keskiviikko 8. elokuuta 2012

Sisustuskirjat Leena Lumissa


Olen koonnut tähän juttuun, joka muuten on kolmastuhannes postaukseni, yli kolmen vuoden aikana tekemäni sisustuskirjat. Sisustuskirjojen tekemisessä on aivan omat juttunsa. Kun esittelee sisustus-, puutarha-, ruoka- tai taidekirjoja, olisi tärkeää saada lupa lisäkuviin. Näitä kirjoja myydään KUVILLA. Helpointa on ollut Ilonan kanssa, jolta olen saanut kuvia käyttööni juuri niin paljon kuin olen halunnut. Myös muut kotimaiset sisustuskirjojen tekijät ovat aika hyvin oivaltaneet, millä kirja löytää asiakkaansa. Vaikeinta on yrittää tavoittaa ulkomaisia kuvaajia, jossa hommassa minulta on palanut aikaa, rahaa ja hermoja!


1.  Arja Paasio: Unelmien huvimajat

2.  Anu Harkki: Unelmien kesäkoti

3.  Ilona Pietiläinen: 112 ruutuikkunaa

4.  Ilona Pietiläinen: Willa Sukka

5.  Andrew Weaving: Kauneimmat klassikot

5.  Ellen Dyrop, Hanna Kristinsdottir: Ajan patinaa - Vanhojen tavaroiden uudet mahdollisuudet  Jo 1 281 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015

6.  Jenni Peltonen: Koristellaan koti talveen

7.  Taina Vuohelainen, Marja Samuli, Arto Vuohelainen: Meillä on joulu  Jo 1 058 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015


8.  Ilona Pietiläinen: Elämää valkoisessa puutalossa  Jo 1 928 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta! 9/2015

9.  Nauti kodistasi

10. Sara Norrman: 20 valoisaa ja viihtyisää kotia Skandinaviasta

11. Riitta Tiitu: Wanilla Country Chic  Jo 2 055 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015

12. Katja Rinkinen: Vintagen viemää - 50 sisustusprojektia Parolan asemalta  Jo 1 273 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015

13. Sari Sirkiä-Jarva, Ilpo Kuparinen: Romuromanttinen sisustuskirja

14. Ilona Pietiläinen: Villa Charme - Tuunaa ja kaunista kotiasi

15. Ann Örnberg: Maalaisunelmia - Sisällä ja ulkona

16. Selina Lake, Sara Norrman: Romanttiset kodit  Jo 1 292 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015

17. Atlanta Bartteli & Dave Coote: Hillittyä kauneutta - Huurteen ja pastellin sävyjä sisustukseen


18. Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä  Jo 2 757 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015// 2 945  14.11.2019



19. Katja Rinkinen: Sormustin ja sorkkarauta - 40 käsityö ja ekohenkistä projektia Parolan asemalta


20. Ilona Pietiläinen: Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta  Jo 1 441 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015  // 2 945   14.11.2019


21. Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic


22. Clare Nolan: Sydämellä sisustettu



23. Ilona Pietiläinen: Unelmien piilopaikka - Sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen  
Jo 1 441 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015


24. Ilona Pietiläinen&Hanne Manelius: Hulivilin Onnenhetket - Juhlia&Sisustusta Lapsille


25. Ilona Pietiläinen: Lumoava Joulu - Ideoita tunnelmalliseen jouluun  Jo 1 263 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  9/2015


26. Ilona Pietiläinen: Hurmaava huvila


27. Anna Örnberg: Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta


28. Johanna Lehtinen&Tanja Hakala: Laiturilla - Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa



29.  Pinja Niemi, Mari Muikka, Marjo Koivumäki: Sisusta, somista ja tee itse kaunista kotiin (Minerva 2015)


30.  Ilona Pietiläinen: Kaunein joulu - Ideoita&sisustusvinkkejä joulukotiin (Docendo 2016)



31.  Tanja Hakala&Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit (Docendo 2017)



32.  Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle (Docendon 2017)



 33.  Linda Peltola: Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu (Docendo 2017)



34.  Ilona Pietiläinen: Satumainen joulu Kauneimmat sisustukset ja herkullisimmat reseptit (Docendo 2017)



35.  Ilona Pietiläinen: Tervetuloa jouluun! Säteilevät kodit, satumaiset ideat ja lempeät tarinat (Docendo 2018)



36.  Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu (Docendo 2019)


