maanantai 18. helmikuuta 2013

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää


”Älkää tehkö tätä hänelle! Hei! Älkää tehkö tätä hänelle!”

Hetken ajan hän tuntee läsnäoloni. Hetken verran olen tuulenhenkäys hänen selkäänsä vasten, kutina päänahassa, jotain mikä on nousta ajatuksiin. Äiti. Suojelusenkeli. Haamu.

Kaikki alkoi liikuntapäivän vahvasta, lämpimästä tuulesta.

Rosamund Luptonin uusin teos Mitä jäljelle jää (Afterwards, Gummerus 2013, suomennos Tero Valkonen) teki minulle lukijana aivan saman kuin hänen varhempi kirjansa Sisar: Olin niin lukukoukussa, että olisin vain lukenut ja lukenut. Yritin ottaa etäisyyttä, tavoitella viileyttä, sillä joku salainen sisälläni sanoo, että olen näin tunnelatautunutta tekstiä lukiessani vieraalla maalla juurissani liikaa, aivan liikaa tuonpuoleisuutta, mutta en voi itselleni mitään. Puolustaudun tiedolla, että Rosamund Lupton todellakin osaa kirjoittaa. Kaikki on kohdillaan. Virkerakenteet ovat täydellisiä, kirjan rakenne pysyy kasassa ja kuin myötää lukijaa jatkamaan aloitettua kiihkeää matkaa, yllätys seuraa toista ja hengitys melkein pysähtyy, sillä aika-ajoin lukijasta tulee kirjan Grace, äiti, joka on koulupalon jälkeen koomassa, mutta seuraa kaikkea kaikkialla ruumiistairtaantuneena. Samoin tekee onnettomuudessa mukana ollut tytär Jenny. Grace onnistuu tarkkailemaan miehensä sisarta Sarahia, poliisia, kuin myös miestään, kuuluisaa toimittajaa, vaeltamassa sairaalassa tehohoitohuoneesta toiseen, tyttärensä luota vaimonsa viereen:

Ennen tätä olet aina ollut niin onnellinen, helpolla ja miehekkäällä tavalla, joskus jopa raivostuttavan hyväntuulinen. ”Kaikki hyvin, ota ihan rauhallisesti!” tulee vielä hautakiveesi, olen tuhahdellut. Mutta tyytyväisyys, jota tunnet itseäsi ja maailmaa kohtaan on kyllä vetoavaa, sinä katsot luottavaisesti ulos etkä ahdistuneesti sisään.

Olet kärsinyt kamalia asioita jo tätä ennen, vaikkeivät arpesi näykään. ”Minulla oli Sarah, joten selvisin”, sanoit kun tunsimme toisemme paremmin. ”Inhimillinen versio Sveitsin armeijan linkkuveitsestä.”

Kaikki alkoi koulun liikuntapäivän tulipalosta, joka varsin pian todetaan tahallaan sytytetyksi. Syyllistä ja mahdollisia motiiveja etsittäessä Lupton jälleen liikkuu trillerin ja lukuromaanin kentällä niin taitavasti, että lukija kokee syviä tunteita, mutta myös saa pelätä tosissaan. Tunnevoimassaan tyylikeino on jo melkein Luptonin tavaramerkki, sillä vastaavaa en muista kuin kirjasta Alice Seboldin teoksesta Oma taivas. Lupton kastaa kynänsä vaistomusteeseen, sillä tätä jälkeä on vaarallista kirjoittaa vajoamatta imelyyteen. Jos olisin kyynikko, kokisin Mitä jäljelle jää heikoimmillaan siirappisena, mutta onnekseni en ole. Koen Luptonin heikoimmillaan hyvin suloisena ja herkkänä, mutta vahvimmillaan kirjoittajana, joka nostaa lukijansa koskettamaan taivaan tähtiä.

Tunnen itseni tirkistelijäksi. Olen myös viihtynyt, vaikka kirjassa on niin paljon kärsimystä ja myös vihaa. Toisaalta on läpikuultavaa rakkautta, sillä Grace ja Jenny kohtaavat toisensa henkinä, vain heidän ruumiinsa lepäävät sairaalan tehohoito-osastolla. Gracen peräänantamattomuus on silta näkymättömästä näkyvään, epäuskottavasta todellisuuteen. Jossain vaanii tuhopolttaja, joka ei ole saanut vietyä pahaa tahtoaan viimeiseen iskuun asti. Toisaalla vartioi äidin henki, joka ei salli tehdä hänen lapselleen enää pahaa.

