Ja nyt se Paskiainen seisoi tuossa ja käpälöi tytön
pakaroita tuijottaen Ninaa silmiin Natashan olan yli. Nina käänsi katseensa
syrjään ja jäi tuijottamaan sinisessä vaasissa olevia ruusuja. Voisin tappaa
tuon sian, hän ajatteli mielessään. Tappaa, kastroida ja paloitella. Jos vain
uskoisin että siitä olisi jotakin hyötyä.
Hänen kaltaisiaan oli kuitenkin tuhansia. Ei täsmälleen
samanlaisia, mutta niitä, jotka kiertelivät tyttöjä kuin tilaisuuttaan vaanivat
hait, jotka käyttivät hyväkseen pakolaisten epätoivoa riuhtaistakseen itselleen
osan saaliista.
Mikä helvetin maa, mikä helvetin maailma se sellainen oli,
jossa Natashan kaltaisten nuorten tyttöjen oli pakko myydä itsensä Paskiaisten
tapaisille miehille saadakseen oleskeluluvan Tanskaan?
Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin dekkari Poika
matkalaukussa (Drengen i kufferten, Siltala 2013, suomennos Aino Ahonen) on
jännitysromaani, jota en ollut aikonut lukea. Syynä ei nyt ollut se, että on
liikaa lukemattomia kirjoja, vaan kirjan nimi ahdisti: En vain kestänyt
ajatusta lapsesta matkalaukussa. Tiedän: Olen hurjempaakin lukenut, mutta nyt
tämä lapsi, tämä poika…Onneksi kustantaja tuntee makuni paremmin ja lähetti
kirjan. Sitten iski hirveä dekkarinälkä, kuten välillä aina käy ja aloin
lukemaan koemielessä. Pahinta tietysti oli, että kaiken huipuksi Jyllandsposten
oli kehunut kirjaa näin:
Lene Kaaberbølen ja Agnete Friisin debyytti on varma ja
tyylitajuinen, raivokas ja nopeatempoinen trilleri.
Minulle sana nopeatempoinen on sama kuin action ja sellaiset
jätän suosiolla väliin. Tuo kaikki muu oli ihan sopivaa, joten aloin lukea ja
niin siinä sitten kävi, että olen viimeistä hiuskarvaa myöten uuden
dekkaristiparin koukussa.
Kirjoittajat ovat todellakin hirveän varmoja ja raivoisia aiheessaan.
Ei siis ihme, että kirjailijaparin debyytti voitti Vuoden paras tanskalainen
dekkari–palkinnon. Päähenkilö, Punaisen Ristin sairaanhoitajana työskennellyt
Nina, on hakeutunut Järjestöön, joka auttaa niitä onnettomia pakolaisia, joita
Tanskan laki ei pysty turvaamaan, heitä, jotka ovat turvallisuuden ja
perusterveydenhuollon saavuttamattomissa. Työ on uhanalaista ja Ninan on varsin
vaikeaa sovittaa sitä avioliittoonsa, jossa aviomies Morten tekee myös työtä,
joka vaatii viikkojenkin poissaoloa kotoa. Heillähän on kaksi lastakin ja
Morten luonnollisesti toivoo, että Nina olisi vähän vähemmän herkkä muiden
kärsimyksille, mutta Nina on nainen, joka ei voi sulkea silmiään ja sieluaan
väärinkohdelluilta, usein juuri naisilta ja lapsilta:
Hän yritti joka ikinen päivä opetella suhtautumaan maailmaan
hieman välinpitämättömämmin. Tai ei ehkä välinpitämättömästi, mutta
osallistuminen olisi saanut mielellään olla sopivan sivistynyttä, sellaista
jonka hän voisi karistaa harteiltaan tullessaan kotiin Mortenin ja lasten
luokse, sellaista josta voisi keskustella järkevän asiallisesti sievin
humanistisin sanakääntein. Juuri nyt hän tunsi kuitenkin olevansa hillitön kuin
kettutyttö, kovaääninen ja palavakatseinen. Epätoivoinen. Hänellä oli onneksi
hyviäkin jaksoja, mutta joka kerta kun hän uskoi rauhan kestävän, tuli joku
Natasha ja Rina, tai Zaide tai Li Hua, ja kaikki oli taas pilalla ja todellisuus
raastoi hänen ihoaan kuin hiekkapaperi.
Ninan tämänkertainen maailmanpelastus alkaa siitä kun hän saa
viestin ystävältään Karinilta noutaa rautatieaseman matkatavarasäilöstä
matkalaukku. Ninan järkytykseksi laukusta löytyy pieni poika, joka on onneksi
vielä elossa. Hetkessä Nina saa huomata, että hänen on paettava pojan kanssa
heidän molempien hengen edestä. Pakomatkalla apua ei tunnu tulevan mistään ja
poikaan Nina ei saa kontaktia, sillä kun lapsi tulee tajuihinsa, hän ei puhu
tanskaa, vaan jotain kieltä, jota Nina ei edes tunnista. Alkaa rankka pako,
jonka aikana apua tulee vähän, jos ollenkaan, mutta Nina onkin parhaimmillaan
kovissa paikoissa. Ennen kuin kaikki ratkeaa, Nina on kokenut niin alamaailman
julmuuden kuin eliitin ylimielisen vähempiosaisista piittaamattomuuden.
Poika matkalaukussa on hirveän jännittävä eikä minusta
ollenkaan väärällä tavalla nopeatempoinen. Vain jossain loppuratkaisussa olin
välillä hukassa, että kuka teki ja mitä kenelle, mutta ehkä teksti vain oli
siinä kohtaa hieman sirpalemaista, mutta kirjan kokonaisuus ja loppu palkitsivat moninkertaisesti. Ninallahan ei ollut pakomatkan aikana tilaisuutta selvittää
Mortenille mitään, joten kotiinpaluu oli hieman nihkeä:
”Tulit sitten.”
Mortenin ääni oli sävytön ja lähes kuiskaava.
Ei vihainen, ei onneton. Siinä oli jotakin muuta, jotakin
josta Nina ei saanut kunnolla otetta.
Avuttomuutta.
Sitä hän oli kuullut Mortenin äänessä. Sitä täydellistä
voimattomuutta jota hän tiesi Mortenin tuntevan, kun jokin vei Ninan pois hänen
luotaan.
”Tätä”, Morten sanoi ja rutisti häntä kipeästi. ”Tätä sinä
et tee enää ikinä.”
Kirjan koukku olisi voinut olla tässä kaikessa, mutta kun
ei. Koukkujen koukku on Nina. Nainen, joka ei voi olla katsomatta kaiken aikaa
kelloa. Nainen joka ei pystynyt kylvettämään omaa viiden kuukauden ikäistä
lastaan vaan pakeni mieluummin avustustyöhön Liberiaan, nainen, joka oli ollut
työtovereiden kertoman mukaan maailman kriisipesäkkeissä kaikkein tehokkain ja
rauhallisin, nainen, joka ei tee mitään pienesti, vaan kodinhoitokohtaus on puolikas
luomuvasikkaa keittiössä tai monen sortin alusta asti itse valmistettu ravioli,
nainen, jonka silmät ovat kuin diabaasia…Hänellä on salaisuus, jonka sinäkin
ehkä haluat tietää...
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Anni Annika Krista Kirjasähkökäyrä Jenni/Kirjakirppu ja Elegia
*****