeminen on siis todellakin vaarallista, mutta voin vakuuttaa, että nyt kiemurtelen koukussasi hamaan loppuun asti :D Aila
Avasin koneeni Robertsin suklaakahvin ja Hesarin jälkeen ja mikä Ihana Elämän Pelastusrengas löytyikään kommenteista: Aila!
Tarvitsin häntä juuri tänään, sillä takana on rankka viikko tekniikan helvetissä ja eikun pahenee vain:
Viimeisen laskuriluvun on nähnyt Lumimies ulkomaan työmatkalla 31.8. illalla, kun hän näytti blogiani itävaltalaiselle liiketuttavalleen. Tämä tapahtui juuri nyt, kun 150 000 kävijän määrä oli lujaa lähestymässä ja minähän olin jopa kysynyt teiltä, pidetäänkö arvonta silloin vai sitten, kun valitaan vuoden kauneimmat kirjan kannet. Onneksi te halusitte kirjankansiarvonnan ja toinen arvonta on sitten kun blogini täyttää ystävänpäivänä 14.2.2011 kaksi vuotta. Siis, klikkasin http://www.web-counters.org/ ja sieltä ilmoitettiin, että: Koska uusimme kokonaan sivumme, kaikki laskurit poistettiin. Ole hyvä, ja tee laskurisi uudelleen. Se on helppoa. (Ei muuten ole!)
Miksi laskuri on niin tärkeä? Siksi, että kustantajani ovat siitä kiinnostuneita. Minäkin olisin, jos olisin kustantaja;-) Toisekseen, ehkä se on tärkeä myös teille, sillä pidän mielelläni arvontoja, kun tulee tasalukuja täyteen!
Tänään, muutamien puutarhan syystöiden jälkeen ja syötyään jättiannoksen ihanaa kantarellimuhennostani sekä saatuaan vähän levätä, Lumimies ryhtyy Suureen Koitokseen eli yrittää aloittaa minulle uuden laskurin, joka ei ole ihan niin yksinkertaista kuin luulisi. Nollasta en suostu aloittamaan, en! Olen painanut hulluna töitä, sillä elän vain lukeakseni ja kirjoittaakseni lukemastani teille ja niinpä viimeinen todellinen kävijämäärä pitää saada jotenkin esille, muutenhan todellisuus vääristyisi. Ja sekään luku ei olisi todellisuutta, sillä laskuri otettiin käyttöön vasta 11.4.2009.
Leena Lumi ei ole olemassa ilman lukijoitaan ja olen aivan hulluna teihin kaikkiin! Ja te tiedätte sen;-) Kaikin tavoin yritän teitä myös huomioida. Ehkä ääripäätä huomioinnissa edusti se, että kun Lumimies täytti pyöreitä ja juhlapuhe oli minun: Julkaisin puheeni teille puoli tuntia ennen kuin päivänsankari ja vieraamme sen kuulivat. Ihan päivän käytäntöä ovat kirjavalintani, joissa otan lukuun myös kirjoja, jotka eivät olisi ihan ominta minua. Olen jopa tehnyt käsityökirjan! No, rakastan kyllä villalankoja, mutta…Selviän tästäkin tekniikan katastrofista kiitos teidän ja etenkin tänään, kiitos Ailan, joka ilmestyi blogiini kuin Taikakeiju. Aila on sadas vakilukijani ja nyt tunnen, miten hänen taikapölynsä saa minut unohtamaan tekniikan käsittämättömät ja epäoikeudenmukaiset kiemurat…Kiitos, Aila♥
Ihanan Ailan, jolla on todella hyvä maku koirarodun suhteen, löydätte täältä. Katsokaa myös hänen sisustus- ja puutarhakuviaan. Aivan herkullista!
Kiemurrellaan kaikki kirjallisuuden koukussa hamaan loppuun asti, sillä elämä ilman kirjoja olisi kuin…
♥:lla teidän
Leena Lumi
PS. Tarinan jatko on täysin kiinni Lumimiehestä. Mitenkähän saisin hänet tietokonepuuhiin ennen puutarhaa ja sunnuntaiherkkuja. Ian McEwan on todennut jotain eroottista viikonlopun kello 16 hetkistä kirjassaan Lauantai...mitä ihmettä se oikein olikaan...
I Will Survive (Put full screen on!)
lauantai 4. syyskuuta 2010
SYYSPÄIVÄ
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.
Pakota jo hedelmät, viimeisetkin kypsymään!
Niille vielä kaksi hellepäivää suo,
valmistumaan kiirehdi ja lämmössä luo
viimehetken makeus viiniin väkevään.
Ken nyt on vailla taloa, ei enää rakenna.
Ken nyt on yksin, pitkään olla saa,
hän valvoo, lukee, kirjeitänsä kirjoittaa
ja pitkin puistokatuja,
leijaillessa lehtien, rauhatta vaeltaa.
- Rainer Maria Rilke -
Tahto tahtojen (Like 2004, suomennos Eve Rehn)
PIENI KALASTAJA JA KEIJUSISKO
Kummipoika Karri odottaa suurta kalansaalista ja...
ONNEA KARRI!
Iloiset Syntymäpäiväonnittelut, Karri, 6 vee♥
toivottavat
Leena, Reima & Olga
kuva Venny Soldan-Brofelt: Pikku insinööri (Naiset taiteen rajoilla, Tammi 2010)
perjantai 3. syyskuuta 2010
torstai 2. syyskuuta 2010
AURINKO PUTOO PÄIJÄNTEESEEN JA MINÄ...
Rakkaat Lukijani♥
Elämme outoja aikoja. Sain edellispäivänä niin ison kuvalähetyksen ja se oli suoraan tekstisivulla, että koneeni jösähti sähköpostin puolelta. Ajankohta on mitä tuskaisin, sillä nyt on monta viritystä suuntaan, jos toiseenkin...Siis: Koneeni lähtee huomenna remonttiin ja minä en voi olla varma, milloin sen saan. Joten, arvoisat kaikki te, kenen kanssa nyt jäi eräitä asioita sopimatta, odottakaa, minä palaan. Ja te, Rakkaat Lukijani, minulla on nyt lähtien 14.2.2009, jolloin blogini aloitin, about 2 222 postausta, joten eiköhän luettavaa riitä;-), ja sitten on vielä Lumikarpalo...
On sienien aika, joten kirjoittakaa hakuun vaikka Sienionni, niin saatte monta mainiota sieniruokaohjetta. Ensi viikolla, uskokaa tai älkää, olemme jälleen puutarha-asioissa ja sitten muutakin on tietty luvassa. Tänään istutin Sir Winston Churchill -narsisseja ja lumikelloja. Ensi yöksi on luvattu -1 astetta!
Lumimies saapui viime yönä työmatkalta ja vielä yöllä yritimme saada konettani kuntoon, mutta kun ei. Nyt luovutamme ylen väsyneinä ja annamme ammattilaisten astua kehiin.
Yllä Merin ottama kuva, joka julkaistiin maakunta-aviisissa eilen. Siellä se tyttö nyt opettelee stadilaiseksi, asunto on merimaisemalla ja yliopisto tuo omaa kiintoisaa tarjontaansa. Nuoret olivat eilen huonekaluostoksilla ja aika tohkeissaan;-) En kerro mitä ostivat...
Ellei minusta kuulu, niin toivotan nyt Hyvää Viikonloppua ja Intohimoista Loppuelämää! Mikään ei ole niin tärkeää kuin intohimo, sanoi Tommy Tabermannkin. Olen täysin samaa mieltä. Tosi kamalaa, kun ei tiedä, milloin teistä kuulee...
♥:lla teidän
Leena Lumi
kuva Meri Nieminen
SUUTELE MINULLE SIIVET, EN MINÄ LENNÄ POIS, MINÄ VAIN...
Suutele minulle siivet, en minä lennä pois,
minä vain levitän ne
suojaksi sinun yllesi,
veitseksi kuoleman kurkulle.
Jos lähdenkin, en minä
kauan viivy, pian minä luoksesi
palaan, sirpin sinä minulta saat
jolla niittää,
vasaran jolla rakentaa, ja ruukkuusi
siemeniä ja multaa.
