Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Sisällön etsiminen elämälleen voi johtaa mielettömyyksiin, mutta elämä ilman sisältöä on kidutus, pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden taakka. Se laiva, joka kaipaa merelle ja kuitenkin pelkää. (Edgar Lee Masters)

Luettuani muutamana yönä sudenhetkeen Pasi Ilmari Jääskeläisen uusinta teosta Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013) olen kokenut outoa epätodellisuutta. Se lienee fantasian syytä. Minun ei tulisi ylittää maagisen realismin rajaa. Olen kokenut kauhua, kuvotusta, seikkailua ja ollut märkä niin kaiken kattavasta sateesta kuin erotiikasta. Olen kokenut korkean paikan kammoa Taivaan oven takana, mutta myös nauranut sille, mille ei olisi niin tyylikästä nauraa. Olen nautiskellut upeita jälkiruokia samalla kun olen henkeni kaupalla tehnyt kaikkeni ettei elämäni olisi seisova vesi, vaan vuolas virta, joka upeasti onnistui kiitos ’sielukirjan’ runsaiden sateiden. Ennen kaikkea olen kuitenkin askarrellut elämän suuren kysymyksen äärellä: Onko Jumala olemassa vai ei?

Suuri Jumalan etsintä alkaa keskisuomalaisesta kaupungista, jossa ikääntyvä sairaanhoitaja Judit potee homealtistusta, tylsyyttä avioliittoonsa, etääntymistä ainoaan lapseensa ja myös jonkin asteista ikuista seksuaalista täyttymättömyyttä, sillä Judit on ihanteellinen nainen jolle olo viettien viemänä ja armoilla on samaa kuin sieluttomuus. Yllättäen Judit saa erittäin hyväpalkkaisen työtarjouksen lapsuutensa ystävältä Martalta. Helsingissä on odottamassa hoitajan paikka, jossa F-Remedium –firma odottaa työntekijöiltään hieman tavallista enemmän, mutta huiman palkan houkuttamana ja elämäänsä kyllästyneenä Judit ottaa työtarjouksen vastaan ja hyvästelee turvallisen Niilonsa. Yksi Juditin asiakkaista on ateistien kuninkaaksi kutsuttu Leo Moreau, jonka luokse Judit alkaa tehdä kotikäyntejä. Moreau kärsii vihoittelevasta, säärtä kiertävästä juomusta ja tarvitsee Juditin palveluksia tiuhaan.  F-Remediumin työntekijältä edellytetään niin ruumiin kuin sielun hoitoa eli tarkoitus on pelastaa sieluja Jumalalle. Tätä vastaan agnostikko Juditilla ei ole mitään. Kaikkien odotusten vastaisesti ateistien kuningas kuitenkin saa Juditissamme heräämään eläimellisen himon, jonka valtaan kumpikin riemulla antautuu:

Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ammentanut elämänilonsa odotuksesta. Siitä, että edessä täytyi olla jotain parempaa. Sitten kun. Milloin hän oli ollut todella elossa kuluvalla hetkellä?

Viimeksi näin oli käynyt Moreaun sängyssä…

Nuoli, näykki ja imeskeli ateisti Leo Moreaun penistä painaen samalla turvonnutta häpyään tämän kasvoja vasten niin suurella voimalla, että mies oli vähällä tukehtua.

Sängystä on lyhyt hyppäys seikkailuun, jossa mukana kulkee Martan kahdeksanvuotias Mauri, Juditin kummipoika. Ateismin ja uskon fantasiaa täynnä oleva taistelu alkaa Moreaun ihmeellisestä talosta, jossa jumalainen lintu, pyhämaina, nimeltään Saarnaaja, laukoo Raamatun viisauksia. Oudon, ruukin alueella sijaitsevan talon kirjallinen ihme on Nomi, nainen, joka lukee tekemättä mitään muuta. Hän on kaunis lukiessaan, häntä ei ole lupa häiritä, mutta hän ei ole ollenkaan niin passiivinen kuin voisi olettaa…Jos uskoisin vampyyreihin, hän olisi ehdottomasti Kirjavampyyri.

Sielut kulkevat sateessa on Jääskeläiseltä aivan erilainen ja lukijalta mielestäni enemmän vaativa teos kuin oli hurmaava Harjukaupungin salakäytävät. ’Harjukaupunki’ osui kohdalleni aikaan jolloin tavallaan itse elin kirjan tapahtumia oudon sattumuksen kautta. Siksi ja vain siksi, seison vieläkin blogini yläkulmassa päärynäkuvioinen mekko ylläni. Kesti muuten pari vuotta löytää tuo kuosi, mutta mitäpä en olisi minulle rakkaan kirjan ja omien muistojeni eteen tehnyt. Sielut kulkevat sateessa oli minulle valtava haaste, sillä en ole fantasian lukija. Yksi Tolkien-elämänkerta ei siihen riitä! Aluksi luulin, että voisin samaistua Juditiin ja sillä keinoin upota kirjaan, mutta en samaistunut häneen ollenkaan. Piti etsiä jotain muuta. Ja sitten se löytyi! Löysin teoksen omahyväisen, huomionhaluisen, itsevarman, pöyhkeän, tiirailevan, paljastuksia tekevän, irstailevan Sivuhuomauttelijan. Siinäpä haaste, jonka myötä solahdin fantasian, uskon ja epäuskon epätodelliseen tarinaan. Euroopan rankkasateissa seurasin Moreaun seuruetta Pariisin ja Budapestin kautta takaisin Helsinkiin ja Moreaun taloon. 

Kaikkialla virtaavat sateet lisäsivät Moreaun ateistisen Järjestön vihollisten, syväläisten, lähestymistä ja voimaa. Millaisia ovat syväläiset, sitäpä en kerrokaan. Mutta paljastan, että suuri finaali, hyvin cinemaattinen näytös tapahtuu Moreaun talon tornissa, josta johtavat portaat pakoon tulvaa ja vihollisia. Mutta minne ne johtavat? Keitä tavataan matkalla? En aio spoilata jännitystä, sillä sitä tämä kirja on täynnä jopa niin paljon, että suosittelen Jääskeläiselle seuraavaksi dekkaria runsaalla erotiikalla ja tietysti jälkiruokaleikillä! No, paljastan, että tapasin mm. Rouva Bovaryn, joka ei ollut minua huomaavinaankaan sekä…Heathcliffin!

Sielut kulkevat sateessa kirjan vahvuus ja heikkous on sen runsaus. Lukijalla on paljon käsiteltävää niin suuren elämänkysymyksen kuin suuren seikkailullisen rakenteenkin takia, joten vähemmällä sivumäärällä kuin 550 sivua, olisi saatu tiheämpi ja selkeämpi kuva. Mitä olisin jättänyt pois ja miksi? Olisin reippaasti vähentänyt sinänsä taidokkaasti kirjoitettuja dialogeja sekä alussa että lopussa. Martan ja Juditin dialogit alkupuolella toistivat paljon samaa kerta kerran jälkeen ja samoin on minusta laita kirjan loppupuolella Juditn ja Moreaun dialogien kohdalla: Lukija olisi ymmärtänyt vähemmälläkin selittämisellä. Mitä olisi saanut olla hieman lisää, on aivan loistava, eroottinen jälkiruokaleikki. Pyhämainan osuutta ei olisi saanut vähentää yhtään, sillä Saarnaaja on loistava!

Jääskeläisen kunnianhimoisen teoksen vahvuus runsaudessa on sen monipuolisuus, josta lukija voi ammentaa halunsa mukaan. Kirjahulluille kaikki sitaatit ovat kultaa ja monet, monet kirjalliset hahmot houkuttavia yllätyksiä.  Jännitys kantaa, sillä olen todellakin lukenut kaksi yötä enkä tiedä minne lähettäisin korvausvaateen liioista nautituista kaloreista, sillä molempina öinä jännitin niin paljon, että kävin kaapimassa itseäni viilentämään jättiannoksen Samettista Aino Nougat –jäätelöä. Oli pelottavaa, kun oli kuin yksin, sillä Lumimiestä ei nyt kotiremontiimme päivinä herätä maailmanloppukaan ja tunsinkin välillä lukiessani olevani hyvin liki sitä. Jääskeläisen kieli on täydellistä.. Hänen kohdallaan ei tarvitse myötähävetä dialogeissa tms. enkä sitä hetkeäkään epäillyt. Kautta kirjan saa myös lukea lauseita kuin tämä: ”Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.”

Aloittaessani kirjoittaa tätä minulla oli vain kaksi ehdotonta tietoa: Millä aloitan ja millä lopetan tekstin. Se on kaiken aikaa ollut tähdenkirkasta. Muuten epätodellisuus alkaa hiljalleen helpottaa. En tunne enää syväläisten hapuilevan ihoani, mutta korvani kuulevat vieläkin sateen kohinan lävitse Maurin, Juditin ja Moreaun äänet. Uni ja valve sekoittuvat toisiinsa, enkä ole varma, untako vai harhaa, mutta jossain soi

Round, likea circle a spiral, like a wheel within a wheel, never ending on beginning, on an ever-spinning reel, like a snowball down a mountain, or a carnival balloon…


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jonna/Kirjakaapin kummitus Kirsi Erja  Opuscolo Kirjakirppu  Suketus Susa  Kirsimaria Minna Vuo-Cho MarikaOksa  Kaisa Reetta T. Kirjavalas  Annika K ja Minna