Cecilia Samartin: La Peregrina

Nainen veti henkeä, nojautui tuolin toiselle laidalle ja ummisti silmänsä. Viime aikoina jo pelkkä ajatteleminen oli vienyt kaikki voimat, eikä hän paheksunut mitään muuta niin paljon kuin heikkoutta. Ruumiinsa näivettymistä hän ei pystyisi estämään, mutta ainakaan hän ei antaisi periksi mielen heikkoudelle, mikä oli monen vanhuksen ja varsinkin naisen kohtalo. Tuo inhottava tila ei ollut hänen mielestään edes sairaus, vaan silkkaa luovuttamista – sellaisten typerysten valinta, joilla ei ollut riittävästi rohkeutta kohdata elämän raadollisia realiteetteja silmästä silmään. Hän oli vannonut säilyttävänsä järkensä katkeraan loppuun saakka silläkin uhalla, että joutuisi todistamaan hidasta kuihtumistaan. Silläkin uhalla, että se tarkoitti…

Cecilia Samartinin teos La Peregrina (La Pergrina, Bazar 2013, suomennos Ulla Lempinen) on itsenäinen jatko-osa menestysromaani Señor Peregrinolle. Kirja olikin hyvin vetävä meksikolaisessa taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon ja mustan huumorin koosteessaan, niin vetävä, että tämä Peregrino-trilogian kakkososa olisi saanut ilmestyä heti ensimmäisen osan jälkeen. Nyt minulla oli alussa jonkin verran vaikeuksia muistaa Jamiletista muuta kuin hänen kantamansa traaginen ja suuri syntymämerkki, jonka tähden hän oli tullut Meksikosta Los Angelesiin saadakseen merkin leikatuksi pois. Toki muistin Jamiletin ja señorin henkisen yhteyden sekä Jamiletin Carmen-tädin, joka kantoi läskejään lähes hyökkäävällä raivolla, mutta kaikki muu oli haipunut liian monien sen jälkeen luettujen kirjojen virtaan. Hyvin näppärästi Samartin kuitenkin kutoo tarinan tarinaan eli saamme seurata sekä Jamiletin ja Señor Pergrinon että erään kolmannen henkilön, kuin kohtalokkaan pahattaren , maagista taistelua oikeudesta totuuteen ja mahdista joko paljastaa tai salata se. Samalla rinnakkaiskertomuksena kulkee tarina Espanjassa asuvasta nuoresta Rosasta, joka on oman syntymämerkkinsä kautta äidilleen pelkkää saastaa ja jota äiti sumeilematta pilkkaa ja pahoinpitelee heikon isän puolustusyrityksistä huolimatta. Äiti väittää, että jopa sisarten naimakaupat kaatuvat perheen vaiettuun häpeään ja niinpä Rosa tekee oman ratkaisunsa erään järkyttävän torikohtauksen seurauksena:

Astuin takaisin varjoihin katse edelleen siskoissani. Olisin halunnut juosta heidän luokseen, halata heitä ja sanoa, miten pahoillani olin tapahtuneesta. Ymmärsin kuitenkin, että oli vain yksi keino suojella heitä ja itseäni. Niin käänsin selkäni kaikelle sille, mikä oli minulle tässä maailmassa tuttua ja rakasta, ja juoksin yön syliin.

Seuraa hyvin taidokkaasti juonivetoinen tarina, josta ei yllätyskäänteitä puutu. Lihaisa Carmen, joka oli ensin vanhalle Señor Pergrinolle suorastaan vastenmielinen, synnyttää hänessä yllättäen toivoa ja melkein iloa. Lopulta outo pari lentää tapaamaan Carmenin äitiä eli Jamiletin isoäitiä Guadalajaraan ja niinpä hillitön ja himokas Carmen päätyy juomaan samppanjaa kymmenen kilometrin korkeuteen. Mikään ei enää pysäytä Señor Peregrinoa hänen päätettyään korjata erään hirvittävän neljäkymmentä vuotta vanhan erehdyksensä.

Aikamatkustaessamme Rosan Espanjaan, vietämme paljon aikaa pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostellan tiellä. Koemme intohimoa, syvää rakastumista, petturuutta ja katkeraa vihaa. Tässä siis Samartin on vahvimmillaan, sillä hän taitaa synnynnäisesti erittäin taitavan juonenkuljetuksen ja myös yllätyskäänteet. Psykoterapeutin koulutus ja ehkä myös kirjailijan latinalaiset juuret tuovat tekstiin intohimoa, mystiikkaa ja kaunista herkkyyttä. Tämä on siis ehdottomasti kirja romantikoille! Se mikä kirjassa minua hieman vaivasi oli juuri hieman ylimakea romanttisuus. Minusta Señor Peregrino oli tummempi ja ehdottomasti enemmän minua, mutta juonikuviota ylistän. Kirjan kansilehden takakansitekstissä on lause: ”Elämässä on hetkiä, jolloin tärkeää ei ole ymmärtää vaan uskoa itseensä ja siihen, minkä tietää sydämessään oikeaksi.” Kaunista, mutta apua!, tämä kuulostaa Paulo Coelholta. Cecilia, Cecilia, seuraa omaa tähteäsi♥ Ripaus Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta tai Roberto Bolañon Jääkenttää on lisäksi aina sahramia tarinalle. Pidän latinalaisesta kirjallisuudesta, mutta enemmän maagisen realismin musteeseen kuin uskonnollismystisen höpsötyksen mukafilosofiseen virtaan kastetulla kynällä kirjoitettuna. Ihana Cecilia Samartin on nyt mielestäni tienhaarassa ja sen tähden luen häneltä vielä Peregrino-trilogian viimeisenkin osan!

*****

Muut Samartinilta lukemani kirjat ovat Nora & Alicia ja Kaunis sydän

*****

La Peregrinan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jenni/Kirjakirppu  ja Katri