torstai 3. huhtikuuta 2014

Ella Räty&Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha

Minua on aina kiehtonut ajatus metsäpuutarhasta. Niinpä kun aloin innolla rakentaa puutarhaamme tänne saarelle, katsoin aina mukaan kuuluvan myös lehtomme, josta raivasimme risukkoa antaaksemme tilaa ja valoa lehdon perinteisille kasveille kuten vaikka näsiälle, lehtokuusamalle, talvikille, kieloille, lehtosinilatvoille, esikoille, hiirenportaalle, valkolehdokille, lehtoakileijoille, metsäkurjenpolville sekä ennen kaikkea 35 metrin korkeutta tavoitteleville metsälehmuksillemme. Istutimme lehtoomme myös jasmiinin ja pari onnenpensasta, mutta nyt on suunnitteilla istuttaa toinen jasmiini ja ehkä myös magnolia valoaukkopaikkaan. Sydänsuvellahan lehto on yhtä valon ja varjon leikkiä ja sinne on kiva istahtaa puiden suomaan varjoon nauttimaan metsäpuutarhan ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Ella Rädyn ja Hanna Marttisen teos Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014) on ensimmäinen kotimainen metsäpuutarhakirja. Aika hämmästyttävää tässä metsien maassa, että vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja mikä parasta, voin häpeilemättä kehua, että kirja on aivan loistava. Luin sitä kuin romaania, sillä tekijät kirjoittavat paitsi syvällä asiantuntemuksella, myös tunteella. Kirja on kuin puutarharunoa, jossa huomioidaan kaikki muodot, tyylit, tuulen ja varjon leikit, vaaleat ja kylmät värit, tunnelmat…Ella Räty on Puutarhaliiton kasviasiantuntija ja erittäin perehtynyt puutarhasuunnitteluun ja hänen kasvitietämyksensä on huima. Hanna Marttinen on koulutukseltaan sekä valokuvaaja että puutarhuri. Kirjan kuvat ovat molempien tekijöiden, mutta tässä jutussa vain kuva siperiankärhöstä on Rädyn ottama, muut ovat Marttisen.  Kirjassa tehdään unohtumattomia vierailuja sekä yksityisiin metsäpuutarhoihin että mm. Haagan alppiruusupuistoon, Ilolan arboretumiin sekä Muurilan metsäpuutarhaan.

Tässä kohtaa kolahti ensimmäisen kerran: Valkokukkainen siperiankärhö sopii loistavasti metsäpuutarhaan ja sen vanha nimi onkin metsäköynnös. Vaikka käytän sinistä alppikärhöä kiipeämässä muualla puutarhassa, aion istuttaa lehtoomme siperiankärhöä, joka on maamme ainoa luonnonvarainen kärhö. Jos metsäpuutarhassa on vaikka tuulenkaato voi siihen antaa kasvaa kärhöä somisteeksi sen sijaan että siivoasi puurauskun pois. Lahoavat puut tuovat metsäpuutarhaan sopivasti pieneliöstöä ja sen lisäksi myös tiettyä tunnelmaa, jossa läsnä niin uuden alku kuin kasvun loppu. Vanha haapa esimerkiksi on ensin tikkojen kotina ja myöhemmin siihen asettuvat lepakot ja kun se sitten joskus lahoaa, syntyy aidon aarniometsän tunnelmaa: Pieneliöstö riemuitsee ja kärhöt saavat kauniisti koristaa kaikkensa antanutta puuta.

Suomalainen metsäpuutarha kertoo, että vain yksi prosentti metsäpinta-alastamme on aitoa runsasravinteista lehtometsää, mutta samalla tarjotaan neuvoja miten niukkaravinteisesta kangasmetsästä saa lehtomaisen tekemällä lujasti töitä. Niksejä maanparannukseen annetaan kautta metsäpuutarhatarinan, mutta samalla tuodaan esiin myös kuivan kankaan ja kalliometsän kauneutta.

Kuvassa mehitähtiä  ja maksaruohoa, joiden väleistä ei takuulla pääse rikkaruoho kasvamaan.

Ilolan taimisto ja arboretum Salossa on yksityinen puutarha, mutta avoinna yleisölle. Pääosa on mäntykangasta, mutta viiden hehtaarin alueelle mahtuu monenlaista kuivista kivikoista reheviin kosteikkoihin. Alakuvassa Ilolan arboretumin metsänpohjaa heinäkuun alussa värittävät sulkaneilikat. Kaunista!

Köynnöshortensia on mahtava lisä metsäpuutarhaan. Se voi suikerrella kivien päällä tai kiivetä pitkin männynrunkoa. Jos se saa valoa riittävästi, se kukkii valkoisin kukin yli kuukauden, mutta se pärjää hyvin puolivarjossakin ja saa hyvinä syksyinä aivan loistavan ruskavärin jopa limestä keltaiseen! (Kts. tokavika kuva!)Tässä kuvassa kasvi kiipeää männynrunkoa ylös. Kokeilkaa tätä!