Ja jos en palaisikaan, kanssani olisit
maailman halki, siipieni alla kuin kevättuuli.
- Tommy Tabermann -
Tähtiä kämmenellä (Gummerus 2010)
LÄHIKUVASSA TOMMY TABERMANN
Luin viime yönä kirjan, joka oli pyörinyt siellä täällä pitkin kotiani. En pystynyt tarttumaan siihen. Kirjan kannessa on kuva Tommy Tabermannista. Hänet piti jättää rauhaan ja antaa vain hänen runojensa elää, lennättää meitä surusta pois. Miksi huorata surua? Miksi ei pyhittää hänen lähtönsä ja vain hiljaa lukea hänen runojaan? Miksi vielä tämäkin kirja, joka vain korostaa, miten paljon menetimme? Siksi!
Tiedän monen ajattelevan minun olevan jäävi sanomaan mitään Juha Nummisen kirjasta Lähikuvassa Tommy Tabermann (Otava 2010), mutta jäävätyksi minä en suostu! Onneksi tämä on oma blogini ja saan kirjoittaa Tommysta vaikka kilometrin, mutta kun suru lyö naurunkin lävitse ja Tommy ei ollut Surun Ruhtinas.
Kokeneen kirjailijan ja toimittajan Juha Nummisen kirja Lähikuvassa Tommy Tabermann on niin estotonta ja sujuvaa kerrontaa Tommysta, että Tommy itse olisi nauranut vedet silmissä kirjaa lukiessaan. Nimenomaan nauranut, sillä kirja on etupäässä hauska! Mitä se muuta voisi olla, sillä mehän puhutaan Nyt Uutisvuodon Tommy Tabermannista, hänestä, joka ei koskaan jäänyt sanatta ja joka osasi itse nauraa niin kuin ei kukaan muu. Nummisen kirja on kuitenkin äärettömän rehellinen ja paljastaa meille Ihminen Tommy Tabermannin, joka oli aina ystävällinen kaikille, ei koskaan huonolla tuulella. Kirja kertoo runoilijasta, jolla oli iso, mutta nöyrä ego, mikä on yksi huippuluovan ihmisen tuntomerkeistä. Se uskomaton charmi, mikä Tommysta välittyi oli älyä, huumorintajua ja lämpöä potenssiin kaikki maailman tähdet!
Minun äitini tietää kaiken pakkoluovutetusta Karjalasta ja etenkin kotipitäjästään Valkjärvestä, mutta eilen minä tiesinkin yhden asian häntä enemmän. Kysyin kuka oli Valkjärven ensimmäinen kirkkoherra? Äiti oli kerrankin hiljaa. Ei kuulunut mitään selostusta. Minä päästin hänet pinteestä ja kerroin, että Valkjärven ensimmäinen kirkkoherra oli Thomas Georgii Taberman, joka on ensimmäinen sukututkimuksella selvitetty Taberman. Eli näinkin ristesivät polkumme, mutta paljon enempi muussa, sillä Juha Nummisen kirjassa on luku Salaperäinen Dorian, hyvin kiinnostava luku, johon kiinnittäkää huomiota kirjaa lukiessanne. Siinä on kuitenkin eräs erityinen kohta, jonka minäkin alleviivaan, se outo yhteys, jonka intuitiivisena ihmisenä heti aavistin Tommysta:
Runoilija tunnustaa, ettei todellisuus kiinnosta häntä. Todellisuus, jota suuresti ylistetään ja nimitetään kaiken mitaksi, on hänelle vain mitätön varjo. Harhaa. Mikään ei ole niin epätodellista kuin todellisuus. Se ei ole koskaan antanut hänelle sellaista, jota kutsutaan todelliseksi.
Ja sitten samaisessa luvussa Numminen sen sanoo:
Tommyssa olisi ollut aineksia suosituksi papiksi mihin uskontokuntaan tahansa. Joskus hän jopa luonnehtii – eikä suinkaan vahingossa – innokkaimpia lukijoitaan seurakunnakseen.
Näin minäkin sen koin! Ja olin jo ehdottomasti valmis seuraamaan Runon Ruhtinasta olisipa hänen seurakuntansa ollut mikä vaan, mutta luultavasti Rakkauden ja Runon Ylistys se olisi ollut.
Juha Nummisen kirja on käsittämättömän kattava. Siinä on paljon Tommyn lapsuudesta, nuoruudesta, ajatuksista ja jopa Tommyn tarkoin varjellusta yksityiselämästä. Aineisto on niin laaja ja minua kiinnostava, että olen runsaudenpulassa miettiessäni, mitä täältä poimisin teille…Kirja kattaa myös Tommyn vuodet Aamun peilistä, mistä tuleekin kirjan hervottomimmat naurut, sillä viitenä päivänä viikossa pitää Yleisradiossa olla paikalla aamulla kello 5 ja kello kahdeksan mikrofonit aukeavat, jolloin koko Suomi kuulee ’jengin' Tommy Tabermann, Seppo Hyrkäs, Raija Massala ja Hilppa Kimpanpää työn tulokset. Ja tämä porukka osasi pitää hauskaa, sillä poikkeuksellisen työajan päätyttyä lähdettiin seuraavaa työpäivää pohjustamaan Kellarikrouviin ja sieltä taas uusiin kohteisiin. Suomen Yleisradio oli jäyhä ja jäykkä, joten kansa sai kuulla aivan jotain uutta, kun Ihana Ääni sanoo: ”Kello on suloiset viisi minuuttia yli seitsemän…” Ja yhtenä aamuna sitten studiossa ovat Raija Massala ja Tommy Tabermann. Massalalla on yllään sininen kesämekko ja sandaalit:
Studion ovi aukeaa. Sisään astuu äänettömin askelin ulkomaanosaston toimittaja Seppo Hyrkäs. Seppo Hyrkäs kyykistyy. Laskeutuu polvilleen Raija Massalan jalkojen juureen. Siellä punakyntiset varpaat kurkistelevat sandaaleista kuin pienet somat possut. Seppo Hyrkäs avaa suunsa ja työntää törkypuheista känsäisen kielensä ulos. Raija Massala lukee parille miljoonalle suomalaiselle, että 'uudeksi puheenjohtajaksi…' ja tuntee varpaittensa kostuvan himokkaista lipaisuista. Hän painaa yskänappia ja kouristuu hysteeriseen hihitykseen. Pari miljoonaa radiokuuntelijaa kuulee pelkkää huminaa. Raija Massala puree vuorotellen huuliaan ja kieltään. Seppo Hyrkäs nuolee kuin viimeistä päivää. Naurunkyyneleet valuvat Raija Massalan poskilla. Uutisliuskan teksti sumenee silmissä. Tommy vääntelehtii paikallaan äänettömän naurupuuskan kourissa….Radiokuuntelijat näpelöivät nappuloita.
Tilannekomiikka oli Aamun peilin porukalla hallussa, mutta sekin oli osa ominta Tommya, mikä myöhemmin näkyi suositussa tv-ohjelmassa Uutisvuoto.
Suurin ihmetyksen aihe kautta Nummisen kirjan on, miten Tommy Tabermann pystyi kaiken työnsä ohella kirjoittamaan 40 vuodessa noin 80 kirjaa. Hän kuitenkin teki sen ja hänen kirjojaan myydään enemmän kuin kenenkään toisen suomalaisen runoilijan Eino Leinon jälkeen. Tommyn myydyin teos on hänen neljäntensä eli Tähtiä kämmenellä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1974. Kymmenes painos ilmestyi Gummeruksen kustantamana tänä vuonna.
Tommy oli yleisön rakastama, mutta alati kriitikoiden hampaissa. Erityisesti Helsingin Sanomien Pekka Tarkka teloittaa Tommy Tabermannin romaanin Jumalatar palstallaan 23. syyskuuta 1979. Koko teilausarvostelu on luettavissa Nummisen kirjassa. Tommy vastaa siihen myöhemmin aseella, jonka hän parhaiten hallitsee eli runolla. Runo Terroristi ilmestyy vuonna 1980 kokoelmassa Intohimon panttivanki.
