Javier Marías: Rakastumisia

KUN OLEMME RAKASTUNEITA, tai tarkemmin sanottuna, kun me naiset olemme rakastuneita ja tuo tunne on vasta alullaan ja siinä on vielä uutuudenviehätystä, kykenemme yleensä kiinnostumaan mistä tahansa, mistä rakkautemme kohde on kiinnostunut ja mistä hän puhuu. Emmekä me vain teeskentele ilahduuttaaksemme häntä tai valloittaaksemme hänet tai vahvistaaksemme haurasta asemaamme, vaikka siihenkin kyllä kykenemme, vaan me todella paneudumme toisen asioihin ja annamme sen mitä hän tuntee ja heijastaa ympärilleen vaikuttaa itseemme, oli se sitten innostusta, inhoa, sympatiaa, pelkoa, huolta tai jopa pakkomielteisyyttä. Puhumattakaan että...Yhtäkkiä olemme palavan innoissamme asioista, joille emme ole ennen suoneet ajatustakaan, saamme odottamattomia intohimonpuuskia ja kiinnitämme huomiota yksityiskohtiin, jotka ovat jääneet ennen huomaamatta ja joista...Ehkä on liioittelua ilmaista se tällä tavalla, mutta näin asetamme itsemme sen ihmisen palvelukseen, johon olemme päätä pahkaa rakastuneet, tai ainakin hänen käytettäväkseen, ja suurin osa meistä tekee niin hyvässä uskossa, siis tietämättä että tulee päivä – jos suhteemme vakiintuu ja alamme tuntea olevamme vakaalla maaperällä – jolloin hän katsoo meitä pettyneenä ja neuvottomana tajutessaan, ettei meitä itse asiassa voisi vähempää kiinnostaa se mikä ennen muinoin herätti meissä suuria tunteita, että meitä ikävystyttää se mitä hän kertoo...

Javier Maríasin teos Rakastumisia (Los enamoramientos, Otava 2012, suomennos Tarja Härkönen) ei aiheuttanut minulle minkäänlaista rakastumista kirjailija Javier Maríasin tekstiin sen koommin kuin ihastumista kirjan miespäähenkilöön Javier Diaz-Varelaankaan. Olen lukenut tuhansia kirjoja ja minulla on taipumusta ihastua kirjailijoihin kuin myös heidän luomiinsa hahmoihin, mutta kirjailija Marías ehkäisi paasaavalla, pitkäpiimäisellä tyylillään kaiken haltioitumisen niin hänen tekstiinsä kuin kaimaansa, kirjan päähenkilöön Javieriin. Siinä missä Joyce Carol Oates pudotteli jättipitkiä, jopa sivun pituisia ja ylikin, virkkeitä kirjassaan Sisareni, rakkaani ja Javier Marías tekee saman teoksessaan Rakastumisia, palvon edellisiä, kylven niissä ja virkistyn tajuten, että se miksi elän, ovat juuri Oatesin kaltaiset kirjailijat, kun taas Javier Marías saa minut kavahtamaan, suorastaan nuupahtamaan ja tajuan, miksi aika ajoin toivon olevani tuhkaa. Mikä saa ihmisen enemmän kaipaamaan kuolemaa kuin tylsyyys, jonka järkyttävin ilmentymä on tylsä kirja!

Miksi yleensä sitten aloin lukea tätä kirjaa, on se, että ensinnäkin arvostamani kirjabloggaaja Omppu kirjoitti tästä niin, että luulinkirjan olevan minulle. Ei ole kauaakaan kun Omppu sai minut innostumaan Sadie Jonesin kirjasta Ehkä rakkaus oli totta ja niin kävi että luin aamuneljään. Olin siis kuin loitsittu: Otaksuin Ompun tuntevan nyt maagisen sillan siihen osaan omaa kirjallista makuani, jota en itsekään tiedosta, sillä en ikinä olisi itse ottanut Sadie Jonesia lukuun, en kirjaa, jolla tuollainen nimi ja noin liian hurmaava kansi. Ja sitten toinen syy on se, että en ole tätä ennen lukenut Otavan Sinisessä Kirjastossa yhtään tylsää kirjaa! Jospa olisin etukäteen sanonut Ompulle, että ’mikään, mikään ei pitkästytä enempää kuin paasaavat herrat’ tai että ’mikään, mikään ei ärsytä enempää kuin nainen, joka ihailee ja antautuu miehelle, joka rakastaa syvästi toista’. Kirjan naispäähenkilö ja pääkertoja Maria Dolz, kustannustoimittaja, siis tekee tuonkin ’härälle punainen vaate’ –teon.

Lopetan kirjan, joka ei kiinnosta, yleensä heti alkuunsa, mutta kun luin sivulta 29 Maria Dolzin ajatuksia, en ollut vielä yhtään tylsistynyt. Näin kustannustoimittajamme:

Outoa väkeä nuo kirjailijat, suurin osa heistä: heräävät aamulla samaan tapaan kuin olivat nukahtaneetkin, miettien omia juttujaan, jotka ovat silkkaa mielikuvitusta, vaikka vievätkin niin paljon heidän aikaansa. Elävät kirjallisuudesta ja sen sivutuotteista eivätkä siksi käy töissä – ja heitä alkaa olla jo aika tavalla, tässä bisneksessä liikkuu näet rahaa, päinvastoin kuin on tapana julistaa, tosin pääasiassa kustantamoiden johdolle ja jakeluportaalle – sen kun pysyttelevät visusti kotonaan tarvitsematta muuta tehdä kuin muistaa palata tietokoneen tai kirjoituskoneen ääreen...