Kaupungin sydämestä kirjan tekijät ovat löytäneet kiinnostavan puutarhan, jossa pienilmasto vertautuu Etelä-Ruotsiin tai Tanskaan. Pienellä tontilla huomion vievät 60-70 erilaita alppiruusua ja atsaleaa. Keväällä erityisen huomion kuitenkin saavat kolmilehdet, jonka nimi tulee suvun tieteellisestä nimestä Trillium.  Kuvassa herkkä isokolmilehti.
Nyt moni voi ajatella, että pitää olla kunnolla metsää ennen kuin metsäpuutarha onnistuu. Metsäpuutarha voi olla kuitenkin mitä tahansa muutamasta neliömetristä useampaan hehtaariin. Tärkeintä on arvostaa alueen omaa kasvustoa, huomioida metsätyyppi ja sen mukaisesti sitten istuttaa kasvupaikkatyypin mukaisia kasveja. Kirjassa on mielettömästi ohjeita, miten voi tunnistaa onko kyseessä lehto, tuore kangasmetsä vai ehkä kosteikko. Mitä metsäpuutarhassa sitten voi tehdä? Siellä voi vaikka istahtaa tällaiselle keitaalle ja lukea Suomalaista metsäpuutarhaa tai ihan vain olla hiljaa ja kuunnella lintuja, tuulta, haapoja tai katsella perhosia, levätä maailmasta.

Suomalainen metsäpuutarha on tekijöiltään kuin kunnianosoitus metsillemme. Niiden monimuotoisuudelle ja sille mahdollisuudelle, että voimme elää metsiemme kanssa kauniissa symbioosissa niitä vaalien ja lempeästi hoivaten, mutta antaen metsän villin hengen määrätä rytmin. Uskon tämän kirjan myötä, monen aukaisevan hämmästyneenä silmänsä ja tajuavan, että ’ehkä minä hiukan voisin siistiä tuota metsäplänttiä tuossa ja tuoda sinne vaikka muutaman atsalean ja pari kärhöä.’

Viimeinen sana on tekijöiden ja sen nimi on Elämä ja kuolema läsnä:

Täydellinen puhtaus ja virheettömyys eivät sovi tähän villiin puutarhaan. Jokaista lakastuvaa lehteä ja kuollutta oksaa ei poisteta, vaan harmaantuvat puuvanhukset ja lahovavat rungot saavat jäädä paikoilleen. Ne muodostavat vastakohdan elämää ja runsautta uhkuville silmuille ja kukkanupuille ja muistuttavat luonnon normaalista kiertokulusta – siitä kuinka siemenet itävät, versot kasvavat kohti valoa, kasvit puhkeavat kukkaan, varmistavat siementämällä seuraavan sukupolven elämän ja kuihtuvat lopulta pois. Vasta ripaus jotain ’rumaa’ – kuolevaa tai epätäydellistä – tekee taideteoksestakin kiinnostavan.

*****

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Peter Jamesin Roy Grace -sarja


Olen nyt lukenut kaikki Peter Jamesin Roy Grace-sarjan dekkarit ja aion lukea tulevatkin. Keksin nyt tehdä Peterin kirjoille palkkiin oman 'minikirjaston', vaikka ne edelleen löytyvät myös Dekkarit Leena Lumissa. Tällainen minulla on jo Ian McEwanin kirjoille, joten sopii miettiä kuka on seuraava...ehkä Carol Shields.

Kollaasiin käytin brittikansia, mutta luettelen teille kaikki jo kahdeksan ilmestynyttä (syksyllä saamme lisää!) linkittäen ja käytän tummanpuhuvia Minerva Crimen kansia.

Palkista Peterin kirjat löytyvät hänen kuvallaan, jossa mukana on yksi hänen kolmesta koirastaan: Phoebe on hurmaava vanha kaunotar. Jemmassa on aika kiva joulukuva Peteristä labbiksensa kanssa;)
Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla


Peter James: Kuolema katsoo kohti


Peter James: Kuolema ei riitä


Peter James: Kuolema peittää jäljet


Peter James: Kuolema ei käy kauppaa


Peter James: Kuolema kulkee kannoilla


Peter James: Kuoleman koura on kylmä


Peter James: Kuolema kulkee kulisseissa


Peter James: Kuoleman kello käy


Peter James: Kuolema leikkii tulella


Peter James: Kuolema merkitsee omansa


Peter James: Kuolemaan asti sinun


Peter James: Kuolema ei rakasta ketään




Peter James: Kuolema sanelee ehdot 



Ja nyt sitten vain odotamme, mitä James seuraavaksi kirjoittaa. Kuolema kulkee kulisseissa jäi tietysti taas sellaiseen kohtaan, että ei millään voisi odottaa...Painotan, että näitä kirjoja voi alkaa lukea vaikka tokasta tai uusimmasta, sillä Roy Grace-sarjan vakituisten henkilöhahmojen historia käydään yleensä kevyesti läpi joka kirjassa, vain rikos on aina uusi ja yllättävä. Lumimies esimerkiksi aloittaa Peterin lukemisen vasta tästä kahdeksannesta eli Kuolema kulkee kulisseissa.

Voisin kirjoittaa vaikka mitä dekkarien puolesta, mutta sanotaan nyt vaikka, että minä rentoudun dekkarien parissa, monta lukujumia olen selättänyt dekkarilla ja olen joskus lukenut tutkimuksesta, jonka mukaan dekkarien lukijat ovat mitä suurimmassa määrin väkivaltaa vastaan...minäkin olen. Voin lukea melkein mitä vain, mutta en voi katsoa samaa elokuvana. Peterin dekkareista painotan erityisesti, että niissä ei mässäillä julmuuksilla. Jotenkin James onnistuu kirjoittamaan sekä modernia että kivavivahteisen charmanttia ja niistähän parhaat jännitysromaanit on tehty!

dekkariterveisin
Leena Lumi

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Peter James: Kuolema kulkee kulisseissa

Gaia, sinä olet niin hyvä minulle. Niin hyvä. Me olemme vanhoja sieluja, sinä ja minä. Olemme tavanneet monessa edellisessä elämässä. Olemme rakastaneet toisiamme ennenkin, senhän me molemmat tiedämme. Käänny nyt istumaan sivuttain sen merkiksi, että rakastat minua.

