Olen jo aikaa sitten myöntänyt että olen levoton tuhkimo, mutta saatan olla myös yllättävän järkiperäinen, kun sille päälle satun. Nyt levottomat preeriatuulet kuitenkin puhaltavat tänne kauniille saarelle ja päätin viikonlopun kevennykseksi tarttua Markelta saamaani Jos olisin -haasteeseen. Kiitos Marke♥
Tämä haaste tuli minulle ensimmäisen kerran Opsucololta ja silloin vaatimuksena oli vastata kirjan nimillä, mikä kirjabloggaajalle onkin kovin mieluisaa. Tässä viime vuonna antamani vastaukset jutussa Jos olisin paluu...
Nyt on paljon helpompaa, sillä haasteen voi tehdä vaikka vain yhdellä kuvalla, kuten Marke on tehnyt tai sitten kuvittaa sen minkä löytää ja vastata ei tarvitse kirjan nimillä. Saa varmasti kyllä. Koska haluan lopettaa haastevastaukseni musiikkiin, toivotan mukavaa viikonloppua ja kerron, että syömme tänä viikonloppuna tätä
Lisäksi haastan Birgitan, Jaelin, My lifen, Opuscolon, Minttulin, Annikan, Akileijan, Katjan ja Anun Kuka ikinä innostuu, saa lähteä mukaan ja käyn lukemassa kaikki, kunhan vain vinkkaatte.
Jos olisin vesi, olisin meri
Jos olisin villieläin, olisin kettu, jonka sinä kesytät
Jos olisin kuollut, olisin janosi
Jos olisin toteutunut unelma, olisin englantilainen cottage
Jos olisin sävelmä olisin Valse Triste
Jos olisin tuoksu, olisin lumi ja jouluruusu
Jos olisin muisto, olisin lumienkeli muinaiskirkon seinällä
Jos olisin ruoka, olisin zarzuela
Jos olisin viikonpäivä, olisin Lauantai
Jos olisin kukka, olisin Ofelian akileija
Jos olisin maalaus, olisin Klimtin Danae
Jos olisin valo, olisin tähti
Jos olisin runo, olisin Ahmatovan Juhli kanssani tätä lumista yötä...
Jos olisin joku toinen, olisin Anna Karenina
Jos olisin laulu, olisin Stingin ne me quitte pas
perjantai 1. maaliskuuta 2013
torstai 28. helmikuuta 2013
Joonas Konstig: Totuus naisista
Hän kääntyi
katsomaan Tiinaa. Heikkoina hetkinä hän oli varma, että se ei tarvinnut häntä
enää niin kuin ennen. Kesti pitkään, ennen kuin Tiina huomasi hänet ja laski
lehden ja katsoi takaisin…
Joonas
Konstigin kirja Totuus naisista (Gummerus 2013) on kertomus Tapani Koskikarasta,
56 vuotiaasta miehestä, joka on lievästi sanottuna tuuliajolla sekä vaimonsa
Tiinan että tyttäriensä Ronjan että etenkin Roosan elämästä. Tapani on mies,
joka haluaa hallita elämäänsä, pitää sen kurssin tiedossaan. Hänestä tulee
Prometeus Plasticsin Suomen talousjohtaja ja tässä se outo syy, miksi tämä
kirja tuli minulle: Mieheni on tehnyt uransa muovialalla ja itse tulen
pitäjästä, jossa oli yksi Suomen uraauurtavia muovitehtaita. No, tämä syy oli
vain toinen, sillä teoksen nimi Totuus naisista, oli minulle kuin taisteluhansikas,
johon en voinut olla tarttumatta. Aloin hioa sanansäilääni jo ennen kuin kirja
oli saapunut minulle. Mietin, että taas yksi suomalainen mies laukomassa
typeriä ja katkeria mielipiteitään naisista. Tylsiä väittämiä, jotka
kohdatessani tekisin tekstistä hakkelusta. Enempää väärässä en voinut olla,
sillä ainoa minuun takertunut stereotypia on lause: ”Se ei käyttäytynyt niin
itsestään selvästi kuin kiistattoman kauniit naiset hänen etäisen, kokemuksensa
mukaan tekivät.” Ehkä adjektiivi ’etäinen’ saa minut nyt niin lauhkeaksi, että
siirrymme suoraan siihen, mitä tämä kirja oikeasti on.
Tapani on
ehdottomasti niin sympaattinen hahmo, että…en sanotuksi saa. Hän on omalla
lutusella tavallaan ihan hukassa osin vaimonsa Tiinan kanssa, mutta ennen
kaikkea sanavalmiin vanhemman tyttärensä, maailmanparantaja Ronjan kuin myös
itseltään hukassa olevan nuoremman tyttärensä Roosan kanssa. Jotenkin tuli
mieleen vuodet, jolloin sain seurata R:n ja M:n isä-tytär –suhdetta, jossa
kyllä molemmat kasvattivat toisiaan.
Hyvän
käsityksen Ronjasta saa luvussa, jossa kerrotaan perheen edesmenneen ukin,
Tapanin isän, syntymäpäivän muistoksi kotona syötävästä päivällisestä. Tapani
on arvostanut isänsä tyyliä monessa ja etenkin vaatetuksessa, sillä olihan isä
ollut Hyvinkään verkatehtaan omistaja. Hän odottaa muiden seuraavan mukana
tässä kunnioittamisessa, mutta:
”Niin että
naisen kunnia on miehen kunnia”. Ronja sanoi.
”Siis niin
piti vaimon puolta.”
”Että
pidetään naista kuin kukkaa kämmenellä.”
”No näin”,
Tapani sanoi.
”Romanttista.”
”Herrasmies.”
”Tietty
silloin ei vielä puhuttu sellaisesta hömpötyksestä kuin ylistämällä
alistaminen.”
Tapani ei
ollut kuullut sellaisesta. Näin äkkipäin se tuntui järjettömältä sanaparilta,
ja hän juuttui toistamaan sitä mielessään. Tiina laski padan pöytään, nosti
kannen ja paljasti osso bucco –kiekkojen luuydinsilmät ruskean lihaliemen ja
juuresten seassa.
”Silloin
sitä nyt vaan oli tapana ajatella, että kotonahan ne vaimot on tyytyväisempiä”,
Ronja sanoi. ”Keittiössä. Laittamassa herkkuja eläinten ruuminosista.”
”Nyt Ronja
tilanne on se, että sä voit puhua pyöreesti ja sanoa ettet tuomitse, mutta älä
esitä ettei kukaan muka loukkaannu tollasesta.”