Yhdessä asiassa annan moitetta Juha Nummiselle. Ei ollut mitään aihetta puolustella Tommya Tarkan kovan kritiikin alla vertailemalla Tabermannia Reino Helismaahan, Toivo Kärkeen, Esa Pakariseen ja muihin rillumareiviihteen edustajiin. Suuri yleisö, joka rakasti ja rakastaa Tabermannin tuotantoa ei takuulla samaistu, eikä ole sama kuin jonkun Pakarisen ihailijat. Samaa on vain kriitikoiden tuomio, mutta ei yleisö! Ja kriitikoiden tuomioihin oli syvemmät syyt, kuten toimittaja Numminenkin monessa luvussa tuo esille. Tabermann oli niin erilainen, valovoimainen, esillä ja energinen, että jo se herätti ns. perusmiehessä alitajuista kaunaa ja kateutta. Kaikkihan sen tietävät: Runoilijat saavat kaikki naiset ja etenkin parhaat naiset! Jo Tommysta säteilevä androgyynisyys riitti nostattamaan perusjuntin verenpainetta. Ja heille haluankin sanoa: Tommy oli Suomessa raikkain tuulahdus kautta aikain. Toista Tommya ei ole, eikä tule. Olemme paljosta paitsi, vaan hänen runonsa jatkavat siitä, mihin Tommy jäi.
Suosittelen Juha Nummisen kirjaa Lähikuvassa Tommy Tabermann kaikille!!!
Henkistä lähetyssaarnaaja-asentoa ikävämpää ei maan päällä ole. Siihen asentoon älä kuole!
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Aili.
ROAD MAP
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
- Tommy Tabermann -
kuva Pekka Mäkinen
RAKKAUDELLA TOMMY♥
Kiharapäinen kerubirunoilijamme on poissa. Hänen paikkaansa ei täytä kukaan. Hän oli ainutlaatuinen. Joskus saan tilaisuuden kirjallisen blogini takia tavata myöskin kirjailijoita, mutta Tommyn tapasin jo ennen kuin aloitin tämän kirjoista kirjoittamisen.
Ensimmäinen tapaaminen oli hieman erikoinen, sillä eräs ystäväni pyysi minut ’lennossa’ lähtemään hänen kanssaan kuuntelemaan Tommya Jyväskylän Seurakuntatalolle. Siinä sitten istuimme hyvin edessä ja olin ottanut mukaani Tabermannin Veren sokerin saadakseni siihen runoilijan signeerauksen. Hänen puheensa oli valloittava, heti mukaansa tempaava ja tietty rohkeakin, ainakin ympäristön huomioon ottaen, mutta sali oli aivan lumoissa pappia myöten. Tilaisuuden jälkeen Tommy kirjoitti Veren sokerini ensilehdelle: Leenalle Rakkaudella/ Rakasta yli varojesi/ Tommy. Mitenkään en aio olla tätä kehotusta noudattamatta.
Tommy Tabermannin Veren sokerista (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map antaa minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Kiitos Tommy♥
Sitten seuraava kohtaaminen olikin puhelimessa, sillä eräs lukija oli hieman leikkinyt Tommyn yhden runon kanssa eli kirjoitellut rivien väleihin ja minusta tulos oli loistava. Soitin Tommylle ja kysyin, että saanko julkaista uuden muunnelman blogissani. Vastaus oli sydämellinen: Leena, leikkiminen on hauskaa. Totta kai saat!
Sitten oli muutamia puhelinsoittoja kirjojen tiimoilta ja vihdoin Jyväskylän kirjamessut:
Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…
En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)
Tommy oli todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja tavattoman hyvin hän tunsi naisen sielunelämän. Hän oli myös niitä harvoja ja ehkä jopa ainoa mies, jota olen jaksanut kuunnella ikävystymättä. Hän oli tyköottava, välitön ja juuriltaan toisen vanhempansa puolelta karjalainen kuten minäkin, joten heti tuntui välittömältä. Parhaatkin juhlat päättyvät kuitenkin joskus. Uskoin, että Tommy paranee. Tunsin niin. Puhuin siitäkin hänen kanssaan puhelimessa. Minusta ja varmaan koko Suomen kansasta tuntuu, että Tommyn lähtö oli liian varhainen. Me suremme kaikki. Jokainen omalla tavallamme. Perheen suru on suurin ja likeisin, mutta toisaalta Tommy Tabermann oli meidän kaikkien Suuri Runoilija, joten surkaamme, itkekäämme ja muistelkaamme. Meidän Runoilijamme oli kuitenkin hyvin elämännälkäinen , innostava ja innostunut, joten ei hän halua meistä surun mustia naakkoja, vaan hän haluaa meidän saattavan hänet matkaan ruusun terälehtiä sirotellen ja häntä ilolla muistellen. Ja Tommyn runot ja kirjat jatkavat elämäänsä. Lisäksi saamme Juha Nummisen, kokeneen toimittajan kirjan Lähikuvassa Tommy Tabermann, jossa Numminen sukeltaa syvälle kansan rakastaman Runon Ruhtinaan sisimpään, elämään ja kohtaloon.
Tommy, me saatamme sinua eläen todeksi rakkauden missiotasi, jota väsymättä ja iloisena jaksoit julistaa. Myös villihanhet nousevat lentoon kanssasi ja näetkö, kuinka ilma väreilee outoa tuoksua ja ruusut varistelevat kukintojaan sinun kulkea…
Hämärtää hellästi/ eikä pimeys kykene olemaan/ suurempi kuin hellyys.
Muuratsalon saarella heinäkuun 3. päivänä 2010
♥:lla ja kaivaten Leena Lumi
kuva Otava
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
SYYSKUU!
Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.
Tämä ei ole vain huulten hymyä,
sillä tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?
Hymyni saa poskipääni hehkumaan,
lanteeni keinumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi.
Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa, hellyyden matematiikkaa.
Syyskuu!
- Leena Lumi -
tiistai 31. elokuuta 2010
ELINIKÄODOTTEENI ON 99,9 VUOTTA, MUTTA...
Elinikäodotteeni on 99.9 vuotta, mutta minä en elä niin pitkälle, sillä tekniikka ja sen ongelmat tappavat minut paljon, paljon ennen sitä. Sähköpostini on jumiutunut/lakossa/hajonnut tms. ja nyt paitsi, että kukaan ei voi meilata minulle, enkä minä kenellekään, myöskään kommentit eivät tule läpi tai sitten tulevat...en tiedä. Apua ongelmaan voidaan odottaa ehkä runsaan vuorokauden päästä...Pyydän teiltä kärsivällisyyttä, sillä minä en tunne nyt mitään semmoista, vaan KRHK!!!
Kommentoikaa silti ahkerasti, sillä saan sitten runsaasti postia, kun tämä katastrofi selviää;-) Minä alan nyt levitoida itseäni muualle, johonkin pois...
teidän
Leena Lumi
kuva Ramón Casa y Carbo/ Frauen, die lesen, sind gefährlich
KALEVI RAHIKAISEN KOOTUT RUNOT YKSIIN KANSIIN
Itse metsäni pohjoinen on teos, joka sisältää runoilija Kalevi Rahikaisen (1927-1992) kootut teokset. Kirja sisältää myös aiemmin julkaisematonta materiaalia, kirjailijan maalauksia sekä toimittajien tekstiä tästä voimallisesta näkijästä. Kirjan ovat toimittaneet kirjallisuudentutkija Immo Pekkarinen ja kirjailija Klaus Rahikainen. Kirjan kansi on Arttu Rahikaisen suunnittelema.
Jämsänkoskella Keski-Suomessa syntynyt Rahikainen opiskeli ja vaikutti 1950-luvulta saakka pääkaupunkiseudulla ja toimi myös Länsiväylä-lehden avustajana 1970-1980-luvuilla. Rahikainen oli Espoon kirjailijoiden jäsen. Hänen tuotantoaan on esimerkiksi Espoo Blues-runo, jota on esitetty monissa yhteyksissä.
