keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Minulla ei ole oikeutta haikailla sadan vuoden takaisen menetetyn vaurauden ja kimalluksen perään. Eikä minua kiinnosta mikään laimea. Minä haluan tietää, miten hypistelemäni kova ja kiemurainen, perin juurin japanilainen puuesine ja ne paikat, joissa se on ollut, liittyvät yhteen. Haluan tarttua ovenkahvaan, painaa sitä ja tuntea, että ovi aukeaa. Haluan astua jokaiseen huoneeseen, jossa tämä esine on elänyt, tuntea sen tilan, tietää mitä tauluja seinillä on ollut ja kuinka valo lankeaa ikkunoista. Ja haluan tietää, kenen käsissä se on käynyt, mitä siitä on ajateltu ja mitä tuntemuksia se on herättänyt – jos mitään. Haluan tietää, mitä se on nähnyt.

Edmund de Waalin uskomaton teos Jänis jolla on meripihkanväriset silmät – Kätketty perintö (The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, Schildts&Söderströms 2013, suomennos Virpi Vainikainen) vei minut mukanaan historialliselle matkalle seuraamaan netsukeiden, japanilaisten pienoisveistosten matkaa kolmen sukupolven mukana Japanista Pariisin kautta Wieniin ja lopulta yhdeksänkymmenen vuoden jälkeen takaisin Japaniin. Emme voi kuitenkaan unohtaa Odessaa, josta kaikki alkoi. Se kaikki, mistä ponnisti maailmalle Ephrussin juutalainen vauras suku kuin kultaisen jousen ampumana, sillä tässä kirjassa on paljon keltaista ja kultaa. Tarmokkaat vanhemmat rikastuivat viljakaupalla Venäjän kansalaisina, mutta päättivät jossain vaiheessa tasokkaan ja paljon kieliopintoja painottavan koulutuksen jälkeen lähettää jälkeläisiään menestymään sekä Pariisiin että Wieniin. Sattumalta Pariisiin lähti Charles, joka oli kiinnostunut keräilemisestä. Hän halusi kartuttaa kokoelmia ja oli äärimmäisen kauneudenjanoinen. Charles aloitti sillä, että keräsi kolmessa vuodessa 40 impressionistisen teoksen kokoelman. Lisäksi hän liikkui suurten maalareiden seurassa kuin kotonaan ja tästä kirjassa on paljon, mikä ilahduttaa jokaista kuvataiteille omistautunutta. Sitten Charles tekee jotain erikoista: Hän hankkii japonismin innoittamana 264 netsuken kokoelman vitriiniinsä ja näistä, noin tulitikkuaskin kokoisista miniatyyriesineistä alkaa suvun perillisen Edmund de Waalin sanoinkuvaamaton matka sukunsa juurille, sillä sattumalta hän on kirjan alussa se, jolle netsuket tulevat.

Edmund de Waal on maailmankuulu keraamikko, joten on luontevaa, että hän kiinnostuu esineistä. Hän asuu Lontoossa ja on University of Westminsterin keramiikan laitoksen professori. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on hänen esikoisteoksensa, mutta toivottavasti Edmund ehtii keramiikaltaan kirjoittamaan lisää, sillä vaikka en tunne hänen töitään, uskallan väittää, että hän on kirjallisesti yhtä lahjakas kuin on keraamikkona. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät voitti mm. Costa-elämäkertapalkinnon ja Royal Society of Literaturen myöntämän Ondaatje-palkinnon. On sanojen tuhlausta kerrata miten kirjassa ovat kaikki perusasiat kohdillaan, äärimmäisen hyvä kieli, josta kiitos myös kääntäjälle, rakenne, jossa kiinnostavat luvut jo nimillään herättävät halun jatkaa vielä matkaa, vaikka sudenhetki on jo koittanut, ja mikä tempo: historiallisen faktan valse triste Ephrussien suvun kohtaloon kietoutuneena kolmannen valtakunnan helvetistä netsukeiden mystiseen olemassaoloon ja kauniiseen kotiinpaluuseen lopulta Japanissa.

Se miksi Ephrussit aloittivat Odessasta, johtuu Venäjän määräyksestä asuttaa juutalaiset sinne, mutta kukapa saattoi aavistaa, että Odessan ikuisesta pölystä nousee perhe, joka tekee Rothschildit. Osa lähtee Pariisiin ja osa Wieniin ja kummastakin syntyy kauneutta, upeita kokoelmia, suuria palatseja, livreepukuisia palvelijoita, suuria illallisia, Idän pikajunalla Pariisista Wieniin tuotettuja herkkuja, floristien taidonnäytteitä, iltapäivähetkien höyryäviä samovaareja, rouvien turkiksia, upseerien viittoja. Wienissä naapurissa asuu Freud ja monet kuuluisuudet tulevat ja menevät. Myös vuodenkulut kuljettavat perhettä: tammikuut vietetään Nizzassa tai Monte Carlossa, huhtikuut Pariisissa, joulukuu ollaan Wienissä ja vietetään joulua, lahjojakin annetaan paljon, vaikka perhe on juutalainen. Mutta missä ovat nyt netsuket? Ne ovat Emmyn, Edmundin isoisoäidin pukeutumishuoneessa vitriinissään. Siellä lapset saavat niillä leikkiä kun Emmy vaihtaa päivän ties monettako vaatekertaa. Kuulostaa hyvin joutilaalta, kruusatulta ja lokoisalta, mutta jokainen tekee osansa, opiskelee jotain tai tekee töitä, kartuttaa yhteistä perheen varallisuutta ja puhaltaa aina yhteen hiileen ja heikompia autetaan. He eivät kuitenkaan käy synagogassa, tämä Ringstrassen merkittävimmät palatsit omistava perhe. Kun Edmund availee sukunsa palatsin tammisia, nostalgiaa tihkuvia ovia, hän kirjoittaa:

Vuonna 1899 Wienissä on juutalaisia orpokoteja ja sairaaloita, kouluja ja kirjastoja, sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Siellä on 22 synagogaa. Ja huomaan äkkiä, etten tiedä niistä mitään. Ephrussit ovat assimiloituneet niin täydellisesti, että he ovat kadonneet Wieniin.