37.  Ilona Pietiläinen: Talven henki Anna joulun tulla (Docendo 2020)


38. Ilona Pietiläinen: Tummuvien iltojen taikaa (Docendo 2021)



Tässä teille siis jo aikamoinen kokoelma tyyliltään hyvinkin erilaisia kirjoja. Linkitän kaikki heti kun ehdin. Kuka mistäkin pitää, on makukysymys ja omakin maku vaihtuu kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Ja nyt kerron mistä minä pidän ja mistä en pidä: Pidän englantilaisesta, ranskalaisesta ja tanskalaisesta countrysta, mutta luen eniten ruotsalaisia sisustuslehtiä. En pidä siitä, jos kaikki paikat ovat täynnä tavaraa, vaan kaipaan tilaa, joka rauhoittaa. Sellainen on meidän vierasmakuuhuone, jossa on vain tarivttava ja Laura Ashleyn turkoosi/luonnonvalkoinen tapetti. Pidän siitä, että kun kaikki natsaa, se myös pysyy. Koti voi olla levollinen olematta tylsä. Levoton tuhkimo kaipaa puutarhan ja kodin tarjoamaa rauhaa. Pidän vanhoista huonekaluista, mutta niitä voi olla vaikka vain muutamia. Suvun vanha ryijy valkoista kiviseinää vasten voi olla koko kodin juju. Pidän kivestä ja valkoisista pitkistä verhoista. Myös kukat ovat minulla usein valkoisia. En kuitenkaan pidä siitä, että kaikki on valkoista, vaan kaipaan värejä. Värit voivat vaihdella vuodenaikojen mukaan, eivät huonekalut. Suvella limeä, turkoosia, vaaleanpunaista, talvella vanhaa roosaa, ripaus viininpunaista, vanhaa vihreää ja kaikkien näiden värien kanssa sopii aina luonnonvalkoinen. Minulle! Kodin tärkein ominaisuus on olla kodikas, ei huonekaluhallin myymälätila. Olen tyyppiä country&cosy ja se ei siitä mihinkään muutu! Oman kotini rakastetuimmat esineet ovat kolmijalkainen kahvipöytä, jonka poimin äitini roskalavalta osina, jugend-piironki, jota en entisöi, hyvin vanha kirjahyllykkö, jonka tyylisuunta on minulle epäselvä, äitini käsin solmima iso ryijy, takkahuoneen sininen sivustavedettävä sänky, eräät Itävallasta tuodut valaisimet...Se, mitä nyt kaipaan, ei liity tavaroihin, vaan valoon. Kaipaan katosta lattiaan ikkunaa olohuoneeseemme seinälle, josta on näkymä puutarhaamme sekä järvelle. Kun se tulee, iso ruokapöytä siirtyy sen eteen, sillä meillä istutaan hyvän ruoan ääressä kauan ja hartaasti. Näen jo miten kynttilät syttyvät, ruoka tuoksuu, asetumme pöytään...kuin kaukaa kuulen tyttäreni ääneen, mieheni vastaa, naurua, Taika haukkuu, Dina vastaa, ulkona sataa lunta...Tuntuu kodilta!

Love
Leena Lumi

PS. Ja tästä näette, miten suomalainen sisustus kulkee vaikkapa Chileen!
Mia Chilen Peikkokukkulalta lukemassa blogiarpajaisissani voittamaansa sisustuskirjaa, joka oli Ilona Pietiläisen 112 ruutuikkunaa Huomatkaa chihu, olisiko ihanainen Yoda...

*****

Teemakirjastot Leena Lumissa

tiistai 7. elokuuta 2012

OLEN, VAIKKA EN OLEKAAN...

Olen, vaikka en olekaan blogissa. Kivaa ryntäilyä, joka on yhtä ominaista elokuulle kuin pysähtyneet lumohetketkin. Tänään sain lounaskutsun ystävälle ja juuri vasta palasin. Hyvin kostea lounas, sillä uimme Päijänteessä laajoja kaaria;-) Yllä olevan kuvan Dinasta ristinummiruusun, jo kuihtumassa olevan, edessä, lisäsin ko. ruusun juttuun. Saattaa olla, että pyörrän päätökseni ja tuon kohta vielä yhden kukan, aika tavallisen, mutta minulla siihen liittyy tarina, Leena Lumi's Flower Power -arkistooni.

Ottakaa esille viime vuoden parhaaksi ruokakirjaksi valittu Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011) ja katsokaa sieltä karpalohyytelöohjeesta, miten testataan, että hyytelö on oikeanlaista. Ellet omista kirjaa, löydät ohjeen arviostani. Kerrankin asia on kerrottu, eikä jätetty salatieteeksi! Siis sovellan tätä nyt mustaviinimarjahyytelöön. Virpi Kurjenlennon kirja on huippu ja Sami Revon kuvat ainutlaatuiset.
Huomenna listaan lukemani sisustuskirjat, ellen saa yllättäviä kutsuja. Se oma sisustusongelmani on ratkennut sillä, että liian pieni yöpöytä menee vierasmakkariin, jonka Laura Ashley -tapettiin se hyvin sopiikin ja minulle tulee Ikeasta kaksi Lack -hyllyä, joista toinen palvelee runsaissa luvun alla olevissa kirjoissa ja toinen yöpöytänä. Noilla mainioilla hyllyillä olen ratkaissut jo sisustusjuttuja sekä olkkarissa että tässä omassa kirjasto/toimistossani. R. rauhoittui suuresti, sillä minulta katoaa nyt kaunis korituoli, jonne olen voinut laskea tarvittaessa erilaisia 'juttuja'. Jos olisin häijy luonne, olisin kuvannut tänään hänen yöpöytäkirjahyllykkönsä vieressä olevan tuolin, mutta minähän olen sulaa hyvyyttä;-)

Bis Morgen!