Julkistamistilaisuudessa Pekkarinen ja Klaus Rahikainen pohtivat Kalevi Rahikaisen merkitystä kirjailijana, isänä, ihmisenä ja näkijänä. Lisäksi esillä on pieni näyttely Kalevi Rahikaisen maalauksista. Ne kuvittavat myös julkaistavaa teosta.
Tilaisuudessa lausuntataiteilija Marjatta Oikawa tulkitsee sikermän Kalevi Rahikaisen runoja. Esitystä säestää improvisoiden sellotaiteilija Juho Laitinen.
Itse metsäni pohjoinen - omaäänisen runoilija Kalevi Rahikaisen koottujen teosten julkistamistilaisuus Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7, Helsinki) 16.9. klo 18. Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle.
(Teoksesta Paikka maassa vuodelta 1969)
ON THE LONG MELANCHOLY DAYS...
On the long melancholy days
you look up sitting on the threshold of your cabin,
- this I know, and you wonder, my son.
It's nobody's fault,
that the landscape is melancholy,
that your heart carries grief,
it's nobody's fault,
that you have to exhaust yourself in waters,
that I've rowed about:
I give you a present, my son
I give you the earth that's left after me
and that will cover me
I give you all my thoughts and a house,
and all this you have to carry in pain:
I give you even more
I give you all that you want
and it's nobody's fault,
that you choose that
which is worthless
and guard that
which you have to give up in pain
My son, choose something else
than what I give to you
choose right amongst the trash
that's left: build up a fire and go, my son.
Alakuloisina pitkinä päivinä
katselet ylös majasi kynnyspuulla istuen,
— tämän tiedän, ja kyselet, poikani.
Ei ole kenenkään syy,
että maisemassa on hiljaista,
että sinun sydämesi surua kantaa,
ei ole kenenkään syy,
että sinun on näännyttävä vesiin,
joita olen soutanut:
minä annan sinulle lahjan, poikani
Annan sinulle maan, joka minulta jää
ja minut peittää
Annan sinulle ajatukseni ja talon,
ja kaikki tämä sinun on
kipua tuntien kannettava:
annan sinulle enemmänkin
mitä sinä vain haluat
eikä ole kenenkään syy,
että sinä valitset sen,
joka arvotonta on,
ja vartioit sitä,
josta on kivulla luovuttava
Poikani, valitse jotain muuta
kuin mitä minä sinulle annan
Valitse oikein tämän rihkaman joukosta,
joka jää: sytytä rovio ja mene, poikani
- Kalevi Rahikainen -
käännös englanniksi Klaus Rahikainen
maanantai 30. elokuuta 2010
Tess Gerritsen: Jääkylmä
Jääkylmä fakta on, että Tess Gerritsenin Jääkylmä (Ice Cold, Otava 2010, suomennos Ilkka Rekiaro) on Gerritsenin paras teos – tähän asti! Tiedän, että monet lukijani otaksuvat minun nyt pudonneen arktiseen hurmiooni, sillä Jääkylmässä liikumme Wyomingin vuoristossa ja hyvin, hyvin runsaassa lumessa. Well…se on van osa totuutta eli minulta löytyy paljon, paljon painavampaa sanottavaa kuin ’lumi’ kertoessani teille Tessin Jääkylmästä.
Olen aina ollut kiinnostunut kulteista. Se kaikki alkoi Charles Mansonista, joka 1960-luvulla johti lahkoa, jota kutsuttiin Perheeksi. Perheellä oli omat salaiset sääntönsä ja omituisuutensa, kuten lahkoilla usein. Lopulta Perheessä tapahtui murhia ja yksi surmatuista oli elokuvaohjaaja Roman Polanskin raskaana oleva vaimo Sharon Tate.
Katselin vain muutama päivä sitten Oprahin ohjelmaa eräästä amerikkalaisesta lahkosta, joka ei ollut amissit, mutta olisi voinut olla. Oprahin vieraillessa yhteisössä oli sinne juuri tehty ratsia ja suojaan oli viety runsaasti alaikäisiä lapsia ja iso kasa syytteitä on odottamassa nyt lahkon miehiä. Se, mikä näissä kulteissa on rikoksellisinta, on ehdottomasti pedofiilia. Lahkon johtajat, aikuiset miehet, usein jo vanhat äijät, ylläpitävät sairasta järjestelmää vain saadakseen sakkolihaa. Nuoria miehiä lahkot eivät suvaitse, sillä mitä mahdollisuuksia vanhoilla ukoilla olisi nuoriin naisiin ellei nuorukaisia tavalla tai toisella kadotettaisi ja ellei pastellimekoissaan kulkevia alaikäisiä tyttöjä saataisi uskomaan, että jumalainen henki on määrännyt heidät lahkon vanhimpien miesten morsioiksi! Tess kertoo tarinaa lahkosta nimeltään Seura, Kadonneista pojista sekä:
He astuivat ovesta saliin.
Se oli korkea ja valaistu lukemattomilla kynttilöillä. Kiiltävillä puupenkeillä istui satoja yhteisön jäseniä. Käytävän toisella puolella istuivat naiset ja tytöt pastellisävyisten mekkojen meressä. Toisella puolella istuivat miehet ja pojat valkoisissa paidoissa ja mustissa housuissa. Kaksitoista poliisia seisoi salin perällä, missä he katselivat vaivautuneina ympärilleen, tietämättä miten toimia paikassa, joka oli selvästikin pyhäkkö.
Cathyn katse karaistui teräkseksi. ”Saada sakkolihaa. Siitä Seurassa on viime kädessä kyse, rikosetsivä Rizzoli. Nuorten tyttöjen omistamisesta, hallitsemisesta ja nussimisesta.”
”Naiset ovat kuuliaisia robotteja. Miesten uskollisuus palkitaan antamalla heillekin nuoria morsiamia. Heitä sanotaan hengellisiksi morsiamiksi, jotta miehiä ei voida asettaa syytteeseen moniavioisuudesta. Miehet saavat ottaa niin monta vaimoa kuin haluavat ja kaikki on raamatullisesti hyväksyttyä.”
Jane naurahti pöyristyksestä. Niinkö? Missä Raamatussa?”
”Vanhassa testamentissa. Ajattele Abrahamia, Jaakobia, Daavidia ja Salomoa. Raamatun vanhoja patriarkkoja, joilla oli paljon vaimoja ja jalkavaimoja.”
Tess Gerritsenin Jääkylmä kulkee tuttumme, kuolinsyyntutkija Maura Islesin matkassa lääkärien konferenssiin lumiseen Wyomingiin. Maura on henkisesti hyvin uupunut, sillä hän on syvästi rakastunut katoliseen pappiin Daniel Brophyyn ja saa vastarakkautta sen kaikissa muodoissa, mutta tunnelmat ovat rankat, sillä Daniel tuntee syyllisyyttä ja Maura elää jatkuvassa tuskaisessa epävarmuudessa. Wyomingin konferenssi on hänelle suorastaan tervetullut pysähdys, sillä hän toivoo jopa ehtivänsä näkemään paitsi paljon lunta ja vuoria, myös vapaana vaeltavia vapiteja, biisoneita ja jopa susia. Hän saa sen kaiken ja paljon enemmänkin, sillä tapahtuu kohtalokas tapaaminen opiskeluaikaisen Dougin kassa ja Kuolleiden kuningatar päättää nousta Dougin autoon ja jatkaa lomaa vuorilla iloisen seurueen kanssa….Ja eihän mitään hätää, sillä navigaattorit toimivat ja luminen autuus on kuin lupaus uudesta ja selkeämmästä tulevaisuudesta. Niin kuitenkin tapahtuu ja tulee todistetuksi, että navigaattorit eivät tunne vuodenaikoja, sillä Dougin auton laite ohjaa heidät ns. kesätielle, joka aurataan seuraavan kerran vasta keväällä ja lunta sataa koko ajan lisää. Sataa lomalunta, puuterilunta, valkeaa vaaraa ja Taivasten valtakuntaa, outoja jälkiä lumessa…
Jääkylmä on äärettömän älykäs, monivivahteinen ja täydellinen kirja. Se käsittelee paitsi kultteja, tuo myös taiten esille Yhdysvaltojen syrjäseutujen omat, ikiaikaiset lait, jotka eivät ole maan lakeja, vaan pienen yhteisön normeja, mutta siltikin kuin jäähän hakattuja. Tess on kastanut kynänsä tätä kirjaa kirjoittaessaan sekä veriseen lumeen, mutta selvästi myös raapinut kirskuttaen kynän terällä jäätä, sillä pitihän hänen saada itsensä selviämään tilanteesta, jossa hän oli kuollut vaikka ei ollutkaan ja sitten oli Rotta…uskollinen Rotta, joka oli valmis antamaan henkensä hänen puolestaan…hän oli Rotalle velkaa enemmän kuin pelastuksen, hän oli velkaa lunta kylmemmän tarinan ja siksi Jääkylmä.
