Markku Envall: Jäät lähtevät

"Jos olisin valinnut toisin, kaikki olisi toisin. Kokemus voi kylmätä, karmaistakin. Siihen sisältyy pelko, pahimmillaan unenomainen varmuus, että on heittänyt hukkaan ainokaisen elämänsä.

Ääni sisälläni sanoi, että olin valinnut tuhoisasti. Olin soudellut hämäläisten järvien rantoja ja lukenut repuittain kirjoja.

En lähtenyt, koska olin köyhä ja saita. Jos minulla olisi ollut ylimääräistä rahaa, en olisi käyttänyt sitä matkoihin. Etsin turvallisuutta, keräsin rahaa asunnon ostamiseen. Pelkäsin lentämistä, ulkomaita ja vieraiden kielten puhumista. Olin lukutoukka ja sitäkin pahinta lajia: epäseurallinen ja kaikkiruokainen. Uskoin että totuus oli mustetta paperilla, en uskonut sen viihtyvän kaduilla ja toreilla, kirkoissa ja museoissa."

Markku Envallin teos Jäät lähtevät (WSOY 2004) tarttui mukaani jostain kirjamessuilta, koska kirjan kansi on kaunis ja takakansiteksti lupaa tarinassa kertomuksen virasta eläkkeelle jäävästä miehestä ja mitä hän sitten tekee uudella elämällään. Muistin heti kaikki suuriin ikäluokkiin kuuluvat ystäväni, pääosin miehiä, jotka ovat jäämässä eläkkeelle ja ajattelin, että tässä olisi juuri sopiva lahjakirja, piristysruiske henkilölle, joka aloittaa uutta elämän seikkailua. Suuria ikäluokkiahan on meillä noin 600 000 ja heihin lasketaan vuosina 1945-50 välillä syntyneet.

Valintani meni sekasortoisella tavalla pieleen. Teoksen Kirjamiehen elämässä ei ala mikään uusi seikkailu työn ikeestä vapauduttua. Tämä ei ole Päivi Kanniston kirja Elämäni nomadina. Tämä ei ole Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Tämä ei ole Paul Austerin Talvipäiväkirja. Koin kirjaa lukiessa niin syviä melankolisia pudotuksia, että vähään aikaan en taida lukea suomalaista mieskirjailijaa. Päässäni soi vain miten lyhyt on Lapin kesä ja suomalaisen miehen elämä. Siis se oli tunnelmajälki, tuo kaiken nopea katoavuus. Tätä kirjaa en anna miehelleni luettavaksi, kun hän kesällä jää eläkkeelle. En hänelle, joka vuosi sitten juoksi ikäsarjansa maailman seitsemänneksi nopeimmaksi, en hänelle, joka hämäläisyydestään huolimatta on saanut tartuntaa vilkkaasta karjalaisesta virrastani…Tämän minä piilotan! Auta armias, jos R. omaksuisi kaiken tämän ja meidän kiertolaiselämämme pitkin Eurooppaa pysähtyisi tähän tarinaan. Olisin menettänyt kaiken sen, miksi olen jaksanut häntä odottaa vapaaherraksi.

"En lähtenyt; jos olisin lähtenyt, olisin elänyt toisen elämän. Väite on looginen, mutta ei mene tarpeeksi pitkälle. En lähtenyt, koska olin se joka ei lähde. Jos olisin lähtenyt, olisin ollut joku muu kuin olin. Voidakseen tulla toiseksi on alun perin oltava toinen."

Tässä puhuu kirjastovirastaan hyvin vastentahtoisesti eläkkeelle jäänyt mies. Hän jossittelee, mitä olisi voinut tehdä toisin. Miten olisi voinut elää ehkä jännittävämmän elämän. Missään vaiheessa en löydä tarinasta sitä mahdollisuutta, että Kirjamies ajattelisi: ’Vielä minä voin tehdä ihan mitä vain! Vielä voin vaihtaa maata, kotia, kulttuuria. Voin myydä kaiken pois ja lähteä kiertämään.’ Sitä levottoman tuhkimon lepatusta, mikä vieläkin väreilee Aila Meriluodon kirjassa Tältä kohtaa – Päiväkirja vuosilta 1975-2004, minä en löydä tästä kirjasta. En löydä mieletöntä elämänjanoa, en uskallusta hypätä pimeään löytääkseen sen, mitä ei aikanaan valinnut. En löydä järkipäätösten sijaan heittäytymistä hulvattomaan seikkailuun joten olen tämän teoksen kohderyhmänä väärä. Haluan syöttää apinoita, haluan talloa nurmikoita, haluan olla epänormi, haluan kuolla missä muussa tahansa, mutta en suomalaisessa vanhusten laitoksessa, haluan...