Annan lausuttua tämän äänettömästi Gaia kääntyi heti provosoivasti, niin että hänen hameensa nousi ylemmäs ja paljasti enemmän reittä. Hän katsoi suoraan Annaan päin. Hän katsoi suoraan Annan sisimpään suurilla, sinisillä silmillään. Sitten hän iski silmää.

Annakin iski silmää.

Peter Jamesin kahdeksas suomennettu dekkari Kuolema kulkee kulisseissa (Not Dead Yet, Minerva Crime 2014, suomennos Maikki Soro) on superjännittävä, mutta nyt onneksi vähemmän väkivaltaisella tavalla kuin Kuoleman koura on kylmä. Ruumis kyllä löytyy ja se on torso eli raajoja on jossain, mutta tavallaan teko on hieman etäännytetty tai sen etäännyttää tämän teoksen kiinnostavin teema eli sairaan mielen harmaa alue, jolla vaeltaa ainakin yksi nainen nimeltään Anna, rocktähti Gaian fanaattinen ihailija. Näin psykologinen jännitys valtaa tilaa suoralta väkivallalta ja lukija alkaa liikkua samassa rajatilassa kuin Anna. Gaia on saapumassa Brightoniin näytelläkseen pääosaa Kuninkaan rakastajatar–nimisessä elokuvassa. Hänet on uhattu tappaa mikäli hän ottaa roolin vastaan ja niinpä rikosylikomisario Roy Grace saa vastuulleen niin maailmantähden kuin tämän mukana seuraavan lapsen turvallisuuden. Tilannetta ei ollenkaan helpota tunnistamaton vedestä löytynyt torso, ei Royn rakastetun Cleon raskauden loppuaika kuin ei myöskään se, että hänen pitää odottaa sen ajan umpeutumista, jolloin hänen kymmenen vuotta sitten mystisesti kadonnut Sandy-vaimonsa on virallisesti vahvistettu kuolleeksi.  Kaiken huipuksi vankilasta vapautuu vaarallinen Amis Smallbone, joka on uhannut kostaa Roylle kiinnijoutumisestaan, joku vuotaa poliisin tietoja lehdistölle ja sitten Cleon Audista löytyy vahvasti konepeltiin raavittuna teksti:

POLIISIN LUTKA. SEURAAVAKSI ON PENTUSI VUORO.

Niitä, jotka ovat lukeneet aiemmat Roy Grace–dekkarit kiinnostaa takuulla Sandy-kuvio, sillä selväähän on, että kadonneen vaimon osalta tapahtumaodotukset ovat jo korkealla. En usko pilaavani kenenkään lukukokemusta, vaan päinvastoin, kun sanon: Sandy is back!

En löydä nyt mitään valitettavaa juonikuvioon eikä edes hieman machoileva Roy onnistu minua ärsyttämään. Kuolema kulkee kulisseissa meni minulla yllättäen Peter Jamesin kolmen parhaan kärkeen. Ja ne muut kaksi ovat edelleenkin Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead) ja Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You). Jamesin uutuus on monin tavoin yllättävä eikö loppuratkaisu ole arvattavissa. Peter James jopa vähän leikkii lukijan kanssa kissaa ja hiirtä, sillä vielä sivulla 450 hän miltei pysäytti hengitykseni, että sellainen yllätys…

Tässä brittikansi, joka on minusta niin paljon houkuttavampi kuin liian mustanpuhuva kotimainen. Edes minun Valitse Vuoden Kaunein KirjanKansi–kisani eivät tunnu muuttavan maailmaa. Toisaalta tämä on vain makukysymys: Kummasta kannesta sinä pidät enemmän?

Koska olen lukenut Peter Jamesilta kaikki hänen Roy Grace-sarjansa kirjat ja jatkan taas syksyllä, niin aion perustaa hänen kirjojensa ystäville oikeaan palkkiini oman kirjaston ja se tulee tällä kuvalla, jossa kirjailija on upean ystävänsä Grand Old Lady Phoeben seurassa:
Thanks Peter

Peter James on yksi maailman suosituimmista dekkaristeista. Hän on paitsi kirjailija, myös tuottaja sekä käsikirjoittaja. Vuodesta 2011 lähtein hän on ollut arvostetun kansainvälisen Crime Writers’ Associatonin puheenjohtaja. Peterin kirjoja on käännetty jo 36 kielelle ja hänen Roy Grace–sarjansa kirjoja on myyty yli 13 miljoonaa kappaletta.

”Warum starrst du die dicke Frau an?” poika kysyi.

Nainen vastasi saksaksi: “Ei hän ole lihava kultaseni. Hän odottaa vauvaa.”

Poika kysyi saksaksi: ”Kenen vauvaa?”

Nainen ei vastannut. Hän katseli naista, ja viha leimusi…

Möchtest du etwas zum lesen?

