Nainen, olet kaunis, kurvikas ja puolukkainen!

Tämän päivän Hesarin Torstai-liite oli jälleen hyvin mielenkiintoinen: Oli uppopaistettuja broilerinugetteja, juuressipsejä, sitruunaisia pikarahkamunkkeja, oodia kuminalle ja juttua raakaravinnon sekä kyynisyyden haitoista ja tietysti viikon viini. Tällä kertaa minut pysäytti kuitenkin kertakaikkiaan Essi Lehdon juttu Olet kaunis (ingressi) ja siinä joogaopettaja, virolainen Kylli Kukk, joka onkin todella kaunis (ainakin lehden kuvissa) ja pääjuttu Lempeyden lähettiläs herätti sitten kuviakin enemmän. Essi Lehdon jutussa, Kukk kertoo kehoittavansa opetettaviaan lopettamaan huoraamisen, vaikka voikin lieventää joskus sanojaan, mutta:

"Huoraaminen merkitsee sitä, että pahoinpitelee itseään ajatuksilla ja kahlitsee itsensä tilanteisiin, joissa tuntee olonsa huonoksi."

Tajusin heti, mutta annetaan Lehdon jutun Kyllistä vielä hieman jatkua:

Suomessa Kukk mässäili ja lihoi lyhyessä ajassa parikymmentä kiloa. Siitä seurasi morkkis, kuntoilukohtauksia ja ihmeellisiä dieettejä. (EL)

Tempoilu ei auttanut. Vuosi kului, ja kilot näyttivät tulleen jäädäkseen.(EL)

Uudesta olomuodosta oli siis pakko oppia pitämään, Kukk päätti. Vaa'an sijasta hän asettui peilin eteen ja alkoi lässyttää: siinä te nyt olette, minun uudet, ihanat kurvini.(EL)

Valoisalla eestittärellä on nyt joogasali ja hän on myös julkaissut elämäntaito-oppaan toimittaja Virpi Mellerin kanssa. Mainittua opastakin enemmän minua kiinnostaa, mitä Kylli sanoo oppilailleen, jotka valittavat vaikka levinneitä reisiään:

"Sanon, että rakas, katso, miten kauniit silmät sinulla on. Ja sydän, joka ei ole puolta minuuttiakaan levännyt. Ja kohtu, josta on tullut kolme lasta. Silti sä puhut vain reisistä!"

Oijoi, olisipa meillä enemmän näitä 'kyllejä', mutta kun ei. Olen kyllä huomannut ihan käytänössä, että eestittäret ovat iloisempia ja osaavat nauttia elämästään meitä suomalaisia paremmin. Olen niin kyllästynyt ihmisiin, joiden pääintohimo on laihuus. Pääpuheenaihe on pinnallinen, montako kaloria mikäkin ruoka sisältää ja jos kuulee toisen syöneen vaikka omenalörtsyn, alkaa hirveä kauhistelu. Eräskin tuttuni näännyttää itseään ja näyttää täysin uupuneelta, koska työn, lasten, ison talon, puutarhan ja monen muun asian lisäksi kuntoilee kaiket vapaa-aikansa tavoittaakseen laihuuden: "En halua vanhana olla se lihava nainen, joka lyllertää markettiin hoikan miehensä perässä." No piru minuun meni ja totesin, että 'sitä pelkoa sinulla ei ole, sillä miehesi on nyt jo rankasti ylipainoinen.'

Saman lehden Ruokatunnustuksissa Lena Nelskylä haastattelee Anne Kukkohovia, joka näyttää ainakin lehden kuvassa äärimmäisen hoikalta (=laihalta). Minusta hiukan hassua, kun haastatellulta kysytään 'Mitä söit eilen?', AK kertoo lounaastaan näin: "Lounaaksi söin Cafe Kokossa laten ja piiraan, jossa oli kinkkua ja juustoa." Varmaan maitokahviakin sitten voi syödä, mutta jatkuu: "Lohturuokasi?" Vastaus AK: "Samppanja vie kyllä pahimman kireyden pois. Yksi lasillinen esimerkiksi..."

