Anna Kortelainen: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta

Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi, mutta se on uni ja osin unelmakin, joka ei jätä näkijäänsä. Se saa ravintonsa isovanhempien ja omien vanhempien kertomuksista, vanhoista seepianvärisistä valokuvista, ryijystä seinällä, kirjeestä, joka on säilynyt, perheen oman kannakselaisen sukututkumuksista, lukuisista pitäjäkirjoista, joissa oman pitäjän, tässä tapauksessa Valkjärven, ihmiset elävät elämäänsä, juhlaansa ja arkeaan, äitikin siellä pikkutyttönä kanoja nurmella syöttämässä ja isovanhemmat juhlallisina hääkuvassaan, jo pikkutyttönä rypyttelin karjalanpiirakoita ja kuuntelin mamman tarinoita etenkin Viipurista. Paljon myöhemmin vierailin äidin kanssa hänen kotitalossaan ja näin mamman istuttamat omenapuut, katsoin ulos ikkunasta, josta äitini oli katsellut, miten Leningrad paloi piirityksen aikaisissa pommituksissa vasten yön pimeää, uin mamman lapsuuden rannalla, kuljin Viipurin katuja kuin kuumeessa, sillä tästä hetkestä oli tullut eilinen: Viipurin tori, piirakat, ihmiset, kielet, mielet, kohta jossa kulkuni kosketti mamman askelia, talo jonka ikkunasta äitini kumartui katsomaan kadulle ollessaan tädillään kylässä, paikka johon pappa jätti hevosen ja Valkjärven kiesit hoitaaksen asioita, valokuvaamo, jossa otettiin kihlakuva, kahvila, jossa nautittiin leivos, kauppa, josta ostettiin kaunis kangas...

Anna Kortelaisen kirja Avojaloin – 20 tositarinaa Karjalan kannakselta (Gummerus 2015) on jokaisen karjalaiset juuret omaavan unelmateos. Vaikka oman suvun pitäjän, minun tapauksessani Valkjärven, kirjat ovat tärkeitä, ne ovat historiallisesti merkittävää pikkutarkkaa muistiinpanoa jälkeläisille, jotain mistä ammentaa paljon tietoa ja yksityiskohtia, löytää omaa sukua, tietää kuka meni kenenkin kanssa avioon ja kuka oli kenenkin serkku ja mitä siihen aikaan tehtiin ja miten. Ne ovat kuin talon perustus ja seinät, mutta kun aletaan sisustaa muistojen Karjalaa, kaivataan tunnelmapaloja tapeteiksi ja ryijyiksi, karjalaista lahjakkuutta ja eloisuutta ilmaksi, jota hengittää, jotain koskettavaa sielulle, kuten vaikka Avojaloin kannen Hilma tyttönen sylissään Bunka-karitsa.

Hilman ensimmäinen kesätyöpaikka oli Niemenlautan kartano tai hovi, kuten karjalaiset sanoivat. Hilman ikä 12 vuotta oli pikkupiialle tuohon aikaan riittävä ja Hilman työ oli helppoa, sillä hän lapsenlikotti taiteilija Hugo Simbergin ja tämän Anni-vaimon esikoispoikaa Tomia.

Jossain vaiheessa kesällä 1913 Hugo Simberg pyysi Hilman mallikseen. Hilman tuli seistä Niemenlauta navetan ovella ja pidellä Bunka-karitsaa sylissään. Hilmaa ei kuitenkaan voinut velvoittaa seisomaan liikkumatta niin kauan kuin aikuisia ammattimalleja. Muistin tueksi Simberg otti myös valokuvan. Valmis maalaus sai nimen Tyttö ja lammas.

Anna Kortelaisen kirjan houkutus ja koukutus perustuu kiinnostaviin henkilöihin, joita Anna on kutsunut Avojaloin teoksen kirjoittajaksi, kuin myös hänen omiin kertomuksiinsa, joissa hyvinkin erilaiset henkilöt pääsevät esille: Kiihkeän suomalaismielisen ja –kielisen säveltäjä Toivo Kuulan tarina jutussa Kuolema Viipurissa, kertomus Emilia Sofia von Zwygbergistä, josta tuli kuuluisa kauppias jutussa Naisten aarreaitan tytär, Lintulan luostarista eräs ihmiskohtalo luvussa Työntäyteinen köyhyys tai kuvaus runoilija ja taiteilija Jelena Genrihovna Gurosta, joka syntyi Pietarissa yläluokkaiseen perheeseen 1877 ja avioitui säveltäjä Mihail Matjušinin kanssa 1906. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tulee mieleen kun katsoo Matjušinin ottamia kuvia vaimostaan, mutta sanat paljastavat, miten paljon kannaksen pyhä luonto merkitsi runoilijalle ja koloristille:

Keväinen saapuminen Uudenkirkon datšalle oli Jelena Gurolle rituaali, henkinen ja ruumiillinen juhla. Jelena kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen tosiaan päässyt huvilalle! Koko ruumiini ilakoi ja hengittää. Huokoset avautuvat ja imevät ahnaasti sisään appelsiininkeltaisen huoneen kuivaa, lapsellisen tervettä ilmaa.” Jelena kulki huoneesta toiseen ja nautti: ”Aurinkoinen ikkuna lepää lattialla. Menen seisomaan sen päälle, lämmittelen paljaita jalkoja.”