Leena Lumi

PS. Yöt muuten menevät nyt lujaa erään psykolgisen profiloijan kanssa, joka itse käy terapiassa, mutta huonolla menestyksellä, sillä... En tiedä, kumpaa teen enemmän, nauran vai pelkään tai sitten molempia.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

CHARLES BAUDELAIRE: PAHAN KUKAT


Runoholistille voi tapahtua ihan mitä vain. Viimeisin oudoille poluille eksyminen tapahtui, kun ihan tahattomana osuin Tahattoman lueskelijan blogiin ja aloin lukea sieltä juttua, jonka nimi oli Pahan kukkia. Jouduin aivan outoon taikaan jo jutun kuvasta, mutta sitten tekstistä nousivat esiin helvetti, rakkaus, intohimo, paha, tuho ja mies nimeltä Charles Baudelaire. Esiin tuli myös toinen mies, johon minulla on ollut jo vuosikausia intohimoinen runosuhde eli Yrjö Kaijärvi. Alkoi myrskytä ja ikkunaluukut lensivät auki, pimeä hiipi sisään, mutta silti näin, miten aloin saada yhteyksiä, joista en ollut haaveillutkaan. ..ja tähdet syttyivät pahan kukkien puutarhaan.

Charles Baudelairen runoteos Pahan kukat (Les Fleurs du mal, Sammakko 2012, suomeksi tulkinnut Antti Nylén) on varmaankin yksi maailman ristiriitaisimpia runoteoksia. Ilmestyessään ensimmäisen kerran 1857 runoilija ja kustantaja joutuivat saman tien oikeuteen ”julkisen moraalin ja hyvien tapojen loukkaamisesta”. Kuusi runoa pantiin julkaisukieltoon, mutta tästä vielä tietämättömänä Baudelaire kirjoittaa äidilleen:

Kuten tiedät, olen aina ollut sitä mieltä, ettei kirjallisuuden ja taiteen päämääränä voi olla moraalinen hyvä ja että muoto ja tyyli ovat kaikki kaikessa. Mutta tämä kirja – sen nimi, Pahan kukat, kertoo jo kaiken! – on täynnä pahaenteistä, kylmää kauneutta. Tulet huomaamaan. Sitä on kirjoitettu kiihkeästi ja kärsivällisesti. Ja kaikki mitä sitä vastaan tullaan sanomaan, todistaa sen arvosta. Tämä kirja saa ihmiset raivoihinsa. Mutta vähät minä imbesillien puheista, koska tiedän, että kaikkine ansioineen ja heikkouksineen, kirjani tulee raivaamaan tiensä lukevan yleisön muistiin.


Baudelairen ennustus osui oikeaan, sillä sen jälkeen kun kohu oli noussut ja tuomiot annettu, Baudelaire koko loppuelämänsä valmisteli toista Kukkien laitosta, joka ilmestyi 1861. Kaikkien myöhempien käännösten pohjana on tämä viimeinen Baudelairelta lähtenyt teksti. Baudelairen runojen käännöshistoria suomeksi on kiinnostava. Kaikkein kiinnostavin on tietenkin tämä täydellinen Antti Nylénin suomeksi tulkitsema, joka on varustettu hyvin antavalla Jälkilauseella. Sieltä Baudelairea tuntematon voi ammentaa tietoa ja huomaa samalla, että jos on jäänyt jo kirjan runojen onnelliseksi vangiksi, niin lienee käynyt myös suomentajan! Ja näin Nylén omasta työstään:

Kävi niin, että löysin käännöstyön aikana Baudelairen sydämen, hellyyden, uskon ja vihan ja tyydyin niihin. Yritin kirjoittaa ne uudelleen suomeksi oikeanpuoleiselle sivulle.


Tietysti se oli varsin kovakourainen tulkintatyö.


Ja kuten jo totesin, en myöskään halunnut tehdä tutkimusta Pahan kukista vaan Pahan kukat. Kirja on teksti, joka kuuluu lukea alusta loppuun, jotta sen sisällä oleva erityinen mieli, sen sydän, identiteetti, paljastuisi lukijalle.

Nylén myös kertoo, miten loi runoille uuden muodon suomen ilmaisuvarojen ja vapaan säemuodon ehdoilla. Sidotun mitan hylkääminen ei ole hänelle muodon hylkäämistä ja tässä kohtaa minä yhdyn täysin Nylénin kantaan. En myöskään nyt halua ollenkaan alentaa aiempia suomentajia, jotka sattuvat vielä suurin osa olemaan ’minun runoilijoitani’(Kaijärvi, Kailas, Sarkia, Onerva!), tuomalla esiin runon Rakastavaisten viini (Le Vin des amants) ensin Sarkian ja sitten Nylénin tulkintaan, vaan näyttää, miten runon henki on kiinni sen tulkitsijasta:

Tänä päivänä ihmeellinen
on kirkkaus ilmojen sinen!
Hepo viinin meillä nyt on,
hepo suitseton, satulaton!

Kuin enkelit, joissa palaa
iankaikkinen kuume salaa,
läpi ilmojen sinertäväin
me lennämme ihmettä päin!


Utupyörteen siivittäminä,
ajatuksen vauhdilla näin,
unenhoureessa, päihtyvinä,


sisar, liidämme vierekkäin,
levähdyksettä maltittomasti,
paratiisini portille asti!


Kaarlo Sarkian Kootut runot (WSOY 1976)

***

Ja sitten Antti Nylénin tulkinta:


On päivä korkea, kuulas!
Kuolaimet, kannukset, suitset pois,
on ratsunamme viini,
matkamme päänä
jumalten, satujen taivas!