Tämä tilanne
ajautuu sitten siihen, että Tapani poistaa vanhemman tyttärensä pöydästä, mikä
jälkeenpäin ajatellen on kuin pisara meressä nuoremman tyttären Roosan tavattua Micon ja kaiken
muuttua aivan muuksi kuin mitä Tapani oli voinut ikinä edes kuvitella. Kirjan keskiössä
ovat Tapani ja Roosa. Ja sitten tulevat kaikki muut. Tai sitten muut ovat
Tapanin ja Roosan välissä ja isä kadottaa joksikin aikaa turvaotteensa tyttäreensä,
jolloin…
Konstig
kirjoittaa hyvää kieltä. Olen allerginen suomalaisen dialogin heikkoudelle ja
etenkin puhekielelle, mutta tässä kirjassa edes teinien keskenään käyttämä
todella omituinen sanasto ei haitannut. Dialogi on luontevaa ja Tapani on sisäisessä
hämillään olossaan vakuuttava ja todentuntuinen. Hänestä on melkein pakko
pitää, mikä helpottaa paljon kirjan lukemista. Se, mitä kirjan
takakansitekstissä sanotaan ’romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista’
on kerrankin kustantajalta täydellinen ja kohdalleen osuva tiivistys, sillä
siitä tässä kirjassa on kysymys. Siitä
ja tragediasta, sillä kirja on yllättävä.
Olen niin
mielissäni kun luin tämän hyvän kirjan, jossa sovinismi ei sijaa saa, vaan
todellisen makuinen perhe-elämä. Konstig kirjoittaa tunneälyllä saavuttaen näin jotain olennaista. Uskon tämän kirjan kohderyhmän olevan sukupuolesta
riippumaton. Tapani on herrasmies ja huolestunut isä, mutta hän ei ole yhtään
munaton, joten odotettavissa ei ole tylsistymistä. Kun kaikki se, minkä piti
tapahtua on tapahtunut, näen Tapanin sielukkaassa tweedtakissaan maistelemassa
singel malt –viskiä. Aivan pikkiriikkinen kyynisyys on vallannut hänen
mielensä, mutta hän jättää kaiken oman mielensä huoneisiin:
Eli, tämä.
Tämä olisi siis se, tämä olisi hänen naisensa tässä elämässä. Kaiken
satunnaisuus huvitti Tapania silloin. Näinkö nämä asiat järjestyivät?
Naurettavan huonoa päätöksentekoa, jos sitä vertaili siihen, mitä hän oli
työelämässä päätöksenteosta oppinut: käytännössä ei mitään päätöksentekoa
ollenkaan, vain jonkinlainen polkuriippuvuus, että päädytään, ajelehditaan
johonkin suuntaan ja huomataan, että toinen on vieläkin vierellä. Joten pidetään
kurssi. Selittääkseen pois tätä satunnaisuutta ihmiset sitten puhuivat
kohtalosta ja sielunkumppaneista ja kuinka oli tarkoitettu että…
*****
Caroline Hofberg: Runsaat salaatit
Se, mitä
olen ruokakirjatarjonnassa kaivannut, on kirja ruokasalaateista. Caroline
Hofbergin teos Runsaat salaatit (Matiga Sallader, Otava 2013, suomennos Katja
Tiilikka) on kaunis ja noin sata salaattiohjetta tarjoava teos tähän
tarpeeseen. Kirjan houkuttavat kuvat ovat Tia Borgsmidtin ja kuvia on paljon.
Kirjan makutuntumaan vaikuttaa selvästi se, että mukana on myös tunnelmakuvia
ruokahetkistä sekä kuvia puutarhoista ja itse ruokakuvat ovat houkuttavat ja
selvästi harkiten suunnitellut. Tämä kirja on siis ruokaruokaa, mutta myös
silmänruokaa ja sitä osaan arvostaa.
Runsaat
salaatit sisällys tarjoaa Esipuheen, Salaatit, paksuja kastikkeita ja dippejä,
Salaattikastikkeita, Salaattipohjia ja Ohjehakemiston. Salaattipohjissa selitetään
perusteellisesti, mitä ovat kuskus, bulguri, speltti, tattari, kvinoa…näiden
ravintoarvot ja keittoajat. Kuskus esimerkiksi on kotoisin Pohjois-Afrikasta ja
sitä on valmistettu vehnästä puristamalla tarkoituksena saada siitä
säilyvämpää. Kuskus ei sisällä leseitä tai alkioita ja siinä on vähemmän kuitua
ja ravintoaineita kuin bulgurissa. Saatavana on myös täysjyväkuskusta, jonka
kuitupitoisuus on tavallisen kuskuksen ja bulgurin välissä.
Torstai on
toivoa täynnä ja silloin on mukava saada vaikka uusia ruokaohjeita. Nyt
valmistamme Bulgurilla täytettyjä munakoisoja tzatzikin kanssa. Kirjan bonusta ovat tietoiskut jokaisen
reseptin alussa ja kuva on vastasivulla:
Munakoisosalaatti
tarjoiltuna munakoisossa itsessään. Ihanasti fetajuustolla ja mintulla
maustettu bulgurisalaatti on oivallinen täyte melko neutraaleihin
munakoisoihin. Itse tarjoilen munakoisot tzatzikin kanssa, mutta ne sopivat
hyvin yhteen myös grillatun lampaanlihan ja tomaattisalaatin kanssa. Vaihtelua
saa maustamalla tzazikin vastahienonnetulla mintulla.
4 annosta
Täytetyt
munakoisot
4 munakoisoa
oliviiöljyä
voiteluun
suolahiutaleita
2 dl
bulguria
4 dl vettä
1
kasvisliemikuutio
1 punasipuli
2
valkoispulinkynttä
2 tomaattia
3 rkl
hienonnettua minttua
½ tl sambal
oelek –kastiketta
200 g
murennettua fetajuustoa
Tzatziki
0,5 kurkku
suolahiutaleita
2 dl
kreikkalaista jogurttia
1 puristettu
valkosipulinkynsi
0,5 rkl
oliiviöljyä
Aloita tzatzikista: Raasta kurkku
raastinraudan karkealla puolella. Laita kurkku siivilään, ripottele päälle
vähän suolaa ja anna vetäytyä noin 20 minuuttia. Purista kaikki neste pois.
Sekoita kurkku, jogurtti, valkosipuli ja oliiviöljy. Mausta suolalla. (Tämän
vaiheen minä oikaisen eli sekoitan Estrellan Tzatziki, Dipmixin kermaviiliin
edellisenä päivänä. Meillä on melkein aina tzatzikia, joten tämä on suuri helpotus
ja maku on just sopiva.)
Munakoisot: Aseta uuni 225 asteeseen.
Halkaise munakoisot pituussuunnassa, voitele oliiviöljyllä ja suolaa kevyesti.
Aseta ne leivinpaperilla päällystetylle uunipellille ja paista uunin
keskiosassa noin 20 minuuttia. Anna munakoisojen jäähtyä vähän ja koverra ne
sitten varovasti, niin ettei kuori mene rikki. Paloittele munakoisojen liha.
Keitä bulgurjyviä kasvisliemessä kannen alla
noin 10 minuuttia. Anna höyryn haihtua.
Pilko sipuli ja valkosipuli hienoksi.
Paloittele tomaatit, raaputa siemenet pois ja leikkaa tomaatinliha pieniksi
kuutioiksi. Sekoita kaikki ainekset bulguriin ja mausta suolalla.
Täytä munakoisonkuoret
bulgursalaatilla. Kuorruta uunin keskiosassa 10-15 minuuttia. Tarjoile tzatzikin
kanssa.
Muutamia kirjan ruokaohjeita: Bulguria kantarellien ja
puolukoiden kera, Punajuurisalaatti, pekonia
sinihomejuustoa, Lämmin juuressalaatti, kinkkua ja gorgonzolaa, Lämmin salaatti tortellinien ja
rucolakastikkeen kanss, Salaatti kesäkasviksista, savukalasta ja kananmunista,
Halloumiperunat ja lammasvartaat, Hedelmäinen
broilersalaatti ja yrttimajoneesi, Makkaraa ja lämmintä punajuurisalaattia, Perunasalaatti,
lämminsavulohta ja katkarapuja, Thaimaalainen salaatti lampaanfileen kera,
Kesäsilliä ja hovimestarin perunoita…Näitä lukiessa ja kuvia katsoessa tulee
nälkä. Aion itse kokeilla ainakin kaikki ne reseptit, joissa on munakoisoa
ja/tai punajuurta sekä Broileri-pasta-homejuustosalaatin:
4 annosta
400 g punajuurta
8 dl babypinaattia väljästi pakattuna
4 rkl pinjasiemeniä
200 g pastaa, esim. penneä
500 g broilerin reisifilettä
oliiviöljyä paistamiseen
suolahiutaleita
vastajauhettua mustapippuria
n. 150 g sinihomejuustoa
Kastike
3 rkl oliiviöljyä
2 rkl kypsytettyä balsamietikkaa tai balsamicosiirappia
suolahiutaleita
vastajauhettua pippuria
Aloita sekoittamalla kastikkeen
ainekset keskenään.
Keitä punajuuret pehmeiksi kevyesti
suolatussa vedessä; aika riippuu punajuurten koosta. Jätä juuren kärki ja vähän
vartta keitettäviin punajuuriin, jolloin niiden väri ja maku säilyvät paremmin.
Huuhtele punajuuret nopeasti
juoksevan kylmän veden alla ja purista kuori pois, kun ne ovat vielä lämpimiä.
Leikkaa punajuuret lohkoiksi ja pidä ne mielellään lämpiminä.
Huuhtele ja kuivaa pinaatti. Paahda
pinjasiemenet kuivassa, kuumassa pannussa. Keitä pasta, kaada pois keitinvesi
ja sekoita joukkoon vähän oliiviöljyä.
Paista broilerin koipifileet
oliiviöljyssä, noin 3 minuuttia kummaltakin puolelta. Mausta suolalla ja
pippurilla. Pidä broilerit lämpiminä folion alla. Leikkaa broilerinliha
viipaleiksi juuri ennen tarjoilua.
Sekoita punajuuret, pasta, pinaatti,
broileri ja murennettu juusto. Pirskota päälle kastike ja ripottele pinnalle
pinjasiemenet.
Erittäin herkullinen on takuulla myös kansikuvassa oleva
Risonipasta, lämminsavustettua lohta ja sahramia. Risoni näyttää riisinjyvältä
mutta on yksi pastalaji. Kokeillaan tätä:
4 annosta
1 keltasipuli
oliiviöljyä
½ g sahramia
8 dl vettä
2 kasvisliemikuutiota
4 dl risonipastaa
2 dl vihreitä herneitä
250-300 g lämminsavustettua lohifileetä
n. 200 g kirsikka- tai coctailtomaatteja
1 pieni punainen paprika
100 g babypinaattia
suolahiutaleita
vastajauhettua pippuria
sitruunaviipaleita tarjoiluun
Hienonna sipulit ja kuullota
oliiviöljyssä muutama minuutti ruskistamatta. Lisää sahrami joukkoon
kuullotusajan lopulla.
Lisää vesi, kasvisliemi ja risoni
ja keitä hiljalleen kannen alla noin 11 minuuttia. Sekoita joukkoon herneet,
kun keittoaikaa on jäljellä muutama minuutti. Anna risonin jäähtyä.
Nypi lohi pienehköiksi paloiksi.
Puolita tomaatit ja leikkaa paprika pieniksi kuutioiksi.
Sekoita lohi, tomaatti, paprika ja
pinaatti varovasti salaatin joukkoon. Mausta suolalla ja pippurilla ja tarjoile
sitruunaviipaleiden kera.
Tässä ruokakirja joka todellakin houkuttaa valmistamaan ruokaisia
salaatteja! Kirja on kaunis ja perusteellinen ja ohjeita on paljon. Tarkoitus
on käyttää sesongin kasviksia ja hedelmiä ja minusta näihin ohjeisiin voi
reippaasti soveltaa myös omia makumieltymyksiään. Hedelmäinen broilersalaatti
ja yrttimajoneesi näyttää tältä:
Minä en kuitenkaan pidä majoneesista ja valitsisin tähänkin raikkaan
tzatzikin kastikkeeksi. Punajuuriohjeita tuntui olevan mukavan paljon ja
yrttejä käytettiin juuri niin runsaasti kuin pitääkin eli onko mitään rajaa
yrttien käytössä!
Tätä kirjaa olen odottanut ja tämä jääkin nyt omaan keittokirjahyllyyni.
Suosittelen!
maanantai 25. helmikuuta 2013
Kauneuden ja suloisuuden blogi täyttää jo viisi vuotta ja...
Kauneuden ja suloisuuden blogi täyttää jo viisi vuotta ja sen kunniaksi saatte kolme ihanaa kuvaa Sirkalta Sinisen oven takana. Katsokaa näitä ja nauttikaa! Ja etenkin suurentakaa kuvat, niin nautinnon potenssi nousee ziljoonaan. Hortensia on kyllä, kuten jostain sisustuskirjasta luinkin, kaikkein sisustuksellisin kukka ikinä.
Kuka tahansa sisustuslehden toimittaja voisi suoriksi mennä Sirkalle ja aina olisi kaunista. Ehkä näemmekin Sirkan kodin vielä jossain lehdessä tai kirjassa...
Onneaonneaonnea Sirkka♥ Ja kiitos näistä ihanista kuvista!
Minulla ei näytä tällaiselta ja sen takia menenkin nyt keittämään teetä, sillä se on maailman ainoa juoma, joka sekä virkistää että rauhoittaa;-) Pakkaan parin päivän poissaoloon ja tavaraa lähtee taas kuin olisi kyseessä maailmanympärysmatka. Mutta ensin soitan kirjastoon ja varaan sieltä...
Nautitaan pinkistä!