Olisipa näin ollutkin, mutta ilmapiiri oli muuttumassa…Emmyn tytär Elisabeth taistelee vielä itselleen opiskelupaikan vain pojille kuuluvaan yliopistoon ja ottaa aineikseen filosofian, lain ja taloustieteen, mutta kantaa mukanaan intohimoaan, joka on runous. Hän ihastuu yli kaiken Rainer Maria Rilken runoihin ja heillä alkaa molempia innoittava kirjeenvaihto. Myös edesmennyt ystäväni Eve Kuismin, (myöh. Rehn) ihastui Rilken esinerunoihin, Dinggedichte, joissa yhdistyvät ilmaisun suoruus ja aistillisuus. Niinpä kohtaan ystäväni Even kirjan sivulla 213, kun Rilke toteaa:

Tällaista on olla taiteilija, hän sanoo henkeäsalpaavasti. Horjua elämän laidalla kuin joutsen ennen ”sen laskeutumista pelokasta/ helmaan lempeiden vesien.” (suom. Eve)

Ilmapiiri on muuttunut, ensimmäinen maailmansota alkaa ja jokaisen pitää valita puolensa. Ephrussit ovat tietenkin uskollisia Itävallalle ja antavat kuten muutkin juutalaiset suuren panostuksen isänmaansa selviytymiselle, mutta mikä on heidän sukunsa puoli?

Tilanne on julma. Ranskan, Itävallan ja Saksan serkut, Venäjän kansalaiset, englantilaiset tädit, koko pelätyn veriheimolaisuuden yhdistämä, isänmaattomaksi väitetty liikkuva kansa, pakotetaan valitsemaan puolensa.

Anschlussille eivät Ephrussitkaan voi mitään ja vihdoin kun saavumme Edmundin kanssa Wieniin, siellä ei ole enää Palais Ephrussia eikä Ephrussi-pankkia. Ephrussit on pesty kaupungista pois. Saman käynnin aikana menemme myös Wienin juutalaisarkistoon, josta löytyy Edmundin isoisoisän nimi Viktor ja päälle on lyöty punainen leima, jossa lukee Israel. Miehille on nimen päälle lyöty Israel ja naisille Saara. Edmund tajuaa, että hänen perhettään ei ole poispyyhitty, vaan päällekirjoitettu. Ensimmäiset kyyneleet...

Matka kuitenkin jatkuu ja Edmund tietää luonnollisesti, että hänen isoäitinsä Elisabeth selvisi, sillä hän muutti ajoissa Englantiin. Juuret ja netsuket ovat kuitenkin tärkeitä ja niinpä jatkamme Ignacen eli Iggien luo Tokioon.

Ennen Japaniin saapumistamme haluan kuitenkin kertoa, että tässä kirjassa on alussa tärkeä sukuluettelo, joten koko suku tulee kuin tutuksi ja tarinan seuranta on helppoa. Mikäli Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei ole vuoden lopussa kuumassa sarjassa Leena Lumissa, minä olen tunturikyyhky! Kirjasta tuli väistämättä mieleen Julie Orringerin Näkymätönsilta, jota kirjaa vielä kukaan ei ole minulle moittinut. Mutta: Edmund de Waalin kirjan tempo on tiheämpi, elävämpi. Mitenkään en meripihkan ja niistä tehtyjen korujen (vrt. netsuket, kuin pienet korut) takia voi unohtaa myöskään Daphne Kalotayn Bolšoin perhosta ja joku sama menetyskin näissä soi lanquido, haikeasti. Kaikkein eniten tuli mieleeni kuitenkin blogini tähtikirja Geraldine Brooksin Kirjan kansa, joka liittyy juutalaisuuteen ja taiteeseen kahdessa aikatasossa. Edmund de Waalin kirja on näitä kaikkia ja vielä paljon muuta. Ehkä mikään vertailu ei kuitenkaan tee teokselle oikeutta. Minulle aukeni Wienin juutalaisten kohtalo aivan uudella tavalla ja miten järkyttävää onkaan tajuta 99,75 prosentin itävaltalaisista äänestäneen Anschlussin puolesta. Monet kuolivat, monet lähtivät emigranteiksi ja vain harvat palasivat.

Pimeällä taivaalla syttyy kuitenkin tähtiä: Tahdonvoimallaan ja lakimiehen koulutuksellaan Elisabeth kykeni pelastamaan Viktorin, josta tuli emigrantti. Hänelle Itävalta oli ollut das Land der Dichter und denker, runoilijoiden ja ajattelijoiden maa, nyt se oli das Land der Richter und Henker, tuomarien ja pyövelien maa.

Tähdistä kirkkain on kuitenkin se ihme, miten perhe sai pelastettua netsuket, kun natsit valtasivat palatsin, Emmy laitettiin vain kahteen huoneeseen ja miehet vietiin samalla kun perheen omaisuutta takavarikoitiin valvovien silmien alla yötä päivää. Se onkin yksi kirjan liikuttavimmmista tarinoista, joka sekä antaa vielä kaiken jälkeenkin luottamusta tulevaisuuten että samalla tuo mieleen aavistuksen netsukeissa piilevistä taikavoimista, mahdottoman mahdollistajista.

Iggie löysi onnensa Japanista, rakkautensa Jiron. Yhdessä he vaalivat netsukeita kauniissa talossaan, yhdessä he matkustavat ympäri maailmaa ja lopulta myös Wieniin. Iggie oli ensin itävaltalainen, sitten amerikkalainen ja lopulta Japanissa asuva itävaltalainen. Se oli ehkä hänen äänetön kunnianosoituksensa perheelleen ja juurilleen. Muistoille.

Iggien talossa juhlitaan. Netsuket lepäävät vitriinissään, kunnes niihin tartutaan ja niitä hivellään, ihastellaan. Ne ovat saaneet neljännen lepopaikkansa Tokiosta. Ulkoa tulvii kamelioiden tuoksua, ystävien ääniä, Jiron silmät Iggien silmissä, astioiden ääniä, herkkujen tuoksua, Wagneria. Meripihkasilmäinen jänis hohtaa, sillä se on kuujänis, joka juoksee aaltojen halki kuunvalossa.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta  Katja/Lumiomena  Kirjapolkuni  Sara  Kaisa Elina/Luettua elämää  Leena/Donna mobile  ja Jenna/Kirjakirppu

*****

Lukuvuoteni 2014 paras kirja Leena Lumissa

*****

Suvi Aholan arvio Edmund de Waalin kirjasta Helsingin Sanomissa


*****

Lokakuussa 2015 ajoimme yöllä hitaasti taxilla Wienissä Ephrussin suvun mahtitalon ohi, Suunnitteilla on uusi matka, jolloin Wien saisi enemmän aikaa kuin vain vuorokauden ja voisin kuvata Ephrussien taloa sekä koskettaa suvun wieniläishistoriaa

Villa&Jardins Ephrussi de Rotschild Ranskassa

Ephrussien&meripihkasilmäisen jäniksen viemiä naisia!

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Olen tutkiva psykologi, yliopiston professori, psykoterapeutti ja kirjailija, mutta mikä vielä tärkeämpää, olen itsekin erityisherkkä. En yritä norsunluutornista käsin auttaa alhaalla vaeltavia ihmisraukkoja selviytymään ”oireyhtymästään”. Tiedän henkilökohtaisesti, mitä piirteemme tarkoittaa ja mitkä ovat sen edut ja haasteet.

