Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

He matkustavat umpinaisissa tavaravaunuissa Lodzin, Varsovan ja Brestin läpi. Avoimesta ovesta katselleessan Werner ei näe kilometrien matkalla yhtään ihmistä, mutta joskus näkyy rautatievaunu, joka on kaatunut radan viereen, vääntynyt ja vaurioitunut jonkinlaisessa räjähdyksessä. Sotilaita kiipeää junaan ja laskeutuu pois, laihoina, kalpeina, jokaisella reppu, kivääri ja teräskypärä. He nukkuvat piittaamatta melusta, kylmyydestä, nälästä, kuin pyrkisivät epätoivoisesti pois valvemaailmasta niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.

Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot see, WSOY 2015, suomennos Hanna Tarkka) on kuin meren tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä, kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on uskallettava hypätä nähdäkseen valon.

Olen varsin vakuuttunut, että Doerrin kymmenen vuotta kirjoittama tarina tulee miljoonien ja miljoonien luettavaksi yhtä varmasti kuin löytyy heitä, jotka eivät kestä, että toisesta maailmansodasta kirjoitetaan näin kaunis kirja. Nyt jo tiedetään, että kirja on saanut arvostetun Pulitzer-palkinnon ja että siitä tehdään elokuva. Tiedämme kirjaa myydyn jo yli miljoona kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa. Kyynikko tuhahtaa: Taas uusi 'Titanic!' Vain ns. korkeakirjallisuutta lukevat sulkevat mielensä lukiessaan kirjan olleen jo kohta puolensataa viikkoa New York Timesin bestseller-listan kärjessä. Itse lähiaikoina neljä hyvin kovatasoista sotakirjaa lukeneena, vertailen, että tämä ei ole Näkemiin taivaassa, ei Sopimus, ei Hyviä ihmisiä, ei Komppania K...Ihmettelen, miten julman tykkitulen seuraus voi olla ’veistettyä valoa’ ja ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei kehoittanut Anthonya tiivistämään suurta tarinaansa. Toisaalta hymyilen, että juuri tätä kirjaa on mainostettu kaikkialla 'suurena lukuromaanina', sillä tänä keväänähän laitoin alulle keskustelun käsitteestä lukuromaani. Puolustan lukuromaania ja suuren lukuromaanin täydellinen esimerkki on juuri Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe!

Kirjan tarina, rakenne ja tempo ovat niin oivalliset, että se hipoo jo taivaan kantta. Aloitan rakenteesta, joka on mitä lukijaystävällisin vaikka kuljemme edestakaisin toisen maailmansodan välisissä vuosissa seuraten saksalaista sotilasta Werneriä Saksassa, Ukrainassa, Neuvostoliitossa...ja lopulta Ranskassa ja lapsena sokeutunutta, Pariisissa asuvaa nuorta tyttöä Marie-Laurea, jonka isä toimi Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppänä. Luvut ovat lyhyitä ja taidolla otsikoidut. Kertojien vuorottelu on tiuhaa, mutta siitä huolimatta sen askelkuvio on hidas, surumielinen valssi. Kirja jonka voi lukea vaikka mökkilaiturilla ja välillä sukeltaa mereen, tai grillata ja nauttia merenantimia, et putoa tarinan matkasta. Siis jos maltat tehdä niin. Minä luin yhtä soittoa, sillä suuren lukuromaanin tarina vei. Ne sanat, joihin voisi tiivistää tarinan rungon, kun muistetaan, että kyseessä on toinen maailmansota ja lopulta natsien suorittama Ranskan miehitys ovat: sokeus, Ranskan vastarintaliike ja timanttien timantti, Liekkien meri:

Sen pinnassa on satoja fasetteja. Hän noukkii sen käteensä aina uudelleen ja laskee heti taas pois kuin sormia polttelisi. Isän pidätys, Hubert Bazinin katoaminen, madame Manecin kuolema – onko tämä yksi kivenkappale voinut aiheuttaa niin monta murhetta? Hän kuulee vanhan tohtori Geffardin vinkuvan viinanhajuisen äänen: Skyttalaiset kuningattaret ovat kenties tanssineet se yllään läpi yön. Sen vuoksi on kenties jopa sodittu.

