Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann

Riisu pois tuo naurettava paita, hän sanoo ja auttaa napeissa. Pane töpinäksi, hän komentaa, ja nyt nuo tyhmät vihreät housut, anna kun minä avaan vetoketjun. No niin. Nyt on parempi. Ah, miten pehmeä. Miten ihana. Kuin pieni lintu, niin levoton. Anna minä painan suuni sille. Ole kiltti. Huomaatko nyt, minähän lupasin, että olisin hellä.

Carol Shieldsin teos Kaiken keskellä Mary Swann (Swann, Otava 2010, suomennos Hanna Tarkka)  vain vahvistaa voimakkaita ja osin ristiriitaisiakin, mutta ehdottomasti vahvasti positiivisia  tuntemuksiani Shieldsiä kohtaan.  Kaikki se, mikä on mukana hänen läpimurtoromaanissaan Kivipäiväkirjat, löytyy myös tästä teoksesta: huumori, tarkkailu, pikkutarkkuus ja pienenkin huomioiva, mielen sisällä oleminen, ihmisten väliset suhteet, pirstaleisuus, tyhjyyden pakeneminen…,mutta myös tuttu rakenne, jossa ensin tarjoillaan väkevät henkilöhahmot, kunnes loppua kohden purskahtaa todellinen keskusteluvallankumous, suullinen tai kirjallinen, koskien syystä tai toisesta poissaolevaa henkilöä. Hän voi olla jo kuollut, kuten nyt puheena olevassa kirjassa päähenkilö Mary Swann tai Ellei kirjan kuolemaa tekevä Reta Winters. Vähiten Shieldsin kirjoissa pidän kiihkeistä lopun ’Shields-lörpöttelyistä’, jotka minun mielestäni hieman latistavat hänen älykkäitä tarinoitaan sekä kuin ohentavat erikoisia henkilöhahmojaan ja juuri Kaiken keskellä Mary Swann teoksessa Shieldsin 'tavaramerkki' latistaa  kirjan muuten vahvaa kokonaisuutta. Mutta: Olen Shieldsistä ihan pääsemättömissä! Kun kerroin teille kirjasta Pikkuseikkoja kirjoitin:

Alku sisältää samat sanat, jotka ole joskus lukenut jonkun toisen romaanin alusta ja kuljetin niitä sanoja muistivihossani vuosia. Nyt en kirjailijaa enää muista, mutta annetaan Shieldsin sanoa:

On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.

Olin vuosia aikaisemmin lukenut Ellei ja se alkaa näin:

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Olin kantanut mukanani Shieldsin aloitusta kirjaan Ellei, joka selvisi minulle vasta kun luin kirjan uudelleen blogiani varten. En tietenkään aio ’korjata’ tuota tekstiä, sillä sattumakin saa näyttää, miten vaikuttunut olen tästä kanadalaisesta kirjailijasta.

Kaiken keskellä Mary Swann keskittyy eristyneen, kouluttamattoman, yhden runokirjan, Joutsenlaulun,  julkaisseen Mary Swannin ympärille. Hänestä on tehty sekä hyvin vahva ja traagisen kohtalon kokenut sankaritar, kuin myös varjo, joka pakenee sitä enemmän, mitä lujemmin hänestä kiinnostuneet ihmiset häntä yrittävät tavoittaa parikymmentä vuotta myöhemmin. Teoksen rakenne tarjoilee hänen jäljittäjänsä esitellen heidät tarkoin omissa pitkissä luvuissaan, mistä pidin kovasti. Mukana on feministitutkija Sarah Maloney, mihin tahansa kykenevä introvertti elämänkerturi Morton Jimroy, jonka Sarahiin kohdistuvat seksifantasiat ovat levottomuutta herättäviä verrattuna Sarahin runsaisiin, mutta ystävällisiin kirjeisiin hänelle:

Pehmeä, vaaleanpunertava kieli etenee pitkin hänen ruumistaan. Riisu nyt taivaan tähden tuo pyjama, Sarah kuiskii, ja avaa nuo tyhmät napit, nopeasti nyt. Oi, miten ihana, anna minä nuolen, nuolen, nuolen. no niin, etkö sinä tätä tarvinnut? Etkö sinä juuri tätä halunnut? Kyllä, tietenkin juuri tätä.

…sekä iäkäs kustantaja Frederic Cruzzi ja ainoa, joka on jotenkuten tuntenut Mary Swannin eli kirjastonhoitaja Rose Hindmarch. Erikoisempaa seurakuntaa saa hakea ja näillä henkilöillä Shields pääsee myös käsittelemään erästä suosikkiaihettaan eli ylempiä ja alempia luokkia,  sanomaan purevia huomautuksiaan, tekemään vertailuja. Tämä saattaisi joskus jopa ärsyttää ellei Carol olisi niin loistava kirjailija  - ja mikä tärkeintä, ellei hänen sydämensä valo lankeaisi alimmasta ylimpään ikään, koulutukseen tai maalliseen mammonaan katsomatta. Tosin myös hänen pisteliäisyytensä kohtaa kenet vain lupaa kysymättä. Tasa-arvoisesti.

Kirjailijan yllättävin veto on koota heterogeeninen seurue Swann-symposiumiin, joka esitetään satakaksikymmentä minuuttia kestävänä elokuvana. Shieldsin miltei pakollinen lopun lörpöttely on kirjoitettu tähän lukuun, jossa Mary Swannin henkilöä tavoittelevat saavat huomata, että hän on varjon varjo, joka kadottaa kuoltuaankin kaiken, mitä hänestä on jäänyt jälkeen, jopa Joutsenlaulunsa.

*****

Tämä on viides Carol Shields –teos, jonka tuon nyt blogiini. Jos joku kysyy minulta, mikä näistä on paras, saattaisin sanoa, että Kivipäiväkirjat. Toisena päivänä sanoisin, että ehdottomasti Ruohonvihreää ja kolmantena Ellei, jota kirjoittaessaan Shields oli jo sairastunut rintasyöpään. Olen lukenut myös Larryn juhlat, mutta nyt en löydä sitä mistään, joten siitä on tullut kuin varjoihin haihtuva Mary Swann...Mikä kirja on paras riippuu siitä, mitä vuodenaika on menossa tai mistä päin tuulee tai…Kaikki, mitä olen Shieldsiltä lukenut on kuitenkin ollut sitä sielumeren tummuutta, johon haluan sukeltaa vain löytääkseni pintaan noustuani edes pienen valon kajon.

Piti lukea tämä kirja, Kaiken keskellä Mary Swann, että sain tuntea selvästi Shields-melankolian. On sitä ollut ennenkin, mutta nyt tajusin, miten usein hän kätkee sitä sivuhenkilöihinsä. Tai hiuksiin, jotka eivät ole hyvin. Tai pelkoon menetyksestä, jota ei ole vielä tapahtunutkaan. Tai Rose Himranchin kätkettyyn suruun elämästä, joka on jäänyt elämättä:

Kun hän katsoo peiliin, hän näkee vain jotain sameaa…Nykyään häntä väsyttää melkein aina…

Silmät tuntuvat erityisen raskailta ja väsyneiltä, ja joskus Rose on ajatellut, että ne ovat kuin kaksi kovaa kiveä, jotka on istutettu tähystyspaikalleen puolikuolleisiin kasvoihin.

*****

Carol Shields Leena Lumissa

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Marke  Anna Elina  Jaana  ja Erja