Jäät lähtevät kirjan numeroiduissa luvuissa Kirjamies kertoo lyhyissä pätkissä, mitä hän tekee ja miten hän kokee elämänsä eläkkeelle jäätyään. On vaimo Meri, kirjailija ja ovat pojantyttäret Stella ja  Gaia. On ympäristö, jota Kirjamies havainnoi kuin suurennuslasilla tehden oivaltavia ja hyvin paljastavia havaintojaan kanssaihmisistä. Läpi käydään myös paljon lukeneen ja kirjoittamista harrastavan miehen kirjallisia elämyksiä aina Leo Tolstoista Helvi Hämäläiseen ja monta muuta siltä väliltä. Lähimpänä omaa kiinnostustani kirjassa olikin kaikki, mikä liittyi kirjallisuuteen. Se taas miten Kirjamies vietti päiviään hoitaen lapsenlapsiaan, kohdatessaan naapureita, miettiessään vanhuutta, oli minulle vähiten kiinnostavaa. Ja eräänlaista kauhua koin kun luin:

"En kiellä vanhuutta. Opiskelen sitä kuin maata, johon tiedän matkustavani koskaan sieltä palaamatta. Haluan tietää siitä kaiken, estää sitä yllättämästä. Etukäteen vanhuutta voi katsella vanhemmissaan, mutta näin saatu kosketus jää ulkokohtaiseksi. Tulematta vanhaksi ei voi tietää, miltä vanhasta tuntuu."

Kun yllä olevaa lukee, kannattaa huomata, että kun Envall kirjoitti tämän kirjan, hän oli noin kuusikymmentävuotias. Ja ellei tämä ole omaelämänkerrallista, vaan puhdasta fiktiota, niin Kirjamies on vasta juuri jäänyt eläkkeelle. Ei siinä iässä olla vanhoja! Ellen olisi tiennyt tuota eläkkeelle jäämistä eli sitä ei olisi mainittu ollenkaan, olisin sanonut, että tässä elämää pohtii 80-vuotias taata, joka tietää kaikesta paljon, mutta on pikkuriikkisen omahyväinen, mikä näin korkeaan ikään ehtineelle sallittakoon. Onneksi Suomi on vapaa maa ja täällä saa olla vaikka kuinka nuori ja numerot eivät määritä ikää. Olen täysin samaa mieltä kuin eräs kuuluisa lastenkirjailija, jolta toimittajat kysyivät hänen 90-vuotispäivillään ’millaista on vanheta?’ ja vastaus oli: ”Vanheneminen on pelkästään paskamaista!” Minä en ikinä halua ’opiskella vanhuutta kuin maata, johon tiedän matkustavani…’, vaan haluan mieluummin virrata sataa, tulvia yli, kunnes...lumi, sade, janosi.

Ja sitten paras uutinen tästä kirjasta: Markku Envall todellakin osaa kirjoittaa. Juutuin hänen moniin upeisiin virkkeisiinsä, muihinkin kuin tuohon ’Opiskelen sitä kuin maata, johon tiedän matkustavani…’ Kun Kirjamies kohtaa naapurin rouvan, jonka mies on vakavasti sairas, hän ei ala udella, vaan mieluummin puhuu pikkuasioista antaen rouvan pitää tietyn ihmisarvoon kuuluvan etäisyytensä ja koskemattomuutensa: ”Olkoon hänen asiansa tiedossa mutta katveessa.”

Ja tässä Kirjamies paljastaa itsekin elämäntuskansa: ”Merin hyväksi yritän kieltää itseltäni katoavuuden tuskailun.”

Ja kun Meri on matkoilla, tuskailua toisen poissaolosta:

”Miksi nukahtaa, miksi noustakaan, kun kukaan ei ole sitä näkemässä?”

”Aavesärkyä siinä mitä ei ole: näkevää silmää ja kuulevaa korvaa.”

Jaan Envallin ajatukset tarpeesta saada viettää omaa erakkoaikaansa, jota minä kutsun luola-ajakseni. Jaan hänen tuntonsa siitä, miltä tuntuisi olla ihan yksin. Kukaan rakas ei rapisisi jossain päin taloa…Vain hänen katoavuuden tuskailunsa (vai onko se kyynisyyttä?), torjun, sillä sille minä en anna majaa, en lupaa. Se saa viivähtää vain lyhyen hetken, mutta ei saa asettua asumaan.

Olen aivan varma, että monelle tämä kirja on kaunis, uskomaton lukukokemus, jota se olisi ollut minullekin kauniilla melankolialla, sillä jota harrasti palvomani Mika Waltari, pienen liekin silti sielussa alati lepattaessa – ilkikurisesti.

*****

Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen. (Mika Waltari)

*****

”Suomessa on poikkeuksellisen suuret sodanjälkeiset ikäluokat, ja ne ovat pakkautuneet viiteen vuoteen, kun muualla ne saattavat jakautua 10-15 vuodelle. Huoltosuhteen valtava haaste on realisoitumassa. Kun me aletaan kuolla, niin arkut loppuu.” (Ismo Söderling, tutkija, Helsingin Sanomat 15.1.2013)