Minun piti mennä lääketieteelliseen toimenpiteeseen, josta olin olettanut toipuvani muutamassa viikossa. Sen sijaan elimistöni suolsi kuukausien ajan erilaisia fyysisiä ja emotionaalisia reaktioita. Minut pakotettiin kohtaamaan uudelleen salaperäinen ”kohtalokas vika”, jonka vuoksi olin erilainen. Kokeilin psykoterapiaa ja minua onnisti. Kuunneltuaan minua muutaman tapaamiskerran ajan terapeuttini sanoi:” No, mutta tietysti olet järkyttynyt, olethan sinä erityisen herkkä ihminen.”

”Mitä tämä on?”, ajattelin. Jokin tekosyy, vai? Terapeutti sanoi ettei hän ollut ajatellut asiaa paljon, mutta hänen kokemuksensa mukaan vaikutti siltä, että ihmisten ärsykkeensietokyvyssä oli todellisia eroja, kuten myös siinä, miten avoimesti he suhtautuivat kokemusten – niin hyvien kuin huonojen – syvälliseen merkitykseen. Hänen mielestään herkkyys tuskin oli merkki psyykkisestä viasta tai häiriöstä. Ainakin hän toivoi, ettei se ollut, koska oli erityisherkkä itsekin. Muistan hänen hymyilleen leveästi: ”Kuten suurin osa ihmisistä, jotka vaikuttavat tuntemisen arvoisilta.”

Elaine N. Aronin teos Erityisherkkä ihminen (The Highly Sensitive Person: How to Thrive When the World Overhelms You, Nemo 2013, suomennos Sini Linteri) tuli tietoisuuteni jossain vaiheessa kirjoittaessani juttua Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme? Kaikki alkoi siitä, että olin kypsynyt itseeni, joka viestittää ulospäin kaiken aikaa kaikkea jaksavaa yltiösosiaalista persoonaa. Ja sitten luin Helsingin Sanomista Pirkko Kotirannan kolumnin Maan hiljaiset ja epämukavuusalue, jossa hän mm. mainitsee Elaine Aronin:

Introverttien sisäinen maailma alkoi askarruttaa psykologi Elaine Aronia 1990-luvulla, ja pian tutkimukset johtivat uuden käsitteen HSP syntyyn. HSP on lyhenne sanoista Highly Sensitive Person, erityisherkkä ihminen. Heitä on Aronin mukaan noin 20 prosenttia väestöstä. Kolmasosa heistä on ekstroverttejä.

Elämänkatsomukseltaan HSP:t ovat useammin filosofisia tai spirituaalisia kuin materialistisia tai hedonistia. He kuvailevat itseään luoviksi tai intuitiivisiksi (minä olen molempia!). He eivät pidä small talkista.

Kekkereitä välttelevä ei siis välttämättä ole epäsosiaalinen vaan saattaa suojella yli-intuitiivista itseään turhalta kohinalta.

Päätin tilata Aronin teoksen ja tässä sitä nyt olen lukenut tutkimusta ihmisistä, joita luullaan liian usein ja väärin ujoiksi ja vielä useammin vain introverteiksi, vaikka noin 30 prosenttia heistä on ulospäin suuntautuneita. Luonteeltaan heidät määritellään eritysherkkyyden lisäksi olevan mielikuvitusrikkaita, empaattisia, luovia ja oivaltavia. Missä siis vika etenkin kun heidän seuraansa muu väestö, ns. soturit, niin mieluusti hakee, mutta nämä kuninkaalliset neuvonantajat viihtyvät parhaiten kaltaistensa parissa. Vika on siinä, että elleivät ’muut’ tunnista erityisherkän ominaisuuksia ja tapaa suhtautua erilaisiin tilanteisiin, syntyy monenlaisia väärinkäsityksiä ja siksi toivonkin, että tämän kirjan lukevat paitsi ujot, erityisherkät, introvertit ja ekstrovertit, vilkkaat, erakot ja juhlahullut, tämän lukisivat erityisesti erityisherkän läheiset. Sen jälkeen elämä olisi niin paljon helpompaa…

Aron on kehittänyt käsitteen EVÄS auttaakseen muita paremmin ymmärtämään erityisherkkiä. E=Emotionaalinen reaktiokyky, mutta se kuvastaa myös empatiaa. V=Vivahteiden vaistoaminen. Ä=Ärsykkeiden liiallisuus. S= Syvällinen käsittely. Näistä jokaisesta osa-alueesta on kirjassa omat lukunsa. Niin niiden hyödyistä kuin haitoista eri tilanteissa. Syvällinen voi tarkoittaa vaikka sitä, että erityisherkkä pitää monia, joskus liiankin monia muita pinnallisena, eikä jaksa heidän seuraansa. Syvällinen taas sitä, että mikään asia ei ole erityisherkälle pintaliitojuttu ja vivahteiden vaistoamisen avulla hän tajuaa syvemmät syy-yhteydet. Ärsykkeiden liiallisuus voi tarkoittaa vaikka sitä, että mikäli sosiaalinen elämä ryöstäytyy käsistä ja erityisherkkä ei saa luola-aikaansa, hän uupuu ja/tai ärtyy. Minulle ei esim. enää tule niin vilkasta kesää kuin oli viime kesä: Haluan kaikkien menojen ja tapaamisten väliin Omaa Aikaa.  En myöskään löydy meluisista joukkotapahtumista, joten etsin taidenautintoni muualta kuin tivoleista, karnevaaleista tai muista yliäänitapahtumista.

Luettuani Siri Hustvedtin kirjan Vapiseva nainen, tajusin hänen olevan myös erityisherkkä ja uskon hänen lukeneen myös tämän kirjan. Samaistuin monessa Siriin, mutta en vapise. Näen enneunia, aavistan asioita, olen intuitiivinen, olen luova ja empaattinen, mutta en ole myöskään Aronin kirjan ujo, enkä maan hiljainen. Minua ei pelota esiintyä, tuon mielipiteeni esille, käyn juhlissa ellei niitä ole liikaa, mutta parhaistakin juhlista lähden mieluusti vähän liian aikaisin jatkoille seurassa, joka on minulle parasta: herkkä ja kiinnostava. Vähempi ei kelpaa erityisherkälle, eikä se ole snobbailua, vaan vaikka sitä syvällisyyttä ja varmaa tietoa, että toinen osaa antaa tilaa eikä pidä myöhemminkään epäsosiaalisena toisen yksinolon tarvetta.