Aloin odottaa jotain yhtä satiirista kuin kirjoittaa Saul Bellow tai yhtä koettua ja nasevasti ilmaistua kuin kirjoittaa Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki omaelämäkerrassaan Mein Leben (Eurooppalainen):

Thomas Mann oli itsekeskeinen kuin pieni lapsi, herkkä kuin primadonna ja turhamainen kuin tenori, mutta hänen mielestään itsekeskeisyys oli kirjoittamisen edellytys. Vain itseään tärkeänä pitävä kiduttaa itseään. Hän väitti silmääkään räpäyttämättä, että ”kaikki hyvä ja suuri – henkevyys, taide ja moraali – on lähtöisin inhimillisestä itsensä tärkeäksi kokemisen tunteesta”. Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorostuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Miten tämä Reich-Ranickin teksti  osuukaan ja uppoaa minuun juuri nyt...Javier Maríasin kerrotaan Rakastumisia kirjan liepeessä olevan Espanjan kenties merkittävin kirjailija, jonka kirjoja on myyty jo yli kuusi miljoonaa kappaletta. Ja samainen Javier kirjoittaa kirjassaan Javierista, joka rakastaa eniten leskeksi jäänyttä Luisaa ja kuin vahingossa paljastaa: toiseksi eniten omaa ääntään. Javier Diaz-Varela paasaa ja jaarittelee, mutta häneen ihastunut ja hänelle antautunut Maria Dolz jaksaa kuunnella ja olla kiinnostunut, koska on niin miehen pauloissa ja viis veisaa siitä, että hän on miehelle vain hetken huvi matkalla kohti Luisaa. Luisa puolestaan on kääriytynyt suruun, johon Miguelin odottamaton ja väkivaltainen kuolema hänet pudotti. Luisasta ei nyt ole rakastumaan eikä ottamaan vastaan kenenkään rakkautta. Ja tässä kohtaa ihan pakko antaa pisteitä tekstistä Maríasille, joka antaa Marian kuvitella erään Miguelin ja Javierin, parhaiden ystävysten välisen keskustelun, jossa Miguel kuin ’testamenttaa’ Luisan lapsineen Javierin huomaan:

....ja mitä vanhempi hän olisi, sitä vaikeampaa se olisi. Luulen ennen muuta että kun pahin epätoivo ja surutyö olisivat ohitse, ja ne kestävät kauan, kun ne lasketaan yhteen. häntä alkaisi laiskottaa koko prosessi. Tiedäthän: Pitää tutustua johonkuhun uuteen mieheen, kertoa hänelle oma elämä edes päällisin puolin, suostua flirttiin tai olla tyrkyllä, innostaa toista, osoittaa kiinnostusta, näyttää parhaat puolensa, selittää millainen on, kuunnella millainen toinen on, voittaa epäluulonsa, totutella toiseen ihmiseen ja saada hänetkin tottumaan ja sulkea silmänsä sellaiselta mikä ei miellytä. Kaikki tämä kyllästyttyäisi häntä, ja ketäpä ei, jos tarkkoja ollaan. Se että otetaan askel, sitten toinen ja toinen. Se on todella väsyttävää ja siinä on väistämättä jonkinlainen itsensä toistamisen ja jo ennen koetun maku...

Niin...tällaisten tähtihetkien takia minä jaksoin kuunnella Javierin paasaamista kaikki 436 sivua! Tekstistä löytyy oivalluksia, kun vain jaksaa uupumatta läpi ylirunsaiden, ylipitkien monologien rytteikön. Toki kirjailija Javier on lavea myös päästäessään Marian ääneen, mutta Maria ei missään vaiheessa onneksi ole ihan niin puuduttava kuin hänen rakkautensa kohde Javier, mies, jonka rintakarvat tursuavat paidan läpi puuduttavan jaarituksen hetkeksikään katkeamatta.

Kirjan kansi ja nimi saattavat houkuttaa romantikkoja, mutta kannattaa varoa, sillä Javier Diaz-Varela ei odota Luisaa ollenkaan kauniisti ja uskollisena tuntemalleen rakkaudelle, vaan hän on häntäheikki kovimmasta päästä, vaihtaa naista kuin paitaa ja samalla haikailee toisen miehen vaimon perään. Siis tosi on! Hän on rakastanut parhaan ystävänsä vaimoa jo kauan, mistä sitten rakentuukin kirjan pitkät vuodatukset yllättävästi koossa pitävä juoni.

Diaz-Varela ei vaivatuisi ottamaan selvää, miten paljon hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen koko ajan, liioin ei voi sanoa että olisin rakennellut varsinaisia tuulentupia. Muiden kanssa kyllä, hänen kanssaan en. Jotain opin tästä rakastajasta: kävelemään yli katsomatta juurikaan taakseni.

Javier Marías ei vaivautuisi ottamaan selvää, miten paljon hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen melkein koko ajan, liion ei voi sanoa että olisin rakennellut liian suuria odotuksia. Muiden kanssa kyllä (Roth, Hollinghurst, Irving,  McEwan, de Waal, Auster, Bellow...), hänen kanssaan en. Jotain opin tästä kirjailijasta: sallimaan unohduksen lumen sataa odottamatta uutta kohtaamista.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä  Omppu Karoliina ja Ilselä

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa