Jokin pieni osa minusta tiesi varmaan etten voisi pitkään
elää niin kuin elin. Silloin tällöin se kuiski: ”Sarah kiltti, hidasta vähän.
Et sinä tarvitse tätä kaikkea. Et sinä voi näin jatkaa.” Mutta muu minä, joka
oli vahva ja fiksu ja halusi aina vain suorittaa, suorittaa ja suorittaa, ei
ottanut kuuleviin korviinsa. Jos tällaiset ajatukset toisinaan onnistuivat tunkemaan
tietoisuuteeni, minä vaiensin ne, toruin niitä ja komensin ne omaan
huoneeseensa. Hiljaa, pikku ääni, etkö sinä näe että minulla on miljoona asiaa
hoidettavana?
Lisa Genovan teos Puolinainen (Left Neglected, WSOY 2013,
suomennos Leena Tamminen) on kertomus Sarahista, mutta yhtä hyvin se voisi olla
kertomus sinusta tai minusta. Kenestä vain, joka on pudonnut kaikkivoipaisuuden
kuiluun ja elää sekuntiaikataulutettua elämää uran ja perheen puristuksissa.
Liian moni meistä on pakkoneuroottinen A-tyypin perfektionisti, jolle
vuorokauden tunnit eivät riitä, eivät ainakaan lepäämiseen ja palautumiseen.
Tämä kirja on tärkeä ja siksi luin tämän. Luin tämän myös siksi, että pidin
valtavasti Lisa Genovan kirjasta Edelleen Alice sekä siksi, että Genova kirjoittaa
asiansa hallitsevasti: Hän on neurotieteiden tohtori ja on tutkinut
masennuksen, Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden ja aivohalvauksen jälkeisen
muistinmenetyksen syitä. Nyt hän kirjoittaa täydellisestä Sarahista, jolla on
täydellinen ura, täydellinen perhe ja täydellinen jaksaminen, mutta joka ei
edes muutamista varoitusmerkeistä herää huomaamaan omaa ja perheensä tilaa.
Häntä estää oma kunnianhimo, halua asua kalliilla asuinalueella ja halu pitää
Vermontin lomakoti, häntä estää iso velka, häntä saattaa estää pysähtymästä
myös muisto siitä mitä tapahtui lapsuudessa ja millainen omasta äidistä sitten
tuli.
Täydellisen perheen kolme ihanaa lasta, kuin Tenavien
henkilöt Jaska, Tellu ja Eppu, eli Charlie, Lucy ja Linus ovat osa perheen toimivaa
systeemiä ja siinä ei aikaa pudota kyydistä. Pieni hätkähdys koittaa, kun
Charlien opettaja pyytää Sarahia ja Bobia neuvottelemaan Charlien
kouluongelmista, mutta asiaan löytyy diagnoosi ja lääke. Homma siis hoidettu!
Bob ja Sarah tekevät kahdeksantoistatuntisia työpäiviä, eivät pidä edes viikkoa
vuosilomaa yhdessä ja kumpikin ottaa vain osan lomastaan ja ripottelee päivän
sinne, toisen tänne. Joskus iltaisin, kun lapset on saatu nukkumaan, ja
vanhemmat vielä jatkavat töitään likelle puoltayötä, Sarah muistelee:
Muistan, kun vielä naimme aikaisin illalla, ennen kuin
väsyimme, toisinaan, jopa ennen kuin lähdimme ulos (silloin kun vielä kävimme
ulkona). Nyt, kun onnistuimme mahduttamaan sen aikatauluumme, se tapahtuu aina
juuri ennen nukkumaanmenoa, aina sängyssä, nukkumaanmenoa edeltävänä askareena
kuten hampaiden harjaus tai lankaaminen, joskaan ei ikinä yhtä säännöllisesti.
Minua kaduttavat ne illat, joina olen niin väsynyt että
nukahdan ennen kuin ehdin sanoa että rakastan häntä. Ja olen järjenvastaisesti
kiukkuinen hänelle niinä iltoina, joina hän nukahtaa ennen kuin ehtii sanoa sen
minulle. Jos ei meillä ole intoa syödä aikuisten ateriaa eikä aikaa
sähköposteilta ja töiden etsinnältä käpertyä sohvalle elokuvaa katsomaan ja
olemme liian uupuneita harkitsemaan kolmen minuutin seksiä, niin voimme ainakin
tunnustaa toiselle rakkautemme ennen kuin sammumme.