Aronin kirja on mielettömän runsas ja sisältää testejä, joita voi itselleen tai ystävilleen tehdä, mutta myös Aronin omia kokemuksia itsestään ja vaikkapa eritysherkästä pojastaan. Kirja painottaakin, että jokaisen vanhemman pitäisi tunnistaa, onko oma lapsi erityisherkkä, sillä väärä kasvatus voi täysin tuhota luovan, herkän lapsen lahjakkuuden ja tehdä tästä sulkeutuneen ja aran. Riittämätön, lapsen herkkyyttä ymmärtämätön vanhempi, koituu erityisherkän lapsen onnettomuudeksi.

Minä olen nyt testannut monia ystäviäni ja he kaikki ovat saaneet pistemäärän, jolla määrittyvät erityisherkiksi eli olen onnekas kun saan olla luovien ja syvällisten ihmisten ympäröimä: Itsenäni ymmärretty ja arvostettu. Tilan tarpeeni on myös hyväksytty. Näin on käynyt myös Elainelle:

Kun minun pitää olla ryhmässä kokonainen päivä tai viikonloppu, kerron usein tarvitsevani paljon omaa aikaa. Monesti muut sanovat samaa. Vaikka olisin ainoa, joka menee huoneeseensa aikaisin tai käy yksin pitkillä kävelyillä, olen oppinut olemaan herättämättä myötätuntoa tai sääliä vaan jättämään taakseni salaperäisyyden tunnun.

Erityisherkkä haluaa aina mieluummin muutaman läheisen ihmissuhteen kuin suuren ystäväpiirin. Muiden odotuksissa elävä erityisherkkä rasittuu pahasti ja siitä on kirjassa paljonkin. Kannattaa siis lukea ja sisäistää tämä teos, ettei pala loppuun vain muita miellyttääkseen.

Jos puhutaan työelämästä, erityisherkkä voi intuitionsa avulla perehtyä trendeihin ja huomata tarpeet ja uudet markkinat ennen muita. Hän on usein taiteilija, mutta myös tutkija, meteorologi, terapeutti, kirjailija, näyttelijä, lentäjä, kokki, lastentarhanopettaja…

Kiinnostava detalji minusta oli se, että elämän jälkimmäisen puoliskon pitää tasapainottaa ensimmäistä. Erityisherkkä on kuin kyllästynyt aikaisempaan tai vasta havahtunut, että se ei ole hänen tapansa elää. Tämän kautta voimmekin yllättäen huomata, miten ujona pidetystä saattaa tulla vaikka stand up-koomikko ja muiden palvelemiseen omistautunut palaa loppuun ja pohtii loppuelämänsä, miksi hänestä tuli niin läheisriippuvainen. Mutta ei hänen tarvitse uupua muiden huomioimiseen, sillä hän voi lukea Aronin kirjan ja tajuta oman tilansa ja sen jälkeen muuttaa kaiken!

Toivon, että olette niin intuitiivisia, että tajuatte, mitä pidän tästä kirjasta;) Aion muuten lahjoittaa muutaman eräille ihmisille…ja syystä. Tämän kirjan runsaus ei ole rasitus. Tämä kirja omistetaan ja luetaan usein uudestaan. Oma kirjani on täynnä merkintöjä ja on vain osoitus, miten kiinnostavaa tämä kaikki on. Voisin kirjoittaa tästä vaikka tuhat tai viisi tuhatta sivua, mutta koska se ei ole tarkoitus, haluan lopettaa sekä Etty Hillesumiin että ihailemaani runoilija Rainer Maria Rilkeen, joka myös oli erityisherkkä. Juutalainen Etty Hillesum kirjoitti päiväkirjojaan Amsterdamissa vuosina 1941 ja 1942 yrittääkseen ymmärtää kokemustaan niin historiallisesti kuin henkisesti.

Eritysherkästä Rilkestä Etty kirjoitti:

Hänen elämänsä oli hyvin kummallista…Ehkä hän olisi murtunut sellaisissa olosuhteissa, joissa meidän täytyy nyt elää. Mutta eikö todista Jumalan johdatuksesta, että herkät taiteilijat voivat rauhallisina aikoina ja suotuisissa olosuhteissa häiriintymättä etsiä syvimmille näyilleen kauneinta ja täydellisintä muotoa, mistä ihmiset voivat kiihkeinä ja haastavina aikoina hakea apua ja voimaa sekä turvaa levottomuudelta ja vastauksia kysymyksiin, koska he eivät itse ole vielä löytäneet omaa muotoaan ja omia ratkaisujaan, sen takia että kaikki heidän energiansa kuluu arkipäivän huolissa?

Erityisherkän Ettyn viimeiset sanat, jotka hän kirjoitti paperinpalalle ja heitti Auschwitziin suunnanneesta karjankuljetusautosta, olivat: ”Lähdimme leirille laulaen.”

lauantai 4. tammikuuta 2014

Kolmen viikon joulutaikainen juhlakausi on päättymässä ja...

Tässä kolme sukupolvea ja kaikkien hemmottelemat lapsukaiset Taika ja Dina. Minulla sylissäni Taika, noin 8 kk, keskellä tyttäremme Meri ja sitten äiti, jolla sylissään kääpiövillakoira Dina. Lumimies on nyt juuri viemässä äitiä junalle, joten ajattelin ilmoitella, että hengissä ollaan ja viikkoa ennen joulua alkanut tosi piiiiitkä joulunaika alkaa olla ohi. Vielä vuorokauden aion omistautua vain meille kahdelle, sitten ehkä jo kirjaakin alkaa tulla. Ei tässä niin kauheasti ole lukuaikaa ollut, mutta joskus on saatava elää myös live-elämää. Äiti on jo reippaasti yli 80 vee ja selvinnyt rankasta syövästä, joten näitä yhteenkokoontumisia osaa arvostaa. Kaikki asumme toisistamme kaukana: Äiti länsirannikolla, tytär Helsingissä ja me täällä Keski-Suomessa. Jo maantiede sekä kaikkien aikataulujen yhteensovittaminen on oma juttunsa. Kun se onnistuu, on sille sitten antauduttava ja unohdettava kaikki muu.
Arvatkaa mitä, päivät ovat menneet ihan sekaisin, mutta varmistin kalenterista: Tänään on lauantai! Nyt taas kynttilöitä, sitten kahdelle herkkuja pöytään, viini on jo hengittämässä ja saunakin taitaa jossain vaiheessa olla ohjelmassa. Illalla homejuustoja etc.etc. Minä kuulun niihin, jotka kuolisivat ilman lauantai-päiviä. Senköhän takia Ian McEwanin Lauantai on minulle niin tärkeä kirja;)

Ollaan nyt vaan ja kuulostellaan kun arki saapuu, mutta ei ihan vielä, ei vielä nyt, kun suuri, valkoinen jouluruusu vihdoinkin eilen saapui luokseni, kuusi ei varistele yhtään, ilmassa on lumen tuoksua, laiskottaa...tähän voisi tottua...siis olemaan vaan;)

Love
Leena Lumi

Perhaps, Perhaps, Perhaps

PS. Sain Birgitalta tämän linkin ja tässä on sitä jotakin Life of Tree

tiistai 31. joulukuuta 2013

Juhli kanssani tätä lumista yötä...

