Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Poika matkalaukussa

Ja nyt se Paskiainen seisoi tuossa ja käpälöi tytön pakaroita tuijottaen Ninaa silmiin Natashan olan yli. Nina käänsi katseensa syrjään ja jäi tuijottamaan sinisessä vaasissa olevia ruusuja. Voisin tappaa tuon sian, hän ajatteli mielessään. Tappaa, kastroida ja paloitella. Jos vain uskoisin että siitä olisi jotakin hyötyä.

Hänen kaltaisiaan oli kuitenkin tuhansia. Ei täsmälleen samanlaisia, mutta niitä, jotka kiertelivät tyttöjä kuin tilaisuuttaan vaanivat hait, jotka käyttivät hyväkseen pakolaisten epätoivoa riuhtaistakseen itselleen osan saaliista.

Mikä helvetin maa, mikä helvetin maailma se sellainen oli, jossa Natashan kaltaisten nuorten tyttöjen oli pakko myydä itsensä Paskiaisten tapaisille miehille saadakseen oleskeluluvan Tanskaan?

Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin dekkari Poika matkalaukussa (Drengen i kufferten, Siltala 2013, suomennos Aino Ahonen) on jännitysromaani, jota en ollut aikonut lukea. Syynä ei nyt ollut se, että on liikaa lukemattomia kirjoja, vaan kirjan nimi ahdisti: En vain kestänyt ajatusta lapsesta matkalaukussa. Tiedän: Olen hurjempaakin lukenut, mutta nyt tämä lapsi, tämä poika…Onneksi kustantaja tuntee makuni paremmin ja lähetti kirjan. Sitten iski hirveä dekkarinälkä, kuten välillä aina käy ja aloin lukemaan koemielessä. Pahinta tietysti oli, että kaiken huipuksi Jyllandsposten oli kehunut kirjaa näin:

Lene Kaaberbølen ja Agnete Friisin debyytti on varma ja tyylitajuinen, raivokas ja nopeatempoinen trilleri.

Minulle sana nopeatempoinen on sama kuin action ja sellaiset jätän suosiolla väliin. Tuo kaikki muu oli ihan sopivaa, joten aloin lukea ja niin siinä sitten kävi, että olen viimeistä hiuskarvaa myöten uuden dekkaristiparin koukussa.

Kirjoittajat ovat todellakin hirveän varmoja ja raivoisia aiheessaan. Ei siis ihme, että kirjailijaparin debyytti voitti Vuoden paras tanskalainen dekkari–palkinnon. Päähenkilö, Punaisen Ristin sairaanhoitajana työskennellyt Nina, on hakeutunut Järjestöön, joka auttaa niitä onnettomia pakolaisia, joita Tanskan laki ei pysty turvaamaan, heitä, jotka ovat turvallisuuden ja perusterveydenhuollon saavuttamattomissa. Työ on uhanalaista ja Ninan on varsin vaikeaa sovittaa sitä avioliittoonsa, jossa aviomies Morten tekee myös työtä, joka vaatii viikkojenkin poissaoloa kotoa. Heillähän on kaksi lastakin ja Morten luonnollisesti toivoo, että Nina olisi vähän vähemmän herkkä muiden kärsimyksille, mutta Nina on nainen, joka ei voi sulkea silmiään ja sieluaan väärinkohdelluilta, usein juuri naisilta ja lapsilta:

Hän yritti joka ikinen päivä opetella suhtautumaan maailmaan hieman välinpitämättömämmin. Tai ei ehkä välinpitämättömästi, mutta osallistuminen olisi saanut mielellään olla sopivan sivistynyttä, sellaista jonka hän voisi karistaa harteiltaan tullessaan kotiin Mortenin ja lasten luokse, sellaista josta voisi keskustella järkevän asiallisesti sievin humanistisin sanakääntein. Juuri nyt hän tunsi kuitenkin olevansa hillitön kuin kettutyttö, kovaääninen ja palavakatseinen. Epätoivoinen. Hänellä oli onneksi hyviäkin jaksoja, mutta joka kerta kun hän uskoi rauhan kestävän, tuli joku Natasha ja Rina, tai Zaide tai Li Hua, ja kaikki oli taas pilalla ja todellisuus raastoi hänen ihoaan kuin hiekkapaperi.

Ninan tämänkertainen maailmanpelastus alkaa siitä kun hän saa viestin ystävältään Karinilta noutaa rautatieaseman matkatavarasäilöstä matkalaukku. Ninan järkytykseksi laukusta löytyy pieni poika, joka on onneksi vielä elossa. Hetkessä Nina saa huomata, että hänen on paettava pojan kanssa heidän molempien hengen edestä. Pakomatkalla apua ei tunnu tulevan mistään ja poikaan Nina ei saa kontaktia, sillä kun lapsi tulee tajuihinsa, hän ei puhu tanskaa, vaan jotain kieltä, jota Nina ei edes tunnista. Alkaa rankka pako, jonka aikana apua tulee vähän, jos ollenkaan, mutta Nina onkin parhaimmillaan kovissa paikoissa. Ennen kuin kaikki ratkeaa, Nina on kokenut niin alamaailman julmuuden kuin eliitin ylimielisen vähempiosaisista piittaamattomuuden.

Poika matkalaukussa on hirveän jännittävä eikä minusta ollenkaan väärällä tavalla nopeatempoinen. Vain jossain loppuratkaisussa olin välillä hukassa, että kuka teki ja mitä kenelle, mutta ehkä teksti vain oli siinä kohtaa hieman sirpalemaista, mutta kirjan kokonaisuus ja loppu palkitsivat moninkertaisesti. Ninallahan ei ollut pakomatkan aikana tilaisuutta selvittää Mortenille mitään, joten kotiinpaluu oli hieman nihkeä:

”Tulit sitten.”

Mortenin ääni oli sävytön ja lähes kuiskaava.

Ei vihainen, ei onneton. Siinä oli jotakin muuta, jotakin josta Nina ei saanut kunnolla otetta.

Avuttomuutta.

Sitä hän oli kuullut Mortenin äänessä. Sitä täydellistä voimattomuutta jota hän tiesi Mortenin tuntevan, kun jokin vei Ninan pois hänen luotaan.

”Tätä”, Morten sanoi ja rutisti häntä kipeästi. ”Tätä sinä et tee enää ikinä.”

Kirjan koukku olisi voinut olla tässä kaikessa, mutta kun ei. Koukkujen koukku on Nina. Nainen, joka ei voi olla katsomatta kaiken aikaa kelloa. Nainen joka ei pystynyt kylvettämään omaa viiden kuukauden ikäistä lastaan vaan pakeni mieluummin avustustyöhön Liberiaan, nainen, joka oli ollut työtovereiden kertoman mukaan maailman kriisipesäkkeissä kaikkein tehokkain ja rauhallisin, nainen, joka ei tee mitään pienesti, vaan kodinhoitokohtaus on puolikas luomuvasikkaa keittiössä tai monen sortin alusta asti itse valmistettu ravioli, nainen, jonka silmät ovat kuin diabaasia…Hänellä on salaisuus, jonka sinäkin ehkä haluat tietää...

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Anni Annika Krista Kirjasähkökäyrä  Jenni/Kirjakirppu  ja Elegia

*****

Dekkarit Leena Lumissa