Luptonin meriitiksi voidaan vielä todeta, että henkilömäärä pysyy kasassa ja takuulla kukaan ei aavista syyllistä, vaan kirjailija tarjoaa hänet vasta viimeisillä sivuilla. Tästä kirjasta olisi niin monella jännityskirjailijalla oppimista…

Sisaren kansi oli minusta ylimaallisen kaunis. Mitä jäljelle jää  kansi ei aukene täyteen huippuunsa ennen kuin suurennat kuvan ja katsot sitten. Tuonpuoleinen haluaa suojata itsensä ja kaikki eivät tavoita sitä koskaan.  Eivät edes leukoijan tuoksuessa…

Tunnen öisen leukoijan tuoksun ja olen Newnhamin puutarhassa, on myöhäinen kesäilta…olen sinun kanssasi.

Olen ohuen ohut valo, timantinterävä…Tulen uniisi ja puhun sinulle lempeästi, kun ajattelet minua.

Tämä ei ole meidän loppumme.

Taikakivi, taikakivi, anna minulle…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Irene  Kirjasähkökäyrä  Tuulia/Lukutuulia  Laura  Jenni  Norkku  Katja/Lumiomena ja Annika K.

36 kommenttia:

  1. Hienoa, että pidit tästä näin paljon! Olen samaa mieltä siitä, että Lupton osaa kirjoittaa ja että hän on jännityskirjailijana erinomainen. Jännitys tosiaan piti, ja tunteisiinkin kirja vetosi.

    Itse en lukiessani kuitenkaan päässyt tai halunnut päästä yli siitä, että kirjan alussa tapahtuva "hörhöys" häiritsi minua. Se vesitti omaa lukukokemustani - nimenomaan tunnetasolla. Voin joskus yksityisemmin kertoa, miksi se minua niin ärsyttää. Minä en muuten pitänyt Omasta taivaastakaan, mutta eri syistä. Harmi.

    Mutta Luptonia luen varmasti tulevaisuudessakin, sillä tällainen koukuttava kirjallisuus on usein rentouttavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, jos pisteyttäisin, niin pakko sanoa, että 4/5! En vain tajua, millä hän sen tekee;-) Jokin osa minussa kaihtaa tämänlaatuista käsittelyä, mutta kai olen sitten 'altis', sillä Oma taivas oli minulle pajon, eikä vain sen koiran takia.

      Ehkä minä seurasin niin kovasti jännityspuolta sekä myös tyyliä, olin jopa merkinyt kirjan loistavimman virkkeen, noin taidollisesti, ylös johonkin, mutta tänään en sitä post it -lappua tietenkään löytänyt.

      Tirkistelyä tämä on, mutta olkoon sitten!

      Minäkin luen seuraavan Luptonin. On jännittävää seurata, miten pitkälle hän uskaltaa omassa tyylilajissaan.

      (Niin: 'tunteisiinkin vetosi', vrt. Mokka, jossa ei kirjailija saa tunnepuolelle herutettua mitään, vaikka kyseessä iso tragedia.)

      Poista
  2. Minä en kokenut tätä tirkistelynä, en ollenkaan, vaan sikäli laadukkaana lukuromaanina. Minua vain häiritsi tässä se yliluonnollinen taso. Se on hassua, koska joissakin kirjoissa saa sataa vaikka kaloja taivaalta tai tyttö voi muuttua lasiksi, mutta... Tällaista lukeminen joskus on. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikun tunsin välillä olevani itse se, joka haluaa tirkistellä , sillä olihan minun pakko ihmetellä, että niin koukussa olen;-)

      Well...tiedät miten minä taas pidän MYÖS tuonpuoleisuudesta ellei siihen sotketa liikaa mitään uskonnollista. Tässä oli vain pikkuväreitä sinne päin, kun Grace katui, että vei lapset mielummin sununtaisin taidenäyttelyyn kuin kirkkoon etc.