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin

on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani

kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
kuva Anne Hämäläinen

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Leena Lumin puolivuotiskatsaus, loppuvuosi

Tein teille 2.7. vuoden 2013 alkupuoliskosta Leena Lumin puolivuotiskatsauksen, jossa kerroin kuuden ensimmäisen kuukauden koskettavimmat asiat. Kun nyt luin alkuvuotta enpä olisi uskonut, mitä loppuvuosi tuo tullessaan alkaen kesken suvea sattuneesta silmätragediasta yhtä suureen julkiseen huomioon kirjablogini osalta kuin olen elämässäni tähän mennessä saanut vain puutarhani tiimoilta. Tämä on tehtävä nyt, sillä en pääse uuteen ellen kuittaa mennyttä ja toisaalta, pidän pienen loman, sillä äitini saapuu meille uudenvuodenpäivänä ja sitä seuraavana palaavat nuoret koirineen eli focus on nyt perheessä melkein viikon. Aloitetaan!
Heinäkuun 9. päivänä kirjoitin Sekalaisin tuulin kohti viikonloppua ja vaikka rupattelen niitä näitä suven herkuista, kaikesta tihkuu kauhea pelko, että menetän näköni toisesta silmästä. Siis silmän lasiainen oli irronnut täysin ilman mitään syytä, johon olisin itse voinut vaikuttaa. Taannuin lapseksi, joka muisti, miten äiti oli sanonut minulle kun sai kiinni peiton alla taskulampun avulla lukemisesta, että 'sinä menetät vielä näkösi liian lukemisen takia.' Lukeminen muuten ei mitenkään haittaa näköä, siitä on nyt oikein silmälääkärin lausunto! Eivät äiditkään siis ihan kaikkea tiedä...;) Olen huono kertomaan vaivoista, mutta ehkä kaikkien on syytä tietää, että jos silmässä alkaa näkyä musta leijuva piste tai useampia, niin kipin kapin silmälääkärille!
Heinäkuun 23. päivänä kirjoitin teille elämäni ehkä paljastavimman kirjoituksen eli Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme? Tähän juttuun liittyy myös ensi vuoden ensimmäinen kirjapostaukseni, joka tulee olemaan Elaine N. Aronin HSP - Erityisherkkä ihminen (nemo). Viidesosa ihmisistä edustaa HSP-personaa, joten uskon kirjan kiinnostavan monia ja ainoa mitä toivon ensi vuodelta, on, että jokainen lukisi ko. kirjan.
Heinäkuun 25. päivänä valmistin elämäni parhaan kantarelliherkun Kantarelli-pinaattifrittatan  Ruokaa varten ostimme ihan oman kannellisen valmistuspannunkin;)
Heinäkuun 29.7. päivänä istuin rakkaassa Yyterissäni meressä lukemassa ja kirjoitin jutun Yyteri, rakkaani- Reposaari, se toinen mokoma vikittelijä Vietimme ikimuistoisia hetkiä Luvialla, Yyterissä ja Reposaaressa
Elokuun 6. päivänä toteutui vuoden 2012 uudenvuodentoiveeni eli saimme Pirkko-Liisa ja Nora Surojeginin Pikkupöllön suomeksi. Kirjahan oli myyty ensin Japanin markkinoille:
Kiitos Minerva♥
Elokuun 14. päivänä listasin teille Kuukauden TOP10, josta kävi ilmi mm., että katkarapusalaattiohjeeni oli kiinnostanut jo yli 7 000 innokasta kokkaajaa ja kirja Syötkö riskiruokaa? oli saanut kiinnostusta yli 5 000 lukijalta. Päivitin eilen uudet luvut, joten käykääpä kurkkaamassa.
Elokuun 28. päivänä löysin itsestäni innokkaan leipurin, mitä kukaan ei olisi voinut uskoa ikinä;) Laitoin blogiini Omenapiirakka - helppo ja herkullinen ja siitä se sitten alkoi: Leivoin sekä pakastimeen että nautittavaksi koko ajan ja joku ne kai sitten söikin...kera vanhanajan vaniljakastikkeen.
Elokuun 30. päivänä kirjoitin Elokuun viimeisiä tuulia...ja tunnelmia  Olimme aloittamassa kuukausista ehkä ihaninta eli syyskuuta.
Syyskuun 1. päivänä kirjoitin Virginia Woolfin kirjasta Vuodet, joka vei minut niin liki Woolfia ettei ikinä ennen. Savukeitaalle kaikki kunnia ja ylistys siitä, että he suomennuttavat Woolfin vähemmän tunnettuja kirjoja. 


Syyskuun 2. päivänä vastasin Katjan haasteeseen Viisi ihanaa, viisi vähemmän ihanaa asiaa En mitenkään olisi nyt kyennyt listaamaan vähemmän ihania, sillä elo-syyskuu on minun paratiisiaikaani, mutta jotenkin siitäkin sitten selvittiin. Ihana, ihana on aina meidän Meri, joka tänään täyttää vuosia. Onnea äidin ja isin Aurinko, Kuu ja Tähdet♥
Syyskuun 4. päivänä Iiris-lehti julkaisi minusta pienen haastattelun tämän kuvan kera. Koiruudet olivat jääneet meille vajaaksi kahdeksi viikoksi nuorten lomaillessa Espanjassa. Kirjoitin silloin jutun Dina, Taika ja hoviväkensä

Syyskuun 9. päivänä sain vihdoinkin koottua yhden nimikkeen alle Terveys- ja hyvinvointikirjat Tämä oli lukijaystävällistä, sillä näistä kirjoista ollaan todella kiinnostuneita!
Lokakuun 23. päivänä Cision listasi vuoden parhaat kirjablogit ja olin niin otettu, sillä sain olla ykkönen. Edellisellä, kahden vuoden takaisella listauksella olin 9. Kirjoitin jutun Cision listasi kirjablogit ja olen niin iloinen ja otettu  Jutusta löytyvät muut listalla olleet sekä myös Cisionin listausperusteita.
Lokakuun 27. päivänä olimme kirjamessuilla jo perjantaista alkaen ja kirjoitin jutun Terveisiä kirjamessuilta: Kirjojen merta, herkkuja, tapaamisia ja skoolauksia
Lokakuun 29. päivänä valittiin vuoden 2013 kauneinta kirjan kantta kera arvonnan

Marraskuun 3. päivänä paljastin salarakkaani
Marraskuun 15. päivänä kuvasin jouluruusua jutussa Jouluruusu on marraskuun lumoa: Kaikki on tässä ja nyt


Marraskuun 17. päivänä valmistui alakerran aulamme sekä vierasvessamme. Kirjoitin jutun Vessaremontti: Vierasvessan uusi kuosi
Marraskuun 19. päivänä sain kiinnostavan vieraan, josta kirjoitin jutussa Kiinnostava vierailu!