Voi taivahan talikynttilät! Minä en jaksa enää seuraa, jossa elämän suurin keskustelun syvyys on miten olla syömättä mitään ja silti säilyä hengissä. Tai miten oikein kronklata ruoalla, vaikka ei ole mitään allergioita tai muita sairauksia. Minä syön leipää ja nautin siitä. Tänään meni kaupungilla omenalörtsyt teellä, koska Lumimies on hulluna lörtsyihin ja hän on hoikka ja pelaa korista sekä juoksee silloin tällöin SM-kisoissakin. En ole kauheasti hulluna punaiseen lihaan ja meillä onkin kalaa kahdesti viikossa, mutta tulevana viikonloppuna suostun mieheni grillaamiin pihveihin ja veneperunoihin, joiden kanssa tomaattisalsaa (=yksinkertaistettu versio capresesta, ei juustoa, sillä tuhti ruoka nyt ja tomaatti silputaan pieniksi paloiksi, muuten kaikki samoin) sekä punaviiniä, jota tänään hartaasti valitsimme.

Ollaan nyt vaikka minkäkokokoisia, niin nautitaan elämästä ja sen tarjoamista pienistä ilon helmistä. Yksi ovat puolukat metsässä ja niistä voi tehdä herkullista vispipuuroa ja toinen voi olla vaikka tällainen Lumenelta veloituksetta saamani Lumene Time Freeze Ultra Firm Elixir, joka on kiinteyttävä tehohoito eli seerumi, joka levitetään kasvoille päivävoiteen alle. Tiedän, että moni nyt ihmettelee mikä tähän intohimoiseen kirjabloggaajaan on mennyt ja kiitänkin kaikesta Tiian blogia, jossa minua alkaa aina vähän viirata;) Tuo ihana seerumipullon kuvakin on Tiialta: Kiitos♥ Mutta tämä oli se juttu, joka sekoitti mun pään. Tai sitten se oli se yksi toinen...Käyn Tiialla välillä muka rentoutumassa, mutta sitten huomaankin jotain tuttua heittäytymistä, hulvattomuutta ja kaiken huipuksi vielä blondi...Vakuutan, että kun luen Tiaa tunnen miten otsassani hehkuu teksti OHITUSKAISTA! Oi, minä olen hidas ja väsynyt ja vaikka mitä Tiiamaiseen luonnonvoimaan nähden.

Kiitän Lumenea tuotenäytteestä ja voin ilokseni kertoa, että levitin sitä nyt sekä kasvoille, että decolteelle, en kaulalle, sillä kaulan iho on arvaamaton tapaus eli vaatii omat juttunsa. Tämä kiinteyttävä tehohoito on tehty suomalaisesta puolukkauutteesta ja se yhdessä Skin Messenger Molecules -teknologian kanssa siloittaa ja kiinteyttää ihoa tehokkaasti. Seerumin tuoksu on raikas ja se tuntuu iholla hyvältä. Kun purkki, joka on tosi viehko pumppupullo, on loppu, ette ehkä enää tunne minua.

Minulle tässä puolukkaseerumissa on tärkeää myös se, että Lumene ei tee eikä teetä eläinkokeita raaka-aineille tai tuotteille. Lumene noudattaa EU:n kosmetiikkalaisnsäädäntöä, joka kieltää eläinkokeet. Suomessa kosmetiikka-alan lainsäädänön (sis. eläinkoekiellon) noudattamista valvoo Turvallisuus- ja Kemikaalivirasto, jolle Lumene on velvollinen tekemään selvityksen tuotteiden ja raaka-aineiden turvallisuudesta sekä niihin liittyvistä tutkimuksista, ja lain noudattamisesta toiminnassaan. Tämä siis sisältää myös valvonnan siitä, ettei eläinkokeita tehdä.

Päätetään oppia nauttimaan elämästä sen kaikilla tarjoomuksilla. Sitähän voisi tehdä vaikka puolukka-piparminttumarenkeja Tai omenapiirakkaa Tai sitten vain lukea ja levätä. Tai istuttaa sipulikukkia, kuten minä tein jo tänään. Enpä ole ennen niitä hellemekossa istuttanut. Keskityn tänä vuonna siihen, mikä on helpointa ja mitä minulla on jo tuhat tai ziljoona eli istutan lisää scillaa, joka ei katoa, vaan leviää leviämistään ja näytää kivalta onnnepensaiden juurella ja esikkojen kanssa. Tosin odotan jo kuumana valkoisia varjoliljonani, jotka on luvattu toimittaa viikolla 37, mutta ei ole vielä näkynyt. Koska olen kuitenkin kirjabloggaaja, niin pakko sanoa, että olen niin nauttinut viime aikojen kirjoistani! Eräs erityinen tähti lähitaivaallani on Ompun arvio Silvia Avallonen Teräksestä. Jaettu ilo on aina Iso Ilo♥

Aurinkoista viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti! Nautitaan syyskesän upeista päivistä ja hurmaavista illoista, ollaan itsellemme armollisia ja helliä, levitetään seerumia kasvoille, nautitaan vaniljajäätelöä omilla mansikoilla ja oikein tunnetaan miten ihanaa on olla just sellaisia kuin olemme: Täydellisiä naisia!