Jätämme rikoskomisario Jane Rizzolin istumaan kirkkoon sen jälkeen, kun hänen hyvän ystävänsä Maura Islesin arkku on kulkenut ohi. Jätämme kynän kirskuttamaan tarinaa jäähän ja olemme jäätuuli, joka puhaltaa ylitse Coloradon, Arizonan, Utahin, Idahon ja Wyomingin. Näemme kaukana pienen otuksen jolkuttavan lumessa…koiran nimeltään Karhu. Katsomme Karhua lentokoneen ikkunasta, kunnes pyrylumi peittää näkyvyyden, kyyneleet sumentavat kaiken…
Jäähän on hakattu: Jääkylmä on syväjäädytetyn varmasti vuoden paras jännityskirja!
Ice Cold
*****
Tämän kirjat ovat lisäkseni lukeneet ainakin Margit Kuutar Anki ja Susa
TESS GERRITSEN
Tess Gerritsen, s. 1953, on amerikankiinalainen jännityskirjailija. Gerritsen on ammatiltaan sisätautilääkäri. Äidiksi tultuaan Tess jätti lääkärin työt ja siirtyi kirjoittamaan trillereitä. Eikä turhaan, sillä Gerritsen on kivunnut jännityskirjailijoiden aateliin! Hänen kirjojaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja niitä on myyty yli 15 miljoonaa kappaletta!
Teokset:
Harvest 1996 (suom. Lapsen sydän, 1996)
Life Support 1997 (suom. Elämän lähde, 1998)
Bloodstream 1998 (suom. Henkeen ja vereen 2000)
Gravity 1999 (suom. Painoton tila, 2001)
The Surgeon 2001 (suom. Taidonnäyte, 2003)
The Apprentice 2002 (suom. Taidonnäyte, 2003)
The Sinner 2003 (suom. Synnintekijä, 2004)
Body Double 2004 (suom. Kaksoisolento, 2005)
Vanish 2005 (suom. Katoaminen, 2006)
The Mephisto Club 2006 (suom. Mefisto-klubi, 2007)
The Bone Garden 2007 (suom. Luutarha, 2008)
The Keepsake 2008 (suom. Voitonmerkki, 2009)
Tess Gerritsen työskentelee vapaana kirjailijana ja asuu Mainessa lääkärityöstään eläkkeelle jääneen miehensä Jacobin kanssa.
Nyt, luettuani Tessin uusimman teoksen Jääkylmä (Ice Cold, Otava 2010) liikumme heikoilla jäillä, sillä olen aikojen aamussa tehnyt parhaan ystäväni kanssa sopimuksen siitä, kuka mitäkin jännityskirjailijaa kerää. Tämä sopimus menee niin, että kumpikin ostaa aina oman kappaleen Patricia Cornwellin Kay Scarpetta-sarjasta, mutta kaikki muut trillerit jakautuvat sovitun kirjailijajaon mukaan. Kuinka hänellä voikaan olla nyt muka oikeus Gerritseniin! Tässä on tapahtunut joku suuri erehdys, jota kävimme eilen Viherlandian kahvilassa setvimässä. Pääsimme jo puolisopuun, jolloin hän keräisikin tästä alkaen Anne Holtin kirjoja ja minä Gerritseniä, mutta siinä on vielä yksi iso kysymysmerkki, jota pohdimme parin viikon päästä suppilovahverokeiton äärellä maailman parhaassa ravintolassa. Ei sitä ikinä uskoisi, mitä kahden kunniallisen ja täyspäisen naisen kirjoissa kulkevan naisen elämässä voi tapahtua. Ja mehän olemme ne, jotka vaellamme jouluöisin hautausmaiden kynttilämeressä ja sen jälkeen käperrymme lukemaan kumpikin omaa Kay Scarpettaamme: Oi Jouluyö!
Nyt sitä joku ihmettelee, että miksi minä nyt sitä Gerritseniä niin omaan kirjastooni kaikkien näiden vuosien jälkeen himoitsen…Vastaus: Lue arvosteluni Jääkylmästä!
Enemmän Tess Gerritsenistä löydät täältä
sunnuntai 29. elokuuta 2010
RAKASTAN SYKSYÄ, KOSKA...
Rakastan syksyä koska Herra Närhi saapuu taas luokseni vietettyään suven raakkumassa metsän siimeksessä. Hän on sallinut minun jo tutustua myös Rouva Närheen, joten olen ihan otettu.
Rakastan syksyä, koska silloin saan kaivaa esiin kaikki herkulliset villalangat ja kutoa tai olla kutomatta pitkiä kaulaliinoja tai virkata yhdelle ihanalle issikalle talviloimen.
Rakastan syksyä, koska silloin saan hyvästellä Viimeisen Ruusun rakkaimmalla suvimusiikillani:
Summer Wine (Put full screen on!)
kuvat omat paitsi kutova Kiss netti ja linnut Pekka Mäkinen
perjantai 27. elokuuta 2010
KERRO VAIKUTTAVIN SUOMALAINEN TYTTÖKIRJAKLASSIKKO...
Kerro vaikuttavin suomalainen tyttökirjaklassikkosi Saran blogissa ja varaudu kertomaan myös 'miksi'. Palkintona on tyttökirjaklassikkopaketteja, joten kannattaa osallistua täällä
Huomaa muutenkin Saran blogi, josta minä löysin mm. Sinisen linnan, Jean Rhysin ja monta, monta muuta. Herttainen blogi ja aiheeseen syvällisesti paneutuva bloggaaja, jolla sydän aiheessa täysillä mukana!
Tilasin muuten juuri Seljan Tuli ja Lumi, koska se minulta puuttui. Jotenkin tuo nimi herätti minut...Tuli ja Lumi.
HELI SLUNGALLE HOPEAA
Runopuulaakin eli lavarunouden suomenmestaruuskilpailun finaali käytiin 26.8.
Kahdeksan finalistia kisasi Helsingin juhlaviikoilla loppukilpailussa, joka kuultiin suorana Radio Suomessa. Kilpailussa kuullut runot olivat esittäjiensä omia.
Finalistit valikoituivat eri puolilla Suomea kesän mittaan pidetyissä karsinnoissa.
Lavarunoilijoiden aluekilpa ratkesi Oulussa runoilijan ja kolumnistin, kiiminkiläisen Heli Slungan eduksi. Runoilija ja kolumnisti Heli Slungan koskettavat, Tervola-aiheiset runot yhdessä vaikuttavan lavaesiintymisen kanssa toivat aluekilpailun voiton. Loppukilpailussa Slunga nousi hopeasijalle.
Runopuulaakin 2010 voitti käsikirjoittaja Jukka Kervinen Kuopiosta.
Kiiminkiläistyneen Heli Slungan kotipaikkakuntaa kuvaavia Tervola-runoja löytyy hänen esikoiskokoelmastaan Jumala ei soita enää tänne (Minerva 2008). Toisen runokokoelmansa Varjomadonna Slunga julkaisi 2009
Heli Slungan runot ovat 'hot'! Odotan kovasti häneltä uutta kokoelmaa.