*****

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat

Runo on toivojalleen merkityksentäysi. (Satu Koskimies)

Satu Koskimiehen toimittama upea juhlateos Tämän runon haluaisin kuulla – Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014) sisältää 600 yhteen kirjaan, kauniiden, Markko Tainan suunnittelemien kansien väliin koottua runoa eräästä Suomen radiohistorian pitkäikäisimmästä ja pidetyimmästä ohjelmasta Tämän runon haluaisin kuulla. Ohjelma kuultiin radiosta ensimmäisen kerran lokakuun 7. päivänä 1967. Kysymyksessä on siis kotimainen runous eli nyt ei siis Charles Baudelairea, ei Wislawa Szymborskaa, vaan runoja kansalta, joka on aina laulanut runoillaan kenet haluaa suohon!  Siinä missä joskus vähän toivon enemmän tulta suomalaisilta miesprosaisteilta, en ole ikinä muuta kuin kehunut suomalaisia runoilijoita sukupuoleen katsomatta.

Niille avuksi, jotka eivät olleet syntyneetkään, kun tämä ohjelma alkoi, on kirjan alussa Koskimiehen kiinnostava kertomus ohjelman vetäjistä, sen suosiosta ja suoran lähetyksen jännityksestä, kun Satu Koskimies ja ohjelman toinen juontaja Juha Virkkunen aloittivat rinnakkaisen Runo on vapaa -puhelinkontaktiohjelman 1982. Myös siitä, miten usein kysymys kuului vain ”mistä saisi runon sanat!" Toivottu runo kuultiin sitten ohjelmassa arkistoäänitteenä tai toimittaja tilasi sen lausujalta uuden tulkinnan näin samalla kerryttäen radion ”runopankkia”. Tallennus jatkui ja jatkuu yhä.

Näistä ohjelmista on syntynyt jo kolme antologiaa. Nyt ilmestynyt teos on ytimeltään kolmen aiemman runoista seulottu ja uudeksi kokonaisuudeksi toimitettu  tuoreutettu kattaus, jossa mukana on paljon uusia 2000-luvun runoja, mutta edelleen kyseessä ovat kaikkien aikojen rakastetuimmat runot.

Satu toteaa:

Suorassa lähetyksessä on vahva jännitysmomentti. Kaikki taphtuu livneä, juuri nyt. Ilmassa on sähköä, reaalisen läsnäolon tuntu. Runo on se "yhteinen hiili", johon toivoja, lausuja ja toimittaja(t) kuin leirinuotiolla istuen puhaltavat hehkun.

Siinä missä eräät ajan pölyttämät runot ovat kadonneet yhteisestä kuuntelumuistista, uutta yllätyksellistä raikasta runoa on tullut sijaan. Runovalinnoissakin näkyy, että suomalaisessa runokulttuurissa on vuosituhannen vaihtuessa ja sen jälkeen eletty vilkasta löytöjen aikaa.

Ilmestyvää – mutta yhtä hyvin vanhempaa – runoutta pitävät hengissä lyriikalle sydämensä menettäneet bloggarit. He jakavat oman lukuelämyksensä toisille. Verkosto verkostoituu, kasvaa, runo kipinöi.

Minulla on kiinnostava ja runollinen historia kirjan toimittaneen Satu Koskimiehen kanssa. Hän kirjoitti vuonna 2009 kirjan Hurmion tyttäret, jossa kertoi fiktion ja faktan keinoin runoilijoista Katri Vala ja Elina Vaara. Olin sinä vuonna aloittanut kirjablogin pitämisen ja lukuvuoteni toiseksi parhaaksi kirjaksi tuli Koskimiehen Hurmion tyttäret., joka oli samalla paras kotimainen teos Lumissa. Olin aina palanut liekeissä Katri Valasta ja kun menin seuraaville kirjamessuille, hankin myös Vaaran Kootut runot. Vaara ei kuitenkaan ollut minulle. Hän eli pitkän ja avioeroja ja uusia liittoja sisältäneen elämän, mutta en saanut itseäni edes lämpimäksi, kun taas Valan, varhain kuolleen, tulisieluisen Valan, runot ovat kärventäneet minua jo teinivuosista ja yhä edelleen. Edesmennyt ystäväni Eve Rehn (ent. Kuismin) oli Rilken runojen suomentaja ja miten ollakaan, kun hän tiesi, että mitään parannusta ei ole luvassa, vaan kuolema tulee, hän kirjoitti mm. facebookiin itsensä kohdalle yhden säkeistön Katri Valan runosta Kukkiva maa, joka myös löytyy Tämän runon haluaisin kuulla kirjasta:

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Ottaessani lukuun Tämän runon haluaisin kuulla, tiesin jo etukäteen, että en osaa arvostella runoa, tunnetilaa.  Miksi sitä pitää arvostella? Runo on vapaa lintu ja tekee pesän sinne minne huvittaa. Se ei tule kun sitä kutsut, mutta se tulee kun sitä vähiten pyydät. Ja silloin se on minulle, sinulle, kohtaamispaikka, jossa voimme jakaa saman tunteen, saman hurmion.  Tai – voimme lukea sen ihan yksin sohvan nurkkaan käpertyneenä, kenenkään sitä lukematta, kenenkään toisen äänen sitä häiritsemättä. Olen kuullut paljon Yrjö Jyrinkoskea, Ella Erosta ja montaa muuta, olen jopa itse lukenut runoja julkisesti, mutta minulle runo on hiljaisuuden hiillos, se johon puhallan, kun huvittaa ja teen sen mieluiten yksin. Kun löytää sattumalta toisen, joka syttyy samasta runoilijasta/runosta, se on niin kaunis kaarisilta, että vetää vertoja jopa Aale Tynnin lumoavalle ja rakastetulle Kaarisillalle.
Luen runoja joka päivä. Kaikki rakkaat runoilijani ovat kanssani kaiken aikaa ihan liki. Käden ulottuvilla. Sielun liki.