      Tuonpuoleisuutta oli Läckbergilläkin vimmeisessään ja vaikka juuri se dekkari häneltä ei ole oma suosikkini, niin tuonpuolsuuden hän kuvasi taidolla. Myös Johan Theorin sekoittaa vanhaa kummitustarinatyyliä sekä tuonpuoleisuutta, mutta hänellä, kuten Läckbergilläkään ei ole niissä mitään uskonnollista.,

      (Olin järkyttävän kotonani kun luin kirjan Tolkienista eli olen vankkumaton keijufani. Tosin yksi Hannen enkeli-ikoni on nyt saanut meillä jouluarmon eli joulunaikaan aina...)

      Poista
  3. Leena, nyt vasta muistan, että omaa arviota kirjoittaessa en muistanut verrata tarinaa Mokkaan! Näissähän on pitkälti samankaltainen juoni mutta miten erilainen toteutus! Lupton todella pääsi iholleni ja sinne myös jäi.

    Minua ei samalla tavalla teoksen hörhöisyys häirinnyt kuin Katjaa, minähän rakastan Omaa taivastakin, joka on btw aivan ihana myös elokuvana. Ehkä romaanin raamit alkuun vaati totuttelua, mutta toimi sitten yllättävän upeasti. Lisää Luptonia, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, se tuli minulle mieleen heti! Mutta miten toinen voikaan olla niin syvältä ja toinen kulkee tähdissä! Minä muuten arvasin, että sinä ihastut. Syvästi! Tulen lukemaan juttusi lyhyen lenkin jälkeen. Päivä on jo aika pitkällä enkä voi heti ma lintsata kuntoilusta. Keitän teetä ja luen sinua ajalla. En uskaltanut lukea etukäteen, sillä arvasin meidän molempien pitävän tästä. Ellet ole lukenut Sisarta, lue edes mun arvio, niin tajuat...

      Katja on analyyttisempi;-) Sinä elät tunteella ja minä heilun jossain siellä puolivälissä tai asteen likempänä sinua. Kyllä Katjakin joskus innostuu;-)

      Siis Oma taivas on minun pelastusrenkaani tässä elämässä.

      Lisää Luptonia kiitos♥

      Poista
  4. En ole vielä tutustunut Luptoniin lainkaan, vaikka mieli tekee! En vain ole ehtinyt. Mutta aion kyllä. Uskon, että pidän. Meissä jokaisessa muutes asuu pieni tirkistelijä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, minusta Luptonissa on joku koukuttamisen taito, joka olisi hyvä jokaisen kirjailijan oppia. Eihän voi olla kiellettyä viihtyä kirjan äärellä, eihän! Aloitin hyvin nuorena *viihtymällä' Sinuhen parissa ja sen jälkeen olen osannut arvostaa kirjallisuuden viihtymysfunktiota;-) Toisaalta mikään kevytroska ei saa minusta ystävää.Kevytroskaa minulle edustavat kirjailijat...En todellakaan aio mainita nimiä, sillä se voisi loukata heitä, joilla on toinen maku.

      Takuulla asuu, mutta sitä ei aina itsessään huomaa tietoisesti. Minä esim. vältän kaiken televisiohömpän ja juorulehdet, mutta tällaista hyvin toisten yksityiselämän tragediassa liikkuvaa, kun jokaista ajatusta pääsee kurkkimaan, jokaisen hengähdyksen kuulee, senkin puolen löytää itsestään. Koin muuten itseni tirkistelijäksi myös lukiessani kirjan Revolutionary Road. Tai sitten siinä oli jotain, joka liippasi liian likeltä omaa elämää...

      Poista
  5. Ihana, että tämä teki myös sinuun vaikutuksen. Bloggaan kirjasta pian, kun sain viikonloppuna luettua Sisarenkin loppuun.

    Lupton osaa kirjoittaa koskettavia, kaunokirjallisia trillereitä, mutta minulle jollakin henkilökohtaisella tasolla tämä tuli paljon lähemmäs kuin Sisar.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karoliina, se jokin minussa on Luptonille altis.