Love
Leena Lumi

Syyskesälle vielä ikisuosikkini Ville Valon ja Natalia Avelonin Summer Wine

taidekuva Gustav Klimtin Danae

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Cecilia olisi empimättä luovuttanut siskolleen toisen munuaisensa, mutta toisinaan hänen todella teki mieli istua hajareisin sisarensa päälle ja painaa tyyny hänen kasvoilleen. Se oli ollut hyvin tehokas tapa pitää Bridget aisoissa silloin, kun he olivat lapsia. Oli valitettavaa, että aikuiset joutuivat tukahduttamaan aidot tunteensa.

Australialaisen Liane Moriartyn teos Hyvä aviomies (The Husband's Secret, WSOY 2014, suomennos Helene Bützow) on kerrankin juuri sitä, mitä suomalainen kustantaja on uskaltanut painaa kirjan nimen alle sitaattina Sun -lehdestä: "Loistava, kutkuttava, jännittävä." Oikeastaan voisin ihan hyvin lopettaa tähän, sillä nuo kolme sanaa kuittaavat loistavasti kirjan annin, mutta joku pirulainen minussa haluaa jatkaa, sillä miten en voisi olla kertomatta teille, että

- luin kirjaa niin innoissani, että mieheni väitti minun vetäytyvän Hyvän aviomiehen kanssa vuoteeseen jo klo 19

- ihmettelin Moriartyn taikaa saada paketti pysymään kasassa, sillä mukana on kuitenkin paljon henkilöitä, tosin Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä Cecilia ja hänen perheensä pääosassa, mutta useita muita, enkä yhtään hetkeä ollut hukassa kuka, mitä, missä

- Moriarty hallitsee tyylin, jossa kepeys muuttuu laaduksi, totuus valheeksi, rakkaus vihaksi, liian aurinkoinen varjoksi, varjo toivoksi, ennakko-oletus yllätykseksi: lukija huomaa liukuvansa tunnetilasta toiseen nauttien joka sekunnista toivoen kirjan jatkuvan sateenkaaren tuolle puolen

- hyvän ystäväni mies sairastui juuri agressiiviseen syöpään...heidän piti lähteä maailmanympärysmatkalle, mutta nyt kaikki on toisin...tänään suosittelin juuri tätä kirjaa ystävälleni nyt kun aviomiehen rankat hoidot ovat alkamassa, siis tätä suosittelin ystävälleni joka lukee vain tietokirjoja...halusin hänelle jotain joka vie ajatukset hetkeksi 'irti'...

- suosittelen tätä kirjaa kaikille ikään, säätyyn, sukupuoleen ja kirjamakuun katsomatta ja lupaan, että kirja on sekä viihdyttävä että älykäs ja koukuttavampi kuin Gillian Flynn!

Keskiössä on tietenkin jokaisen asian hallitsija, kaikki langat käsissään pitävä Cecilia Fitzpatrick, joka kirjan alussa elää niin erotiikan nälässä että:

Laupias taivas. Nyt Cecilia jo kuvitteli seksiä sisar Ursulan arkunkantajan kanssa. Ulkonäöstä päätellen poika oli vasta lapsi. Todennäköisesti vielä high schoolissa. Cecilian ajatukset olivat moraalittomia, sopimattomia ja kaiken lisäksi lainvastaisia. (Oliko ajatteleminen lainvastaista? Oliko lainvastaista himoita alakoulun opettajan arkunkantajaa?)

- arvatkaa mitä: kirjoitan aina tekstini ensin wordille, mutta nyt olin tästä Hyvästä aviomiehestä niin tohkeissani, että naputtelin tekstin suoraan blogiin

- Lumimies on hyvin utelias lukemaan tämän kirjan...