Aamun kristallisinessä
me kuljemme kohti
kaukaista kangastusta
kuin enkelit houreissaan,
armottomassa aavikkoauringossa!


Pehmeästi keinumme
siivillä
viisaan tuulispään, mielettöminä
molemmat,
minä
ja tyttöni
       kiinni toisissamme
    liitelemme
levähtämättä, hengähtämättä, livahdamme
unieni paratiisiin!

Kumpikin on varmasti aivan Baudelairen henkeen, mutta oman aikakautensa suitsilla. Osaan antaa suuren arvon jokaiselle runoteokselle, joka on julkaistu sisältäen myös alkukielisen rinnakkaistekstin ja näinhän Pahan kukat nyt kokonaisuutena on tarjolla. Edellinen suuri rinnakkaistekstinen runonautintoni oli Kirsti Simonsuuren William Shakespearen sonetit, josta ammennan kai hautaani asti. Elämäni ensimmäinen oli Eve Rehnin suomennos Rainer Maria Rilken runoista Tahto tahtojen/Der Grosse Wille. Mitä vielä unelmoin, olisi ilo saada vastaava suomennos Emily Dickinsonin Kootuista runoista (The Complite Poems Of Emily Dickinson), sillä omistan ne nyt alkukielellä, joka on osin muinaisenglantia sekä - sitten tietysti Rilken kootut. Eveltä loppui aika…

Nyt kuitenkin takaisin Baudelaireen, joka vetää minua liian moneen suuntaan. Pääasia ovat tietenkin hänen runonsa ja miten ne koin, elin, tunsin, mutta ensin vielä vähän muuta. Huomattavin Baudelairen suomentaja ennen Nyléniä on ollut Yrjö Kaijärvi, joka on kuitenkin kääntänyt vain alle puolet alkuperäteoksesta. Mikä minua tässä eniten hämmentää on se, että olen ollut jo vuosia täysin Kaijärven pauloissa. Kaikki alkoi pienestä nahkakantisesta kirjasesta Yrjö Kaijärven Kauneimmat runot, jonka sain kauan sitten isoäidiltäni. Hämmästyin Kaijärven runojen intohimoa, niiden polttavaa rohkeutta, mutta nyt minä tiedän, kuka Kaijärven on sytyttänyt naisten lisäksi: Baudelaire!

Kun luen tätä Baudelairen runoa:


Kuin yön holvia
jumaloin sinua,
oi murheen astia, oi sanaton suuri.


Mitä kauemmas
käsistäni karkaat
sitä enemmän sinua rakastan.


Kaunis olet, öitteni koristus!


Ja kun ikuisuuden sini
penikulma
penikulmalta
vetäytyy silmistäni
     ironisesti
sinä kaunistut vain.


Julma, armoton peto!


Vaanin sinua, käyn kimppuusi
kuin lierokööri
vainajan lihaan,
nautin sinusta,
jopa kovuudestasi, josta entisestään kaunistut!


Kun tämän jälkeen lukee vaikka Kaijärven runot Malja tai Rakkauden viha, tietää, mistä Yrjö on eniten syttynyt tuleen, kuka antoi hänelle tuon uskalluksen kirjoittaa eroottista paloa paljastaen kuten hän on tehnyt.


Ja mikä sai sitten lopullisesti Nylénin uskaltamaan hylätä Baudelairen runon mitan, oli ajatus siitä, miksi Baudelairea luetaan vuosisadasta toiseen. Onko se runon mitta vai onko se kuitenkin Baudelairen runojen kantama melankolia, raju aistillisuus, joku outo, jota kavahdamme, vaikka himoammekin, se outo, joka saa meidät kiihottumaan runoilijasta, joka ylisti jopa rakastettunsa sylkeä!

Kirjoitan jokaiseen runokirja-arviooni, että ’runo on tunnetila: miten arvioida tunnetilaa?’ Nyt voisin lisätä, että runo on intiimi tunnetila, miten riisua itsensä alasti julkisesti ja kertoa, miten koki Baudelairen runot ja/tai miksi koki niin.

Mika Waltarikin löysi nuorena lohtua Baudelairesta eli pieni ote kirjasta Mika Waltarin mietteitä:

Kun nuorukaisena väsyin Baudelairen kielen vaikeuteen, kävelin Montparnassen hautausmaalle ja nukuin tunnin tai pari hänen hautapatsaansa äärellä nuoruuden ja anisjuomien säpsähtelevää unta. Se oli mielestäni kunnianosoitus suurelle runoilijalle.

Minulle Baudelairen runot ovat täynnä outoa kauneutta. Ehkä jopa paljastan, että niitä lukiessasi kuolee ’janoon’ ellei lähdettä ole liki. Voin ihmetellä, miten Baudelaire, joka eli 1821-1867, on uskaltanut kirjoittaa kuten hän kirjoitti. Toisaalta, Baudelaire osasi upeassa muodossa tarjota ikiaikaisen elämän janon ja nälän, intohimon raivoisan myrskyn äärestä ääreen ja rajan ylitsekin. Hän kuljettaa lukijaansa Pahan kukkien pimeään aistillisuuteen, sinne syvimpään yöhön, mutta hän ei ikinä, ikinä unohda sytyttää tähtiä!