What are words
Kuka tahansa sisustuslehden toimittaja voisi suoriksi mennä Sirkalle ja aina olisi kaunista. Ehkä näemmekin Sirkan kodin vielä jossain lehdessä tai kirjassa...
Onneaonneaonnea Sirkka♥ Ja kiitos näistä ihanista kuvista!
Minulla ei näytä tällaiselta ja sen takia menenkin nyt keittämään teetä, sillä se on maailman ainoa juoma, joka sekä virkistää että rauhoittaa;-) Pakkaan parin päivän poissaoloon ja tavaraa lähtee taas kuin olisi kyseessä maailmanympärysmatka. Mutta ensin soitan kirjastoon ja varaan sieltä...
Nautitaan pinkistä!
What are words
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Suklaan lisäksi nainen tarvitsee...nur für die Frauen
Suklaan lisäksi nainen tarvitsee kenkiä. Vitsit Imelda Marcosista eivät naurata minua ollenkaan. Jotenkin vain kenkiä ei voi olla liikaa. Tosin joskus tulee eteen tilanne, että jos on ostanut jossain riemuvaiheessa monia kenkiä 8-10 senttimetrin koroilla, niitä ei aina pysty käyttämään, ainakaan kauaa, sillä polvi alkaa oikkuilla. Siri Hustvedt onkin osuvasti todennut, että ikääntymisessä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta kun kroppa pettää.
Toisaalta ei laukkujakaan voi olla liikaa, mutta kengät ovat ne tärkeimmät. R. kertoo kaikille, jotka jaksavat kuunnella, että minulla olisi kerran lokakuisella automatkalla kohti Salzburgia ollut mukana kaksikymmentäkahdeksan paria kenkiä. Sitä ei onneksi kukaan usko. Kahden kesken hän myöntää, että olen suuri visionääri, sillä kun lokakuun lopun sunnuntai-iltapäivänä ajoimme tuttuun kaupunkiimme, ihmettelimme, miksi ihmiset kuorivat yltään päällimmäisiä vaatekerroksia. Mehän istuimme ilmastoidussa autossa, joten emme tajunneet yllättävän 30+ -helleaallon kohdanneen Salzburgin. Minullapa olikin mukana myös kaikki kesäkenkäni!
Tässä ehdottomat suosikkini, joissa ei ole mitään värivirhettä, vaan kenkien väri on kuin vähän liukuvärjätty. Näillä kävelee kaupungissa kuin kaupungissa iltaisin vanhaan kaupunkiin syömään.
Marianne kommentoi vähän aikaa sitten juttuuni Koiruuksia ja tallikissoja, että on kiva nähdä myös kasvoni. Minä siihen, että sen sata kertaa olen postannut kuviani. Mutta tässä taas kerran. Katse kohdistukoon kenkiini. Minulle tästä kuvasta seurasi hirveä kriisi, jonka seuraukseni hankin pinkit käsipainot! Huomatkaa Jaelilta saamani ihastuttava pinkki käsilaukku.
Talven alussa hankin näin järkevät saapikkaat, sillä korkeilla koroilla liukastelu lumisilla teillä on rankka laji. Miten ihmeellistä, että sininen yrittää puskea taas pitkän paussin jälkeen elämääni.
Eilen lähdin ostamaan farkkuja, mutta kollasinkin lopulta kaikki kenkäkaupat, mitä ikinä jaksoin. Nämä Vagabondit sitten lähtivät mukaani. Tunnen itseni hyvin järkeväksi, sillä näillä kävelee jo kummasti vaikka missä joutumatta kuitenkaan pitämään kaduilla jaloissaan oikeita lenkkareita. Myönnän, että väri vaikutti jossain määrin ostopäätökseeni.
Tiedoksi: Täällä on ensi viikolla hiihtolomat, mutta R. ei ole lomalla. Minä olen kuitenkin Bessulla yökylässä ti-ke, jolloin käymme mm. ratsastamassa. Ensi viikko ei ole niin tuottelias kuin oli edellinen, mutta lupaan vähintäin yhden ruokakirjan. Uusi puutarhakirjakin on tulossa...
Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille!
Love
Leena Lumi
PS. Ei olla tänään syöty vasta kuin brunssi ja alan nyt valmistaa tätä Taidan yrittää ottaa paremman kuvan...
Toisaalta ei laukkujakaan voi olla liikaa, mutta kengät ovat ne tärkeimmät. R. kertoo kaikille, jotka jaksavat kuunnella, että minulla olisi kerran lokakuisella automatkalla kohti Salzburgia ollut mukana kaksikymmentäkahdeksan paria kenkiä. Sitä ei onneksi kukaan usko. Kahden kesken hän myöntää, että olen suuri visionääri, sillä kun lokakuun lopun sunnuntai-iltapäivänä ajoimme tuttuun kaupunkiimme, ihmettelimme, miksi ihmiset kuorivat yltään päällimmäisiä vaatekerroksia. Mehän istuimme ilmastoidussa autossa, joten emme tajunneet yllättävän 30+ -helleaallon kohdanneen Salzburgin. Minullapa olikin mukana myös kaikki kesäkenkäni!
Tässä ehdottomat suosikkini, joissa ei ole mitään värivirhettä, vaan kenkien väri on kuin vähän liukuvärjätty. Näillä kävelee kaupungissa kuin kaupungissa iltaisin vanhaan kaupunkiin syömään.
Marianne kommentoi vähän aikaa sitten juttuuni Koiruuksia ja tallikissoja, että on kiva nähdä myös kasvoni. Minä siihen, että sen sata kertaa olen postannut kuviani. Mutta tässä taas kerran. Katse kohdistukoon kenkiini. Minulle tästä kuvasta seurasi hirveä kriisi, jonka seuraukseni hankin pinkit käsipainot! Huomatkaa Jaelilta saamani ihastuttava pinkki käsilaukku.
Talven alussa hankin näin järkevät saapikkaat, sillä korkeilla koroilla liukastelu lumisilla teillä on rankka laji. Miten ihmeellistä, että sininen yrittää puskea taas pitkän paussin jälkeen elämääni.
Eilen lähdin ostamaan farkkuja, mutta kollasinkin lopulta kaikki kenkäkaupat, mitä ikinä jaksoin. Nämä Vagabondit sitten lähtivät mukaani. Tunnen itseni hyvin järkeväksi, sillä näillä kävelee jo kummasti vaikka missä joutumatta kuitenkaan pitämään kaduilla jaloissaan oikeita lenkkareita. Myönnän, että väri vaikutti jossain määrin ostopäätökseeni.
Tiedoksi: Täällä on ensi viikolla hiihtolomat, mutta R. ei ole lomalla. Minä olen kuitenkin Bessulla yökylässä ti-ke, jolloin käymme mm. ratsastamassa. Ensi viikko ei ole niin tuottelias kuin oli edellinen, mutta lupaan vähintäin yhden ruokakirjan. Uusi puutarhakirjakin on tulossa...
Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille!