- tiedän, että haluat tietää, mitä tapahtui 6. huhtikuuta 1984

- lisäys Janten lain tyyliin: Älä luule, että tiedät, mistä tämä kirja kertoo

- jos jollekin ei aukene kirjan kansi, niin tiedämmehän, että parhaat vangitaan lasipurkkiin ja otetaan esille vain...

Oli kuin joku olisi tarttunut Ceciliaa olkapäistä, pyöräyttänyt hänet ympäri ja pakottant katsomaan silmästä silmään todistetta...

Heidän vastuunsa tyttärelleen. Hinta jonka Polly maksaisi heidän rikoksestaan.

Oli kuin huikaisevan valkoinen ydinräjähdys olisi kovertanut Cecilian ontoksi. Hän oli enää itsensä kuori...

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Booksy Kirjasähkökäyrä  Amma Irene Paula Annika Arja  ja Krista

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

”Hei vaan. Minä olen Paige Capozzi. Zachin ja Annien äiti.”

Äiti? Määrittele ”äiti”. Ja hänen nimensä oli yhä Capozzi. Capozzi? Joe Capozzi. Annie Capozzi. Zach Capozzi. Paige Capozzi. Sekä Ella Beene. YKsi näistä on erilainen kuin muut; yksi näistä ei kuulu joukkoon.

Kalifornialaisen Seré Prince Halversonin esikoisteos Äidinrakkaus (The Underside of Joy, Bazar 2014, suomennos Natasha Vilokkinen) ei millään olisi voinut valikoitua minun lukemistooni nimensä ja kannen perusteella. Pelkään siirappisia kirjoja ja tässä oli kaikki nuolet osoittamassa juuri ylimakeuteen ja hömppään. Arvostelukappale kuitenkin tuli pyytämättä ja on totuus, että muutamat kustantajat tuntevat toisinaan minut paremmin kuin minä itse, mutta minä päätin, että tämä ei ole minun kirjani. Bessu saapui ja ojensin sen hänelle luettavaksi muutaman muun kirjan ohella. Meni pari viikkoa ja ystäväni saapui ojentaen Äidinrakkautta minulle ja sanoen: ”Leena, lue ihmeessä tämä, ei tietoakaan siirapista.” Ja hän oli oikeassa. Tarina on tarkkanäköinen, rehellinen, suora, traaginen. Kirjoitettu sydänvereen kastetulla musteella paperille, johon on roiskahtanut kyynelien ja meren suolaa.

Ella ja Joe ovat elänet yhdessä pienessä Elbown kylässä kolme vuotta. Ella on jättänyt menneisyytensä taakseen ja matkalla jonnekin kauas pois tai sitten vaikka Alaskaan, hän pysähtyi Joen luona ja jäi sille tielleen. Hän avaa sydämensä niin Joelle kuin tämän lapsille Zachille ja Annielle sekä koko Joen amerikanitalialaiselle suvulle, joka ottaa perheen suureen ja meluisaan syliinsä. Joe ansaitsee elantoa pitämällä perheen suvun kauppaa. Kaikki on kuin yhtä aurinkoa ja lämminhenkistä piknikkiä ja uimista meressä ja suolanmakuisia suudelmia. Jonnekin nurkkaan on lykätty synkät varjot kuten Sergio-papan internointi sodan aikana leirille vihollismaan kansalaisena sekä Joen vaimon ja hänen lastensa äidin lähtö, jolloin hän hylkäsi perheensä selitystä antamatta.

Äkillinen tragedia vie yllättäen valokuvausta harrastavan Joen päivänä, jona hän oli jälleen kuvaamassa rannalla. Koko suku ympäröi Ellan ja lapset kuin turvapesään, mutta yllättäen kuviohin ilmestyy lasten oikea äiti Paige Capozzi:

Olin väsynyt. Mutta lapset tarvitsivat minua ja minä tarvitsin heitä. Heidän biologinen äitinsä oli alkanut kaarrella lähettyvillä enkä tiennyt, etsikö hän laskeutumispaikkaa vai vaaniko hän saalista ja valmistautui nappaamaan Annien ja Zachin – vai oliko parhaassa tapauksessa kyse vain siitä, että hän vahti etäämmältä pesää, jonka oli hylännyt vuosia sitten.