Tanssiva käärme

Ihanasti, tunnoton rakkaani, väikkyy
valo ihollasi, johon
vartalosi kauneus
kuin harsoihin verhoutuu!

Pohjattoman kuontalosi pistävissä tuoksuissa,
vellovalla hajujen aavalla,
siniruskeassa aallokossa
haaveissaan uinuva
henkeni herää
kuin laiva
tuuliseen aamuun, purjeensa nostaa ja taivaanääriin lähtee.

Ei hellyyden, katkeruuden merkkiä näy
silmissäsi, elottomissa
koruissa; niissä kaikki on vain
kultaa ja rautaa!
Ja kun tahdissa sulavasti
edestakaisin keinut
näytät käärmeeltä, joka tanssien seuraa
näkymättömän
lumoojan sauvaa.

Raukeutesi raskaan taakan alla
lapsenpääsi hiljaa
huojuu, jähmeästi kuin norsunpoikasen pää.
Vartalosi keikkuu
ja edemmäs kurottaa
kuin siro laiva, joka aallokossa
vaappuu kaarnan lailla
niin, että raa'atkin meressä käyvät.

Ja kun jäävuoret
jylisten sulavat
     ja laineet
suussasi lyövät
hampaittesi rantaan
tuntuu minusta kuin maistaisin Böömin viiniä,
kitkerää, valloittavaa
sulaa taivasta,
 ja syttyy
sydämeni tähtiä täyteen!

kuva Tahaton lueskelija

*****

Lisäkseni Pahan kukista on kirjoittanut ainakin Jokke/Jokken runonurkka


*****

Runokirjat Leena Lumissa

perjantai 3. elokuuta 2012

ENNEN KUIN HORSMA EHTII KUKKAAN...

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
     jää sitten henkeään pidättäen odottamaan
        että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Pekka Mäkinen

torstai 2. elokuuta 2012

LUMOAVA EWELIINA, IKIMUISTOINEN VERTIGO, VÄHÄN MUURATSALOSTA JA YKSI PALJASTUS

Jos pionit aiheuttavat kauneudellaan huimausta, niin Tiinan Eweliinan nähtyään pyörtyy! Käykää katsomassa lisää kuvia tästä kaunottaresta blogissa Pionihulluutta ja puutarhaunelmia.

Helsingin Sanomista saamme tänään lukea, että ammattikriitikot ovat valinneet Hitchcockin Vertigon maailman parhaaksi elokuvaksi. Tulos on julkistettu Britannian elokuva-arkiston julkaisemassa Sight and Sound -elokuvalehdessä. Veli-Pekka Lehtosen jutussa kerrotaan, että 'Sight and Sound on kuulu elokuvalehti ja sen kerran vuosikymmenessä järjestetty äänestys parhaasta elokuvasta vielä kuuluisampi.' Minulle Vertigo on ollut aina parhaiden elokuvieni listalla, mutta niin on ollut myös Hitchcockin Takaikkuna, jossa Grace Kelly on kauniimpi kuin koskaan:
Hitchcockin tiedetään olleen ihastunut molempien elokuviensa vaaleisiin kaunottariin, mutta ainakin Gracen kanssa ihastus muuttui ajan myötä ystävyydeksi, joka kesti loppuun asti. Gracen elämästä voit lukea enemmän Donald Spoton kirjasta Seurapiirien kuningatar - Grace Kelly.
Tämän päivän Hesarissa on myös juttu Kansallispuistoiksi 16 ehdokasta. Ehdotus numero 10 koskee kaunista kotisaartamme Muuratsaloa, joka on todellakin ainutlaatuinen paikka, mutta koko tarina kertoa saaresta peikkoluolineen, kasveineen ja kaikkineen veisi päivän. Vähintäin. Tämä on myös ollut arkkitehti Alvar Aallon huvilasaari ja huvila sijaitsee meistä noin kivenheiton ja olen sitäkin teille esitellyt. Se on osan suvea suvun käytössä ja osan matkailijoiden nähtävänä. Mikä minua täällä viehättää, on se maaginen kosketus, jonka vangiksi jää. Meidänkin piti vain käväistä täällä ja nyt on mennyt jo 27 vuotta...  
Vaikka olen kirjabloggaaja ja ollut sitä jo 14.2.2009 alkaen, niin tämä pari, Ville Valo ja Natalia Avelon ovat kiinnostavuudessa päihittäneet kaikki muut, niin kirjat, koirat, elokuvat kuin puutarhat. Heistä on ollut kiinnostunut jo 3 172 kävijää. Ja nyt siis kirjablogini kovin hitti kera viikonlopputoivotusten, sillä haluan nauttia vielä muutaman päivän aikatauluttomasta ajasta kera R:n:

Summer Wine

ja tämä vaikka kaikille maailman ihanille paratiiseille, joista Muuratsalo on yksi: 

Paratiisi

Love
Leena Lumi

keskiviikko 1. elokuuta 2012

AAMULLA KUN HAIN LEHDEN POSTILAATIKOSTA...