Love
Leena Lumi
PS. Ei olla tänään syöty vasta kuin brunssi ja alan nyt valmistaa tätä Taidan yrittää ottaa paremman kuvan...
lauantai 23. helmikuuta 2013
Ensirakkaus
Sanovat
että ensirakkaus on tärkein.
Se on hyvin romanttista,
mutta niin ei ole minun kohdallani.
Jotain meidän välillämme oli ja ei ollut,
tapahtui ja meni ohitse.
Käteni eivät vapise,
kun niihin osuu joitain pieniä muistoja
ja narulla sidottuja kirjepinkkoja
- olkoonkin vaikka silkkinyörein sidottuja.
Meidän ainoa tapaamisemme vuosien jälkeen
kahden tuolin keskustelu
kylmän pöydän ääressä.
Muut rakkaudet
hengittävät minussa yhä syvästi.
Tällä ei ole happea edes sen verran,
että se voisi henkäistä.
Ja kuitenkin juuri sellaisena kuin se on,
se kykenee siihen mihin ne muut eivät vielä kykene:
unohdettuna
jopa uniin tulemattomana,
se totuttaa minut ajatukseen kuolemasta.
- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)
First Love
että ensirakkaus on tärkein.
Se on hyvin romanttista,
mutta niin ei ole minun kohdallani.
Jotain meidän välillämme oli ja ei ollut,
tapahtui ja meni ohitse.
Käteni eivät vapise,
kun niihin osuu joitain pieniä muistoja
ja narulla sidottuja kirjepinkkoja
- olkoonkin vaikka silkkinyörein sidottuja.
Meidän ainoa tapaamisemme vuosien jälkeen
kahden tuolin keskustelu
kylmän pöydän ääressä.
Muut rakkaudet
hengittävät minussa yhä syvästi.
Tällä ei ole happea edes sen verran,
että se voisi henkäistä.
Ja kuitenkin juuri sellaisena kuin se on,
se kykenee siihen mihin ne muut eivät vielä kykene:
unohdettuna
jopa uniin tulemattomana,
se totuttaa minut ajatukseen kuolemasta.
- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)
First Love
perjantai 22. helmikuuta 2013
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
Sängyn
vuosia vanhoissa uurteissa hän kietoutui. Millä tavalla uskoikaan siihen,
yhteiseen elämään, miten uskoa kun haluan keskeytyä, hän pakottautui olemaan
valpas tai verkkokalvolla raikuva huurre, näkemisen este: että luovuttaisi,
lähtisi siitä mihin itse on halunnut, se olisi heikkoutta ollut, sallimatonta!
Ei hän
voinut, kyennytkään, ei niiden menetysten jälkeen jotka häneen oli kirjoitettu.
Sormet valuivat pitkin puuvillaa sen pintaa ja kasvot Annassa soljuivat
ilmeettöminä.
Mies oli
halunnut panna, ihan ensikosketuksesta lähtien niin.
Ja sitä on
olla: tulla halutuksi.
Kodin
valtasi hiljainen kuume ja Veikko kiehui.
Meidän
hääpäivämme, viileä kuin vittu.
Maaria
Päivisen kolmas teos Pintanaarmuja (ntamo 2013) on hillitön ja raivoisa kuin
Katja Ketun Kätilö tai Heli Slungan Orjan kirja. Paitsi, että ollaan paljon
poissa, jossain. Irlannissa, New Yorkissa, Barcelonassa, Vietanamissa, missä
kaikessa. Arktinen aspekti puuttuu, jäämeri ei tuoksu, mutta on paljon punaista
ja verta. Paljon pintanaarmuja.
Käsiraudat kalisivat vasten sängyn puista päätyä, naapuritkin kuulivat kuinka pideltiin ja sade ulkona syövytti eikä veikko löytänyt...
Pian hän nousi, tunsi Veikkonsa läpikotaisin ja silti: miten pelottikaan polvistua ja anella, laittaa huulet peniksen ympärille, imeä, olen liekitetty pyhyys.
Pian hän nousi, tunsi Veikkonsa läpikotaisin ja silti: miten pelottikaan polvistua ja anella, laittaa huulet peniksen ympärille, imeä, olen liekitetty pyhyys.
Tarina on
kolmesta ihmisestä, jotka tuskin voisivat hengittää ilman toistaan. Ovat Anna
ja Veikko, pariskunta, joiden kemia on valtasuhdepeliä. Veikko hakkaa Annaa ja
pitää myös vankina. Anna ei ole kuitenkaan aina sidottuna, vaan tapaa myös
Hermanin, jolle hän tulee pakkomielteeksi, ylipalvonnan kohteeksi
Hän oli yhtä
kaunis ja hauras kuin pyhä vesi kirkkojen kulhoissa.
Hän oli
kastetoimitus, aamunavaus, ikoni alttarin yllä, ja hän syntyi joka päivä
uudestaan, särkyi iltaisin, särkyi jälleen…
Hän oli
kevät ja syksy, taantuma, nousukausi, vararikko,lottovoitto…
Hän oli
Anna.
Hän oli
Athenia.
Hän oli
pieni kostea läiskä, hän oli vaurio, hometta, hän oli pintanaarmuilla.
Hän oli
kaupunkien torneissa huutava yö, hän oli tähtien hetket, hän oli miettivä,
kumartunut patsas…
Meri piirsi
hänen ruumiinsa.
Meri piirsi
meidän suhteemme.
En tahtoisi
enää muistella. Kun muistelen, tuntuu, että tämä kaikki on jotenkin hämärää ja
epätodellista ja etten oikeastaan elä enää ollenkaan.
Päivinen
rakastaa kieltä haluaa leikkiä sanoilla, keksiä uusia. Ne virtaavat hänestä kuin
vesi alppipuroissa ja ennen kuin huomaatkaan olet juonut sanailottelun virrasta janosi vain kasvaessa. Lukija humaltuu tekstin juoksusta, mutta yllättyy
kaikkein eniten siitä, että tarina pysyy koossa, juoni säilyy ja paljon
tapahtuu, sillä Anna tulee odottamatta raskaaksi ja se rikkoo lopulta kaiken.
Eniten hänet itsensä. Tapahtuu tragedia
ja Anna joutuu mielisairaalaan. Siellä hänen huonetoverikseen tulee Mirjam,
joka haluaa auttaa:
Mistä sinä
Anna pidät kaikista eniten?
Anna hetkiä
vaiti, liikuttunut.
Hiljaa,
hiljaa, sydän rytistyi pieneksi. Nussimisesta, hän lopulta hyllyi, sen kyllä huomaa
pääsi Mirjamin suusta liian nopeasti, tarkoitan tietenkin, että…
…ja Anna
tuijotti kiinteästi, ja hänen kehossaan korostuivat mutkat.
Hän oli
hyvin vakava tai ojitetut pellot.