Ella on voimiensa äärirajoilla, sillä hän haluaa jatkaa ja myös uudistaa kauppaa yhdessä Joen veljen Davidin kanssa. Hän ideoi kaupalle nimeksi Elämän eväsretki samalla kun huoli lasten mahdollisesta menetyksestä alkaa syödä häntä. Lopulta Paige ryhtyy toimiin ja alkaa taistelu siitä, kumpi on lasten äiti, biologinen, joka on heidät hylännyt vai äiti, joka on heitä hoitanut kuin omiaan. Tapahtumien rankkuus jakaa ystäviä, saa Ellan turvautumaan lääkkeisiin ja kauppa jää yhä enemmän Davidin hoteisiin. Kaiken kaikkiaan miltei ylittämätön asia, se, jota Ella ei uskaltaisi edes ajatella, olisi lasten joutuminen Paigelle, joka asuu kaukana Elbowsta, lasten tutusta ympäristöstä:

”Tämä saattaa kuulostaa omituiselta” sanoin, ”mutta olen aina ajatellut, että tämä paikka, Elbow, on jotenkin kyllästänyt Annien ja Zachin. Haluan hengittää heidän tuoksuaan, sen täytyy olla heidän 'terroirinsa'.”

 ”...pystyn haistamaan maan, tämän paikan, heidän hiuksissaan, niskan ihopoimuissa ja sormenpäissä. Ihanan multavan tuoksun, johon on sekoitettuna savua, kastanjatammea ja punapuuta, rosmariinia, laventelia. Ja myönnettäköön, vähän valkosipulia Marcellan luota...”

Kaikki huomaavat kaiken aikaa paljon, mutta rakastava perhekään ei huomaa, että Ella ei nuku enää ilman Xanaxia ja että vaikka lapset näyttävät selvinneen sekä isänsä menetyksestä että kahden äidin sodasta, niin pieni Zach miettii vain miten voisi ajaa pyörällään syvään veteen ja löytää isänsä...

Lukiessani Äidinrakkautta aloin tuntea Halversonin äänessä jotain tuttu: Halverson muistuttaa minua wisconsinilaisesta Jacquelyn Mitchardista, jonka kirjat Mitä eniten haluat, Rakkauden lait, Syvä kuin meri ja ennen kaikkea Onnen mahdollisuus ovat ikiaikaisia suvisuosikkejani. Etenkin Onnen mahdollisuudessa oli  samaa naisen vahvuutta ja heikkoutta, sirpaleiksi hajoamisen ja eheytymisen vuorosoittoa kuin on Äidinrakkaudessa. Kummassakin kirjassa aivan erityinen päähenkilön liikeidea kuin myös riittävästi rosoa pitämään kirja kiinnostavana vaativallekin lukijalle. Molempiin on kätketty opetus, jolla mistä tahansa vaikeudesta voi selvitä tulemalla vahvaksi, mutta ei kovaksi. Suosittelen!

...pidin molempia sylissäni kirkkaassa, viileässä vedessä, painottomia kun olivat. Tunsin jonkin viistävän nilkkaani pinnan alla, vesivirran, pyrstön silkkisen heilahduksen ja sävähdin saadessani muistutuksen siitä, että astelin halki kokonaisen maailman, jota en voinut nähdä.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjasähkökäyrä

"Jokainen kuukausi on ystäväin mut..."

"Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan." (L.M.Montgomery)

Ihan näin rakastava en itse ole kaikkia kuukausia kohtaan, mutta onko mikään kuukausi kuin on syyskuu, jossa kypsyvien hedelmien huumaava tuoksu houkuttaa istumaan puutarhan hämärässä ja syyskuun yö....

Syyskuu on romantikkaa ja arkea: Se sytyttää tulet leivinuuniin, etsii esiin kynttilät, sytyttää pienet ledit pitkien valkoisten verhojen taakse, keittää kaakaota, vetää jalkaan villasukat, lukee kirjaa huovan alla, sytyttää värit, syö iltaisin luumuja suoraan puusta, ihailee kuutamoa, lentää sudenkorentona auringossa, suihkii yössä kiitäjinä suih, suih, suih..., herättää armottoman syyshamsterin, joka kerää omenoita koreihin ja

kantaa keittiöön

ja valmistaa niistä

kanelista, vaniljaista omenasosetta

Tänään minustakin kehkeytyy leipoja, sillä nyt alkaa valmistua omenapiirakkaa, joka on niin helppo ja herkullinen, että

sitä nautitaan kursailemattomasti syvältä lautaselta kera runsaan vaniljakastikkeen.

