KUN OLEMME RAKASTUNEITA, tai tarkemmin sanottuna, kun me
naiset olemme rakastuneita ja tuo tunne on vasta alullaan ja siinä on vielä
uutuudenviehätystä, kykenemme yleensä kiinnostumaan mistä tahansa, mistä
rakkautemme kohde on kiinnostunut ja mistä hän puhuu. Emmekä me vain
teeskentele ilahduuttaaksemme häntä tai valloittaaksemme hänet tai
vahvistaaksemme haurasta asemaamme, vaikka siihenkin kyllä kykenemme, vaan me
todella paneudumme toisen asioihin ja annamme sen mitä hän tuntee ja heijastaa
ympärilleen vaikuttaa itseemme, oli se sitten innostusta, inhoa, sympatiaa,
pelkoa, huolta tai jopa pakkomielteisyyttä. Puhumattakaan että...Yhtäkkiä
olemme palavan innoissamme asioista, joille emme ole ennen suoneet
ajatustakaan, saamme odottamattomia intohimonpuuskia ja kiinnitämme huomiota
yksityiskohtiin, jotka ovat jääneet ennen huomaamatta ja joista...Ehkä on
liioittelua ilmaista se tällä tavalla, mutta näin asetamme itsemme sen ihmisen
palvelukseen, johon olemme päätä pahkaa rakastuneet, tai ainakin hänen käytettäväkseen,
ja suurin osa meistä tekee niin hyvässä uskossa, siis tietämättä että tulee
päivä – jos suhteemme vakiintuu ja alamme tuntea olevamme vakaalla maaperällä –
jolloin hän katsoo meitä pettyneenä ja neuvottomana tajutessaan, ettei meitä
itse asiassa voisi vähempää kiinnostaa se mikä ennen muinoin herätti meissä
suuria tunteita, että meitä ikävystyttää se mitä hän kertoo...
Javier Maríasin teos Rakastumisia (Los enamoramientos, Otava
2012, suomennos Tarja Härkönen) ei aiheuttanut minulle minkäänlaista rakastumista
kirjailija Javier Maríasin tekstiin sen koommin kuin ihastumista kirjan
miespäähenkilöön Javier Diaz-Varelaankaan. Olen lukenut tuhansia kirjoja ja
minulla on taipumusta ihastua kirjailijoihin kuin myös heidän luomiinsa hahmoihin,
mutta kirjailija Marías ehkäisi paasaavalla, pitkäpiimäisellä tyylillään kaiken
haltioitumisen niin hänen tekstiinsä kuin kaimaansa, kirjan päähenkilöön
Javieriin. Siinä missä Joyce Carol Oates pudotteli jättipitkiä, jopa sivun
pituisia ja ylikin, virkkeitä kirjassaan Sisareni, rakkaani ja Javier Marías
tekee saman teoksessaan Rakastumisia, palvon edellisiä, kylven niissä ja
virkistyn tajuten, että se miksi elän, ovat juuri Oatesin kaltaiset
kirjailijat, kun taas Javier Marías saa minut kavahtamaan, suorastaan nuupahtamaan
ja tajuan, miksi aika ajoin toivon olevani tuhkaa. Mikä saa ihmisen enemmän
kaipaamaan kuolemaa kuin tylsyyys, jonka järkyttävin ilmentymä on tylsä kirja!
Miksi yleensä sitten aloin lukea tätä kirjaa, on se, että
ensinnäkin arvostamani kirjabloggaaja Omppu kirjoitti tästä niin, että luulinkirjan olevan minulle. Ei ole kauaakaan kun Omppu sai minut innostumaan Sadie
Jonesin kirjasta Ehkä rakkaus oli totta ja niin kävi että luin aamuneljään.
Olin siis kuin loitsittu: Otaksuin Ompun tuntevan nyt maagisen sillan siihen
osaan omaa kirjallista makuani, jota en itsekään tiedosta, sillä en ikinä olisi
itse ottanut Sadie Jonesia lukuun, en kirjaa, jolla tuollainen nimi ja noin
liian hurmaava kansi. Ja sitten toinen syy on se, että en ole tätä ennen
lukenut Otavan Sinisessä Kirjastossa yhtään tylsää kirjaa! Jospa olisin
etukäteen sanonut Ompulle, että ’mikään, mikään ei pitkästytä enempää kuin
paasaavat herrat’ tai että ’mikään, mikään ei ärsytä enempää kuin nainen, joka
ihailee ja antautuu miehelle, joka rakastaa syvästi toista’. Kirjan
naispäähenkilö ja pääkertoja Maria Dolz, kustannustoimittaja, siis tekee tuonkin
’härälle punainen vaate’ –teon.
Lopetan kirjan, joka ei kiinnosta, yleensä heti alkuunsa,
mutta kun luin sivulta 29 Maria Dolzin ajatuksia, en ollut vielä yhtään
tylsistynyt. Näin kustannustoimittajamme:
Outoa väkeä nuo kirjailijat, suurin osa heistä: heräävät
aamulla samaan tapaan kuin olivat nukahtaneetkin, miettien omia juttujaan,
jotka ovat silkkaa mielikuvitusta, vaikka vievätkin niin paljon heidän aikaansa.
Elävät kirjallisuudesta ja sen sivutuotteista eivätkä siksi käy töissä – ja
heitä alkaa olla jo aika tavalla, tässä bisneksessä liikkuu näet rahaa,
päinvastoin kuin on tapana julistaa, tosin pääasiassa kustantamoiden johdolle
ja jakeluportaalle – sen kun pysyttelevät visusti kotonaan tarvitsematta muuta
tehdä kuin muistaa palata tietokoneen tai kirjoituskoneen ääreen...