Jalokiven haltija eläisi ikuisesti, mutta niin kauan kuin hänellä oli se onnettomuudet kohtaisivat kaikkia niitä, joita hän rakasti, yhtä toisensa perään jatkuvana virtana.

Timanttijahti tekee kirjasta seikkailullisen. Muistan Dumasin teoksia, joita luin ahmien, mutta muistan myös, miten paljon nautin Bolšoin perhosesta, jossa jokainen luku alkoi timanttihuutokaupan kohteen esittelyllä: ”Pisaranmuotoinen irtotimantti, fancy-hionta. Briljanttimuunnelman paino 2,54...” Nyt kyseessä on päärynänmuotoinen sininen timantti, jonka sisällä näkyvät punaiset liekit! Myös yksi runsaan kuuden blogivuoteni parhaista kirjoista eli Kirjan kansa, on seikkailullinen, sillä siinäkin jahdataan jotakin arvokkaana pidettyä.

Historialliselta kannalta Kaikki se valo jota emme näe, tuo vuosikymmeniä Kolmanteen Valtakuntaan ja Neuvostoliiton vallankumoukseen keskittyneellekin jotain uutta ja se ei ole neuvostosotilaiden huono varustus, eivät heidän joukkojensa tekemät raiskaukset, kun he pääsivät Berliiniin ja yleensä Saksaan, ei se julmuus millä he kohtelivat naisia ja lapsia, vaan Hitler jugendin armottomuus. Tarinan Werner oli uhri ja tällä en tietenkään puolusta natsismia, mutta hän oli uhri! Mitä mahdollisuuksia oli Wernerillä, jossa ei ollut julmuuden häivääkään, mitä mahdollisuuksia oli hänen ystävällään Frederickillä, joka uskalsi vastustaa systeemiä...

Lopulta kuin kaikki kaikki tiet johtaisivat Saint-Malon pikkukaupunkiin Luoteis-Ranskan rannikolle. Jälleen historiallisesti kiinnostava asia: Ranskan maanalainen armeija, vastarintaliike. Tästä ovat monet kirjailijat kirjoittaneet, mutta sysäyksen aiheeseen minulle antoi kirjailija Marguerite Duras, joka itse toimi liikkeessä. Sokea, valittamaton, neuvokas Marie-Laure liittyy osaksi vastarintaliikettä ja hänestä tulee yksi ratas ketjussa, joka vahvistaa partisaanien voimaa katkaista saksalaisten eteneminen.

Ken on käynyt tarinan Saint-Malossa vaikka vain tässä kirjassa, haluaa ennen kuolemaa nähdä paikan, jossa lukija sodan kauhuista viis kaikki tykkitulien välit hengittää merta, juo sen ilmaa, koskettelee simpukoiden kuoria, torvisimpukoita, kaurikotiloita, huojuu itse merivuokkona, mutta silti näkee ilmassa lentävät palavat pääskyt ja lepakot. Meren valo ei estä näkemästä sodan pimeyttä! Marie-Lauren sokeus tekee hänen muista aisteistaan vahvemmat, kuin valoa joka valaa häneen herkkyyttä aistia, mitä muut eivät aisti, valoa joka polttaa hänet sodan selviytyjäksi – ja muiden auttajaksi. Niin...Saint-Malo ja Marie-Laure:

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajovat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon: hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle, kärpäset laskeutuvat ojissa lojuvien ruumiden jäännnöksiin: hän kuulee, miten tamarindit värisevät tuulessa ja närhet kirkuvat ja dyynien heinä palaa...hän kuulee miten kuolleiden valaiden luut liikahtelevat viisi penikulmaa alempana, ja niiden luuydin tarjoaa sadaksi vuodeksi ravintoa sellaisten eliöiden yhdyskunnille, jotka elävät niissä koko ikänsä eivätkä koskaan näe yhtä ainutta auringon lähettämää fotonia. Hän kuulee, miten hänen kotilonsa raahaavat ruumistaan luolan kivillä.

*****

Antti Majanderin loistava ja nappiin osuva arvio Doerrin teoksesta!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Sara, Jenni/Kirjakirppu, Kaisa Reetta, Kirjakaapin kummitus,  Zephyr/Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä,  Arja/Kulttuuri kukoistaa,  Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja/Lumiomena, Bleue, Maija  Norkku  Aletheia Kirja hyllyssä