Pintanaarmuja
upposi minuun kuin kivi mereen. Tämä on minun kieltäni. Tämä on Maaria Päivisen
kieltä. Muistan, miten paljon pidän Herta Müllerin runoproosasta, Sydäneläin,
Ihminen on iso fasaani ja Matala maa, nyt koin jotain samaa. Kerrotaan niin
rajua tarinaa, että pitää ottaa runo pelastusrenkaaksi, varahapeksi. Herta
tekee sen uudissanoillaan. Maaria tekee sen myös uudissanoillaan, mutta
kylvettää koko tekstinsä runokielen altaassa. Antaa lukijalle armoa. Tätä ei ole kirjoitettu ennen. Tätä et ole lukenut syntymästäsi tähän päivään.
Päivinen on raskaana uudesta proosasta!
Kirjan
tarina on minulle kertomus Annasta, jolla oli suuri itsetuhon tarve. Suuri
tarve hallita edes omaa yksinäisyyttään. Saada olla. Sitä ei sallita, joten
hänestä tulee kahden miehen pakkomielle. Toiselle hän antaa ja antaa ja saa
nyrkistä. Toiselle hän ei anna, mutta Hermanille riittää oma hullu rakkautensa,
jonka houreissa hän unohtaa perheensä, elää todellisuuspohjaa vailla olevasta
palvonnastaan ja kuvittelee sen, mitä ei ole. Anna on valtiatar. Hän ravitsee
itseään Veikon väkivallasta ja Hermanin maanisesta ihailusta. Vuoroin Herman,
vuoroin Anna kertovat tarinaa ja kaiken aikaa Veikko panee tai lyö tai on epätoivoinen.
Sillä sekin hetki on. Anna kertojana on ehdottomasti Hermania kiinnostavampi, sillä Anna on sykkivää lihaa, pakoa ja halua, kun taas Herman valuttaa ylimaalisia kielikuviaan liiankin kanssa, kuin ei hänestä muuhun olisi. Pyhä kolmio täynnä kivun ja punaisen valtapeliä ja kaiken
aikaa Herman vain jumaloi:
Minun häneni
on myrkkyä. Minun häneni on kallista, juotavaa myrkkyä, joka sulattaa sydämen
ja saa näkemään kaiken kahtena.
Hän on pyhää
maitoa. Historia. hän on tärvellyt minun tulevaisuuteni ja minun menneisyyteni
ja minä rakastan häntä vieläkin.
*****
Maarian haastattelu Prosak-klubilla 2013
Yllä ystäväni lähettämä kuva minulle Voima -lehden sivusta, jossa käsitellään Maaria Päivistä ja mm. minun arviotani Maarian Pintanaarmuja -kirjasta.
*****
Maarian haastattelu Prosak-klubilla 2013
*****
Tästä
kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jonna Kirsi Annami Aili Sannabanana Katja/Lumiomena Annika Paula Elegia Villasukka kirjahyllyssä Maija ja Vera Vala
torstai 21. helmikuuta 2013
Leena Yliportimo: Rakkaus on pyöreä
Harvoin sitä
tulee runokirjaa esitellessään sanoneeksi, että runot sekä riipaisevat että
saavat nauramaan. Näin minulle kävi lukiessani Leena Yliportimon esikoisteosta
Rakkaus on pyöreä. Leena itse toteaa runojensa olevan hänen mielenmaisemastaan
napattuja, sanoiksi puettuja kuvia. Syvällisiä, tunteellisia ja viihteellisiä.
Kokoelma on tarina intohimoisesta rakkaudesta, joka polttaa itsensä loppuun.
Rakkaus on pyöreä ehkäisee kuitenkin kyynisyyttä, sillä rakkaus tulee vielä vastaan,
koska rakkaus on pyöreä ja se on myös kirjan päätöslause. Voitko kieltää, että
alkaa hymyilyttää:
honey
onko suru
puserossa?
No tule
tänne
niin otetaan
se pois
ja ihan
varmuuden vuoksi
vielä
housutkin
Luin kaikki
Yliportimon runot tuosta vain ja ajattelin, miten kuin leikiten teksti häneltä
virtaa. Leena on mainonnan suunnittelija, joka on ikänsä kaiken ollut
intohimoinen kirjoittaja. Nuorena saadusta kirjallisuusstipendistä huolimatta,
hän päätyi kaupalliselle alalle. Sitten runoilu kuitenkin alkoi haitata
työntekoa ja Leena löysi itsensä jossakin vaiheessa luomassa runouden ja
kuvituksen yhdistävää taidekonseptia yhdessä ystävänsä taiteilija Luiz Risin
kanssa.
kohtuus
kaikessa
niin
suuttunut olin sinuun
että söin
epähuomiossa
kolme
vaniljavanukasta
sitten aloit
vielä ällöttääkin
Mainonnan
ammattilaisena Leena on osannut määrittää kohderyhmänsä:
Kokoelmani
on tarkoitettu tämän päivän urbaaneille ihmisille, jotka kaipaavat elämäänsä
taiteellista viihdettä, joka ei ole liian vaikeaa, mutta joka koskettaa ja saa
ajattelemaan. Populäärin tyylinsä vuoksi tekstejäni lukevat mielellään hekin,
jotka eivät muuten runoudesta välitä.
anteeksi
kömpelyyteni
uskothan
kaikki ulos
päästämäni sammakot
ovat vain
viattomia luontokappaleita
Arvatkaapa
onko minulla hauskaa! Että saan tässä hihitellä ja runoilija Yliportimo myy
itsensä niin tehokkaasti, että minä olen vain puhtaaksikirjoittaja. Leenan
löydät täältä Ja älköön kukaan vain luulko, etteikö oikeasti olisi draamaa ja
kaihoa tässä runokirjasessa, on sitäkin. Toin nyt kuitenkin esiin sitä
harvinaisempaa eli hauskaa. Haluan kuitenkin lopettaa erääseen kauniiseen,
omaan suosikkiini:
ikävä meitä
ollaan tänä
iltana
taas me
ollaan se
talo
jossa on
ikkunat etelään
ollaan
kaunis laulu
sinä melodia
ja minä sanat
ollaan
punainen tandempyörä
ohjataan
vuorotellen
ollaan taas
me kaksi yhdessä
niin että
ihojemme väliin
ei mahdu
mitään muuta
kuin
rakkautta
ollaan yhtä
aikaa
pyörremyrsky
ja auringonlasku
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus
…hänen
lukiessaan lausuntoa, hänen kertoessaan lause lauseelta kauheuksista salissa
tapahtui muutos. Sinne ilmaantui ihmisiä, maisemia ja kaupunkeja, lauseista
syntyi kuvia, ne muuttuivat eläviksi, ja paljon myöhemmin joku kuulijoista
sanoi, että oli tuntenut nenässään Collinin lapsuuden peltojen ja niittyjen
tuoksun. Mutta Caspar Leinenille tapahtui jotain muuta: vuosikausia hän oli
kuunnellut professoreitaan, päntännyt lakeja ja opetellut tulkitsemaan niitä,
hän oli yrittänyt ymmärtää rikosoikeutta – mutta vasta nyt, vasta hänen oman
asiaesityksensä yhteydessä hän käsitti, että todellisuudessa kyse olikin
jostain aivan muusta: kärsivästä ihmisestä.
