Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

23.5.1941

En ole oikein tyytyväinen asioihin. On ontto olo. Haluaisin olla Ljusjan kanssa. Menin hänen luokseen, mutta kaikki ei ollut niin kuin piti. Ei, Ljusja ei tyydytä minua, Mutta minulla ei ole ketään muutakaan. Tunnen sen erityisesti…

Haluan uusia kasvoja, uusia kohtaamisia, jotakin uutta, Mutta mitään uutta ei ole, en kykene tavoittamaan sitä. Haluaisin paeta jonnekin…Ei. Minä kuljen ja kaipaan sydänystävää.

28.5.1941

Emme menekään tänä vuonna mökille. Ei ole rahaa. Ei kyllä tarvitsekaan mennä, näinkin on oikein hyvä. En ole pitkään aikaan viettänyt kesää kaupungissa. Aion ehdottomasti mennä töihin. Ostan itselleni vaatteita. Olenhan sentään jo 16-vuotias, eikä minulla ole mitään kunnollista, muodikasta päälle pantavaa.

30.5.1941

Kaunis ilma. Sydäntä pakottaa. Tänään on äidin syntymäpäivä, mutta meillä ei ole varaa juhlia. Äiti lähti töihin hankkimaan rahaa. Ei meillä sentään nälkä ole, mutta se on laiha lohtu. Elämme jatkuvasti toisten rahoilla. Äiti ottaa lainaa lainan päälle. Hävettää näyttäytyä asunnon käytävillä. Olemme kaikille velkaa. Emme ole vielä koskaan joutuneet elämään tällä tavalla.

Lena Muhinan teos Piirityspäiväkirja (Blokadnyi dnevnik Leny Muhinoi, Bazar 2014, suomennos Pauli Tapio) on harvinainen silminnäkijän, nuoren tytön, Lenan, päiväkirjamerkintöihin perustuva todistusaineisto eräästä toisen maailmansodan ihmisoikeusrikkomuksesta eli Leningradin piirityksestä. Päiväkirjan tehoa nostaa kontrasti, jossa Lena kertoo elämästään aluksi kuin kuka tahansa teini, jolla on rakkaus- ja ystävähuolia, tekee mieli uusia vaatteita mutta ei ole rahaa, vaan onneksi ei olla niin köyhiä, että olisi nälkä.

Piirityspäiväkirjan alussa Lena on huoleton koululainen, jonka suurin hätä voi olla saksan kokeesta selviäminen. Kun Saksa piiritti Leningradia 900 päivää tarkoituksenaan tappaa kaupunkilaiset, ihan tavalliset siviilit, naiset, vauvat, mummot nälkään, kaikki muuttui ja Lenalle nälkä tuli tutummaksi kuin mikään sitä ennen tai sen jälkeen. Leningradissa kuoli nälkään arviolta miljoona siviiliä, mutta Hitlerin aikomus oli edetä itään tappamalla nälkään 30 miljoonaa siviiliä. Hitlerille neuvostoliittolaiset olivat juutalaisia, bolsevikkeja ja rosvojoukkoa eli kaikki ali-ihmisiä.

Piirityspäiväkirja on järisyttävä. Vaikka olen historiaan hurahtanut ja etenkin paljon Venäjään, Romanovit lukenut ja monet, monet vankileirien saaristot kuin myös kaikki Venäjän hallitsijat, niin Leningradin piiritys on minulle ollut vain asia, jonka olen tiennyt. Nyt siitä tuli paitsi iholle ja sieluun tunkeutuvaa kylmää, myös nälkää, joka alkoi tuntua sitä pahemmin, mitä pidemmälle etenin Lenan kanssa:

1.12.1941

Olemme ilman sähköä jo toista päivää, eikä ole tietoa milloin sitä taas tulee. On todella epämukavaa olla ilman sähköä. Eilisyö oli pelottava. Olo on avuton, kun on pilkkopimeää ja lentokoneet jylisevät kauhealla, tunkeilevalla tavalla. Sitten pommit alkavat putoilla yksi toisensa jälkeen…

8.1.1942

Meillä on äidin kanssa todella vaikeaa. Ensimmäisen kymmenpäivän loppuun on jäljellä vielä kaksi päivää, emmekä saa ruokaloista korteillamme enää mitään. Nämä kaksi päivää on elettävä sillä yhdellä keittolautasella, jonka saan koulusta. Saatamme ehkä vielä saada…

Kylmä talvi lisäsi nälän kauheutta. Piti lähteä heikossa kunnossa jonottomaan usein pitkällekin ja seisoa tunteja ulkona jonossa pakkasessa. Joskus ei saanut mitään ja joskus saattoi saada vaikka puristekakkua, jota normaalisti käytettiin karjan rehuna, palan leipää, ehkä kaurakeittoa tai makaronia, hyvin usein sylttyä. Syltty oli puusepän liimaa, joka tehtiin kotieläinten kaviosta ja sarvista. Varmaan juuri tämän liiman ansiosta Lena selvisi niinkin pitkälle. Kirjaa lukiessa alkoi väistämättä miettiä keripukkia, sillä C-vitamiinia ei tuntunut olevan missään, mitä he saivat. No joskus, hyvin harvoin, saattoi saada karpaloita. Tilanne leipäannosten suhteen oli 25.1.1942 korotuksen jälkeen se, että elätit saivat 250 grammaa, virkamiehet 300 grammaa ja työläiset 450 grammaa. Ja samana päivänä:

En ymmärrä, miten voimme elää äidin kanssa. Ulkona on jo toista päivää pilvetön, aurinkoinen pakkassää. Meillä on hyvin vähän polttopuita, ja kulutamme päivässä paljon pilkkeitä pelkästään ruoan lämmittämiseen. Huoneessa on hirveän kylmä, elämme peiton alla.