Aamulla kun hain lehden postilaatikosta ilmassa oli jotain uskomatonta syyskesän viriä. Jäin viivyttelemään ja tavoitin maussa mustaviinimarjaa, viileneviä ilmoja sekä hansaruusun viettelystä. Valkoiset digitalikset olivat jo osin pudottaneet kukkahameensa, mutta jäljellä olevissakin oli ihailtavaa
Kallion kautta kiertäessäni näin suikeroalpien matelevan kohden lintulammikkoja ja sitkeät kellukat vielä pitävät kiinni suvesta
R:n viimeinen lomaviikko on menossa ja minä olen pudonnut täydelliseen saamattomuuteen. Tähän asti kaikki on mennyt suloisessa kuhertelussa, ollaan oltu kuin kyyhkyset, mutta nyt haistan ilmassa sulkeisten merkkejä, sillä olen luvannut raivata kirjasto/toimistoni tällä viikolla...Kaikkein kauheinta on, että R:llä on mitä ilmeisemmin lomaharhoja: Hän väittää, että osa kirjastostani valuu hellemekkojen kera makkarin nurkassa, jossa minun mielestäni on vain kaunis korituoli. Mieheni näkee tuolin, joka pursuaa, valuu ylitse ja kuulemma kaiken huippu on tavarapaljous yöpöytäni edessä. Onneksi olemme lähdössä kaupungille ja tiedän, mikä saa R:n unohtamaan kaiken turhan. Väärin arvattu;-) Vastaus ei ole nyt minä, vaan erään torikahvilan omenakanelilörtsy hyvällä kahvilla.

Tässä tämän kesän kevyet, joista en aio postata tämän enempää. Patricia Highsmithin Viimeiseen hetkeen luen kai noin joka toinen suvi ja aloitin eilen häneltä Öinen huuto, jota sitäkin luen vain omaksi iloksi. Koska en tässä elämässä ehdi David Nichollsin kirjoihin, joita on niin kovasti blogeissa kehuttu, ostin elokuvan Sinä päivänä (One Day)varautuneena kovaan pettymykseen. No, eihän Sinä päivänä ollut mikään Frances, Sylvia tai Match Point, mutta yllätys, yllätys, leffa sai minut kyyneliin. Olen auttamaton romantikko! Lupaan laittaa tämän leffan seuraavaan arvontaani, joten jos ei ole aivan pakko, älkää vielä hankkiko elokuvaa.
Kantarelleja on syöty, mutta piirakaksi asti ne eivät ole ehtineet, vaan on kevyesti paistettu voissa sipulihakkeluksen kera pannulla ja nautittu ruispuikulan päällä.  Innokkaille leipureille tarjoan Kati Napan kirjan Metsän makuja ja ohjeen kantarelli-kukkakaalipiirakkaan.
Yritän ihan oikeasti ryhtiliikettä ja luen nyt uusinta Sinttua. Suloisen ponikirjan vieressä vain sijaitsee paksu runoteos, joka kuin huutaa, että olen taas kerran haukannut tosi ison palan. En kestä nyt tästä aiheesta enempää, joten Sintun jälkeen tulee vaativaa, ristiriitoja herättävää runoutta tai sitten ei. Toinen vaihtoehto olisi taide...Tosin: tuskin tällä viikolla saan itsestäni irti Sinttua enempää ja sekin on suoritus, kun maailman työllistävin yksikkö eli mies vie kaiken aikani, kaiken huomioni. Onkohan tehty yhtään tutkimusta, miten he se oikein tekevät...
Jos joku ei ole Suuri Syksyn Rakastaja kuten minä, jos joku ei pidä elo- ja syyskuuta kaikkein mahtavimpina kuukausina, hän voi katsoa tätä vanhaa 'masennuslääkekuvaa', jonka nimi on Dina töröttääMerin Dina on niiiiin hauska, että oli mikä tahansa, hän saa minut aina nauramaan - kyyneliin.
 
Love
Leena Lumi

Forever Young

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

UNTU JA SYDÄNTALVEN SALAISUUS

Aurinko oli kiivennyt jo korkealle, kun Naapuri tepasteli venytellen ulos kolostaan. Kivutessaan uunin päälle se mietti, maistuisiko mustikkatee tänään erityisen ihastuttavalta. Katsahtaessaan eteiseen Naapuri huomasi Untun nutun ja matkarepun kadonneen. Lattialle oli jätetty ruokakomeron avain ja lyhyt viesti. Viestissä Untu kertoi lähteneensä ja lahjoittavansa kaikki komerossa olevat herkulliset muikunpyrstöt ja puolukkapiiraat Naapurille. Tyytyväisenä piirasta mutustaen Naapuri istahti ikkunalle katselemaan autiota rantakalliota ja ihan hetken aikaa se tunsi huolen piston sydämessään.