Luin muuten Koskimiehen toimittaman Tämän runon haluaisin kuulla jokaisen runon kahteen kertaan.  Ja mietin, että tässä ovat Suomen kansan rakastetuimmat runot. Monelle runoa toivoneelle, nämä runot ovat merkinneet todella paljon. Löysin monta itsellenikin tärkeää runoilijaa ja ilahduin kovasti kun Onerva oli mukana. L Onerva – Liekkisydän on yksi tärkeä teos minulle kera Hannu Mäkelän koskettavien alkusanojen, joita lukiessa en voi olla kyynelehtimättä. Onerva paloi ja siihen tuleen vastasi Suomen kansan sydänten tulkki, runoilija Eino Leino. Onervan intohimorunoja Leinolle ei tässä kokoelmassa ole, mutta on värisyttävä Geisha sekä Resitatiivi:

Ei onnea luotu minulle,
se luotiin muita varten,
se luotiin perhojen iloita
ja leikkiä nukkelasten. –
Jos en sitä itse ma särkiskään,
sen särkevät multa toiset:
nuo sääntöjen säveät seuraajat,
nuo homeisten lakien loiset,
joiden järki on jäykkä ja pimeä
ja tunne kuin tahkottu kivi,
mielipitehet museon hyllyltä
ja sielu kuin kirjan rivi,
joiden silmät on kierot ja karvahat
sitä kaikkea kaunista kohti,
joka lainakaapuja halveksii
ja omilla liikkua tohtii.

Te luulette, että mun henkeni
valeviisauteenne viihtyy:
mitä enemmän minua kiusaatte,
sitä enemmän mieleni kiihtyy.
Te luulette, että mun henkeni
veriottelussamme taipuu:
mitä enemmän minua sorratte,
sitä enemmän valtanne vaipuu.
Näennäisesti kenties taipua voin
yli voimien käypään valtaan,
vaan kahleissa sittenkin säilytän
oman henkeni uhri-altaan;
ja jos ette elää salli mun,
niin tappakaa minut vainen:
minä olen vankina vaarallinen
ja kelvoton alamainen!

Nyt on ihanaa saada kertoa, että kirjasta löytyy Lauri Viljasen yöllisten usmain Tähtikeinu, Aila Meriluodon muistoruno Jälkeenpäin, Aale Tynnin ikirakastettu Kaarisilta, Aaro Hellaakosken omistava Rakastaja, Kaarlo Sarkian intohimoinen Georgiini, Eino Leinon jumalainen Notturno ja tämä Pentti Saarikoskelta:

minä rakastan sinua
          niin kuin vierasta maata
                          kalliota ja siltaa
niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
        minä kävelen sinua kohti maailmassa
   ilmakehien alla
              kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

Uuno Kailaan Pieni syntinen laulu on ollut kuuntelijoiden toivoma, mutta kuka muistaa Kailaan dramaattisen runon Kumpi? Se vetää vertoja kirjassa olevalla Yrjö Jylhän runolle Häätanhu – kohtalokkuudessa. Mika Waltarilta kirjassa on suosikkirunoni häneltä eli Nuoruus, mutta Yrjö Kaijärven osuus teoksessa ei vastaa hänen hämmästyttävintä ominaislaatuaan: Yrjö Kaijärvi on yksi minut eniten yllättänyt suomalainen intohimon runoilija ja hänen runoistaan ’kuumimmat’ löytyvät Rafael Koskimiehen toimittamasta teoksesta Yrjö Kaijärven kauneimmat runot. Ehkä suuri yleisö ei ole niitä vielä löytänyt ja minäkin puolivahingossa sain mammaltani pienen vihreänahkaisen kirjan täynnä kuumaa huumaa. Jollakin mielettömällä tavalla loppusoinnullisuus vain sopii Kaijärven vahvaan lyriikkaan.

Minulla oli runollinen ystävä, joka rakasti Elvi Sinervoa! Hän olisi pitänyt Nataliasta ja hämmästellyt runon ajankohtaisuutta juuri nyt:

Maa vieras on ja kylmä kevät sen,
Natalia,
sua paleltaa.
Niin kaukana on ikäväsi maa.
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten
akaasia.

Taas kerro mulle maasta nuoruutes,
Natalia.
Sua kuuntelen,
ja tunnen veres virran lämpöisen,
kun hehkuun jähmettyneen sydämes
saa Ukraina.

Vaan silmäis sinen viha tummentaa,
Natalia,
kun muistat taas:
on vieras hävittänyt armaan maas.
Vain koirat raunioita samoaa.
Oi Ukraina!

Maa vieras on ja vieras kansa sen,
Natalia,
sua tunne en.
Jaan osas vain ja sellin kivisen,
ja unes: kerran tuoksuu sullekin
akaasia.

Niin vitkaan siirtyy varjo ristikon.
Natalia,
oi kuuletko:
soi yössä rakentajain laulut jo.
He palaavat, ja silloin vapaa on
taas Ukraina.

