Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Sahar Delijanin esikoisteos Jakarandapuun lapset (Children of the Jacaranda Tree, WSOY 2014, suomennos Laura Jänisniemi) on katkeransuloinen tosikertomus hänen vanhempiensa elämästä 1980-luvun Teheranissa poliittisina aktivisteina sekä vankeudessa. Se on myös kertomus niistä tuhansista lapsista, joilta vastavallankumous vei lapsuuden. Toisilta sen veivät ikuisiksi ajoiksi kadonneet vanhemmat, toisilta vankiloista vuosien jälkeen palanneet vanhemmat, joiden salaisuudet estivät lapsuuden ovea enää aukeamasta. Islamilainen vallankumous vei heiltä sen unelman, josta he olivat uneksineet ja Iranista tuli maa, jossa sodan lopun eliminoinnit, lopputeurastus, varmisti ilon ja naurun kuoleman. Ja muistot…muistot olivat kuin karhea, painava, kuuma tšador, jota naisten täytyi kantaa, etteivät hiukset näkyisi, ettei tuuli tuntuisi iholla, ettei olisi kuin oli unelmoitu.

Kaikki alkaa Evinin pahamaineisesta vankilasta. Paikka on Teheran 1983. Ihan eri Teheran kuin se, josta ystäväni lähetti minulle vuoden ajan kirjeitä ennen vallankumousta. Nyt ei ole shaahin valtaa, nyt on pappien valta ja näiden valtojen väliin jäivät puristuksiin vapautta odottaneet idealistit. Shaahin armeijaa vastaavat nyt kaartilaiset, vallankumouksen partaiset vartijat, jotka voivat pysäyttää ketä vain missä vain syystä tai syyttä. Vahditaan parrattomuutta ja naisten hiuksia,  vahditaan naurua ja iloa ja sitä, että rakkaus ei saa näkyä. Azar synnyttää kuitenkin rakkauden lapsensa Nedan vankilassa ja Neda on vankilan naisten aurinkona, kunnes hänet viedään Maman Zinatin ja hänen miehensä Agha-janin kotiin. Taloon josta Agha-janin kuoltua tulee naisten talo. Rakkauden talo. Jakarandapuun talo. Siellä kasvavat ’orvot’, serkut ja pikkuserkut kuin sisaruksina ja myöhemmin sinne tulee muitakin islamilaisen vallankumouksen uhreja.

Äidit ja jotkut isätkin palaavat vankiloista, mutta maahan, jota he eivät enää tunne. Poissa on ilo ja elämä, Teheranin katujen hiljaisuus on pelottava. Ja tavat ovat toiset:

Ei ilman mägnäetä, nainen sanoi kimeällä äänellä. Maryam katsoi ympärilleen. Šeida oli tosiaan ainoa tyttö jolla ei ollut huivia. Hän näytti alastomalta keskellä pieniä peitettyjä päitä, joiden omistajat kurkkivat häntä valkoisten huiviensa aukosta. Hän vastasi rehtorille vihaisena, epätoivon vallassa, ettei hänen tyttärensä ollut vielä täyttänyt yhdeksää vuotta ja että islamin mukaan hiukset piti peittää vasta yhdeksänvuotiaana, täklifin vuonna. Mutta rehtori ei antanut periksi. Säännöt olivat sääntöjä, hän sanoi, ja olipa Maryamin tytär yhdeksänvuotias tai ei, hänen piti muiden tyttöjen tavoin käyttää koulussa mägnäetä.

Jakarandapuun lapset on kuitenkin vapauden kirja, sillä vangitut, ruumiillisesti tai henkisesti vangitut, laulavat ja runoilevat jo elämällään vapautta. Kuka voi estää pääskysiä lentämästä, kuka voi estää jakarandapuuta kukkimasta, kuka voi estää tuttua tuoksua, kuka voi sanoa, että elämä olisi aina vain saada pitää:

Mitä muuta elämä on kuin pitkää eron kehtolaulua.

Jakarandapuun lapset on kaunis kirja. Se on kuin Šeidan isän vankilassa taatelinkivistä tekemä rannekoru. Koru, jonka äiti Maryam antaa tyttärelleen myöhemmin. Sitten kun on aika kertoa. Ja lapset muistavat jokaisen tarinan, kantavat niitä kuin muistokoruja, että voisivat ymmärtää. Jäädä tai lähteä. Monet lähtevät ja kokoavat kyynelistään ja muistoistaan uudet elämät. Rakentavat uudet muistot. Siellä muualla he kohtaavat kaltaisiaan, sillä jos on varttunut tutun jakarandapuun alla, jos kantaa kädessään taatelin kivistä tehtyä rannekorua, etsii levottomien tuulten iltapäivänä toista kaltaistaan. Yhdelle vihreäunivormuiset eivät voineet mitään ja se on rakkaus. Rakkaus tihkuu kovimmistakin kohtaloista ja tanssii nauraen islamilaisen vallankumouksen näennäisoikeudenkäyntien raunioilla:

Minä haluan kantaa sinun hengitystäsi kämmenelläni.

Jakarandapuun lapset on paitsi ylistys rakkaudella, myös ylistys vapaudelle, sille vapaudelle, jonka puolesta kirjan henkilöt lähtivät taisteluun. Teoksen takakannessa kirjailja Khaled Hosseini tiivistää upeasti:

Delijanin vangitseva romaani on pureva tyrannian kritiikki, koskettava kunnianosoitus niille jotka kantavat sen arpia sekä ylistys sydämen ikuiselle vapaudenkaipuulle.

Sahar Delijani, Teheranissa syntynyt, Kaliforniassa varttunut ja nyt Italiassa asuva, kirjoittaa kuin Elif Shafak!

”Pääskysten muutto on alkanut”, hän sanoo.

Nuoret kumartuvat ja painavat päänsä hänen syliinsä, kumpikin omalta puoleltaan. Leila ojentaa kätensä heidän hiuksilleen, silittää. He antautuvat hänen kosketukselleen kuin janoiset puut vedelle. Hänen äänensä kohoaa hitaasti kurkusta ja laajenee huoneeseen, kertoo heille tarinan persialaisista prinsessoista ja heidän komeista, mutta köyhistä rakastetuistaan.

Hämärä laskeutuu jakarandan oksille.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjapolkuni  Kirjasähkökäyrä Rita Sanna Norkku  Karoliina  ja Mari A