PYSÄHDY - OLET JO PERILLÄ
Olen ammatiltani terapeutti, kirjailija, mentori ja luennoitsija. Olen jonkinlainen ammatti-ihmettelijä. Ihmettelen työkseni tätä ihmisenä olemista, miksi toimimme niin ja tunnemme näin. Yksi uteliaisuuteni kohde on luonnollisesti minä itse.
Näin esittelee itsensä Tommy Hellsten kirjassaan Pysähdy – Olet jo perillä (Minerva, 2009). Luin kirjan hyvin nopeasti, vaikka etsin koko ajan levollisuutta ja hitautta. Samaa levollisuutta on kirjassa etsimässä Tommy, joka on kokenut nuorena, että hän on olemassa vain suorittamisen ja menestymisen kautta, Tommy joka on ollut vakavasti työuupunut, Tommy, jonka isä oli alkoholisti ja äiti teki itsemurhan, Tommy, joka on itse käynyt terapiassa parisenkymmentä vuotta. Tommy, joka on oiva esimerkki siitä, että vain itse syviin vesiin hukkunut, pirstaleiksi särkynyt, on kykenevä auttamaan toista vajoamasta samaan pohjaimuun.
Tommyn pelastus oli Utön saarella asunut isoäiti Agnes, jonka ympärillä leijui aina vahva läsnä olon tunne. Kun hän perkasi kampeloita, hän perkasi kampeloita. Hän ei perannut kampeloita mahdollisimman nopeasti päästäkseen käsiksi verkkoihin, vaan hän perkasi kampeloita. Oli läsnä siinä hetkessä mikä oli. Hän ei tuntenut kiirettä. Kiirettä, joka on sitä, että on aina väärässä paikassa väärään aikaan.
Miksikö luin kirjan niin nopeasti? Siksi, että olen Levoton Tuhkimo, joka janoaa levollisuutta niin, että tämä kirjakin piti juoda nopeasti. Miksen voinut juoda sitä hitaasti! Oi, miksi en!
Nyt ainakin tiedän, että matka on pitkä ja vaivalloinen, mutta ehdottomasti kannattaa kiivetä vuorille ja siirtyä saarelta saarelle, se on pelastuksen kartta. Haluan mennä vuorille kuuntelemaan susia ja vain maata siellä tähtien suudeltavana. Haluan aina olla veden ympäröimä, sillä vielä ei ole sitä löydetty, kuka ei vedestä rauhoittuisi. Haluan myös katsella takkatulta, sillä tuleen katsominen hävittää aikeet, tarpeen olla tehokas ja saada jotakin aikaan. Tehokkuus haihtuu savuna ilmaan, sielu rauhoittuu ja on ihmeen hyvä vain olla. Tulessa on taikaa!
Nyt teidän on jo täytynyt hoksata, että Hellsten osaa kirjoittaa. Näistä asioista, mistä hän kirjassaan kertoo, voisi ajatella, että ne ovat itsestäänselvyyksiä, vaan kun ne eivät sitä ole! Tämä kirja on viimeinen varoituskello olla hukkaamatta omaa itseään markkinatorilla, sillä mitä muuta meidän vöyhkäämisemme on kuin markkinatorilla pellenä pelehtimistä ja ikuista menemistä, ettemme vain joutuisi kohtaamaan omaa itseämme, sitä minää, joka sisällämme asustaa. Tämä on inhaa tekstiä, mutta hei!, tämä on sitä mitä me kutsumme elämäksi:
Levollisuuden ja identiteetin puute kuuluvat yhteen. Ne selittävät toisiaan. Kun ihmiseltä puuttuu identiteetti, hän alkaa kuumeisesti etsiä sitä. Identiteettiä yritetään kyhätä lomamatkoilla, kesämökeillä, joissa on mikro, sähkösauna ja valtavan kokoinen terassi. Mökille, joka ei enää ole mökki vaan huvila, mennään citymaasturilla, jossa on niin paljon hevosvoimia, että sillä liikkuisi jo valtamerialus. Citymaasturilla ajetaan pontevasti oikeanmerkkiset aurinkolasit päässä. Ajettaessa vastataan, ei enää puhelimeen, vaan communikaattoriin, sovitaan seuraavasta golf-matkasta ja varataan liput näytelmään, joka on pakko katsoa, koska muuten ei pysy työpaikan intelligensseissä keskusteluissa mukana. Identiteettiä etsitään olan takaa, mutta turhaan, sillä se ei ole meidän ulkopuolellamme. Se on meidän sisäpuolellamme.
Käännä kasvosi itsesi puoleen
Tässä kirjassa on 12 rappua levollisuuteen, joista ensimmäisessä noustaan vuorelle ja viimeisessä suostutaan luotavaksi. On hirveän helppo huomata, että Tommy Hellsten tietää omakohtaisuuden kautta, mistä hän puhuu. Paikka, jossa ollaan paljon on Jurmon saari, josta olen blogissani tarjonnut teille Sandy Pimenoffin Iurima Ultima –teoksen. En ole vielä päässyt tälle Suomen kauimmaiselle saarelle, mutta toivoa on. Jurmossa Tommy käy sekä yksinään että vaimoineen. Jouluna on mukana myös tytär sulhasensa kanssa. Hellsten suorastaan kehottaa ihmisiä olemaan myös yksin. Minä sain luvusta Käännä kasvosi itsesi puoleen siunauksen viikon erakkoretriiteilleni, jotka ovat minulle suorastaan hengissä pysymisen ehto.
Kaikki eivät kuitenkaan uskalla olla kahden itsensä kanssa. Monilla on niin kiire, että he eivät mahdu omaan kalenteriinsa. Monet seisovat elämänsä oven takana koputtamassa päästäkseen sisälle. Arkemme on siis niin aikataulutettua ja ylivirikkeistettyä, ettemme mahdu enää omaan elämäämme! Mutta on myös heitä, jotka tarvitsevat humua ja kiirettä voidakseen olla kohtaamatta itseään. Ei haluta kohdata muistoja ja niihin liittyviä tunnejälkiä. Ne on suljettu visusti tuhannen salvan taakse.
Uskalla ulos rooleista
Ruotsalaisen ja suomalaisen palvelukulttuurin välillä on eroja. Kun Ruotsissa menee kunnan rakennustarkastajille hakemaan rakennuslupaa, virkamies yrittää selvittää, miten sen saisi. Suomessa tuntuu joskus siltä, että virkamies tekee kaikkensa, jotta asiasta tulisi mahdollisimman hankala. Näin hän tekee itseään tärkeäksi ja pönkittää asemaansa. Tapahtuman keskipisteessä ei olekaan asiakas vaan virkamies. Suomenkielisestä sanasta ”virkamies” puuttuukin sana palvelu, kuten se on ruotsinkielisessä tjänsteman-sanassa, palvelumies. Virkamies on ihmistä varten, eikä ihminen virkamiestä varten.
Lehmäksi laitumelle
Tommy Hellsten tiesi jo varoa suorittamista ja työuupumusta, mutta niin vain kävi, että hän taas kerran putosi täydelliseen uupumukseen. Sitä lähdettiin moottoripyörällä pakoon lomalle. Laitumella oli lehmiä, raukeita lehmiä märehtimässä ja olemassa omissa maailmoissaan. Yhtäkkiä uupunut terapeuttimme oli lehmille niin kateellinen, että halusi niiden joukkoon, halusi lehmäksi. Kaipasi joutilaisuutta vailla aikataulua enemmän kuin mitään muuta elämässään.
Hellstenin mukaan nykyajan ihminen on työnarkomaani, joka ei osaa olla tekemättä töitä. Hän mittaa arvonsa sillä mitä tekee. Työnarkomaani samastuu saavutuksiinsa ja rakentaa identiteettinsä niiden varaan. Hän on Human Doing.