29.1.1942

Tänään on lämpimämpi, ja sataa lunta. Talossa 17 on juoksevaa vettä. Tänään jonotin siellä ja sain vettä. Viime päivinä on ollut todella kova pakkanen. Vettä on haettu avannosta Fontankalla.

8.1.1942

Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.

Nyt nuori Lena on yksin ja hänen äitinsä kannetaan Marat-katu 76:een, kuten tätä ennen samassa asunnossa asunut Aka, Rozalija Karlovna. Lena on sitkeä ja hän jatkaa, vaikka yksinäisyyskin tulee kaiken päälle. Hän on kuitenkin nuori täynnä tulevaisuususkoa ja niinpä hän kirjoittaa Hitlerin piirittäessä ja Stalinin, Isä Aurinkoisen, hallitessa näin:

20.4.1942

Tämä sota on pitkäksi aikaa erottanut meidät kaikesta hauskasta. Mutta jos totta puhutaan niin aivan sotaa edeltävinä aikoina me olimme paljossa alkaneet muistuttaa amerikkalaisia. Hyvin paljossa. Kaikki ulkonainen viehättää kovasti meitä neuvostoihmisiä. Eihän meillä totta puhuen ole mitään neuvostoliittolaista. Olemme lainanneet kaiken ulkomailta. Rakastamme…Ja kadullakin meillä oli kaikki aivan kuin ulkomailla. Oli puhtautta ja…Olen kuitenkin vakuuttunut, että heti kun sota loppuu, asiat palautuvat vähitellen vanhoihin uomiinsa, ja me alamme jälleen toteuttaa elämäämme ulkomaisten, erityisesti amerikkalaisten, tapojen mukaan.

Huomenna tapahtuu jotakin!

Tuo nuori, kiihkeä huudahdus on kuin määräys kohtalolle. Ainakin se tapahtuu, että joskus saa kefiiriä, joskus silliä, olutta ja jopa pullaa tai konvehteja. Tapahtuu myös se, että 30.4.1942 alkaen Lena alkaa kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa.  Näin hän voi lukea päiväkirjaansa kuin kertomusta, kuin tuo kaikki tapahtuisi jollekin muulle, ei hänelle.

Lena evakuoidaan Leningradista 1942, Anna Ahmatova evakuoitiin syyskuun lopussa 1941…

Piirityspäiväkirjan vaikuttavuutta lisää Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kangaspuron esipuhe Leningradin piiritys, joka on todella tarpeen, sillä olen huomannut, miten huonosti nykyään tunnetaan historiaa: Saan hämmästyä usein! Kangaspuron valaisevan puheenvuoron lisäksi Loppusanoissa päiväkirjaa tutkineet Valentin Kovaltšuk, Aleksandr Rupasov sekä Aleksandr Tšistikov kertovat Lena Muhinan vaiheiden tutkimisesta ja kaiken huipuksi saamme Lenan tekstiä avaavia Kommentteja Lena Muhinan päiväkirjaan.

Piirityspäiväkirjan suurin vahvuus on mielestäni siinä, että Hitler, joka rikkoi kaikkia sodankäynnin lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia, ei kyennyt estämään Lena Muhinaa antamasta ääntä niin niille, jotka kuolivat Leningradin piirityksessä kuin niille, jotka sieltä selvisivät. Yhtä paljon kuin 27.1.2014 on Leningradin piirityksen päättymisen 70-vuotispäivä, päivä on myös Lena Muhinan merkkipäivä.

*****

Historiaan hurahtaneena en voi olla lisäämättä, että missään vaiheessa Mannerheim ei sallinut Saksan maajoukkojen marssia Suomen läpi Leningradiin. Lisäksi hän ei päästänyt suomalaisia sotajoukkoja 20 kilometriä lähemmäs saarrettua kaupunkia. Siellä oli mukana mieheni isä ja hän on kertonut viime mainitun. Suomi ei myöskään osallistunut saarretun kaupungin pommituksiin. Oma isäni oli sillä hetkellä myös rintamalla, mutta Petroskoissa. Samanaikaisesti erään kodin kammarin ikkunasta kannaksella, Valkjärvellä, katseli pimeään yöhön kaksi pientä lasta, joista toinen äitini, miten Pietari loimusi kuin tulessa ja sitten he pyysivät iltarukouksessaan ilta illan jälkeen pelastusta erityisesti Leningradin kärsiville lapsille...

*****

Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen

*****

Piirityspäiväkirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto,  Jonna  ja Aino