Teoksen viehätystä vain lisäävät runsaat mustavalkokuvat, joissa kuvattavana ollaan oltu myös muissa kuin juhlatällingeissä. Arki ja työ avautuvat etenkin Kortelaisen jutussa Ulkoilmakonttoristin avara toimisto, jossa seuraamme minullekin aivan uutta aluetta eli Viipurinlahden saaristoa, jossa Uuras ja Ravansaari muodostivat merkittävän yhteisön täynnä eteenpäinmenoa ja uuden rakentamista. Ennen sotia Uuras oli maailman suurin puutavaran ulosvientisatama! Uuraan saaristossa oli 1930-luvun alussa melkein 6000 asukasta, aallonmurtajat ja katuvalot sekä levennetyt tiet, sillä suunnitelmissa oli tehdä saareesta Viipurin esikaupunki raitiotievaunuineen. Tämä kaikki jäi kuitenkin sitten sodan ja kannaksen menetyksen tragediaan. Kirjan aikakausi onkin kuin myrskyinen meri, mutta alkaa tyvenestä, jossa voimme nähdä, mitä karjalainen elämä oli ennen kuohuja. Sitten tuli ensimmäinen maailmansota, bolsevikkivallankumous, Suomen sisällissota ja lopulta toinen maailmansota, jonka rauhan ehdoissa menetimme Karjalan Neuvostoliitolle. Vaikka monen kaipuu Karjalan laulumaille on ollut kova, tuskin kukaan haluaa sodan revanssia. Silti...miulle Viipuri on suomalainen kaupunki, vaikka kartan raja kertoisi mitä. Sitä ei tarvitse edes sanoa, sillä se on siellä ilmassa, suomalaisuus. 

Tässä kohtaa haluan antaa museotoimenjohtaja Päivi Partasen kertoa:

Kannaksen kiehtoviin näkymiin ja elämänkohtaloihin johdattaa myös Lappeenrannan museoiden tuottama ja Anna Kortelaisen käsikirjoittama näyttely: Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella, joka on esillä Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa 26.4.2015-10.1.2016. Näyttely esittelee kymmenen kertojaa, joiden avulla katsojalle avautuu koko Kannaksen kiehtova elämä. Näyttely takaa uudenlaisen tavan katsella 1900 –luvun alkupuolen Kannasta. Avoimin mielin, herkästi, ennakkoluulottomasti. Näyttelyn suojelijana toimii Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio, jonka isoäiti on kotoisin Uudeltakirkolta.

Toivon mahdollisimman monen löytävän polun kannaksen menneisiin tuuliin, joissa kärryjen jäljet voivat vielä näkyä. Äitini on niillä jäljillä ollut jo 20 kertaa, mutta tuleeko vielä 21. kerta...Nyt hän kuitenkin lukee kirjaa Avojaloin ja etsii kuumasti kirjaa, jonka mainoksen näki jossain lehdessä viime keväänä, mutta ei muista nimeä, ei kirjoittajaa: Kuka tietää melko uudesta kirjasta, joka koskee Suomen oloja tsaarinvallan viimeisinä vuosina ja kirjan nimessä oli mainittu luvut 1900-1917? Äiti haluaisi nyt päästä oman äitinsä lapsuuteen ja nuoruuteen. On värisyttävää tajuta, että mammani on kävellyt isänsä kanssa Pietarin katuja Nikolai II:n vallan aikana...kävellyt siellä Ahmatovan kaduilla, Nevan rannoilla...

Koen syviä tunteita tämän kirjan äärellä. Äitinsä puolelta sekä viipurilais- että viipurinvenäläisjuurinen Anna Kortelainen osaa kirjoittaa järjellä ja tunteella. Hänen skaalansa soi kaikilla asteikoilla. Kirjan lopussa saamme lukea pienen Svetlana-tyttösen tarinan 1980-luvun Viipurista. Uskokaa tai älkää, se sopii tähän Karjalan kannaksen tarinaan kuin piste iin päälle...tai tahtipuikon viimeinen liikahdus.

Valitsen juttuni lopuksi kahden henkilön lausumat ja ensin tulee Anna Kortelainen, joka tiivistää hienosti Avojaloin kirjaansa, huomatkaa erityisesti sanat ’eloisa’ ja ’rouhea’:

Avojaloin-nimi on kumarrus yhden henkilömme eli Uudenkirkon kesäasukkaan, pietarilaisen runoilijan ja taiteilijan Jelena Guron (1877-1913) suuntaan. Hänen lausahduksensa mukaan runoilijan tulee alati kulkea paljain jaloin. Kulkekaamme siis avojaloin, jolloin tunnemme kaiken – Kannaksen maankamaran lämmön ja roudan, katujen karheat kivet, Rajajoen veden kirpaisun, Terijoen hiekan hellivän kuumuuden, ratakiskojen metallin, havunneulasten pistot – yhtä lailla salongin vahatun parketin kuin vankilan likaisen sementtilattian...Kannas ei ollut maanpäällinen paratiisi, vaan paljon rouheampi, eloisampi ja ristiriitaisempi maankolkka, jonka kertomukset ilmentävät sisua, tragediaa, kovapintaisuutta, toipumista, oppimista.

Hiitolassa Laatokan Karjalassa syntynyt kirjailija Eeva Kilpi:

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin myös Maria/Sinisen linnan kirjasto

*****

Karjalaisuutta löytyy myös teoksesta Edith. Runoilijan elämä ja myytti