Joulukuun 3. päivänä koin kirjallisen elämäni kliimaksin, josta kirjoitin jutussa Asko Sarkola on Valonkantaja!
Joulukuun 4. päivänä oltiin Toivolan vanhalla pihalla
Joulukuun 8. päivänä julkaisin Vuoden 2013 parhaat kirjat Leena Lumissa

Joulukuun 12. päivänä sain kunnian esiintyä AVAn Kirjapiirin jutussa Suomen suosituin kirjabloggaja: Aikaa kuluu jo 60 tuntia viikossa. Samainen AVA kiinnostui vähän myöhemmin myös suosikkikirjoistani ja teki jutun Mitä tunnettu kirjabloggaja suosittelee luettavaksi? Poimi vinkit  Miten tähän päädyttiin kerron jutussa Tässä sitä nyt ollaan, kiitos Lumimiehen ja Kustannusherran
Joulukuun 18. päivänä sain kirjeen Untulta
Joulukuun 22. päivänä toivotettiin joulua ja joulukuun 27. päivänä päätettiin jatkaa joulun aikaa...

Kiitän teitä kaikkia menneestä vuodesta ja toivotan kaikille onnellista vuotta 2014 ja tarinoiden taikaa♥

Love
Leena Lumi

Happy New Year

Rosamunde Pilcher: Talvipäivänseisaus

Niin oli ollut aina. Jopa ennen murrosikää. Carrie oli tottunut ja oppinut hyväksymään sen, ettei pystynyt puhumaan äidin kanssa, ja että heidän välillään oli ehkä jopa vastenmielisyyttä.  Kun hän oli ollut muissa perheissä ja nähnyt kuinka niissä käyttäydyttiin, tämä tietoisuus oli vain voimistunut, ja ellei isää olisi ollut, hän olisi saattanut varttua tietämättä, millaista on rakastaa tai olla rakastettu.

Joulun kaksi alusviikkoa luin hitaammin kuin ikinä eli en vain jaksanut kuin muutaman yön hetken. Valitsin kirjaksi jotain ei niin minulle ominaista eli vähän romanttista, mutta asiaa kohensi huomattavasti se, että kirja on ehkä lumisin ikinä lukemani, kaikki tapahtuu Skotlannissa ja kirjailija muistuttaa tyyliltään Maeve Binchyä, jonka alkupään kirjoista etenkin olen kovasti pitänyt. Luin Rosamunde Pilcherin teoksen Talvipäivänseisaus (Winter Solstice, WSOY 2000, suomennos Anja Meripirtti).

Tarinassa on kaunis klassinen kaava, jossa kirjan eri henkilöt kertovat omissa luvuissaan elämistään ja niiden karikoista. Pääosassa on entinen näyttelijätär, boheemi Elfrida Phipps ja hänen koiratarhalta pelastamansa sekarotuinen Horace –koiransa. Tarinan myötä kertojat lisääntyvät kukin tahoillaan. Mukaan tulevat Carrie, Carrien sisarentytär Lycy, Oscar, Sam, Carrien sisko Nicola ja heidän äitinsä Dodie.

Kirjan iso tragedia saattaa Elfridan ja Oscarin yhteen ja monen sattuman kautta he päätyvät viettämään joulua Skotlannissa, jossa tuntuu satavan lunta kaiken aikaa. Carrien itävaltalainen ihmissuhde on ajautunut karille ja hän on palannut Lontooseen, mutta ei kestä pinnallista äitiään yhtään enempää kuin äitiään muistuttavaa sisartaan:

Sisaret silmäilivät toisiaan. He eivät olleet koskaan olleet läheiset, eivät koskaan olleet ystävät, eivät koskaan uskoneet salaisuuksia toisilleen. Ja Carrien mieleen juolahti, että vanhetessaan Nicola oli alkanut yhä enemmän muistuttaa äitiä. Sama pituus, sama siro vartalo, paksut tummat hiukset. Sama pieni, pahantuulinen suu. Rinta rinnan heitä olisi helposti voinut erehtyä luulemaan äkäisiksi pikku kaksosiksi.

Tarinan kuvio vahvistuu kun Carrie ja Lucy, rakkautta vaille jääneet, myös erään sattuman kautta lähtevät viettämään joulua lumiseen Skotlantiin. Lopulta sama viktoriaaninen talo ottaa heidät kaikki hellään huomaansa ja lukijan on helppo arvata, että lopusta tulee onnellinen.

Tietenkään Talvipäivänseisaus ei ole elämäni kirjallinen helmi, vaan se kuuluu samaan sarjaan kuin suvilohtukirjani Onnen mahdollisuus, joskin minusta Mitchardin kirjat ovat otteeltaan rohkeampia. Silti: Talvipäivänseisaus puoltaa paikkaansa tietyssä tilassa ja minulle se oli aika, jolloin päivät olivat niin täynnä kaikkea jouluun liittyvää, että en iltaisin kerta kaikkiaan voinut keskittyä lukemaan mitään vaativampaa. Halusin vain olla Pilcherin lumisessa Skotlannissa ja mukana tarinassa, josta kaiken aikaa arvasi, että mitään kauheaa ei ole tulossa ja lopulta kaikki, ihan kaikki järjestyy. Siis Talvipäivänseisaus omaa kaikki täydellisen lohtukirjan tunnukset olematta silti tylsä. Kun itsellä on liiankin jännittävää ja kaiken huipuksi vielä tiedossa lumeton joulu, tällainen hidas lukeminen ja hidastempoinen, luminen kirja voi olla just se ainoa oikea, jonka tarinaan voi kääriytyä kuin vanhaan, rakkaaseen suosikkihuopaan ja takuulla likellä tuoksuu kuuma kaakao.

Minusta tämä suloinen Pilcherin kirja kiteytyy niin hyvin Elfridan ja Lucyn erään lumisen aamun keskusteluun:

”Katso”, Elfrida sanoi, meni edeltä huoneen poikki ja istahti ikkunapenkille. ”Tämä on niin ihmeellistä, että minun oli pakko herättää sinut katsomaan. Pelkäsin että lumisade olisi lakannut etkä näkisi sitä. Mutta se näyttää ihan samalta kuin silloin kun minä heräsin.”