Tässä runon ystävälle huima lahjakirja: 600 rakastetuinta runoa kauniiden kansien välissä, teos, joka samalla on antologia lähes 50-vuotisesta Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelman historiasta. Runot kertovat, mitä me olemme halunneet kuulla. Ne ovat tuntojemme tulkki ja virta, joka kuvaa puolivuosisataista mielentilaamme. Kuvittelen itseni toivomaan runoa tähän ohjelmaan: ”Minulla on ollut vuosikymmeniä matkassani runo, joka alkaa näin ’Oli kerran, muistatko vielä/ sadun penkit ja puistikon?/ Älä pelkää/ koske en siihen/ kuut kulkivat/lunta jo on. / Tuli talvi ja silmäsi kauniit…’ Niin, kukahan on tämän runon kirjoittaja? Onko hän Oiva Paloheimo vai joku muu?”

Voisin kirjoittaa runosta ziljoona sanaa tai en yhtäkään, sillä hiljaisuus on yksi runon koti. Ja avoin mieli sekä antaumus. Tehän arvaattekin jo, että tätä kirjaa ei ole voitu tehdä ilman lumen ja tuulen runoilijaa Mirkka Rekolaa (26.6.1931-5.2.2014). Onko suomalaista runoutta ilman Rekolaa? Ei ole. Lopetamme Mirkan runoon, jolla…

Uneen viimeinkin lipua
vailla ruumiinsa kipua
tunneista loputtomista.

Vaipuisin hiljaa sinne päin,
missä pienen vaahteran näin
leikkivän keltaisin lehdin.
Sanoisin: Nyt minä ehdin.
Nyt olet tähti
nyt olen maa.
Tuulessa saatamme koskettaa.

*****

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Vastaan taas ja mieluusti puutarhahaasteeseen!

Sain Tiinalta blogista Pionihulluutta ja puutarhaunelmia puutarhahaasteen, jossa vastataan alla oleviin kysymyksiin. Ellei halua johonkin sanoa mitään, sen voi jättää vastaamatta. Kiitos, Tiina♥

1. Kerro puutarhastasi, minkä kokoinen se on? Minkä ikäinen ja millä vyöhykkeellä?

Koko tontti on noin 3000 neliötä, josta puolet luonnonlehtoa ja loput puutarhaa, joka on kolmessa tasossa sisältäen ison kallion. Lehto on niin hoidettu, että se alkaa olla metsäpuutarhaa. Vähän ehkä vielä kärhöjä sinne etc. Lehdon alaosassa on kaarisilta, vaatimaton kuupuutarha sekä istuinryhmä. Puutarha on ollut nyt minun näköiseni vuodesta '85 ja me myös laajensimme puutarhaa ostamalla lisämaaksi viereisen tontin. Keski-Suomi on pääosin vyöhykettä IV, mutta koska Päijänne ympäröi kotisartamme, on vyöhykkeemme III.
2. Kuinka kauan olet ollut puutarhaharrastaja ja miten innostus puutarhaan syttyi?

Kaikki alkoi jo pienessä merenrantakylässä, jossa olin 4H-kerhossa ja viljelin omaa kasvimaata. Samoihin aikoihin tuli luettua liian monta kertaa F.H.Burnettin Salainen puutarha tietyin seurausvaikutuksin...Myöhemmin keräsin koulussa kasveja tuplan mitä piti eli todella nautin kasviopista ja sitten olin muutamia vuosia ilman puutarhaa, kun oli ensimmäinen sesonki ruuhkavuosia, mutta kun '85 muutimme tänne harjukaupungin saarelle aloin puutarhailun tosissani. Yhtäkkiä huomasin puutarhamme olevan lehdissä ja televisiossa ja kierrätin puutarhaharrastajia ja jopa kokonaisen koulun luokkineen tutustumassa noin 400 kasvilajiimme, joita olimme keränneet aina alppeja myöten. Tällainen kaikki on pitänyt jättää kirjabloggaamisen myötä...

3. Minä vuonna aloitit bloggaamisen ja mikä siinä on mielestäsi parasta?

Aloitin kirjabloggaamisen helmikuussa 2009. Samalla aloin vähitellen raottaa puutarhaani ja lopulta aloin rakentaa suosikkikasveistani omaa tiedostoa Leena Lumi's Flower Power. Siellä esittelen kasvin kerrallaan ja usein siihen liittyy myös joku tarina. Tuon blogiini myös paljon puutarhakirjoja ja tänä vuonna enemmän kuin ikinä. Parasta ovat tietysti kukat ja kirjat. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta.

4. Mitkä ovat blogisi tärkeimpiä teemoja?

Kirjat, kirjat ja kirjat. Sitten tulevat puutarha ja kaikki muu.
5. Kuinka monta lukijaa käy blogissasi kuukausittain?

28 000-30 000
6.  Miten blogisi nimi syntyi?

Rakkaudesta lumeen.
7. Mitä asioita kerrot blogissasi itsestäsi - mitä et?

On tietty yksityisyyden raja, jota on vaikea määritellä. Olen ottanut lukijani mukaan perheemme juhlahetkiin, iloon, suruun, arkeen, moneen. Nykyään saatan jo joskus pyyhkiä pois jotain kirjoittamaani herkemmin kuin bloggaamisen alussa eli ihan kaikkea ei todellakaan kannata kirjoittaa ulos.
8. Laita linkki tai kuva ensimmäiseen postaukseesi.