      Jos seinää vasten joutuisin, niin en pystyisi sanomaan, kummasta pidän enemmän. Sisaressa pidin myös Lontoo -kuvauksista, mutta tässä ollaan äärimmäisen rajalla ja kyseessä minua aina kiehtova äiti-tytär -suhde.

      (Yritin kommentoida sun collagehousuja, mutta heti kun yritin, tuli kuva Ingrid Bergmannista ja siitä miesnäyttelijästä, jota en tunne. Minulla on preciis samanlaiset ja nyt käytän niitä vain yksin eli kun, R. ei ole kotona;-) Sinkkuudellakin olisi ihan omat puolensa...Well...osa tästä on jokea eli kehtaan olle R:lle oma itseni, mutta sitten tulee mieleen, että olenko todellakin pudonnut näin mukavuudenhaluiseksi ja eihän vain ote ala lipsua! Se oli reipasta tulla niissä harmaissa polvipusseissa esille...)

      Yritän kommentoida sulle tähän kirjaan, jos sitten saisin sen kommentin siihen osumaan.

      Poista
  6. Voih, mulla taitaa olla vielä Sisarkin lukematta. Mutta aloitan siitä sitten ja jatkan tähän. Niin paljon luettavaa.. niin vähän aikaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari A.,sama täällä eli 'niin paljon luettavaa, niin vähän aikaa...Täytyisi saada vielä yksi muu elämä, että ehtisi tehdä kaiken mitä on ikinä halunnut tehdä ja lukea kaikki kirjat, jotka kiinnostavat.

      Poista
  7. Hienosti arvioitu ja niin,että todella kiinnostuin.En ole koskaan lukenut Liptonia mutta nyt kyllä haluaisin.

    VastaaPoista
  8. Mielenkiintoista. Ja kansi on tosiaan kaunis. Olisikin taas kirjapula.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mine, tämä on. Se on huikea ja nyt suomalainen on minusta kauniimpi, Sisaressa fanitan brittikantta.

      Miten ihmeessä Onko joulukirjat jo kaikki luettu?

      Poista
  9. Oi oi, sinun ja Annikan arvioiden jälkeen on siis pakko lukea myös tämä. Sisaren luin yhdessä illassa, ja tosiaan voinen verrata sitä vain Omaan taivaaseen, mitä tulee koskettavuuteen, kun kysymys on kuitenkin jollain tavalla myös jännäristä. Sisaren loppu oli täysi yllätys, mutta varsinaisen murhaajan arvasin kyllä jo aikaisemmihn. Itse asiassa en kyllä juuri nyt muista koska en olisi arvannut murhaajaa vähän liian aikaisin, arvasin sen myös Uhrilahjassa :D Toisaalta se on osa dekkareiden lukemisen iloa, että nimenomaan arvaan murhaajan itse :) Muuten en ole tyytyväinen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vera, suosittelen. Molemmat Luptonin kirjat ovat kirjailijalle hyödyksi, sillä hänellä on miltei maaginen kyky pitää lukija koukussa tarinoihinsa.

      No, tässä Luptonin viimeisessä et arvaa murhaajaa, kuin EHKÄ sen viime sivuilla;-)Minä en arvannut ennen kuin tilanne lopussa kääntyi häntä kohden...

      Poista
  10. Minä luin tämän aikoinani englanniksi ja pidin kovasti, ehkäpä sittenkin enemmän kuin Sisaresta. Alussa meni toki sulatteluun tovi kun en alkuun ollut uskoa että päähenkilöt olivat koomassa. Minusta Luptonilla on vähän samanlainen ote kuin Jodi Picoultilla, hän kuvaa perheitä kovin kauniisti ja herkästi ja pitää lulijan koko ajan kiinnostuneena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norkku, minä en nyt taida osata päättää näiden kirjojen järjestystä mielessäni...

      En tunne Jodi Picoultin tuotantoa, mutta tulee mieleen Anna Kareninan kuuluisa alkulause: "Kaikki onnettomat perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Ehkä on perheitä, joissa onnettomuus vaikka huono sää tai huhtikuinen alakulo...Oatesin Sisareni, rakkaani jälkeen on lääkitsevää lukea perhestä, jossa on rakastavaa perhetunnetta.

