Maija Muinonen: Mustat paperit

Minä istuin pöydän ääreen ja ajattelin: voi minun ihanaa poikastani, kirjoitanpa hänelle kirjeen, kun häntä niin rakastan. Rannalle hän menee ja siellä hän on käynyt jo silloin kun oli vatsassani.

Valitsin sileän paperin siloposkelleni. Muste musta, meren väri päivien välissä.

Maija Muinosen esikoisteos Mustat paperit (Teos 2013) on mustien kirjainten kuoleman valssia hellyyden, katkeruuden, arkiasiallisuuden ja tunnekylmyyden tahtiin. Vakavasti sairas nainen, Ann Miel, tilaa ohutta, kallista paperia, jolle hän kirjoittaa kirjeitä läheisilleen, tutuilleen ja jopa naapurin koiran omistajalle. Kaikkein suurin hellähellä kohdistuu poikaan, Luciin, jonka elämää äiti ohjeistaa aina vaimon valintaa myöten. Kirjeitä saavat myös Lucin varaäidiksi jäävä Rosa-mamma, kuin myös Annin entinen englanninkielen oppilas Paul, mutta kaikkein tärkeintä Annille on tietysti Luc:

Pian sinä jo kirjoitat ja sinulla on hieno käsiala Luc. Minä tiedän, sillä näin sen jo silloin kun sinä kerran makasit illalla matolla. Rosa oli sammuttanut valot katosta ja vetänyt verhot kiinni. Heilutit taskulampun valo katossa. Minä kysyin mitä sinä pikkuiseni teet, ja sinä sanoit kirjoittavasi iltasadun. Katto täyttyi valokirjoituksesta. Kirkkaita ja sammuneita kirjaimia vierekkäin ja päällekkäin. Kaikkein kaunein teksti.

Edellinen tekstinäyte on tarpeellinen. Valon takia. Hyväksymisen takia. Ihan sen takia Ann saa anteeksi kaiken, vaikka ei mitään pyydäkään anteeksi. En voinut olla pitämättä hänestä, vaikka Muinonen on synnyttänyt persoonan, jota hyshys, ei saisi herättää, ei edes sen varjolla, että hän kohta menettää kaiken, hän ei ole enää mukana kuvissa, ei juhlissa, ei poikansa elämässä. Ei sen varjolla että hän voisi olla yksi meistä. Muinosen kirjeromaani on minulle just ominta, sillä en pidä mistään haaleasta, en laimeasta. Maija Muinosen esikoisromaani on miltei mahdoton debyytiksi, sillä se täyttää kaikki kriteerit: Upea, uniikki kieli, jossa hän kohtelee kieliopin sääntöjä miten huvittaa, etenkin sanajärjestysjäristykset luovat vaikuttavaa pohjaimua, mutta niin voi tehdä vain mestari, niin teki mm. Emily Dickinson. Myös Oates. Pidän kirjeromaaneista, mutta tämä on kaikista lukemistani ikinä paras. Miten aloittava kirjoittaja saa aikaan tämän tiheyden ja tiivistyksen kliimaksin, jossa kirje kirjeeltä lähestymme mustinta, sillä hellähellän äidin persoona paljastuu kaikessa karussa alastomuudessaan lukijalle ennen kuin katkeruuden malja kaatuu emmekä me lukijat voi olla juomatta pohjaan asti, nuolematta viimeistä pisaraa maasta. Muinosen kirjaa alkaa lukea kuin mielen sairaskertomusta, mutta tietää, että kuka vain meistä voisi olla jossain tilanteessa Ann Miel. Vai voisiko? Ann ei jätä kiveäkään kääntämättä poikansa eteen ja niinpä hän kirjoittaa kirjeen myös kaupunginjohtaja Margareta Pirekille vaatien tältä Lucille sopivaa kesätyöpaikkaa:

Madam, you has amazing boobs. I want kiss and lick these boobs and you touch my hard cock with these amazing boobs. Jos ette ota Lucia työhön, voin kertoa kaikille miksi miehenne englannin tunnit päättyivät.