Lucy istahti hänen viereensä. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Ihan kuin sellaisessa lasipallossa, joka minulla oli. Se oli täynnä vettä ja siinä oli pieni kirkko, ja kun palloa ravisti, tuli lumimyrsky.”

”Juuri sitä minä ajattelin. Mutta nämä hiutaleet ovat valojen takia kullanhohteisia, ihan kuin kultaisia täpliä.”

Lucy sanoi: ”Tuollaista ihmiset piirtävät joulukortteihin eikä ikinä uskoisi, että sellaista voi olla.”

Näin kauniin kuvan löysin Pinterestistä sommiteltuna Talvipäivänseisauksesta

lauantai 28. joulukuuta 2013

Graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut

Saimme joulupöytäämme uuden ikisuosikin Helsingin Sanomien Ruokatorstain jutusta Suola kesyttää joulukalan. Mitään uutta graavikalassa ei meille ole, mutta tähän ohjeeseen liittyvä mäti-smetanan ja saaristolaisleivän yhdistelmä on herkkujen herkku. Resepti on toimittaja, kokki Laura Kaapron ja juomasuositus on Jouko Mykkäsen, mutta minä tarjoan tässä myös oman juomasuosikkimme kalalle. Tämä oli meille helppo, sillä meillä ei ole joulua ilman graavia merisiikaa.

400 g siikafileetä (2 pientä)
1 rkl karkeaa merisuolaa (me käytämme nykyään tavallista suolaa graavaamiseen)
2 tl sokeria
4 viipaletta saaristolaisleipää (mikä onni, että sain ystävältäni hänen leipomansa saaristolaisleivän just jouluviikolla ja siitä on vielä puolet pakastimessa!)

Mäti-smetana:

1,5 dl smetanaa (me käytämme sitä, jossa mädin kuva ja joka on takuulla laktoositonta eli Eilaa)
3 rkl siianmätiä (meillä kirjolohenmätiä)

Mummonkurkut:

1 tuorekurkku
3 rkl väkiviinietikkaa
2 rkl vettä
1 rkl suolaa
1 rkl sokeria
1 dl hienonnettua tilliä

Siisti siikafileet: leikkaa tarvittaessa pois rasvainen vatsareunus ja nypi ruodot.

Sekoita keskenään karkea suola ja sokeri. Hiero seos fileisiin. Aseta fileet vastakkain ja kääri ne tiiviiksi paketiksi tuorekelmun ja voipaperin avulla.(Meillä ei tätä vaihetta näin, vaan R. ripottelee suolan ja sokerin fileille ja asettaa fileet astiaan, jossa ritiläpohja ja kansi. Siinä se saavat sitten graavautua jääkaapissa yön yli.) Jätä kala graavatumaan yön yli.

Valmista mummonkurkut. Viipaloi tuorekurkku pitkittäin ohuiksi viipaleiksi esimerkiksi juustohöylällä. Laita kulhoon.

Mittaa kurkkujen joukkoon väkiviinietikka, vesi, suola, sokeri ja hienonnettu tilli. Sekoita tasaiseksi ja anna maustua kylmässä vähintään tunnin ajan.

Vaahdota smetana kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita siianmäti (tai joku muu mäti) varovasti smetanan joukkoon.

Leikkaa graavatusta siiasta ohuita viipaleita ja hienonna (leikkaa) ne pieniksi kuutioiksi. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa hienoa merisuolaa (tavallista tai sormisuolaa). Asettele kalaseos saaristolaisleipäviipaleille. Voit tehdä leipäpaloista pyöreitä muotin avulla. Painele graavisiikatartar lusikalla leivän päälle samaa muottia käyttäen. (Meillä ei mitään muottia tarvittu. Leikkasimme vain leivästä pois paksumman pohjakuoren.)

Muotoile päälle tai viereen mäti-smetanakuula kahden lusikan avulla. Viimeistele annokset mummonkurkkuruusukkeilla.

Mykkäsen juomasuositus on Moselland Riesling Kabinett 2012. Rypäle: Riesling. Meillä on kalapöydässä poikkeuksetta alsacelainen Riesling  (2012) Willy Gisselbrecht, joka todella sopii myös tämän herkun kanssa.

Kun asetuimme joulupäivän pöytään, antipasto tarjottiin omilta lautasiltaan ja kaikki pitivät. Epäilen jopa, että tähän voi koukkuuntua, sillä makukimara kurkkuineen hipoo täydellisyyttä.

Guten Appetit! ja arvatkaapa, mitä nautimme uudenvuoden aattoiltana....


*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

perjantai 27. joulukuuta 2013

Joulua jasmiinin puhjetessa lehteen....

Tämän lehteen puhkeavan jasmiinin kuvasin joulupäivänä. Huomasin myös magnolian yrittävän jo samaa ja kääpiösyreenit ovat silmut paksuina.
Jouluaaton vietimme kahdestaan ja juhlimme paitsi aattoa myös 28. hääpäiväämme.
Vuoden kellarissa muhinut kirsikkalikööri saatiin pullotettua just ennen joulua. Oman puutarhan kirsikoista tehdyssä liköörissä on taikaa.
Joulukorttihyllyyn on näköjään päässyt myös Surku.
Joulupuun koristelu alkoi tietenkin näistä 'Romanov-kävyistä'.


Kun katsotte tätä kuvaa, tajuatte, miksi niin kaipaan ikkunaa tuon hyvälaatuisen, mutta vanhan ja jo nyt vääränväärisen sohvan taakse: Haluan sinne kunnon ruokapyödän ikkunan eteen ja siihen pitäisi mahtua hyvin ruokailemaan 8-10 henkeä. Näkymä olisi silloin myös omaan puutarhaan ja järvikin pilkottaisi.
Joulupöydän väriä ei tänä vuonna määrittänyt Marimekon upea Satula-kuosi, vaan lasipöytä antoi mahdollisuuden leikkiä softilla lilalla ja tummanruskealla myyrällä (myyrä on väri;). Myös sammaleen vihreää näkyy meillä melkein aina jossakin.
Mäti ja viherpippuripatee olivat perinteisesti sekä aaton, että joulupäivän pöydässä. Nämä pöytäkuvat ovat joulupäivältä. Nuoret ja Dina sekä Taika saapuivat joulupäivänä ja siitä alkaen on istuttu, seurusteltu ja tietty syöty. Siikaa oli graavattuna samoin lohta, oli myös valkosipuliyrttisilakoita, pieni kinkku etc. ja jälkkärinä juustopöytä johon jokainen oli saanut toivoa omat suosikkinsa. Dolce oli Aino Samettinen nougat.
Antipasto oli tämän vuoden menestys. Jokainen siis sai aluksi pienen lautasen jossa tällainen Graavisiikatartar, mätismetanalla ja mummonkurkuilla. Laitan tästä ohjeen tällä viikolla, että voitte valmistaa tätä herkkua vaikka uudenvuoden partyihin.
Tämä joulupäivän ikkunakuva oli nyt sitten ensimmäistä kertaa täällä asuessamme lumeton. Ulkolyhdytkään eivät näytä samalta kuin lumessa, mutta onneksi valkoinen amaryllis on kuin lumen uni.
Nyt nuoriso on jo brunssilla ja kohta lähtevät. Tässä Taika pedillään, joita on tietty talossa kaksi, mutta pääsääntöisesti molemmat koirat, Dina ja Taika, nukkuivat Lumimiehen ja minun sängyssä, mikä oli kuin olisi saapunut kotiin erämaasta. Tämä vuode on yläkerran tähystyspaikka, josta Taika voi tarkkailla tapahtumia. Muutaman päivän päästä saapuu äitini ja sitten taas nuoret ja koiruudet. Joulun tyttäremme lähtee nyt viettämään synttäreitään Hesaan, mutta palaa sitten perheineen mummoa tapamaamaan. Äiti saa kirjaston uuden vuoteen ja nuoret alakerran makkarin. Kun äiti nukahtaa ja herää, hän näkee ensimmäiseksi Taikan. Äitini rakastaa koiria, joten varmaan tuntuu kodikkaalta ja aamusuukot ovat varmat heti kun silmät räpsähtävät auki.