      Poista
  11. En ole nyt varma aionko lukea tämän kirjan juuri tuon yliluonnollisuuden takia! Luptonin Sisareen suhtauduin ristiriitaisesti. Toisaalta se koukutti jännittävästi, mutta lopputuloksesta en pitänyt. Nyt olen junamatkoilla lukemassa minulle uutta dekkarivaltausta ja katsotaan, josko pitkästä aikaa olisin tyytyväinen johonkin jännityskirjaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, miten minä olisin luullut, että sinä pitäisit näistä kirjoista...Taidatkin olla kovan luokan realisti;-)

      Oh, mitäköhän mahdat lukea...Minulla on mieletön laatudekkarin nälkä just nyt. Ehkä Lupton ja kevät saavat sen aikaan.

      Poista
  12. Voi, vitsi pakkohan sitä on käydä lainaamassa tämä! Olen lukenut Sisaren ja se oli mielestäni niin mukaansatempaava, ettei sitäkään melkein malttanut käsistään hetkeksikään laskea. Kiitos taas arviosta ja kivaa viikkoa, Leena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhan kaakelitakan talossa, ehdottomasti sitten!

      Ole hyvä ja kiitos samoin sinulle!

      Poista
  13. Nyt on juuri hyvä hetki taas uudelle kirjalle, yöpöydällä on tylsä kirja ja sen voin vaihtaa lennossa mielenkiintoisempaan. Mahtavaa, tämä täytyy saada käsiin =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, tämä vetää sut imuunsa heti. Viikonloppuna et sitten muuta ehdikään;-) Jätä tylsät kirjat: Elämä on lyhyt ja sitten se ohi.

      Minulla ei ole enää aikaa tylsille kirjoille.

      Poista
    2. Olet niin oikeassa, elämää ei kannata tuhlata tylsiin juttuihin =) Oi miten olet suloinen ja vahva!

      Otan oppia ja vimppaan sen teoksen eteenpäin =)

      Poista
    3. Just niin! Ja sinä olet niin suloinen ja Sunny, kun sanot minulle noin...

      Teeppä se.

      Tulossa on omakustannerunokirja, jossa on jotenkin sinua...Luin tänään siitä kaikki läpi ja koko ajan kuin näin ja tunsin sinut!

      Poista
    4. Mä olen miettinyt tuota runokirja-asiaa. Siis ihan salaa pimeässä ollessani ;-) Mies yllättäen sanoi lauantaina pohtineensa meildän yhteistä mies-nainen runokirjaa. Ja minä jäin miettimään, että onko rahkeita, vai ei...

      En ole koskaan ajatellut kirjoituksiani runoina. Tai oikeastaan 3 vuotta sitten en tiennyt, että osaan kirjoittaa mitään.

      Jään innolla odottamaan postaustasi tuosta omakustannekirjasta.

      Poista
    5. Sun kannattaakin!

      On aika.

      Olisin tehnyt sen nyt, mutta täytyy lähteä kaupungille, sovittu tärkeä tapaaminen. Yritän ehtiä illalla. Yllätän sinut!

      Poista
  14. Jos on kirja mielenkiintoinen, niin sitä on myös kirjan kansi. Mukavan utuinen kuva : )

    Aurinkoista helmikuun lopppua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erjuska, eikö vain: Juuri oikea softi lila on valittu kanteen.

      Kiitos samoin sinulle!

      Poista
  15. Minulla on juuri tulossa lukuun Luptonin 'Sisar'... Olipas mukava saada kirjailijasta vähän ensitietoja. Mielenkiinnolla odotan lukukokemusta, josko sitten seuraavaksi 'Mitä jäljelle jää'. Kiitos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, minä vaikka en sinua tunnekaan, ajattelin, että tämä on enempi sinun kirjasi kuin Collinin tapaus.

      Uskon, että pidät sisaresta. Jos googletat sen minulta tai minun nimellä, näet miten hurmaava on sen englanninkielisen version kansi. Mitä jäljelle jää on ns. Suomi-kansi, mutta nyt se rulettaa, etenkin jos suurentaa kuvan.

      Poista
  16. Siis tämä on niin hyvä! En olisi millään malttanut viime yönä lopettaa.. Vielä puoli kirjaa edessä :) parasta hetkeen!

    VastaaPoista