Ja Rosa-mamma saa kiellon olla menettämättä neitsyyttään:

Sinä et saa koskaan romanttisesti rakastaa, ja neitsyyden menettäminen on sinulle jo liian myöhäistä, sillä sinun tehtäväsi on rakastaa ja ajatella vain Lucia. Enemmän kuin ketään milloinkaan sinä häntä rakastat. Kuuluu olla niin, että Lucia rakastetaan niin, ettei samaan aikaan rakasteta ketään toista.

Mitä pidemmälle Annin kirjeitä lukee, sen enemmän tulee mieleen patologinen kontrollifriikki, mutta myös kärsimys oman elämän lyhyydestä, joka korostuu muiden elämien pituuksilla:

Suuret tuhatvuotisjuhlat rannalla sinä vuonna kun Rosa ja Paul täyttävät kumpikin 500 vuotta.

Ann järjestää kirjeissään Lucille vaimoksi Doran, hän määrää hääjärjestelyt ja asumismuodon, jonka pitää olla omakotitalo, sillä Ann määrää Doran haluamaan omakotitalolapsia:

Ja: Talossamme meillä on niin paljon tilaa ettei meidän tarvitse matkustella tai mennä pois ollaksemme rauhassa.

Maija Muinosta ei ehkä voisi yhden teoksen perusteella verrata keneenkään, mutta kuka sen kieltää! Koko ajan lukiessani mieleeni tuli kaksi nimeä, jotka voisivat kirjoittaa näin pimeään kastetulla kynällä ja he ovat Linn Ullmann ja Maaria Päivinen. Se jokin heissä, niin Linnin teoksessa Aarteemme kallis kuin Maarian kirjassa Pintanaarmuja Nämä kaikki kolme naista kykenevät kastamaan kynänsä mielen pimeän musteeseen, mutta he osaavat tuoda sinne myös valoläikkiä, vaikka hetken taskulampulla kattoon kirjoittaen.

Ann Miel, englanninopettaja, nyt sairas, kuoleva nainen, yrittää kirjoittaa kaikki sanat loppuun, saada kaiken valmiiksi. Samalla kun hänen kirjeensä joko hyväilevät, ruoskivat tai vain neuvovat, hän saa voimaa omasta ystävästään:

Mikään muu ei ole niin ikiomaa kuin oma hirviö.

Hilviöiseni.

Te olette hyvää seuraa, mutta en minä esittele Teitä kenellekään. Ette Te koskaan nuku? Pitkäripsi, hiiviöinen.

Salamana Annin mieli kuitenkin ailahtelee, kuningatarmehiläinen astuu valokeilaan, on kaunis ja kiihottava, saa kaikki miehet menettämään itsehillintänsä, hän Ann, kun he vain katsovatkin häntä. Annilla ei aikomustakaan antaa Lucin vaimon Doran kuvitella itsestään yhtään mitään, vaan hänen valitsemansa Dora on aina joko liian kuiva tai kostea, vääränmuotoinen, löysä tai liian tiukka ja Luc nauttisi kenen kanssa vain enemmän…

Jos haluat lukea jotain todella uniikkia, vetävää, kiinnostavaa, lue tämä kirja. Mikäli Muinonen jatkaa näin, lupaan tähtisadetta! Oi Maija, Maija, minussa huojahtaa tämä tekstisi…

Minä haluan olla vanha nainen. Minä haluan aamujäykän, päiväjäykän, iltajäykän ruumiin.

Minulla olisi vanhana paperinohut iho. Minun ihoni olisi silkkipaperia, 10-grammaista.

Syliini minut suljen. Syliini sinut suljen.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Omppu  Helmi-Maaria, Suketus,  Sara Karoliina  Kirjakaapin kummitus  Kirjanurkkaus, Katja/Lumiomena, Marjatta, Sonja  Minna  Usva