Aloin odottaa jotain yhtä satiirista kuin kirjoittaa Saul
Bellow tai yhtä koettua ja nasevasti ilmaistua kuin kirjoittaa Saksan kirjallisuuspaavi
Marcel Reich-Ranicki omaelämäkerrassaan Mein Leben (Eurooppalainen):
Thomas Mann oli itsekeskeinen kuin pieni lapsi, herkkä kuin
primadonna ja turhamainen kuin tenori, mutta hänen mielestään itsekeskeisyys
oli kirjoittamisen edellytys. Vain itseään tärkeänä pitävä kiduttaa itseään.
Hän väitti silmääkään räpäyttämättä, että ”kaikki hyvä ja suuri – henkevyys,
taide ja moraali – on lähtöisin inhimillisestä itsensä tärkeäksi kokemisen
tunteesta”. Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on
kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorostuksen tarve.
Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen
menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.
Miten tämä Reich-Ranickin teksti osuukaan ja uppoaa minuun juuri nyt...Javier
Maríasin kerrotaan Rakastumisia kirjan liepeessä olevan Espanjan kenties
merkittävin kirjailija, jonka kirjoja on myyty jo yli kuusi miljoonaa
kappaletta. Ja samainen Javier kirjoittaa kirjassaan Javierista, joka rakastaa
eniten leskeksi jäänyttä Luisaa ja kuin vahingossa paljastaa: toiseksi eniten
omaa ääntään. Javier Diaz-Varela paasaa ja jaarittelee, mutta häneen ihastunut
ja hänelle antautunut Maria Dolz jaksaa kuunnella ja olla kiinnostunut, koska
on niin miehen pauloissa ja viis veisaa siitä, että hän on miehelle vain hetken
huvi matkalla kohti Luisaa. Luisa puolestaan on kääriytynyt suruun, johon
Miguelin odottamaton ja väkivaltainen kuolema hänet pudotti. Luisasta ei nyt
ole rakastumaan eikä ottamaan vastaan kenenkään rakkautta. Ja tässä kohtaa ihan
pakko antaa pisteitä tekstistä Maríasille, joka antaa Marian kuvitella erään
Miguelin ja Javierin, parhaiden ystävysten välisen keskustelun, jossa Miguel
kuin ’testamenttaa’ Luisan lapsineen Javierin huomaan:
....ja mitä vanhempi hän olisi, sitä vaikeampaa se olisi.
Luulen ennen muuta että kun pahin epätoivo ja surutyö olisivat ohitse, ja ne
kestävät kauan, kun ne lasketaan yhteen. häntä alkaisi laiskottaa koko
prosessi. Tiedäthän: Pitää tutustua johonkuhun uuteen mieheen, kertoa hänelle
oma elämä edes päällisin puolin, suostua flirttiin tai olla tyrkyllä, innostaa
toista, osoittaa kiinnostusta, näyttää parhaat puolensa, selittää millainen on,
kuunnella millainen toinen on, voittaa epäluulonsa, totutella toiseen ihmiseen
ja saada hänetkin tottumaan ja sulkea silmänsä sellaiselta mikä ei miellytä.
Kaikki tämä kyllästyttyäisi häntä, ja ketäpä ei, jos tarkkoja ollaan. Se että
otetaan askel, sitten toinen ja toinen. Se on todella väsyttävää ja siinä on
väistämättä jonkinlainen itsensä toistamisen ja jo ennen koetun maku...
Niin...tällaisten tähtihetkien takia minä jaksoin kuunnella
Javierin paasaamista kaikki 436 sivua! Tekstistä löytyy oivalluksia, kun vain
jaksaa uupumatta läpi ylirunsaiden, ylipitkien monologien rytteikön. Toki
kirjailija Javier on lavea myös päästäessään Marian ääneen, mutta Maria ei
missään vaiheessa onneksi ole ihan niin puuduttava kuin hänen rakkautensa kohde
Javier, mies, jonka rintakarvat tursuavat paidan läpi puuduttavan jaarituksen hetkeksikään katkeamatta.
Kirjan kansi ja nimi saattavat houkuttaa romantikkoja, mutta
kannattaa varoa, sillä Javier Diaz-Varela ei odota Luisaa ollenkaan kauniisti ja uskollisena
tuntemalleen rakkaudelle, vaan hän on häntäheikki kovimmasta päästä, vaihtaa
naista kuin paitaa ja samalla haikailee toisen miehen vaimon perään. Siis tosi
on! Hän on rakastanut parhaan ystävänsä vaimoa jo kauan, mistä sitten rakentuukin
kirjan pitkät vuodatukset yllättävästi koossa pitävä juoni.
Diaz-Varela ei vaivatuisi ottamaan selvää, miten paljon hän
tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen koko ajan, liioin ei voi
sanoa että olisin rakennellut varsinaisia tuulentupia. Muiden kanssa kyllä,
hänen kanssaan en. Jotain opin tästä rakastajasta: kävelemään yli katsomatta
juurikaan taakseni.
Javier Marías ei vaivautuisi ottamaan selvää, miten paljon
hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen melkein koko ajan,
liion ei voi sanoa että olisin rakennellut liian suuria odotuksia. Muiden
kanssa kyllä (Roth, Hollinghurst, Irving, McEwan, de Waal, Auster, Bellow...), hänen
kanssaan en. Jotain opin tästä kirjailijasta: sallimaan unohduksen lumen sataa
odottamatta uutta kohtaamista.
*****
*****