Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Sängyn vuosia vanhoissa uurteissa hän kietoutui. Millä tavalla uskoikaan siihen, yhteiseen elämään, miten uskoa kun haluan keskeytyä, hän pakottautui olemaan valpas tai verkkokalvolla raikuva huurre, näkemisen este: että luovuttaisi, lähtisi siitä mihin itse on halunnut, se olisi heikkoutta ollut, sallimatonta!

Ei hän voinut, kyennytkään, ei niiden menetysten jälkeen jotka häneen oli kirjoitettu. Sormet valuivat pitkin puuvillaa sen pintaa ja kasvot Annassa soljuivat ilmeettöminä.

Mies oli halunnut panna, ihan ensikosketuksesta lähtien niin.

Ja sitä on olla: tulla halutuksi.

Kodin valtasi hiljainen kuume ja Veikko kiehui.

Meidän hääpäivämme, viileä kuin vittu.

Maaria Päivisen kolmas teos Pintanaarmuja (ntamo 2013) on hillitön ja raivoisa kuin Katja Ketun Kätilö tai Heli Slungan Orjan kirja. Paitsi, että ollaan paljon poissa, jossain. Irlannissa, New Yorkissa, Barcelonassa, Vietanamissa, missä kaikessa. Arktinen aspekti puuttuu, jäämeri ei tuoksu, mutta on paljon punaista ja verta. Paljon pintanaarmuja.

Käsiraudat kalisivat vasten sängyn puista päätyä, naapuritkin kuulivat kuinka pideltiin ja sade ulkona syövytti eikä veikko löytänyt...

Pian hän nousi, tunsi Veikkonsa läpikotaisin ja silti: miten pelottikaan polvistua ja anella, laittaa huulet peniksen ympärille, imeä, olen liekitetty pyhyys.

Tarina on kolmesta ihmisestä, jotka tuskin voisivat hengittää ilman toistaan. Ovat Anna ja Veikko, pariskunta, joiden kemia on valtasuhdepeliä. Veikko hakkaa Annaa ja pitää myös vankina. Anna ei ole kuitenkaan aina sidottuna, vaan tapaa myös Hermanin, jolle hän tulee pakkomielteeksi, ylipalvonnan kohteeksi

Hän oli yhtä kaunis ja hauras kuin pyhä vesi kirkkojen kulhoissa.

Hän oli kastetoimitus, aamunavaus, ikoni alttarin yllä, ja hän syntyi joka päivä uudestaan, särkyi iltaisin, särkyi jälleen…

Hän oli kevät ja syksy, taantuma, nousukausi, vararikko,lottovoitto…

Hän oli Anna.

Hän oli Athenia.

Hän oli pieni kostea läiskä, hän oli vaurio, hometta, hän oli pintanaarmuilla.

Hän oli kaupunkien torneissa huutava yö, hän oli tähtien hetket, hän oli miettivä, kumartunut patsas…

Meri piirsi hänen ruumiinsa.

Meri piirsi meidän suhteemme.

En tahtoisi enää muistella. Kun muistelen, tuntuu, että tämä kaikki on jotenkin hämärää ja epätodellista ja etten oikeastaan elä enää ollenkaan.

Päivinen rakastaa kieltä  haluaa leikkiä sanoilla, keksiä uusia. Ne virtaavat hänestä kuin vesi alppipuroissa ja ennen kuin huomaatkaan olet juonut sanailottelun virrasta janosi vain kasvaessa. Lukija humaltuu tekstin juoksusta, mutta yllättyy kaikkein eniten siitä, että tarina pysyy koossa, juoni säilyy ja paljon tapahtuu, sillä Anna tulee odottamatta raskaaksi ja se rikkoo lopulta kaiken. Eniten hänet itsensä.  Tapahtuu tragedia ja Anna joutuu mielisairaalaan. Siellä hänen huonetoverikseen tulee Mirjam, joka haluaa auttaa:

Mistä sinä Anna pidät kaikista eniten?

Anna hetkiä vaiti, liikuttunut.

Hiljaa, hiljaa, sydän rytistyi pieneksi. Nussimisesta, hän lopulta hyllyi, sen kyllä huomaa pääsi Mirjamin suusta liian nopeasti, tarkoitan tietenkin, että…

…ja Anna tuijotti kiinteästi, ja hänen kehossaan korostuivat mutkat.

Hän oli hyvin vakava tai ojitetut pellot.

Pintanaarmuja upposi minuun kuin kivi mereen. Tämä on minun kieltäni. Tämä on Maaria Päivisen kieltä. Muistan, miten paljon pidän Herta Müllerin runoproosasta, Sydäneläin, Ihminen on iso fasaani ja Matala maa, nyt koin jotain samaa. Kerrotaan niin rajua tarinaa, että pitää ottaa runo pelastusrenkaaksi, varahapeksi. Herta tekee sen uudissanoillaan. Maaria tekee sen myös uudissanoillaan, mutta kylvettää koko tekstinsä runokielen altaassa. Antaa lukijalle armoa. Tätä ei ole kirjoitettu ennen. Tätä et ole lukenut syntymästäsi tähän päivään. Päivinen on raskaana uudesta proosasta!

Kirjan tarina on minulle kertomus Annasta, jolla oli suuri itsetuhon tarve. Suuri tarve hallita edes omaa yksinäisyyttään. Saada olla. Sitä ei sallita, joten hänestä tulee kahden miehen pakkomielle. Toiselle hän antaa ja antaa ja saa nyrkistä. Toiselle hän ei anna, mutta Hermanille riittää oma hullu rakkautensa, jonka houreissa hän unohtaa perheensä, elää todellisuuspohjaa vailla olevasta palvonnastaan ja kuvittelee sen, mitä ei ole. Anna on valtiatar. Hän ravitsee itseään Veikon väkivallasta ja Hermanin maanisesta ihailusta. Vuoroin Herman, vuoroin Anna kertovat tarinaa ja kaiken aikaa Veikko panee tai lyö tai on epätoivoinen. Sillä sekin hetki on. Anna kertojana on ehdottomasti Hermania kiinnostavampi, sillä Anna on sykkivää lihaa, pakoa ja halua, kun taas Herman valuttaa ylimaalisia kielikuviaan liiankin kanssa, kuin ei hänestä muuhun olisi. Pyhä kolmio täynnä kivun ja punaisen valtapeliä ja kaiken aikaa Herman vain jumaloi:

Minun häneni on myrkkyä. Minun häneni on kallista, juotavaa myrkkyä, joka sulattaa sydämen ja saa näkemään kaiken kahtena.

Hän on pyhää maitoa. Historia. hän on tärvellyt minun tulevaisuuteni ja minun menneisyyteni ja minä rakastan häntä vieläkin.

*****

Maarian haastattelu Prosak-klubilla 2013

Yllä ystäväni lähettämä kuva minulle Voima -lehden sivusta, jossa käsitellään Maaria Päivistä ja mm. minun arviotani Maarian Pintanaarmuja -kirjasta.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Jonna Kirsi Annami  Aili  Sannabanana  Katja/Lumiomena  Annika  Paula  Elegia  Villasukka kirjahyllyssä  Maija ja Vera Vala