Nora Surojeginin ja Pirkko-Liisa Surojeginin tunnelmallinen satu Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012) on valonkantaja kaikellaan: kuvitus, kertomus ja graafinen työ ovat niin mestarilliset, että ellen juuri nyt löydä sanoja, kerron ensin, että en yleensä lue yöaikaa lastenkirjoja, mutta tarinan Untusta luin yöllä. Jo hämärtyvät illat, lyhyt pimeän hetki ja joulu, jota kannan aina sydämessäni, loivat ympärilleni tilan, jossa olin täysillä Untu Willin matkassa kohti pohjoista etsimässä joulun valoa, talven valoa, kohtaamassa matkalla kaiken, mitä Untukin. Heinikossa suhisi, kun yhytimme Mäyrän syli täynnä omenoita. Nuotiolla Mäyrä tarjosi Untulle yösijaa, sillä syksyn yöt olivat jo kylmät. Nuotio sai myös Untun miettimään:


Hehkuisiko joulu yhtä kauniisti? Pidettiinkö sitä lyhdyssä vai oliko se jotakin niin suurta ja painavaa, ettei sitä voinut liikutella. Valaistakseen talven sen täytyi olla.

Aamulla matka jatkuu ja luvussa Hohtavia kauroja sekä yllättävä multakasa kohtaamme omahyväisen ja suurieleisen Kekri Kurmuujan. Onneksi Untu osaa puhutella sivistyneesti aloittaen: ’teidän ylhäisyytenne.’ Kuusi virstaa Kekrin jälkeen Untu seuraa metsämuppelien laulavaa valokulkuetta. Metsämuppelit ovat pieniä, pyöreäpäisiä olentoja, jotka kantavat keppien päissä kauniita lyhtyjään, jotka muistuttavat aika paljon lyhtykoison kukkia. Metsämuppelien kylässä pieni nahkalakkinen Untu, kohtaa haaveellisen Viko Varvasmielen, jonka mielestä joulu kuulostaa sellaiselta, että sen voisi ottaa kainaloon ja katsella vaikka kuuta. Joulusta enemmän voisi kertoa Hämyläinen, jos vain jaksaisi pysyä hereillä. Hämyläisten ja muppelien yhteiselo on yksi kirjan viehättävimpiä kertomuksia… Jos mietit, millainen Hämyläinen on, näet hänet kirjan kannessa.

Kautta pitkän ja raskaan matkaan pohjoiseen Untu laulaa. Hän laulaa löytäessään peikonkultaa ja tavatessaan lehtikeijuja. Metsän puut säestävät hyristen ja koko satu soi, välkehtii ja tanssii. Kirjassa on siis monen monta laulua niin rohkaisuksi vaellukselle kuin muuten vain iloksi.

Monen värisyttävän tapaamisen ja tapahtuman jälkeen, jälkeen kotoista mustikkateetä tarjoavien lumilonttien, soivia jäälyhtyjä keräävän Poukko Pannahisen, jälkeen vaaroista pahimman, Rautamadon, joka on vaaraksi vain ikävissä ajatuksissa vellovalle kulkijalle, kohtaamme avuliaat sudet ja lopulta nuotiolla harmaan ukon, joka tarjoaa karnikkateetä paljastaen samalla joulun salaisuuden. Sen suuren, josta syntyy talven valo. Joulun ukon tarina on uusi ja kaunis, se säteilee kirkkaammin kuin taivaan tulet, ketun hännän lumitanssista syntyneet.

Untu ja sydäntalven salaisuus on äidin ja tyttären huikean kaunis yhteistyö. Kuvittaja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvat ovat maagiset! Niissä tuoksuu Äiti Maa, laho puu, syksyn lehdet, kostea yömetsä, kalevalainen luonto, lumikarpalot, lumi, joulun taika, mutta ennen kaikkea ikiaikainen satu, se satu, jota lapsen mieli rakentaa kiiltomadoista, käkkyräisistä puista, hämärän varjotanssista, revontulista. Pirkko-Liisa Surojeginin aikaisempia kuvitustöitä ovat mm. Suomen lasten Kalevala, Suomen lasten eläinsadut ja Suomen lasten hölmöläissadut. Freelancegraafikko Nora Surojegin vastaa Untu ja sydäntalven salaisuus kirjan tekstistä ja myös sen graafisesta suunnittelusta sekä taitosta. Häntä saamme kiittää lumilonteista, vanhasta merilokki Kuunarista, muppeleista ja monesta muusta. Olen niin myyty kirjan hahmoihin, että haluan suositella nöyrimmästi (tämän opin Untulta;-) kirjan tekijöille kokonaista Untu –sarjaa!

Viime vuonna blogini paras lastenkirja oli Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirja, joka sai arvostetun Anni Swann –palkinnon. Jo vuosi sitten Railin kirjan elämystä teille tarjotessani ennustin kirjalle palkintoja. Nyt on vasta heinäkuu, mutta me joulua koko vuoden sydämissämme kantavat olemme uhkarohkeita ja sen sanon, että olen tunturipöllö ellei…Lumi minussa laulaa, että tästä kirjasta me vielä kuulemme.

Jotain on vielä kertomatta. Meillä nimittäin tapahtui kummia. Untu ja sydäntalven salaisuus hävisi! Myöskään miestäni en löytänyt mistään. Entisenä Viisikkojen lukijana otin esiin kaikki etsivän kykyni ja kuinkas sattuikaan: Meidän Perheen Järki löytyi Merin vanhan leikkimökin terassilta kädessään kadonnut kirja ja kasvoillaan haaveellinen ilme. Kuulin: ”Tämä kirja jää sitten meille.” Muut kysyvät lapsiltaan mielipidettä lastenkirjaan, minulle mielipiteen tarjosi järkevä mieheni, joka on niin ihastunut Untuun ja…

Seuraavan talven pimeimpänä yönä, juuri kun Untu ja Kuunari sytyttivät lyhtyjä, Naapuri asetteli keittiön pöydälle kaksi hopeapaperiin käärimäänsä piirasta, jotka se oli leiponut kaikkein makeimmista mustikoista. Kolossaan se harmitteli nuristen, kuinka hirmuisen hyvältä sen sydämessä silloin tuntui.