Omena luumupuussa on oravan herkkukätkö, jolle eivät taida vetää vertaa muut kuin tarjoamani hasselpähkinät.

...ja mistä kaikki alkoikaan: Oi ihana toukokuu!

Me täällä saarellamme nyt sitten vain nautimme, emmekä lähde minnekään, sillä täällä järjestetään la-su SM-suunnistuskisat, johihin osallistuu myös kansainvälisiä kilpailijoita. Muuratsalon vaativat, mutta ah!, niin upeat maastot voivat yllättää niin kilpailijat kuin yleisönkin. Osa teistä on suljettu ja kulku tänne tai täältä pois on hieman hakusessa. Vain linja-autot ajavat saarellemme eli katsojat jättävät kulkupelinsä edelliseen saareen parkkiin.

Omenantuoksuista viikonloppua teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

Windmills of Your Mind

tilhikuva Pekka Mäkinen

Kari Martiala&Helena Lylyharju: Lapin makuja

Lappia ei voi vangita. Se ei suostu rajoihin. Se on villi poro, joka vaeltaa karttojen rajoista piittaamatta laumana tai tokkana ruoan perässä maasta toiseen. Poro hakee itse ravintonsa vuodenajan ja elämäntilanteen mukaan. Se syö sieniä ja pitää erityisesti tateista. Niistä se saa rasvaa, jolla selviää talven yli. Se haukkaa varpukasveja, jäkälää, naavaa ja kaivaa maasta jänkän sulettua tuoretta juuriversoa. Poro katsoo sinua suoraan kohden ja sen katse on lempeä ja lapin taikaa täynnä. Joskus poron silmissä näkyy pelko, jossa kesyys ja villeys kohtaavat kuin lapin tunturipurot. Suurimman osan elämäänsä poro saa kuitenkin vaeltaa vapaana maisemissa, joille ei löydy maailmassa vertaa, juoda vesistä, joita puhtaampia ei ole missään ja syödä marjoja, joiden aromin ainutlaatuisuus on osa Lapin taikaa: Yöttömät yöt, joiden auringon kaamos sammuttaa vasta kun aika on vongata.

Keittiömestari, ruokatoimittaja Helena Lylyharjun ja ruokatoimittaja, valokuvaaja Kari Martialan upea ruokakirja Lapin makuja (Karisto 2014) on paljon muutakin kuin ruokareseptejä. Teos on pariskunnan viiden vuoden matkakertomus Lapista ristiin rastiin, kodasta tupaan, vesiltä tuntureille, nuotiotulilta takkatulien tarinoihin, mutta ennen kaikkea se on kahden ammattilaisen kertomus siitä, miltä Lappi maistuu.

Kirjan tekijöiden työympäristö näyttää tällaiselta ainakin Kilpisjärvellä:

Makumatkalla Lappiin tapaamme monia maisemia, monia ihmisiä, mutta tarjonnan runsaus on niin ylellistä, että poimin vain muutaman ’hillan’ ja loput saatte lukea itse kirjasta. Ja tietenkään emme jää paitsi muutamaa herkullista reseptiä. Ihan ensiksi tapaamme Lapland Hotel Kilpiksen keittiöpäällikön Hannu Karhapään, joka on kiertänyt Suomea kalastuksen ja ruoan merkeissä jo 40 vuotta. Sitten hänen piti vain viivähtää pieni hetki Lapissa, mutta sille tielle herra jäi. Karhapää on ottanut missiokseen kalastaa yhden Suomen monista Kivijävistä tyhjäksi hauista. Siis järven, joka on kuuluisa taimenistaan ja siioistaan. Hannun mielestä hauki on the juttu, mutta saisi Hannu töitä tehdä, että meikäläinen ottaisi haukea lautaselleen. Hannu itsekin myöntää, että Kilpisjärven hopeakylkinen siika on maukkainta, mitä hän on ikinä syönyt missään ja ehkä selitys on tässä:

Makuun vaikuttavat asiantuntijoiden mukaan se, että alueelta puuttuvat kokonaan havupuut. Aurinkokin saattaa antaa makeutta kalan makuun, samalla tavalla kuin se makeuttaa marjat ja yrtit.

Erämaajärvien kylmissä vesissä elävää rautua eli nieriää pidetään kuningaskalana. Hannu nostaa paistinpannuunsa mieluummin kevyesti suolattuja siikoja, joiden seuraksi pannulle riittää vain nokare voita.

