Joni oli
kuullut, että joku oli saanut syntymäpäivälahjaksi paloauton, polkupyörän tai
koottavan junaradan, mutta hän sai isoisän. Kun Joni täytti kuusi vuotta,
isoisä muutti hänen luokseen asumaan.
Isoisä
asettui vierashuoneeseen, vaikka Joni olisi mielellään ottanut hänet omaan
huoneeseensa. Jonin huone oli aika suuri ja siksi hiukan pelottava.
Juha-Pekka
Koskisen ja Miranda Koskisen kirja Hallava Hevonen (Karisto 2013) käsittelee
hienovaistoisesti arkaa ongelmaa: Miten kertoa lapselle kuolemasta? Miten
kertoa, että yhtäkkiä elämästä poistuu jonnekin tuntemattomaan rakas mummo tai
ukki? Aihe ei ole helppo aikuisellekaan, miten lapsi sitä voisi ymmärtää,
lopullista eroa, ikuisia jäähyväisiä?
Vierashuone,
johon isoisä asettuu on Jonin huoneen vieressä, joten Joni ja isoisä sopivat
merkkikielen, jolla he viestivät toisilleen:
Kop kop
tarkoittaa, onko kaikki hyvin, Joni ehdotti.
Hyvä ajatus.
Jos vastaan pok pok, kaikki on oikein hyvin, isoisä sanoi.
Enää
kummitukset eivät vaivanneet Jonia, sillä ne pelkäsivät seinän takana nukkuvaa
isoisää.
Kirjan
teksti on Juha-Pekka Koskisen, joka on hämeenlinnalainen kirjailija. Häneltä on
ilmestynyt romaaneja, novelleja, runomuotoinen lasten kuvakirja sekä
rikoskirjallisuutta käsittelevä tietokirja. Kuulostaa vaikuttavalta! Hallavassa
hevosessa Koskisen kertojaääni on just kohdillaan, sillä hän ei sorru
ylisuojelevaan selittelyyn eikä imelyyteen, vaan antaa kuoleman lähestyä
laukaten kohti kauniisti ja odotettuna, ei pelättynä. Koskinen onnistuu siis
kertomaan Jonin ja isoisän tarinan kautta lapsille rakkaan omaisen poismenosta
sallien kuoleman olla osan elämistä samalla antaen meidän aikuisten oppia,
miten sen voisi itse soveltaa surun kohdatessa.
Aivan oma
lukunsa ovat graafista suunnittelua opiskelevan Miranda Koskisen huimat kuvat,
jotka ovat värikylläisiä, yksityiskohtia pursuavia ja mielettömän jännittäviä.
Aivan koukutuin jokaisen persoonallisen hahmon kasvoihin, asentoihin ja
salaisiin merkityksiin.
Jonin aika
kuluu kivasti isoisän kanssa. He pelaavat tammea ja shakkia, mutta toisinaan
isoisä viettää huoneessaan päiväkausia leväten, jolloin Joni puolestaan viettää
aikaansa lumisella pihalla. Eräänä päivänä hän löytää hevosenkengän, jonka vie
sisälle ja kertoo äidille kengän kuuluvan lumihevoselle.
Kun isoisä
vihdoin herää, on hevosenkenkä jo sulanut ja Joni on pahoillaan, kun isoisä ei
nähnyt sitä. Isoisä kuitenkin lohduttaa:
Olen hyvin
iloinen siitä, että sinä löysit sen hevosenkengän. Minä olen odottanut tiettyä
hevosta saapuvaksi jo jonkin aikaa.
Ja tässä
tulee nyt se tarinan kohta, jossa isoisä alkaa rakentaa tulevasta lähdöstään
seikkailua, jonne Joni ei voi häntä seurata, mutta josta isoisä pitää kovin,
koska hän rakastaa seikkailuja. Tässä kohtaa vääränlainen kerronta olisi voinut
pilata kaiken – tai väärät kuvat. Mutta ei hätää, isä Koskinen kertoo tarinaa
vailla ahdistuksen mustetta ja tytär Koskinen tuo esiin eksoottisen
väripalettinsa kuin myös ne nyanssit, joista rakentuu silta ylitse tulevan
menetyksen.
Kun isoisä
lopulta joutuu sairaalaan, Joni on surullinen ja alkaa rakentaa lumilyhtyä.
Silloin hänelle ilmestyy Hallava hevonen, jonka harja säkenöi kuuran värisenä
ja silmät leiskuvat kuin taivaan tähdet.
Yöllä kun
kummitukset saapuvat, alkaa kuulua hevosen kavioiden kopsetta ja isoisä saapuu nauraen hallavan hevosen selässä ajaen kummitukset tiehensä. Aamulla Joni
löytää tyynyn alta lasisen hevosenkengän ja hän ei enää sure, sillä isoisä on päässyt kaipaamansa seikkailuun.
Suosittelen
tätä lumotun kaunista kirjaa kaikille! Tätä lohtutarinaa me kaikki tarvitsemme
ennemmin tai myöhemmin.
Sshhhhh,
kuunnelkaa: Pok pok.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Elma Ilona ja Valkoinen kirahvi
*****
Tästä kirjasta on pohdintaa jo ainakin Anna Amnellin blogissa...
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Elma Ilona ja Valkoinen kirahvi
*****
Tästä kirjasta on pohdintaa jo ainakin Anna Amnellin blogissa...
*****