Lisa Genova: Puolinainen

Jokin pieni osa minusta tiesi varmaan etten voisi pitkään elää niin kuin elin. Silloin tällöin se kuiski: ”Sarah kiltti, hidasta vähän. Et sinä tarvitse tätä kaikkea. Et sinä voi näin jatkaa.” Mutta muu minä, joka oli vahva ja fiksu ja halusi aina vain suorittaa, suorittaa ja suorittaa, ei ottanut kuuleviin korviinsa. Jos tällaiset ajatukset toisinaan onnistuivat tunkemaan tietoisuuteeni, minä vaiensin ne, toruin niitä ja komensin ne omaan huoneeseensa. Hiljaa, pikku ääni, etkö sinä näe että minulla on miljoona asiaa hoidettavana?

Lisa Genovan teos Puolinainen (Left Neglected, WSOY 2013, suomennos Leena Tamminen) on kertomus Sarahista, mutta yhtä hyvin se voisi olla kertomus sinusta tai minusta. Kenestä vain, joka on pudonnut kaikkivoipaisuuden kuiluun ja elää sekuntiaikataulutettua elämää uran ja perheen puristuksissa. Liian moni meistä on pakkoneuroottinen A-tyypin perfektionisti, jolle vuorokauden tunnit eivät riitä, eivät ainakaan lepäämiseen ja palautumiseen. Tämä kirja on tärkeä ja siksi luin tämän. Luin tämän myös siksi, että pidin valtavasti Lisa Genovan kirjasta Edelleen Alice sekä siksi, että Genova kirjoittaa asiansa hallitsevasti: Hän on neurotieteiden tohtori ja on tutkinut masennuksen, Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden ja aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen syitä. Nyt hän kirjoittaa täydellisestä Sarahista, jolla on täydellinen ura, täydellinen perhe ja täydellinen jaksaminen, mutta joka ei edes muutamista varoitusmerkeistä herää huomaamaan omaa ja perheensä tilaa. Häntä estää oma kunnianhimo, halua asua kalliilla asuinalueella ja halu pitää Vermontin lomakoti, häntä estää iso velka, häntä saattaa estää pysähtymästä myös muisto siitä mitä tapahtui lapsuudessa ja millainen omasta äidistä sitten tuli.

Täydellisen perheen kolme ihanaa lasta, kuin Tenavien henkilöt Jaska, Tellu ja Eppu, eli Charlie, Lucy ja Linus ovat osa perheen toimivaa systeemiä ja siinä ei aikaa pudota kyydistä. Pieni hätkähdys koittaa, kun Charlien opettaja pyytää Sarahia ja Bobia neuvottelemaan Charlien kouluongelmista, mutta asiaan löytyy diagnoosi ja lääke. Homma siis hoidettu! Bob ja Sarah tekevät kahdeksantoistatuntisia työpäiviä, eivät pidä edes viikkoa vuosilomaa yhdessä ja kumpikin ottaa vain osan lomastaan ja ripottelee päivän sinne, toisen tänne. Joskus iltaisin, kun lapset on saatu nukkumaan, ja vanhemmat vielä jatkavat töitään likelle puoltayötä, Sarah muistelee:

Muistan, kun vielä naimme aikaisin illalla, ennen kuin väsyimme, toisinaan, jopa ennen kuin lähdimme ulos (silloin kun vielä kävimme ulkona). Nyt, kun onnistuimme mahduttamaan sen aikatauluumme, se tapahtuu aina juuri ennen nukkumaanmenoa, aina sängyssä, nukkumaanmenoa edeltävänä askareena kuten hampaiden harjaus tai lankaaminen, joskaan ei ikinä yhtä säännöllisesti.

Minua kaduttavat ne illat, joina olen niin väsynyt että nukahdan ennen kuin ehdin sanoa että rakastan häntä. Ja olen järjenvastaisesti kiukkuinen hänelle niinä iltoina, joina hän nukahtaa ennen kuin ehtii sanoa sen minulle. Jos ei meillä ole intoa syödä aikuisten ateriaa eikä aikaa sähköposteilta ja töiden etsinnältä käpertyä sohvalle elokuvaa katsomaan ja olemme liian uupuneita harkitsemaan kolmen minuutin seksiä, niin voimme ainakin tunnustaa toiselle rakkautemme ennen kuin sammumme.