*****

Ja lisää Untusta täällä

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

ROBERTO BOLAÑO: JÄÄKENTTÄ


”Olen haavoittuvainen rastas helvetin porteilla”, laulaa lihava Carmen vaeltaessaan Z:n kaduilla. ”Olen kello lumen keskellä, ding-dong”, kaikuu auringon jo laskettua hämärtyviltä kujilta. Samanaikaisesti Palacio Benvingutin kentältä alkaa kuulua Manuel de Fallan Tulitanssi ja vaalea nuori nainen luistelee kuin näkymättömille jumalille, nainen, jonka liikkeet väreilevät tilassa vielä kauan hänen lähdettyään, nainen, jonka nimi on Nuria ja joka tuoksuu vaniljalta, laventelilta ja surulliselta tuulelta…

Roberto Bolañon tarina Jääkenttä (La Pista De Hielo, Sammakko 2012, suomennos Einari Aaltonen) saattaa olla rikosromaani yhtä hyvin kuin kirja hullusta rakkaudesta, unelmien särkymisestä ja ihmisistä elämän kuilun reunalla. Minulle tämä on rikosromaani, joka kertoo älykkäästi kolmen kertojan toisiaan leikkaavilla tarinoilla samasta Z:n kaupungista, murhasta, rakkaudesta sekä kertojien itsensä osallisuudesta tapahtumiin. Bolañon lauseet viiltävät tajuntaa kuin luistinten terät Palacio Benvingutin jääkenttää. Tai ne ovat kuin rakastelu tuntemattoman kanssa hikisissä lakanoissa iltapäivän kuumimmalla hetkellä: hellä, outo, arveluttava, mutta ehdottoman kliimaksin tarjoava. Jälkeenpäin muistelet hämmästyneenä, mutta myönnät kohdanneesi verbaalista ylärekisteriä, hämmästyttävää intelligenttiyttä ja hellänkarheaa latinotempoa, etkä ole enää varma, olitko ollut Nuria Martin vai olitko vain lukenut hänestä…ainoa varma oli, että nautit joka hetkestä. Minä pidän Roberto Bolañon kirjassa kaikesta!

Kolme miestä ristivalottavat samaa tarinaa. Remo, chileläinen melkein kirjailija, Gaspar, juureton meksikolainen runoilija sekä Enric, Z:n kaupungin pormestarin oikea käsi, lievästi sanottuna korruptoitunut poliitikko. Tavalla tai toisella he kaikki ovat yhteydessä taitoluistelija Nuria Martiniin, joka on pudotettu pois olympiajoukkueesta, mutta hulluimmin käy Enric Rosquellesin, joka

Ensimmäisen kerran sydämeni johdatti minua aivojeni sijaan, ja minä seurasin sitä kuuliaisesti ja riemuissani. Silloin oli muistaakseni kevät, enkä minä missään vaiheessa lakannut aavistelemasta, että kuljin kohti kuilua ja romahdusta, mutta en piitannut siitä.

Jääkentän pimennoissa heitä kuitenkin seuraa Gaspar Heredia:

Omaan maailmaansa uppoutunut nainen jatkoi luistelemista. Paksukainen puhui uudestaan, tällä kertaa pidemmän pätkän, ja takaperin luisteleva nainen vastasi lyhyellä lausahduksella, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle.

Remo Morán sen sijaan muistelee:


Hän rakasteli hiljaa, mutta kliimaksin lähestyessä hän alkoi aina puhua. Ongelmana ei ollut se, että Nuria puhui seksin aikana, vaan se, että hän jankkasi aina samoista asioista: murhasta ja luistelusta. Pahinta ei ollut se, että hän puhui samoista asioista, vaan se, että hän tartutti tapansa minuun, ja ennen pitkää me molemmat aloimme orgasmin lähestyessä tehdä tunnustuksia, puhkesimme pöyristyttäviin voihkinan säestämiin yksinpuheluihin jääkentästä ja…

Jääkenttä on Roberto Bolañon esikoisteos, jonka tapahtumat on sijoitettu pieneen Z:n rannikkokaupunkiin Costa Bravalle Barcelonan lähelle. Kertomus voisi olla se ikiaikainen tarina vanhan miehen himosta saada itselleen pala nuoruutta nuoren naisen kautta, mutta Jääkenttä on paljon enemmän tai oikeastaan se on kaikkea muuta. Se on lahjakkaan Bolañon mustan huumorin sävyttämä surumielinen kertomus, jossa jokaisen luvun otsikko on virkkeen alku ja jokaisen luvun loppu on ’durasmainen’ lopetus kolmeen pisteeseen, jotka jättävät kaiken kuin kesken, ilmaan leijumaan surulliseen tuuleen…


…tai lauluun joka kuuluu rannalta, tai runoon joka ei tuo lohtua…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta T. ja Oksan hyllyltä