Ferdinand
von Schirachin teos Collinin tapaus (Der Fall Collini, Atena 2013, suomennos
Raija Nylander) on pieni suuri kirja, joka runsaan sadanviidenkymmen sivunsa
avulla, kuin yhdeltä istumalta, vakuuttaa lukijan siitä, että kenestä vain
meistä voi tulla murhaaja, jos vain tietyt olosuhteet kohtaavat. Kirja oli
minulle yhtä ennalta-arvattava kuin Schlinkin Lukija, mutta nyt tuo asia ei
ollut haitaksi. Älkää kysykö miksi, sillä en tiedä. Pidin kovasti Lukijasta
elokuvana ja taas Schlinkin Viikonloppu on yksi suosikkejani, vaikka vain
harvat tuntuvat kirjan löytäneen. Kuitenkin onneksi muutamat ovat
Kirjailija
Ferdinand von Schirach on myös asianajaja, joten tietty varmuus tuoda esille
tällainen oikeussalikertomus, toimii hänellä tyylillä. Schirachilla on myös
riittävästi tunnelatausta uhriin ja kaiken kaikkiaan rivit ovat sitä kotimaata
eli Saksan kirjallisuutta, jossa asuin vuosikausia. Lyhyet, toteavat lauseet
ovat hirveän tehokkaita ja uskallan sanoa, että näen Schirachin lävitse luetut
Böllin teokset.
Kirjan teema
kiertyy sen ympärille, mikä saa koko ikänsä moitteetonta elämää viettäneen
ihmisen tekemään murhan. Italialainen Fabrizio Collini on työskennellyt yli
kolmekymmentä vuotta työkaluntekijänä ja yllättäen hän murhaa luksushotellissa
vanhan, arvostetun miehen Hans Meyerin. Murhaajan puolustusasianajajaksi ryhtyy
nuori juristi Caspar Leinen, joka ei tehtävää aloittaessaan tiedä, miten kaikki
menneisyydestä kuin vyöryy häntä kohti sitä mukaa kuin Ludwigsburgin kaupungin
arkistot aukeavat hänelle. Tulee hetki,
jolloin todellisuus kuin katoaa:
Leinen
pelkäsi menettävänsä hänet niin kuin oli menettänyt Philippinkin. Yhtäkkiä kaikki
hänen ympärillään liikkui jähmeästi. Penkit, lattia, ihmiset ja äänet tuntuivat
vaimeilta ja vierailta, valo ei täsmännyt. Hän näki itsensä ulkopuolelta, vieraan, johon
hänellä oli vain epämääräinen yhteys.
Lyhyen
tarinan jännite syntyy mielestäni kahdesta asiasta: Collini ei paljasta tekonsa
motiiveja ja Leinenilla on pelissä jotain henkilökohtaista. Kummatkin ja etenkin
ensimmäisen, lukija arvaa nopeasti. Se haittaako tässä kirjassa
ennalta-arvattavuus vai ei, jää jokaisen lukijan kohdalla omaksi kokemukseksi
puolesta tai vastaan.
Minua
henkilökohtaisesti nyt ’närästää’, että en lukenut Schirachin aiempaa eli
Rikoksia, josta Savon Sanomat on kirjoittanut näin:
”Teos ei
tunnusta mitään dogmia eikä vetoa yhteenkään valaan; kirkkaat ja ytimekkäät
virkkeet hengittävät kysymyksistä sakeaa ilmaa.” Waude! Taidan voida todeta, että myös Collinin
tapaus –kirjassa ’kirkkaat ja ytimekkäät virkkeet hengittävät kysymyksistä
sakeaa ilmaa.’
Tämän kirjan
ovat lisäkseni lukeneet myös Aletheia Kirjasähkökäyrä ja Kirsi.
****
Lue myös
Maxim Leon Talviuni Berliinissä - Itäsaksalaisen perheen tarina
tiistai 19. helmikuuta 2013
Saran kirjoituskutsu ja blogisavuja kaivataan!
Tiedän ja arvaan bloggaajien joukossa olevan monia, joilla sanan säilä on hallussa ja vaikka ei niin olisikaan, niin tarttukaa ihmeessä Saran kirjoituskutsuun suomalaisten tyttökirjojen kokemuksista. Aika päättyy 28.2. Tämä tiedote löytyy myös oikeasta palkistani.
Blogisavuja kaipaa Regina McBriden kirja Ennen sarastusta, joka oli minulle ikimuoistoinen lukukokemus. Kaikkea tässä kirjassa vahvisti vielä se, että olen saanut viettää kaksi viikkoa juuri kirjan tapahtumapaikassa, Galwayssa. Suosittelen samalla kiinnostavaa matkakohdetta Atlantin valtameren rannalla ja siitä tekee helposti päivänmatkan junalla tai omalla autolla Dubliniin tai voi lähteä vaeltamaan Connemaran nummille, missä ponit...
Jos taiteet ja kuvanveisto kiinnostavat, lue Anne Delbéen kirja Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä. Kirja kertoo lahjakkaan Camillen elämästä suuren Rodinin rakastajana ja oppilaana, sekä lopulta kuvanveistäjänä, joka uhkasi mestarinsa lahjakkuutta. Lue jos haluat tietää, miksi maailmassa on niin paljon enemmän suurmiehiä kuin suurnaisia! Olen asettanut Camillen niin, että aina kun saavun kirjastooni, näen ensin hänen katseensa...
Laadukasta lukuromaania etsivälle suosittelen Richard Masonin kirjaa Muistojen huoneet. Tarina on äidin ja aikuisen tyttären, mutta myös kertomus äidin hapertuvasta muistista sekä vahvan tyttären oman tien etsinnästä. Viimeksi kirjasta on kirjoittanut Erja Hän luki kirjan minun suosituksestani ja minä taas luin tämän Erjan tekstin innoittamana:
Minulle Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla oli kuin olisin tullut kotiin. Nyt tämä 'koti' on matkalla luokseni ihan omaksi kirjaksi.
Blogisavuja kaipaa Regina McBriden kirja Ennen sarastusta, joka oli minulle ikimuoistoinen lukukokemus. Kaikkea tässä kirjassa vahvisti vielä se, että olen saanut viettää kaksi viikkoa juuri kirjan tapahtumapaikassa, Galwayssa. Suosittelen samalla kiinnostavaa matkakohdetta Atlantin valtameren rannalla ja siitä tekee helposti päivänmatkan junalla tai omalla autolla Dubliniin tai voi lähteä vaeltamaan Connemaran nummille, missä ponit...
Jos taiteet ja kuvanveisto kiinnostavat, lue Anne Delbéen kirja Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä. Kirja kertoo lahjakkaan Camillen elämästä suuren Rodinin rakastajana ja oppilaana, sekä lopulta kuvanveistäjänä, joka uhkasi mestarinsa lahjakkuutta. Lue jos haluat tietää, miksi maailmassa on niin paljon enemmän suurmiehiä kuin suurnaisia! Olen asettanut Camillen niin, että aina kun saavun kirjastooni, näen ensin hänen katseensa...
Laadukasta lukuromaania etsivälle suosittelen Richard Masonin kirjaa Muistojen huoneet. Tarina on äidin ja aikuisen tyttären, mutta myös kertomus äidin hapertuvasta muistista sekä vahvan tyttären oman tien etsinnästä. Viimeksi kirjasta on kirjoittanut Erja Hän luki kirjan minun suosituksestani ja minä taas luin tämän Erjan tekstin innoittamana:
Minulle Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla oli kuin olisin tullut kotiin. Nyt tämä 'koti' on matkalla luokseni ihan omaksi kirjaksi.
maanantai 18. helmikuuta 2013
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
”Älkää tehkö
tätä hänelle! Hei! Älkää tehkö tätä hänelle!”
Hetken ajan
hän tuntee läsnäoloni. Hetken verran olen tuulenhenkäys hänen selkäänsä vasten,
kutina päänahassa, jotain mikä on nousta ajatuksiin. Äiti. Suojelusenkeli.
Haamu.
Kaikki alkoi
liikuntapäivän vahvasta, lämpimästä tuulesta.
Rosamund Luptonin
uusin teos Mitä jäljelle jää (Afterwards, Gummerus 2013, suomennos Tero
Valkonen) teki minulle lukijana aivan saman kuin hänen varhempi kirjansa Sisar:
Olin niin lukukoukussa, että olisin vain lukenut ja lukenut. Yritin ottaa etäisyyttä,
tavoitella viileyttä, sillä joku salainen sisälläni sanoo, että olen näin
tunnelatautunutta tekstiä lukiessani vieraalla maalla juurissani liikaa, aivan
liikaa tuonpuoleisuutta, mutta en voi itselleni mitään. Puolustaudun tiedolla,
että Rosamund Lupton todellakin osaa kirjoittaa. Kaikki on kohdillaan.
Virkerakenteet ovat täydellisiä, kirjan rakenne pysyy kasassa ja kuin myötää lukijaa jatkamaan aloitettua kiihkeää matkaa, yllätys seuraa toista ja hengitys
melkein pysähtyy, sillä aika-ajoin lukijasta tulee kirjan Grace, äiti, joka on
koulupalon jälkeen koomassa, mutta seuraa kaikkea kaikkialla ruumiistairtaantuneena.
Samoin tekee onnettomuudessa mukana ollut tytär Jenny. Grace onnistuu
tarkkailemaan miehensä sisarta Sarahia, poliisia, kuin myös miestään, kuuluisaa
toimittajaa, vaeltamassa sairaalassa tehohoitohuoneesta toiseen, tyttärensä
luota vaimonsa viereen:
Ennen tätä
olet aina ollut niin onnellinen, helpolla ja miehekkäällä tavalla, joskus jopa
raivostuttavan hyväntuulinen. ”Kaikki hyvin, ota ihan rauhallisesti!” tulee vielä
hautakiveesi, olen tuhahdellut. Mutta tyytyväisyys, jota tunnet itseäsi ja
maailmaa kohtaan on kyllä vetoavaa, sinä katsot luottavaisesti ulos etkä
ahdistuneesti sisään.
Olet
kärsinyt kamalia asioita jo tätä ennen, vaikkeivät arpesi näykään. ”Minulla oli
Sarah, joten selvisin”, sanoit kun tunsimme toisemme paremmin. ”Inhimillinen
versio Sveitsin armeijan linkkuveitsestä.”
Kaikki alkoi
koulun liikuntapäivän tulipalosta, joka varsin pian todetaan tahallaan
sytytetyksi. Syyllistä ja mahdollisia motiiveja etsittäessä Lupton jälleen
liikkuu trillerin ja lukuromaanin kentällä niin taitavasti, että lukija kokee
syviä tunteita, mutta myös saa pelätä tosissaan. Tunnevoimassaan tyylikeino on jo melkein
Luptonin tavaramerkki, sillä vastaavaa en muista kuin kirjasta Alice Seboldin
teoksesta Oma taivas. Lupton kastaa kynänsä vaistomusteeseen, sillä tätä jälkeä
on vaarallista kirjoittaa vajoamatta imelyyteen. Jos olisin kyynikko, kokisin
Mitä jäljelle jää heikoimmillaan siirappisena, mutta onnekseni en ole. Koen
Luptonin heikoimmillaan hyvin suloisena ja herkkänä, mutta vahvimmillaan
kirjoittajana, joka nostaa lukijansa koskettamaan taivaan tähtiä.
Tunnen
itseni tirkistelijäksi. Olen myös viihtynyt, vaikka kirjassa on niin paljon
kärsimystä ja myös vihaa. Toisaalta on läpikuultavaa rakkautta, sillä Grace ja
Jenny kohtaavat toisensa henkinä, vain heidän ruumiinsa lepäävät sairaalan tehohoito-osastolla.
Gracen peräänantamattomuus on silta näkymättömästä näkyvään, epäuskottavasta
todellisuuteen. Jossain vaanii tuhopolttaja, joka ei ole saanut vietyä pahaa
tahtoaan viimeiseen iskuun asti. Toisaalla vartioi äidin henki, joka ei salli
tehdä hänen lapselleen enää pahaa.
Luptonin
meriitiksi voidaan vielä todeta, että henkilömäärä pysyy kasassa ja takuulla
kukaan ei aavista syyllistä, vaan kirjailija tarjoaa hänet vasta viimeisillä
sivuilla. Tästä kirjasta olisi niin monella jännityskirjailijalla oppimista…
Sisaren kansi oli minusta ylimaallisen kaunis. Mitä jäljelle jää kansi ei aukene täyteen
huippuunsa ennen kuin suurennat kuvan ja katsot sitten. Tuonpuoleinen haluaa
suojata itsensä ja kaikki eivät tavoita sitä koskaan. Eivät edes leukoijan tuoksuessa…
Tunnen öisen
leukoijan tuoksun ja olen Newnhamin puutarhassa, on myöhäinen kesäilta…olen
sinun kanssasi.
Olen ohuen
ohut valo, timantinterävä…Tulen uniisi ja puhun sinulle lempeästi, kun
ajattelet minua.
Tämä ei ole
meidän loppumme.
Taikakivi,
taikakivi, anna minulle…
*****
Tästä
kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Irene Kirjasähkökäyrä Tuulia/Lukutuulia Laura Jenni Norkku Katja/Lumiomena ja Annika K.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)