Lars Huldén: Ei tähtiä tänä yönä, sir

Moni meistä voi puhua vanhenemisesta kevyesti. Olla kuin sitä ei olisikaan tai että se ei koskettaisi omaa itseä. Ei ainakaan ziljoonaan vuoteen. Kosketa. Meitä. Minua. Sinua. Jokin aika sitten luin jotain, en muista mitä lehteä, ja siinä oli kyselty lukijoilta, että mitä he pelkäävät kaikkein eniten. Vastaus oli vanheneminen. Kuolemaa ei pelätty, mutta pelättiin raihnaisuutta, toisten avun varaan joutumista, oman päätäntävallan viemistä. Takuulla ei saa enää nauttia lauantai-iltoina homejuustoja ja punaviiniä laitoksessa, jossa vaippa välillä punnitaan ja se vaihdetaan vasta, kun se on riittävän painava! Kuka voi olla pelkäämättä vanhenemista yleensä tai kuka voi olla pelkäämättä vanhenemista erityisesti Suomessa. Eräs toimittaja istui kahvilassa ja seurasi miten kolmen sukupolven perhe istui kahvilla, papalla olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kukaan ei edes kääntynyt häneen päin, puhumattakaan, että olisi vastannut. Minulla on tuttu, joka on päättänyt hypätä erään kaupungin korkeimmalta katolta just ennen kuin joutuu vanhuslaitokseen. Ehkä hänen ei tarvitsekaan.

Lars Huldénin runokirja Ei tähtiä tänä yönä, sir (Inga stjärnor i natt, sir, Siltala 2014, suomennos Pentti Saaritsa) sai minut nauramaan kyyneleet silmistä vuotaen. Ehkä olisi pitänyt itkeä, mutta kun...Runoilija Huldén sai minut nauramaan menetyksille, vanhuudelle (ei vanhuksille!), tuntemattomalle tulevalle, raihnaisuudelle ja maailmalle, joka ei osaa arvostaa ikäihmisiä. Ellei osaa edes arvostaa, pitäisi heidät  edes mukana ja istuttaisi pöydän päähän, kunniapaikalle, lausumaan runoja, kertomaan tarinoita, nauramaan ja naurattamaan. Luin äsken koko kirjasen Lumimiehelle pitkän iltapäiväteen aikana, jolloin meni myös liikaa croissanteja, mutta en voi mitään: Huldén osuu suoraan ytimeen, puristaa, ravistaa, saa vähän vavahtamaankin, mutta pääosin jokainen runo on kuin pelastusrengas pelosta tai kuin paatin lepuuttaja, joka suojelee sinua törmäämästä laituriin hauraimpanakin, vaikka satavuotiaana tai yli.

Haluaisin nyt kovasti tarjota teille näitä runoja ja aloin niitä merkkailla post it-lapuilla. Lappuja tuli kaksikymmentäviisi;) Lumimies siihen: "Et voi noin montaa käyttää runonäytteenä."  Ehkä sitten en, mutta teko voitaisiin tulkita monen ihmishenkien pelastukseksi! Apua on enemmänkin, sillä kirjassa on sivuja 101. Olkaa hyvät ja pelastukaa hukkumiselta toivottomuuteen:

Harvoin saa vanha mies
rohkaisevan katseen.
Sitä enemmän annoin arvoa 
sille että nuori nainen säteili minulle.
Hän oli varmasti gerontofiili,
tei ehkä nekrofiili.
Korpit istuvat puussa
jonka juurelle
kuolemanväsynyt
on käynyt pitkäkseen.

Olen sen sata kertaa sanonut, että vaikka runo on lempilapseni, että en osaa arvostella runoa, mielentilaa. Minä vain joko pidän tai en pidä. Niistä, jotka pidän, yritän tarjota teille mahdollisimman monta. Huldén on just mun makuuni, eikä onneksi ole kyyninen. Kavahtakaamme kyynisyyttä, mutta ottakaamme käyttöön musta huumori ja sen lisäksi pienet hienot vivahteet. Löysin Larsin kirjan hienon nimirunon perusteella:

Mukanamme risteilyllä 
oli vanha, vanha mies.
Ihmettelimme, mitä hänellä 
siellä oli tekemistä.
Hän istuskeli yksikseen eräässä pöydässä.
Joi vettä.
Häntä ei koskaan näkynyt show-esityksissä
tai tanssisalissa.
Kerrottiin, hänen kerran kysyneen
neuvonnasta, olisiko mahdollista 
päästä yläkannelle
katsomaan tähtitaivasta.
- Ei tähtiä tänä yönä, sir,
oli mies luukulla vastannut.
Vanhusta ei näkynyt mukana
kun astuimme maihin.
Kummasteltiin, miten hänen kävi. 
Ei siksi että se meille kuuluisi.

Hyvänen aika sentään...koittakoon vain estää minua näkemästä tähtiä. Ikinä. Koskaan. Ikinä.

Sellaistakin on tullut sanottua teille, että olen aina noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole lähteneet. Juna on jotenkin niin symbolinen, enkä nyt tarkoita Freudin junaunitulkintaa että juna unessa olisi miehen penis. Yksinäisen junan huuto aamuyöllä, kun ensirakkaus on kuollut, on surullisinta maailmassa. Juna on usein eroja, se on lähtemisiä, mutta se voi olla myös kyydistä jäämistä tai sitten:

Vuodet menivät jylinällä ohi
kuin pikajuna, vaunu vaunun perään
kun itse seisoin lakkautetulla asemalla
niitä laskien.
Siltä tuntuu nyt, kun
kaikki junat ovat menneet,
ja hiljaisuus vallitsee.

Lars Huldénin työ sisältää lyriikkaa, proosaa ja näytelmiä. Hän on työskennellyt pohjoismaisen filologian professorina Helsingin yliopistossa ja hänen tutkimuskohteitaan ovat olleet paikannimet ja murteet sekä C.M.Bellmanin ja J.L. Runebergin tuotanto.

Minun suositukseni kaikenikäisille on muistaa tämä Anaïs Ninin lause: "Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikääntymiseltä." Sen lisäksi kannattaa vaalia kaikkien aistien juhlia iästä riippumatta. Ja ostaa pelastusrenkaaksi, ilon tuojaksi, Lars Huldénin läpivalaiseva Ei tähtiä tänä yönä, sir

Hieraise sylkeä tukkaani, rakas
se ei tahdo silitä,
se vähä mikä on jäljellä,
suolaheinätupsu Kalaharissa.
Sylkäise siihen.
Silitä sitten ruohikkoani
vasemmalla kädelläsi.
Siellä ei ole käärmeitä enää.

*****

Kiitoksia charmantit herrat Huldén ja Saaritsa♥

*****

Runokirjat Leena Lumissa