Ensimmäinen vuosi meni aika tarkasti kirjoissa yms. mutta 6.9.2010 löytyy jo juttu Puutarhan lumo     (Ylä- ja alakuvissa pilvikirsikka, josta löytyy enemmän juttua täältä )
9. Mikä on sinun mielestäsi paras tapa hankkia lukijoita- ja kuinka tärkeää on että muut lukevat blogiasi? Onko blogin tärkein tehtävä olla itselle puutarhapäiväkirja/lukupäiväkirja (minulla)?

Ehdottomasti kannattaa olla vain oma itsensä ja pitää huolta välittävästä vuorovaikutuksesta, jossa esim. kommentteihin vastataan kohtuuajassa. Minulle on osasta lukijoita tullut ystäviä, joiden kanssa vaihdetaan kuulumisia viikottain ja monen kanssa on tavattukin. Itse asiassa en alussa välittänyt yhtään jos joku luki Lumia tai ei. Kun aloin saada kustantajilta kirjojen arvostelukappaleita, tilanne muuttui ja jokainen kommentti oli kuin uusi tähti taivaalla. Puutarhapäiväkirja on minulle kirja, jossa on blancot sivut. Sinne vien kaikki istutustiedot, latinalaiset nimet, onnistumiset ja epäonnistumiset. Kuvien kannalta blogi on hyvä, mutta koska olen kirjabloggaja katson enemmänkin pitäväni lukupäiväkirjaa, jonka yhteyteen sitten tuon puutarhakirjoja ja omaa puutarhaakin.
 10.  Mikä on suosituin blogikirjoituksesi?

Puutarhan osalta se on esittely kirjasta Maanpeitekasvit, sillä siitä on ollut kiinnostunut jo 5 256 lukijaa. Omista kasvijutuistani suosituin on ollut Syyshortensia - Syyskesän iltojen valonkantaja, jota on lukenut jo 8 295 tästä hurmaavasta pensaasta kiinnostunutta.

11. Onko blogissasi kaupallisia tai muita yhteistyökumppaneita?

Monenlaista on tarjottu, mutta olen halunnut pysyä villinä ja vapaana. Voin mainita paikkoja, joista olen ostanut jonkun kasvin tai missä olen käynyt syömässä tms., mutta en hyödy noista kertomuksista taloudellisesti.
12. Kuinka paljon aikaa viikossa käytät blogin tekemiseen? Muiden blogien lukemiseen?

Liian paljon.  Yritys on vähentää...
13. Kerro paras/parhat vinkkisi aloittelevalle bloggaajalle?

Kannattaa olla vain oma itsensä, huomioida lukijat vastaamalla kommentteihin kohtuullisessa ajassa sekä muistamalla blogikollegoiden kanssa ystävällinen vastavuoroisuus.
14. Halutessasi laita kuva itsestäsi tai puutarhastasi.
Haastan edelleen Minttulin, Irenen, Anun, Cherin ja Tuijan!

puutarhaterveisin
Leena Lumi

What A Difference A Day Makes

torstai 27. maaliskuuta 2014

Verna Kaunisto-Feodorow: Reseptien aarteet - Sukupolvelta toiselle

Kautta aikojen äidit ovat välittäneet salaiset reseptinsä perimätietona tyttärilleen. Pöydälle nostettu leivontakulho on lupaus pyhästä. Itse sain ensikosketuksen ruoanlaiton iloon äidinperintönä. Keittokirjat kuuluivat iltalukemiston vakio-ohjelmistoon, ja yhdessä ja erikseen ohjeita kokeiltiin, mukailtiin, verrattiin ja sovellettiin. Vaikka yhteydenpitokeinot ovatkin rajusti muuttaneet muotoaan, lienee pyrkimys yhteyteen reseptien kautta säilynyt ennallaan. (Verna Kaunisto-Feodorow)

Verna Kaunisto-Feodorowin ruokakirja Reseptien aarteet – Sukupolvelta toiselle (Gummerus 2014) tarjoaa meille viiden sukupolven ruokaohjeita sekä näihin liittyviä tarinoita. Ruokasukupuu on silta sukupolvelta toiselle kantaen sitä perimätietoa ruoasta, jota valmistivat edesmenneet isovanhempamme tai jopa isoisovanhempamme.  Koska olen itse innokas kokkailija, sain Vernan kirjasta paljon muistoja omiin hetkiini karjalaisen mammani keittiössä, jossa karjalanpiirakoita leivottiin joka viikko, uunissa hautui harva se yö ohra- tai tattaripuuro ja karjalanpaisti oli jotain aivan muuta kuin mitä sillä ymmärrämme nykyään. Vernan kirjassa kerrotaan, mitä karjalanpaisti oli kauan sitten, miten puuroa haudutettiin heinälaatikossa ja millaista oli Elli-mamman maksalaatikko. Ohjeita on paljon ja niitä säväyttävät niin Vernan sukuarkiston vanhat mustavalkokuvat kuin houkuttavat koko sivun ruokakuvat, jotka on kuvannut Lasse Lecklin. Mikä parasta: Ruokaan kuin ruokaan liittyy tarina! Olen aivan heikkona kirjoihin, joissa ruoka ja tarina yhtyvät synnyttäen maagista realismia.

Minusta tuntuu, että niin anopillani kuin mammallani oli suviaikaan aina pöydässä tillikurkkuja. Unohdin ne vuosiksi, kunnes viime jouluna tein uutta antipastoa jouluaterialle eli graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut, joihin kuuluivat pitkät kiehkurat herkullisia etikkaisia kurkkuja. Söin ensimmäisen annoksen tuosta vain, joten oli pakko tehdä uusi satsi. 

