Pirjo Rissanen: Kamomillasola

Maaritia kylmäsi. Hän oli ollut koulussa luokkansa parhaita. Mutta mitä hän oli saavuttanut elämässään? Hän oli tyypillinen kotirouva berliiniläisessä hienostolähiössä, yleisen mielipiteen mukaan miehensä siivellä elävä nainen. Hän käytti aikansa shoppailuun, sisustamiseen, kaltaistensa muitten kotirouvien kanssa seurusteluun ja itsensä hoitamiseen. Hänen tärkein roolinsa oli ylihuolehtivana ja huolestuneena äitinä kasvattaa kahta näsäviisasta ja hemmoteltua poikaansa, kuskata heitä harrastuksiin. Ei hänestä tullut opettajaa tai huipputason kirjallisuudentutkijaa, kuten hän oli lukiossa itsetietoisesti julistanut, edes vaivaista hum. kandin tutkintoa hän ei ollut saanut ikinä valmiiksi. Eikä hän julkaissut edes omakustanneromaania, vaikka kaikki olivat sitä mieltä, että Maarit Saaristosta tulisi joskus kirjailija.

Pirjo Rissasen teos Kamomillasola (Gummerus 2012) tuli minulle lukuun, kun äiti kertoi marraskuulla lukevansa nyt vasta minun hänelle antamaa Rissasen Äitienpäivää ja hän kehui sitä kovasti. Mieleeni muistui välittömästi Äitienpäivän tarina ja päätin saman tien tilata Kamomillasolan. Pirjo Rissanen kirjoittaa monenikäisiä kiinnostavaa tekstiä ja Kamomillasolassa löysin niin paljon sitä, mikä olisi voinut tapahtua kenelle vain meidänkin lukiokuvassamme ja osalle tapahtuikin ’maaritit’, että luinkin kirjan kahdessa illassa ja tänä aamuna selostin koko kirjan juonen Lumimiehelle eli se meni ohitse päivän Hesarin!

Kamomillasola alkaa kahden nuoren, Maaritin ja Rennen sekä heidän vauvansa Ilonan matkasta Kanarian saarille. Renne on saanut työn kääntää englanninkielisen Kanarian saarten patikkareiteistä kertovan kirjan suomeksi ja Maarit haluaa Ilonan kanssa ehdottomasti mukaan. Kamomillasolasta tulee tarinan kohtalonkellot, joiden kaiku kuuluu ja sattuu vielä parinkymmenen vuoden kuluttua. Tällöin olemmekin Maaritin isän Tarkko Saariston 70-vuotispäivillä, jonne myös Maarit on perheineen saapunut Berliinistä. Tarkko on huomattava mies ja tietää sen itsekin. Hän pitää juuri sopivasti liikuttuneen puheen vieraiden läsnä ollessa ja muistaa puheessaan kiittää myös vaimoaan Tainaa, joka lukijan mielestä saattaa olla omasta ammatistaan huolimatta elänyt kuin syväjäädytettynä. Kamomillasolan kellot alkavat kuitenkin soida niin lujaa, että vuosikymmenien jää alkaa säröillä: Maarit kohtaa luokkakokouksessa lukioystävänsä sekä samalla traagisen menneisyytensä, joiden halkeamat leikkaavat rajusti myös Tainan ja Ilonan elämää. Hienosti Rissanen kuvaa jo kirjan alun juhlissa Tainan tympäännystä hänen kuunnellessaan ja katselleessaan miestään Tarkkoa:

Tuon vastapäätä istuvan miehen kanssa hän oli ollut naimisissa yli neljäkymmentä vuotta, mutta vasta nyt hän löysi sanat jäytävälle tunteelle. Hän ei rakastanut tuota miestä. Ei enää.

Jotain oli sammunut hänestä. Toivo ja ilo. Ihan kuin elämässä ei olisi enää mitään odotettavaa.

Tarkko Saaristo oli mies, jolle julkisuuskuva oli tärkein. Että kaikki näytti hyvältä. Hänelle ei sopinut, että viisi ällää kirjoittanut tyttärentytär oli töissä Siwan kassana ja seurusteli tatuoidun, lävistetyn ponihäntäpään kanssa. Tarkko tietysti osaa verkostoitua golfin ja kalastamisen ja herraseurojen kautta. Hän ei edes huomaa, miten paljon kotitalousopettajavaimo nauttii, kun saa olla kodissa yksin. Miten Taina hengittää paremmin, kun Tarkko ei vie talosta kaikkea ilmaa pelkällä egoistisella läsnäolollaan. Tainaakin tarkemmin asiat näkee ehkä Maarit, joka on putoamaisillaan takaisin Kamomillasolaan. Hänelle tapahtuu yhtäkkiä kaikki, koko menneisyyden pohjaimu on huuhtomassa häntä alas pimeään. Hänellä ei ole mitään oikeaa puhuttavaa äitinsä Tainan kanssa, tytär Ilona on etäinen ja kaiken kaikkiaan hän tuntee epäonnistuneensa myös teini-ikäisten poikiensa Hanneksen ja Tomasin kanssa. Hän tuntee, että:

He eivät rakastaneet häntä, mielessä välähti. Äiti oli heille itsestäänselvyys, jonkinlainen välttämätön paha, jota saattoi sietää.

Pirjo Rissanen on kuin kirjallisuuden Rouva Suorasuu, joka kirjoittaa sen, mitä muut eivät uskalla edes ajatella. Hän paljastaa pilkulleen ne kauhut, joita jokainen meistä voi kokea tietyssä iässä tiettyinä aikoina, mutta joista kaikki vaikenevat. Rissasen tarkkaileva ja hyvin etenkin naismieltä kuvaava kerronta vetää täysin vertoja Carol Shieldsille. Samoja tuntoja olen kokenut vaikka kirjoissa Pikkuseikkoja, Ruohonvihreää ja Ellei Kamomillasolasta on monenikäisen naisen helppo löytää samaistumista, mutta voiko kukaan pysyä kylmänä kun alkaa kirjan osa Rakkauden sairauskertomus…

Rissasen kieli on kaunista ja huoleti voi nauttia tekstistä vailla myötähäpeää huonosta ilmaisusta. Kirjailija on opiskellut suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta, minkä kyllä huomaa. Lisäksi Rissasella on intuitiivinen eläytymiskyky eri-ikäisten naisten elämänvaiheisiin ja –valheisiin. Hän paljastaa, että kulisseja voi kannatella vain aikansa, mutta jossain odottaa hetki, jolloin menneisyys saa kiinni. Sitä kyselee unelmiensa perään ja kohtaakin omat, usein nuorina tehdyt ratkaisunsa, joiden seuraukset on vain kestettävä. Elämä on kuin se kuuluisa räsymatto, jossa on paljon tummia raitoja, jotta kirkkaatkin värit näkyisivät. Se on myös valon ja varjon tanssia, jossa on pakko muistaa, että mikään varjo, mikään väärä ratkaisu ei ole ikuinen tappio. Kamomillasolassa jää murtuu ja vedet alkavat virrata vapaasti. Kolmen sukupolven naiset kohtaavat menetyksensä, mutta he kohtaavat vihdoin myös toisensa. Eilisen Kamomillasolasta tulee nykyisyyden peilikuva ja kun kamera on taltioinut hetken, se on yhtä tosi kuin eräs kuva menneisyydestä.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ulla