joulun välipäiväterveisin
Leena Lumi

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulun rauhaa ja lumen hellyyttä, joka kestäköön kauan...

En ole enkeli-ihminen, mutta Hannele pitää huolen, että olen sitä ainakin jouluisin, ties vaikka kohta kokonaan. Minun ovat aina olleet keijut, mutta eikö tämä Hannelen uusi, ihana työ voisikin olla vaikka Keijuenkeli. Siivet kuin keijulla, joka etsiytyy villiin puutarhaan, sinne, jossa akileijat saavat vaeltaa minne haluavat ja valita itse paikkansa. Tämä enkeli on nyt kuitenkin meidän seinällä ja siinä hyvin kaunis. Kiitos Hannele♥ Taiteilija Hannele Salmelaa työnsä ääressä voit katsella lisää täällä Ah, Pilkku, tuo lörppöhuulisuukkosuu, sydämen ryövääjä ja monen ilon lähde. Siis tarkoitan, että Pilkkukin on siellä mukana, ohjelmassa. Sen verran vielä Hannelesta, että uskokaa vain, hänestä kuulemme vielä paljon kuvataiteilijana.

Näyttää silti, että käymme kohti lumetonta joulua. Ihan lumen kunniaksi ja nyt myös lumen ikävästä olen tästä päivästä myös facebookissa Lumi. Postiakin jo tulee sillä nimellä...

Lumen puutteesta nyt viis. Joulu on kuitenkin rauhan ja hyvän mielen juhla. Minulle se on kaunein vuodenaikajuhlista, se kaikkein rakkain. Vielä ikinä ei ole tapahtunut, etteikö joulumieli, se aito, oikea, kohottava olisi laskeutunut. Nyt ei ole aika vuosi-inventaariolle, vaan tunnelmoinnille. Se kestäköön, ei päivän, vaan monta. Meille aatto on kahdenkeskinen hääpäivä, mutta myös rauhallinen joulu kera kynttilöiden ja meille rakkaimman joululevyn, joka on Johanna Rusasen Joulun Valoa. Sieltä löytyy myös itselleni mieluisin joululaulu eli Oi Jouluyö Meille jouluaatosta on tullut villasukkajoulu ja joulupäivänäkään ei enää tarvitse kenenkään pukeutua kuin linnan juhliin;) Silloin saapuvat Meri&co ja iso talo täyttyy tyttären tutusta vauhdista, saan taas katsella isää ja tytärtä toisiaan kiusoittelemassa, koiruudet juoksevat pitkin ja poikin ja löytävät vaaleanpunaisesta lelukopasta uusia leluja sekä jotain kivaa kuusen alta. Sitten istumme tunteja ruokapöydässä nauttien kalapöydän herkuista ja ennen kaikkea toistemme länsäolosta. Perhe koolla ja Teemukin on jo kuin kotonaan vauhdikkaasti kommentoimassa kuin ikänsä olisi meidän menossa mukana ollut. Kalat vaihtuvat juustoihin ja hedelmiin. Jokainen on saanut toivoa kahta suosikkijuustoaan. Jään muistoihin, joissa kuin kaukaa kuulen isäni äänen, joulun virta jatkuu ja kynttilät palavat aamutunneille niin sisällä kuin ulkona lyhdyissään...

Kiitän kaikkia monista, monista muistamisista! Ihania kortteja ja herkkuja sekä muita lahjoja, joita en nyt tässä erittele, kunhan vain ihastuneena huokailen. No, ihan pakko kertoa, että sain Anjalta tosi monet villasukat, joista nytkin jalassa yhdet hyvin vatkatun vispipuuron väriset. Rrrrrakastan villasukkia ja miten ilman niitä voisi selvitä ollenkaan. Koska elän kirjojen meressä, jotkut teistä ovat saaneet minulta muistamisen. Useimmat kuitenkin kortin, sillä kirjan pitää olla kohden, kun sen lahjaksi antaa.

Joulussa ehkä parhainta on kuitenkin myös hiljaisuus. Saa olla ihan hiljaa. Saa nuuhkia tuulta, että olisiko se lumi kuitenkin siellä tulossa. Pienet eläimet nukkuvat jouluyön untaan: punaturkki kiepillä, pikkuhiiret koloissaan, tupsukorvat pesissään. Yksinäinen vaeltaja hautuumaan kynttilämeressä, uneton koiranulkoiluttaja tähtitaivaan alla, suuriruhtinattar Olgan haudalla lyhty palaa joulusta loppiaiseen, sillä hän oli joulukoiruus mitä suurimmassa määrin, emäntänsä kaltainen, ja tiesi, että jos haluaa, joulun taika kestää viikkoja. Miten outoa, että jo vuosia sitten annoin tälle kuvalle nimeksi Jouluruusu
Suuriruhtinatar Olga oli niin Joulukoiruus, että ei ihme, että hän oli joulun aikaan aina Jouluruusumme. Viime jouluna hän antoi minulle joululahjoista parhaimman eli vielä yhden joulun. Sitä enempää ei voi kukaan antaa. Olin armoitettu!

Teille kaikille tasapuolisesti lumoavaa, rauhallista, omannäköistä joulua♥

"Viivy, odota, näe näkevin silmin tähtien puhkeaminen, tähtihuimaus." (Bo Carpelan)

Love
Leena Lumi