Tässä Vernan Etikkakurkkusalaatti:

1 kurkku
1 rkl sokeria
1tl suolaa
1 rkl väkiviinaetikkaa
2 dl raikasta vettä
¼ jauhettua valkopippuria
1 dl hienonnettua tilliä

Huuhtele ja leikkaa kurkku ohuiksi viipaleiksi. Sekoita kulhossa muut ainekset. Lisää kurkut ja hienoksi hakattu tilli. Tarjoa kesäisen aterian, esimerkiksi sillin ja perunoiden raikkaana lisukkeena.

Reseptien aarteet -kirja tarjoaa ensin pikkuruokia, lisäkkeitä ja alkuruokia, sitten tulevat kasvis-, kala- ja liharuoat, jonka jälkeen jälkiruokia ja leivonnaisia sekä vielä juomat. Kirjassa on lopussa myös säilykkeitä, hakemisto ja mikä ihan bonusta: Paljon tilaa lukijan omille resepteille. Säilöntähulluna en voi ola mainitsematta, että mukana on kaikkien aikojen paras säilyke eli suolasienet (täysin samaa mieltä!), kurpitsapikkelssi, Seijan punasipulihillo, tomaattihillo ja tomaattisäilyke.

Ah, tästä karjalainen puolikas minussa pitää! Kerran vain sattui, että kun maailman paras karjalanpiirakoiden leipoja tuli tuomaan suoraan uunista otettuja perunapiirakoita äidin ja Lumimiehen ollessa kaupassa, minä vähän maistoin, kun olivat lämpimiä ja sitten…Millään en tajua, miksi meikäläistä ei enää luoteta kahden kesken juuri uunista tulleiden piirakoiden kanssa.

Kattauksella on tärkeä rooli ruoan nauttimisessa ja Vernan arvostus kauniiseen kattaukseen näkyy kuva kuvan jälkeen. Yllä kahvihetki lusikkaleipien kera.

Kalaohjeissa on annettu kahden silakkaruoan perusohje ja sitten toiseen on valmistettu sinihomejuustokastike ja toiseen sinappikastike. Saamme myös neljän mausteen kuhaa, graavilohta vodkan kera ja siikaa paahdettujen parsakaalien kera. Mutta mitä olikaan se hyvä, jota nytkin tekee mieli: Paistetetut silakkafileet!

600 g silakkafileitä, niin tuoreita kuin suinkin
1,5 dl ruisjauhoa
1,5 dl korppujauhoa
1 tl sitruunapippuria
Paistamiseen öljyä

Kaada jauhot syvälle lautaselle, mausta sitruunapippurilla, kääntele fileet jauhoseoksessa ja paista pannulla öljyssä kullankeltaisen rapeiksi. Kumoa silakat puhtaalle laakealle lautaselle odottamaan. Mausta kukin erä suolalla paistamisen jälkeen. Kun kaikki silakat on paistettu tarjoa ne heti perunasoseen kera.

Jälkiruoaksi nautimme Tarte Tatin aux myrtilles – Mustikkakeikauskakun:

3 munaa
2 dl sokeria
1, 5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
5-7 dl mustikoita + 2-3 rkl sokeria
75 g sulaa voita

Esilämmitä uuni 180 asteeseen. Vaahdota munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita keskenään vaniljasokeri, leivinjauhe ja jauhot. Siivilöi jauhot muna-sokeriseokseen varovasti käännellen. Kaada mustikat voidellun kakkuvuoan pohjalle. Ripottele päälle pari ruokalusikallista sokeria. Kaada taikina marjojen päälle tasaisesti. Kaada sitten sula rasva tasaisesti taikinan päälle. Paista 180-asteisen uunin keskiosassa noin 25 minuuttia tai niin pitkään, kunnes tikkuun ei tartu taikinaa, kun sillä kokeilee kakun keskiosaa. Peitä kakku tarvittaessa foliolla, ettei pinta pääse kärähtämään. Anna jäähtyä haaleaksi ennen kumoamista tarjoilulautaselle. Tarjoa haaleana tai kylmänä kahvin tai minkä tahansa muun maistuvan juoman kera.

Reseptien aarteet on ihana kirja täynnään tyrmääviä ohjeita aina omenien viimeisestä parfyymistä piirakkamestari Tuomo Nenosen vatruskoiden kautta Pasi-isän kunnon Stroganoffiin. Suorastaan värisyttäviä ovat kuvat vanhoista sukuresepteistä, joita Vernan esivanhemmat ovat vihkoihin kirjoittaneet ja niihin usein myös omia huomautuksiaan laittaneet. Kirja ei ole kuitenkaan jämähtänyt vain menneeseen, vaan rakkaisiin resepteihin voidaan tuoda uusia tuulia. Minäkin olen koskenut ’pyhään’ karjalanpaistiin, enkä ikinä tee sitä, kuten äitini tai äidinäitini ovat sen tehneet ja silti taivas ei putoa alas. Annan viimeisen sanan Anthony Capellalle, jonka tekstin suomennos on Pirkko Biströmin:


”Jos menneisyyden luo uudestaan samanlaisena, koettamatta lisätä siihen mitään, se lakkaa olemasta elävää perinnettä ja muuttuu historiaksi, sellaiseksi, mikä on kuollutta. Reseptit ovat vuosisatojen mittaan hioutuneet hienoiksi, mutta vain siksi, että ihmiset ovat kokeilleet erilaisia asioita.”


*****