Yhteistyössä väistämättömän kanssa
Tommya ja hänen vaimoaan odotti täydellinen ja kaivattu neljän viikon loma. He lähtivät ensin moottoripyörällä Etelä-Ruotsiin, mutta jo Kehä kolmosella alkoi sade. Se jatkui perille asti ja siitäkin eteenpäin. Myös pyörä hajosi. Piti olla mökissä, kun ulkopuolella alkoi tulvia. Viikkokausia mökissä ja sitten toisessa. Kotimatkalla poikkesivat syömään pizzat, jotka maistuivat oudoilta. Ruokamyrkytys, joka kesti 1,5 viikkoa! Sitä seurasi flunssa…, mutta jo aikoja sitten Hellstenit olivat alkaneet tehdä yhteistyötä väistämättömän kanssa, hankkineet mahtavan kasan kirjoja ja loikoilivat sängyssä huopien suojissa kerrankin vailla mitään kiirettä. Todellisuuden myötäily on viisautta!
Suostun luotavaksi
Olemisen kautta löydän luovuuteni, sen tiedän. Luovuus tarvitsee tilaa, väljyyttä, tyhjyyttä. Mitään uutta ei voi syntyä, ennen kuin syntyy tyhjä paikka, jonne se voi tulla. Tänä vuonna teen levollisuudesta päätavoitteeni. Tahdon sitä ja sitoudun siihen.
Minä myös, sillä olen jo aikaa sitten tajunnut, että tämä on kaikki niin pinnallista ja turhuuden turhuutta vain. Putoaako taivas, jos en tee mitään viikkoon? Irtoaako sinun pääsi, jos jäät kolmeksi päiväksi vatupassiin kuuntelemaan unelmiasi? Ellei opi tarttumaan hetkeen ei elä. Selviää vain hengissä.
Kampelat ovat perattavissa vain nyt!
torstai 26. elokuuta 2010
SEÑOR PEREGRINO
Enpä tiennyt, minkä kirjan sain luettavakseni, kun kauniin kannen takia valitsin Cecilia Samartinin Señor Peregrinon (Tarnished Beauty, Bazar 2010, suomennos Tiina Sjelvgren). Kirja on täynnä samaa meksikolaista taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon, mustan huumorin ja ihan puhtaan hulluuden sekoitusta, jonka olen aiemmin kohdannut elokuvassa Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Mainittu elokuvahan perustuu Laura Esquivelin romaaniin Pöytään ja vuoteeseen ja on paitsi hyvin viihdyttävä myös ikimuistoinen.
Señor Peregrinon ensimmäinen kosketus on kuin kevyt, viihdyttävä hipaisu vaikkakin tarinan keskiössä vaeltaa rumaa, koko elämää rajoittavaa syntymämerkkiä kantava Jamilet, nuori kaunis tyttö, joka pakenee rajan yli Yhdysvaltoihin päättäneenä löytää lääkärin joka poistaa hänen ’vammansa’. Ensimmäinen kosketus ei kuitenkaan kerro mitään lopputulemasta, sillä tämä aivan erilainen kirja vei minua meksikolaisella riemukkuudella, sulalla hulluudella, kun ajatellaan vaikkapa Carmenia, Jamiletin äidin siskoa, jonka luokse Jamilet asettuu asumaan. Pelkästään jo itsetietoisella, hyökkäävällä raivolla läskejään kantavan Carmenin takia tämä kirja olisi saatava nähdä filminä. Carmenin, jonka elämän keskiö on hintelä, tiukasti toisen kanssa aviossa oleva Louis ja siskontyttö vain hyödyllinen taloudenpitäjä, joka Carmenin vastusteluista huolimatta hakeutuu töihin läheiseen mielisairaalaan.
Tädin mustat hiukset sojottivat eri ilmansuuntiin ja katkennut kengänkorko teki kävelystä nilkuttavan. He keräsivät melkoisesti huomiota kulkiessaan kadulla, mutta Carmen ei tuntunut huomaavan mitään. Hän piti katseensa luotuna jalkakäytävään ja nojasi Jamiletiin kerran tai pari, kun toispuoleinen kulku muuttui huteraksi.
Jamilet tarttui tätinsä käsivarteen pysäyttääkseen tämän, ja Carmen alkoi nyyhkyttää hiljaa. ”Minulla on niin paskamainen olo”, hän sanoi kyynelten valuessa poskia pitkin suuhun. ”Ei, sekin on liian kaunis määritelmä…liian todellinen. Sen voi sentään nähdä, sitä voi koskettaa. Minä olen kuin pieru – iso ja hiljainen tappaja, haiseva kammotus.”
Ja hyvin erikoisen (onko Meksikossa mikään muuta kuin erikoista!) mielisairaalan viidennestä kerroksesta Jamilet saa hoitoonsa sairaalan hankalimman potilaan, señor Peregrinon, jolta kaikki hoitajat yleensä irtisanoutuvat kuukaudessa. Jamilet jää ja saa kuunnella señor Peregrinon tarinaa pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan, joka onkin niin kiinnostava, että koukuttaa sekä Jamiletin että lukijan. Matka on rankka, pölyinen, kiihottava ja ratkaiseva neljän nuoren elämälle. Kysymys on tietenkin elämää suuremmasta rakkaudesta, jonka kohde ei ole pyhä Jakob, vaan suloinen Rosa.
Cecilia Samartinin kirja on meksikolaisen kiihkeä, mutta se näyttää ihmisluonnon sisimmän. Tämän asian esille tuomisessa Samartinilla on vahvuutta, sillä hän toimii kirjailijan työnsä ohella psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä. Kirja tuntuukin vilisevän poikkeusyksilöitä, joista Jamilet, niskasta alareisiin rumentavaa syntymämerkkiä kantava nuori tyttö, tuntuu kirjan tervejärkisimmältä. Juuri Jamiletin kasvu- ja kehitystarina onkin tämän hyvin tiheän kirjan kuin rauhoittava ja kiinnipitävä sidos. Toiseudesta tulee Jamiletin vahvuus ja señor Peregrinon pyhiinvaellusmatka saavuttaa lopultakin vuosikymmenien jälkeen tarkoituksensa, mutta miten, sitä en saa kertoa, sillä lupasin señorille…
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni arvostelleet ainakin Kirppu, Peikkoneito, Amma, Ahmu ja Naakku.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
NEC TECUM POSSUM VIVERE NEC SINE TE
Kunpa voisikin elää vain taiteille ja kulttuurille ja jättää kaiken muun. Vita brevis, ars longa.
Kunpa voisin nyt sulkea tämän koneen ja avata sen vasta luettuani ja kirjoitettuani wordille elämykset ainakin kymmenestä kirjasta. Kuitenkin: Jokaista vetää hänen oma halunsa. Trahit sua quisque fortunae.
Kunpa...kuitenkin: Vade mecum/ kulje kanssani, sillä otium sine litteris mors et hominis vivi sepeltura/ vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta. Senhän piti olla niin, että elämä ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta. Vivere sine litteris mors et hominis vivi sepeltura....onko Seneca erehtynyt...
kuva Mark Nicholson/Country Home & Interiors
KATRI VALA
Katri Vala toimi kansakoulun- ja kotiopettajana, oikolukijana ja konelatojana. Hän oli kuuluisan Tulenkantajat –ryhmän nimimerkki ”Pecka”. Porvoo oli kulttuurisesti kiinnostava ja innostava kaupunki ja maailman palon uhatessa Katri vala oli 1930 –luvulla perustamassa myös vasemmistolaista kirjailija- ja taiteilijaryhmää Kiilaa. Hänen kirjallisessa tuotannossaan tältä ajalta tulevat voimakkaasti esiin pasifismi ja fasismin vastaisuus. Tässä kohtaa en voi olla mainitsematta, että samat teemat veivät monia lujaa '69--'72. Näistä aatteista en vieläkään löydä mitään moitittavaa! - pienin tarkennuksin.
Vala oli ehdottomasti aikaansa edellä, mutta myös ajalleen välttämätön. Mitä olisi maailmamme ellei silloin olisi kuultu esimerkiksi taiteilijoiden huutoa natsismia vastaan! Henkilökohtaisesti Vala sai kärsiä kapinallisen leimastaan, mutta tämähän on aina ollut barrikadeille uskaltautuvien kohtalona. Kukaan on kuitenkaan tuskin pystynyt vastustamaan hänen kiihkeitä ja rohkeita runojaan, joissa soi uskaliaan, eroottisen, intohimoisen naisen melodia. Katri ei ollut objekti, hän oli ehdoton subjekti!
Onneksi olen tajunnut ostaa eniten rakastamieni runoilijoiden kootut runot upeina, nahkaselkäisinä painoksina. Kuka kustantaja enää tekee kirjoja nahkaselkäisinä! Ja ainakaan runoilijoita… Katri Valan Kootut runot on WSOY:n ja vuodelta 1958! Vuodelta jolloin minä ehkä olin vasta pilke isäni silmissä...;-)
Monen aikalaisen tavoin Katri Vala sairastui tuberkuloosiin 1928, josta hän ei koskaan täysin parantunut. Tauti johtikin hänen varhaiseen kuolemaansa vain 42 -vuotiaana.
Katri Vala kuitenkin elää, sillä tuli, kuten hän, ei sammu koskaan! Olen jo aikaisemmin esitellyt teille hänen runojaan ja vastakin sen teen. Jos ilmaantuu toistoa, se johtuu vain siitä, että eräät hänen runoistaan ovat minulle hyvin, hyvin rakkaita. Toivon, että suotte Leena Lumille anteeksi, että tuon syyskesään runon Lumipisara. Ellette suo, en tiedä, miten elän kesät, jos todellakin muutan nimeni Leena Lumiksi, sillä lumen janoni on tyydyttämätön.
Jo Katri Valan koottujen runojen aloitus on kuin palava soihtu:
Ah, niitä säteileviä muistoja,
kun kesä alkoi tulla,
kun sinä, aurinko, nuorena ja ihastuneena
kimmahdit miltei yöllä esiin
ja sinkosit räiskyen ja säkenöiden
yli taivaan polttavan kaaresi,
kunnes vihdoin halkaisit sen
kahdeksi kaarevaksi, siniseksi rinnaksi,
jotka ruokkivat silmuja pursuavaa maata!
HURMION TYTTÄRET
Ja minä vastaan taakse vuosikymmenten: Kati, se on taivas ja helvetti! Ja se on sitä etenkin nyt, kun olen kaksi vuorokautta elänyt runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara ’ihon alla’. Olen tanssinut kiihottavaa shimmyä, polttanut Klubi 7:ää, katsonut Yrjö Jylhää syvälle tummiin silmiin, Olavi Paavolaisen kanssa olen kylpenyt alasti puutarhalammessa, olen kirjoittanut ’tulessa’, olen matkustanut Pariisiin kokemaan atmosfääriä, olen itämaisesti pukeutuneena tanssinut suitsukkeiden innoittamana haaremitanssia, olen pettänyt Tähtikeinun kirjoittajaa, olen kieltolaista viis nauttinut hurmaavaa madeiraa ja liian monta punssia, olen kirjoittanut ja saanut rakkauskirjeitä, olen kadehtinut ja ollut kadehdittu, sillä olen ollut sekä Kati (Katri Vala) kuin myös Keke (Elina Vaara), mutta ennen kaikkea olen saanut olla mukana Tulenkantajissa, suudella Waltarin kanssa ja elää ’20 –luku, jolle olisin kuulunut – oikeasti.
Ja kaikki tämä syy on Sadun! Tämä ihana nainen, Satu Koskimies on tehnyt minulle, teille, runon viemille, kirjan Hurmion tyttäret (Tammi, 2009), jonka jälkeen hukkuu hurmioon ja minulle tämä vain syventää runon virtaa, sillä nyt täytyy löytää lisää suomalaisten runoilijoiden koottuja runoja…
Tehän muistatte, että aloin jokin aika sitten esitellä teille Katri Valan runoja ja sitten tein esittelyn myös Katrista itsestään. Tämä oli kuin kohtalon sormi, kun Hurmion tyttäret saapuivat luokseni.
Kirja alkaa tyttöjen kiihkeästä nuoruudesta, joka on fantasiaa täynnä. Tällöin he ovat vielä Karin (Kati) ja Kerttu (Keke). Heti ensi sivuilta tajusin, että myös Satu Koskimies on ollut siellä, siinä nuoruuden ihmemaassa, jossa luettiin Välskärin kertomuksia ja sitten tehtiin näyttämöverhot vanhoista lakanoista ja näyteltiin Välskäri. Siellä olin minäkin, mutta rooliani en enää muista. Satu ehkä muistaa omansa…Me kirjoitimme päiväkirjaa, kuviteltiin henkilöitä, aloitettiin ruutuviholle monet romaanit, mutta ennen kaikkea me olimme päättäneet: meistä tulee kirjailijoita. Kun Elina Vaara (Keke) kirjoitti ylioppilaaksi, hänellä kävi tuuri, sillä aiheena oli runous! Sama tapahtui minulle! Ja molemmat saimme tietysti laudaturit ja varmaan Satu myös...
Satu Koskimies on kirjoittanut vahvan, eletyn tuntuisen romaanin runoilijoista Elina Vaara ja Katri Vala. Hän käytti metodia, jonka olen kohdannut ja josta olen erityisesti pitänyt Bo Carpelanin Axelissa ja Ernst Brunnerin Edithissä, eli kuvitellut tositietojen pohjalle maailman, joka on ollut mahdollista tapahtua. Hän on ollut siellä, sillä kuulen aivan selvästi minulle tutumman Katin äänen kautta koko kirjan! Satu itse kertoo:
”Tulenkantajien hurmioitunut aika, 1920-luku, innosti minua eläytymään hetkiin, tapahtumiin ja tunteisiin, joiden tiedän tai kuvittelen olevan ajan runouden kasvumaata. Kuuntelin Katrin ja Elinan ajatusääntä, kyselin, mistä lähteistä runo syntyi ja puhkesi kukkaan, ja minkälaista tuolloin oli olla runoilija – etenkin jos hän oli nainen. Kuvittelin kuulevani, mitä he vastasivat. Heidän ajatuspuheensa avasi uusia ovia runoilijattarien salakamareihin.”
Kirjaa eläessä kuulin kolmannenkin äänen ja se oli Satu Koskimiehen ääni. Mikä eläytymiskyky! Tätä ei synny ilman kirjoittajan omaa paloa ja hurmiota! Pidin kirjassa kaikesta, mutta tällaisetkin lauseet jäivät mieleeni: ”Hulluus antoi meille viisuminsa. Meitä ei pidätetty yhdelläkään raja-asemalla.” Ja: ”Onhan meillä runoilijan rohkeutemme. Mainio kultainen kulkulupa, kun tarkemmin mietin.”
Kirjan kansi ja painoasu tukevat menneen maailman henkeä. Romaanin lukuihin jaottelu tapahtuu vuosilukuina, mutta aina mukana on myös naisrunoilijoidemme kulloisetkin nimet ja mikä tärkeintä, aina myös aikakauden hurmio, kuten vaikkapa alkaa 1924 ja nuorten taiteilijattariemme nimet ovat nyt Kati ja Keke, niin tunnelmiin vie: ” Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä jok’ ainoon lemmittynsä askelen.”
Satu jatkaa: ”Katri Vala ja Elina Vaara kasvoivat lyyrikoiksi elämäniloiseksikin mainitun 20-luvun aikana. Kun 30-luku alkoi, Elina solmi jo toisen neljästä avioliitostaan, Katri ensimmäisen, ja ainoansa. Hurmion täyttämät unelmavuodet olivat ohitse. Edessä odottivat vielä aavistamattomina niin henkilökohtaisen elämän kuin Suomen ja Euroopan kohtalonvaiheet. Tulivat toiset ajat. Tuli talouslama. Tulivat sodat.
Mutta jäljelle jäivät runot.”
Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on täydellinen kirja! Vuoden 2009 paras kaunokirjallinen teos!
Ah!, nyt minun tuli niin outo olo ja tunnen, että onkin yö ja koristetupakka avaa kannaksella valkoisen teriönsä levittäen päihdyttävää tuoksuaan…laskeudun lammen veteen ja annan miljoonien tähtien suudella kuumaa alastomuuttani…olen hurmiossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)