Lukiessani Sarahin elämästä tunnistin sen minän, joka
raapotti pientä vauvaa päivähoitoon ennen aamuseitsemää, ei ehtinyt syödä
lounasta, jäi töihin vielä kun muut lähtivät ja tuli kotiin ruokakaupan kautta
sekä kantoi tekemättömiä töitä viikonlopuksi kotiin. Miksi ihmeessä, sillä
eiväthän työt maailmasta lopu ja ellei opi sanomaan ’ei’, saa tehdä enemmän ja
enemmän, kunnes katkeat tai kunnes kohtalo puuttuu peliin. Niin tapahtui
minulle, ehkä myös sinulle, ja myös kirjamme päähenkilölle Sarahille, joka
kiireisenä aamuna ajaessaan töihin alkaa samalla etsiä puhelimestaan tärkeää
numeroa, eikä vain löydä sitä ja sitten:
Vilkaisen tielle ja sydämeni pysähtyy. Punaisia jarruvaloja
loistaa joka puolella märän ja huuruisen tuulilasin läpi sumeina ja
liikkumatta, kuin vesivärimaalauksena. Kaikki on pysähdyksissä valtatiellä.
Kaikki muu paitsi minä. Minä ajan sataakymmentä kilometriä tunnissa…
Onnettomuudessa Sarah saa aivovamman, joka vie häneltä
tietoisuuden kaikesta, mitä kehon ja näkökentän vasemmalla puolella tapahtuu.
Nainen, joka ennen piti kahta palaveria yhtä aikaa, muuttuu naiseksi, joka ei
pysty itse harjaamaan hampaitaan, ei käymään yksin vessassa tai pukemaan
päälleen. Yhtäkkiä kiire ja kahdeksankymmenen tunnin työviikot ovat Sarahilta
ohi, mutta sen seurauksena Bob painaa entistä pidempää työpäivää, tuskin enää
nukkuu ja avuksi tulee Sarahin äiti, viimeinen, jonka tytär voisi ikinä
kuvitella hoitamassa häntä ja hänen lapsiaan. Mutta hätä ei lue lakia, sillä
heillä ei ole enää varaa lastenhoitajaan.
Puolinainen kantaa uskomatonta tarinaa, joka, myönnän sen,
sai minut kyynelehtimään. Totta totisesti, tämä tarina tuntuu ja tunkeutuu
syvälle. Alkaa Sarahin taistelu kohti täydellistä kuntoutumista. Tietenkin
täydellistä, mutta kaikki ei mene kuin unissa ja Sarah taipuu, mutta ei taitu.
Tähän tarinaan kudotaan mukaan Sarahin ja Bobin parisuhde täydellisestä
uupumuksesta kätkössä olleen intohimon löytämiseen. Jossain mukana ovat kaiken
aikaa lapset sekä Sarahin mitä raskain kauna äitiään kohtaan. Hän näkee miten
äiti huolehtii lapsista ja heistä kaikista kuin ei olisi ikinä muuta
tehnytkään. Mitä enemmän äiti toimii ja pärjää, sen enempi Sarah katkeroituu
ajatellessaan omaa lapsuuttaan ja äidin suljettua makuuhuoneen ovea:
Missä tämä nainen oli minun lapsuudessani? Missä olivat
minun sääntöni ja lämpimät ateriat ja silitetyt vaatteet? Mahtaako hän tietää,
miten monta tuntia Brady Bunchia minulle kertyi, miten monta meetvursti- ja majoneesivoileipäateriaa
söin yksin television ääressä ja ruokarukousta lukematta, kun hän oli
sulkeutuneena makuuhuoneeseensa ja isä teki yövuoroa asemalla. Miksi minä en
riittänyt hänelle?
Sarahin äitisuhteesta tulee yksi kirjan vahvoista teemoista.
Kuntoutuksensa kanssa taisteleva Sarah saa kokea, että kaikki ei ole aina miltä
se näyttää ja jokainen meistä voi kantaa mukanaan reppua, joka on liian raskas
kokemuksista, elämän särkyneistä kohtauksista.
Miten kaikki lopulta menee, miten Sarah selviää vai selviääkö
vasemmanpuoleisen neglectinsä kanssa, miten perhe pärjää kilpailuyhteiskunnassa
kun toisen palkka jää tulematta. miten äiti ja Sarah käsittelevät Sarahin
kadoksissa olevaa lapsuutta, sen toivon mahdollisimman monen lukevan ihan itse.
Tämä kirja voi olla uusi mahdollisuus juuri sinulle. Nyt.