Joonas Konstig: Totuus naisista

Hän kääntyi katsomaan Tiinaa. Heikkoina hetkinä hän oli varma, että se ei tarvinnut häntä enää niin kuin ennen. Kesti pitkään, ennen kuin Tiina huomasi hänet ja laski lehden ja katsoi takaisin…

Joonas Konstigin kirja Totuus naisista (Gummerus 2013) on kertomus Tapani Koskikarasta, 56 vuotiaasta miehestä, joka on lievästi sanottuna tuuliajolla sekä vaimonsa Tiinan että tyttäriensä Ronjan että etenkin Roosan elämästä. Tapani on mies, joka haluaa hallita elämäänsä, pitää sen kurssin tiedossaan. Hänestä tulee Prometeus Plasticsin Suomen talousjohtaja ja tässä se outo syy, miksi tämä kirja tuli minulle: Mieheni on tehnyt uransa muovialalla ja itse tulen pitäjästä, jossa oli yksi Suomen uraauurtavia muovitehtaita. No, tämä syy oli vain toinen, sillä teoksen nimi Totuus naisista, oli minulle kuin taisteluhansikas, johon en voinut olla tarttumatta. Aloin hioa sanansäilääni jo ennen kuin kirja oli saapunut minulle. Mietin, että taas yksi suomalainen mies laukomassa typeriä ja katkeria mielipiteitään naisista. Tylsiä väittämiä, jotka kohdatessani tekisin tekstistä hakkelusta. Enempää väärässä en voinut olla, sillä ainoa minuun takertunut stereotypia on lause: ”Se ei käyttäytynyt niin itsestään selvästi kuin kiistattoman kauniit naiset hänen etäisen, kokemuksensa mukaan tekivät.” Ehkä adjektiivi ’etäinen’ saa minut nyt niin lauhkeaksi, että siirrymme suoraan siihen, mitä tämä kirja oikeasti on.

Tapani on ehdottomasti niin sympaattinen hahmo, että…en sanotuksi saa. Hän on omalla lutusella tavallaan ihan hukassa osin vaimonsa Tiinan kanssa, mutta ennen kaikkea sanavalmiin vanhemman tyttärensä, maailmanparantaja Ronjan kuin myös itseltään hukassa olevan nuoremman tyttärensä Roosan kanssa. Jotenkin tuli mieleen vuodet, jolloin sain seurata R:n ja M:n isä-tytär –suhdetta, jossa kyllä molemmat kasvattivat toisiaan.

Hyvän käsityksen Ronjasta saa luvussa, jossa kerrotaan perheen edesmenneen ukin, Tapanin isän, syntymäpäivän muistoksi kotona syötävästä päivällisestä. Tapani on arvostanut isänsä tyyliä monessa ja etenkin vaatetuksessa, sillä olihan isä ollut Hyvinkään verkatehtaan omistaja. Hän odottaa muiden seuraavan mukana tässä kunnioittamisessa, mutta:

”Niin että naisen kunnia on miehen kunnia”. Ronja sanoi.

”Siis niin piti vaimon puolta.”

”Että pidetään naista kuin kukkaa kämmenellä.”

”No näin”, Tapani sanoi.

”Romanttista.”

”Herrasmies.”

”Tietty silloin ei vielä puhuttu sellaisesta hömpötyksestä kuin ylistämällä alistaminen.”

Tapani ei ollut kuullut sellaisesta. Näin äkkipäin se tuntui järjettömältä sanaparilta, ja hän juuttui toistamaan sitä mielessään. Tiina laski padan pöytään, nosti kannen ja paljasti osso bucco –kiekkojen luuydinsilmät ruskean lihaliemen ja juuresten seassa.

”Silloin sitä nyt vaan oli tapana ajatella, että kotonahan ne vaimot on tyytyväisempiä”, Ronja sanoi. ”Keittiössä. Laittamassa herkkuja eläinten ruuminosista.”

”Nyt Ronja tilanne on se, että sä voit puhua pyöreesti ja sanoa ettet tuomitse, mutta älä esitä ettei kukaan muka loukkaannu tollasesta.”

Tämä tilanne ajautuu sitten siihen, että Tapani poistaa vanhemman tyttärensä pöydästä, mikä jälkeenpäin ajatellen on kuin pisara meressä nuoremman tyttären Roosan tavattua Micon ja kaiken muuttua aivan muuksi kuin mitä Tapani oli voinut ikinä edes kuvitella. Kirjan keskiössä ovat Tapani ja Roosa. Ja sitten tulevat kaikki muut. Tai sitten muut ovat Tapanin ja Roosan välissä ja isä kadottaa joksikin aikaa turvaotteensa tyttäreensä, jolloin…

Konstig kirjoittaa hyvää kieltä. Olen allerginen suomalaisen dialogin heikkoudelle ja etenkin puhekielelle, mutta tässä kirjassa edes teinien keskenään käyttämä todella omituinen sanasto ei haitannut. Dialogi on luontevaa ja Tapani on sisäisessä hämillään olossaan vakuuttava ja todentuntuinen. Hänestä on melkein pakko pitää, mikä helpottaa paljon kirjan lukemista. Se, mitä kirjan takakansitekstissä sanotaan ’romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista’ on kerrankin kustantajalta täydellinen ja kohdalleen osuva tiivistys, sillä siitä tässä kirjassa on kysymys.  Siitä ja tragediasta, sillä kirja on yllättävä.

Olen niin mielissäni kun luin tämän hyvän kirjan, jossa sovinismi ei sijaa saa, vaan todellisen makuinen perhe-elämä. Konstig kirjoittaa tunneälyllä saavuttaen näin jotain olennaista. Uskon tämän kirjan kohderyhmän olevan sukupuolesta riippumaton. Tapani on herrasmies ja huolestunut isä, mutta hän ei ole yhtään munaton, joten odotettavissa ei ole tylsistymistä. Kun kaikki se, minkä piti tapahtua on tapahtunut, näen Tapanin sielukkaassa tweedtakissaan maistelemassa singel malt –viskiä. Aivan pikkiriikkinen kyynisyys on vallannut hänen mielensä, mutta hän jättää kaiken oman mielensä huoneisiin:

Eli, tämä. Tämä olisi siis se, tämä olisi hänen naisensa tässä elämässä. Kaiken satunnaisuus huvitti Tapania silloin. Näinkö nämä asiat järjestyivät? Naurettavan huonoa päätöksentekoa, jos sitä vertaili siihen, mitä hän oli työelämässä päätöksenteosta oppinut: käytännössä ei mitään päätöksentekoa ollenkaan, vain jonkinlainen polkuriippuvuus, että päädytään, ajelehditaan johonkin suuntaan ja huomataan, että toinen on vieläkin vierellä. Joten pidetään kurssi. Selittääkseen pois tätä satunnaisuutta ihmiset sitten puhuivat kohtalosta ja sielunkumppaneista ja kuinka oli tarkoitettu että…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Kirjapolkuni  Minna  Suketus  Erja  Annika  Maria ja  Karoliina