Lukiessani Sarahin elämästä tunnistin sen minän, joka raapotti pientä vauvaa päivähoitoon ennen aamuseitsemää, ei ehtinyt syödä lounasta, jäi töihin vielä kun muut lähtivät ja tuli kotiin ruokakaupan kautta sekä kantoi tekemättömiä töitä viikonlopuksi kotiin. Miksi ihmeessä, sillä eiväthän työt maailmasta lopu ja ellei opi sanomaan ’ei’, saa tehdä enemmän ja enemmän, kunnes katkeat tai kunnes kohtalo puuttuu peliin. Niin tapahtui minulle, ehkä myös sinulle, ja myös kirjamme päähenkilölle Sarahille, joka kiireisenä aamuna ajaessaan töihin alkaa samalla etsiä puhelimestaan tärkeää numeroa, eikä vain löydä sitä ja sitten:

Vilkaisen tielle ja sydämeni pysähtyy. Punaisia jarruvaloja loistaa joka puolella märän ja huuruisen tuulilasin läpi sumeina ja liikkumatta, kuin vesivärimaalauksena. Kaikki on pysähdyksissä valtatiellä. Kaikki muu paitsi minä. Minä ajan sataakymmentä kilometriä tunnissa…

Onnettomuudessa Sarah saa aivovamman, joka vie häneltä tietoisuuden kaikesta, mitä kehon ja näkökentän vasemmalla puolella tapahtuu. Nainen, joka ennen piti kahta palaveria yhtä aikaa, muuttuu naiseksi, joka ei pysty itse harjaamaan hampaitaan, ei käymään yksin vessassa tai pukemaan päälleen. Yhtäkkiä kiire ja kahdeksankymmenen tunnin työviikot ovat Sarahilta ohi, mutta sen seurauksena Bob painaa entistä pidempää työpäivää, tuskin enää nukkuu ja avuksi tulee Sarahin äiti, viimeinen, jonka tytär voisi ikinä kuvitella hoitamassa häntä ja hänen lapsiaan. Mutta hätä ei lue lakia, sillä heillä ei ole enää varaa lastenhoitajaan.

Puolinainen kantaa uskomatonta tarinaa, joka, myönnän sen, sai minut kyynelehtimään. Totta totisesti, tämä tarina tuntuu ja tunkeutuu syvälle. Alkaa Sarahin taistelu kohti täydellistä kuntoutumista. Tietenkin täydellistä, mutta kaikki ei mene kuin unissa ja Sarah taipuu, mutta ei taitu. Tähän tarinaan kudotaan mukaan Sarahin ja Bobin parisuhde täydellisestä uupumuksesta kätkössä olleen intohimon löytämiseen. Jossain mukana ovat kaiken aikaa lapset sekä Sarahin mitä raskain kauna äitiään kohtaan. Hän näkee miten äiti huolehtii lapsista ja heistä kaikista kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Mitä enemmän äiti toimii ja pärjää, sen enempi Sarah katkeroituu ajatellessaan omaa lapsuuttaan ja äidin suljettua makuuhuoneen ovea:

Missä tämä nainen oli minun lapsuudessani? Missä olivat minun sääntöni ja lämpimät ateriat ja silitetyt vaatteet? Mahtaako hän tietää, miten monta tuntia Brady Bunchia minulle kertyi, miten monta meetvursti- ja majoneesivoileipäateriaa söin yksin television ääressä ja ruokarukousta lukematta, kun hän oli sulkeutuneena makuuhuoneeseensa ja isä teki yövuoroa asemalla. Miksi minä en riittänyt hänelle?

Sarahin äitisuhteesta tulee yksi kirjan vahvoista teemoista. Kuntoutuksensa kanssa taisteleva Sarah saa kokea, että kaikki ei ole aina miltä se näyttää ja jokainen meistä voi kantaa mukanaan reppua, joka on liian raskas kokemuksista, elämän särkyneistä kohtauksista.

Miten kaikki lopulta menee, miten Sarah selviää vai selviääkö vasemmanpuoleisen neglectinsä kanssa, miten perhe pärjää kilpailuyhteiskunnassa kun toisen palkka jää tulematta. miten äiti ja Sarah käsittelevät Sarahin kadoksissa olevaa lapsuutta, sen toivon mahdollisimman monen lukevan ihan itse. Tämä kirja voi olla uusi mahdollisuus juuri sinulle. Nyt.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukenet ainakin Ulla, Annika K. ja Sanna/Luettua


*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa