Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

”Älkää tehkö tätä hänelle! Hei! Älkää tehkö tätä hänelle!”

Hetken ajan hän tuntee läsnäoloni. Hetken verran olen tuulenhenkäys hänen selkäänsä vasten, kutina päänahassa, jotain mikä on nousta ajatuksiin. Äiti. Suojelusenkeli. Haamu.

Kaikki alkoi liikuntapäivän vahvasta, lämpimästä tuulesta.

Rosamund Luptonin uusin teos Mitä jäljelle jää (Afterwards, Gummerus 2013, suomennos Tero Valkonen) teki minulle lukijana aivan saman kuin hänen varhempi kirjansa Sisar: Olin niin lukukoukussa, että olisin vain lukenut ja lukenut. Yritin ottaa etäisyyttä, tavoitella viileyttä, sillä joku salainen sisälläni sanoo, että olen näin tunnelatautunutta tekstiä lukiessani vieraalla maalla juurissani liikaa, aivan liikaa tuonpuoleisuutta, mutta en voi itselleni mitään. Puolustaudun tiedolla, että Rosamund Lupton todellakin osaa kirjoittaa. Kaikki on kohdillaan. Virkerakenteet ovat täydellisiä, kirjan rakenne pysyy kasassa ja kuin myötää lukijaa jatkamaan aloitettua kiihkeää matkaa, yllätys seuraa toista ja hengitys melkein pysähtyy, sillä aika-ajoin lukijasta tulee kirjan Grace, äiti, joka on koulupalon jälkeen koomassa, mutta seuraa kaikkea kaikkialla ruumiistairtaantuneena. Samoin tekee onnettomuudessa mukana ollut tytär Jenny. Grace onnistuu tarkkailemaan miehensä sisarta Sarahia, poliisia, kuin myös miestään, kuuluisaa toimittajaa, vaeltamassa sairaalassa tehohoitohuoneesta toiseen, tyttärensä luota vaimonsa viereen:

Ennen tätä olet aina ollut niin onnellinen, helpolla ja miehekkäällä tavalla, joskus jopa raivostuttavan hyväntuulinen. ”Kaikki hyvin, ota ihan rauhallisesti!” tulee vielä hautakiveesi, olen tuhahdellut. Mutta tyytyväisyys, jota tunnet itseäsi ja maailmaa kohtaan on kyllä vetoavaa, sinä katsot luottavaisesti ulos etkä ahdistuneesti sisään.

Olet kärsinyt kamalia asioita jo tätä ennen, vaikkeivät arpesi näykään. ”Minulla oli Sarah, joten selvisin”, sanoit kun tunsimme toisemme paremmin. ”Inhimillinen versio Sveitsin armeijan linkkuveitsestä.”

Kaikki alkoi koulun liikuntapäivän tulipalosta, joka varsin pian todetaan tahallaan sytytetyksi. Syyllistä ja mahdollisia motiiveja etsittäessä Lupton jälleen liikkuu trillerin ja lukuromaanin kentällä niin taitavasti, että lukija kokee syviä tunteita, mutta myös saa pelätä tosissaan. Tunnevoimassaan tyylikeino on jo melkein Luptonin tavaramerkki, sillä vastaavaa en muista kuin kirjasta Alice Seboldin teoksesta Oma taivas. Lupton kastaa kynänsä vaistomusteeseen, sillä tätä jälkeä on vaarallista kirjoittaa vajoamatta imelyyteen. Jos olisin kyynikko, kokisin Mitä jäljelle jää heikoimmillaan siirappisena, mutta onnekseni en ole. Koen Luptonin heikoimmillaan hyvin suloisena ja herkkänä, mutta vahvimmillaan kirjoittajana, joka nostaa lukijansa koskettamaan taivaan tähtiä.

Tunnen itseni tirkistelijäksi. Olen myös viihtynyt, vaikka kirjassa on niin paljon kärsimystä ja myös vihaa. Toisaalta on läpikuultavaa rakkautta, sillä Grace ja Jenny kohtaavat toisensa henkinä, vain heidän ruumiinsa lepäävät sairaalan tehohoito-osastolla. Gracen peräänantamattomuus on silta näkymättömästä näkyvään, epäuskottavasta todellisuuteen. Jossain vaanii tuhopolttaja, joka ei ole saanut vietyä pahaa tahtoaan viimeiseen iskuun asti. Toisaalla vartioi äidin henki, joka ei salli tehdä hänen lapselleen enää pahaa.

Luptonin meriitiksi voidaan vielä todeta, että henkilömäärä pysyy kasassa ja takuulla kukaan ei aavista syyllistä, vaan kirjailija tarjoaa hänet vasta viimeisillä sivuilla. Tästä kirjasta olisi niin monella jännityskirjailijalla oppimista…

Sisaren kansi oli minusta ylimaallisen kaunis. Mitä jäljelle jää  kansi ei aukene täyteen huippuunsa ennen kuin suurennat kuvan ja katsot sitten. Tuonpuoleinen haluaa suojata itsensä ja kaikki eivät tavoita sitä koskaan.  Eivät edes leukoijan tuoksuessa…

Tunnen öisen leukoijan tuoksun ja olen Newnhamin puutarhassa, on myöhäinen kesäilta…olen sinun kanssasi.

Olen ohuen ohut valo, timantinterävä…Tulen uniisi ja puhun sinulle lempeästi, kun ajattelet minua.

Tämä ei ole meidän loppumme.

Taikakivi, taikakivi, anna minulle…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Irene  Kirjasähkökäyrä  Tuulia/Lukutuulia  Laura  Jenni  Norkku  Katja/Lumiomena ja Annika K.