Oikeassa erämaan siiassa on se aivan oma vivahteensa tai bukeensa (bouquet), ihan niin kuin viineissäkin, toteaa Hannu, joka kerää myös villiyrttejä:

Viime keväänä keräsin rannasta kaikki kymmensenttiset horsmat, kiehautin ne, soseutin sauvasekoittimella ja laitoin pakkaseen. Hyvää horsmakeittoa riitti heinäkuulle saakka.

Kuten varmaan nyt olette huomanneet, Lylyharjun ja Martialan kirja kattaa resepteissä poron, kalan, yrtit, marjat ja monta,monta muuta. Jotain mitä ei saa mistään muualta. Ja reittimme ulottuu aina Jäämeren rantaan asti, jossa jokainen saa kalastaa ilman kalastuslupaa!

Mietin juuri, että nauttisimmeko nyt Maustepaahdettua lohta savumuikkujen kera

vai Rautu-siikakeittoa. Valitsen tällä kertaa keiton:

200 g rautua (=nieriää)

200 g siikaa

2 rkl voita

4 porkkanaa

1 sipuli

100 g purjosipulia

0,25 g sahramia (0,5 pussia, 1 pussissa 0,5 g)

6 dl kalalinetä – itse tehtyä tai valmista

2 dl valkoviiniä

2 dl ruokakermaa

1 rkl tilliä, silputtuna

6 maustepippuria, kokonaisina

2 laakerinlehteä

8 valkopipppuria, kokonaisina

Suikaloi kalat, porkkana ja purjosipuli ja kuutioi sipuli pieneksi.

Kalaliemi: keitä kalan ruodot ja pää ilman kiduksia miedolla lämmmöllä vähän suolatussa, pippurein ja laakerinlehdin maustetussa vedessä noin 20 minuuttia. Siivilöi sitten liemi.

Freesaa (kuullota) hienonnettu sipuli ja porkkanasikaleet voissa.

Lisää sahrami, valkoviini ja kalaliemi ja kiehauta keitto.

Lisää kalanpalat, purjosuikaleet ja kerma ja kiehauta uudelleen.

Lopuksi lisää silputtu tilli ja tarkasta maku.

Tarjoa keitto tuoreen ruisleivän tai näkkileivän kanssa.

Tämän kanssa sopii minun mielestäni myös juuri uunista tullut patonki. (LL)

Ohitimme tällä kertaa Haudutetun leipäjuuston, Poropadan sekä Hannun hyvän yrityksen tarjota Korianteri-limehaukea.

Peeran emäntä Miia Aitalaakso tulee vastaamme kantaen sylissään poroa. Myöhemmin hän esittelee taitavia kutomuksiaan sekä tarjoilee Peeran tikkukalaa kodassa, Poromakkaraa kurppaa myötäillen, Suovakäristystä sekä Peeran kalakeittoa. Me jatkamme matkaa Pallakselle ja päätämme nauttia punaista lihaa eli Poroa kukkapedissä. Tiedämme, että poro on saanut elää lajilleen tyypillistä elämää ja toivomme, että se on saanut myös arvoisensa kohtelun loppuun asti eli hyvää ruokahalua:

Poronfilee

700-800 g poronfileetä

5 g suolaa

10 g mustapippuria

Ota liha huoneenlämpöön noin puoli tuntia ennen paistamista.

Puhdista fileet kalvoista ja mahdollisesta rasvasta.

Paista fileet voi-öljyseoksessa kuumalla pannulla niin, että fileet saavat kaniin ruskean pinnan kauttaaltaan.

Mausta suolalla ja pippurilla.

Paista fileitä uunissa noin 3 minuuttia 180 asteessa ja kääri tämän jälkeen lihat folioon vetäytymään 10-15 minuutiksi.

Palsternakkapyree

0.5 palsternakkaa

1 l vettä

1 dl kermaa

100 g voita

ripaus suolaa

Keitä kuoritut palsternakat kypsiksi suolalla maustetussa vedessä.

Laita kypsät palsternakat, kerma ja voi kutteriin tai tehosekoittimeen ja sekoita tasaiseksi massaksi.

Lisää kermaa ja voita, kunnes massa on haluamasi paksuista.

Maista ja lisää tarvittaessa suolaa.

Tattikastike

0,5 kg tatteja

1 sipuli

3 dl hyvää lihalientä

1 rkl voita paistamiseen

3 rkl Maizenaa suurustamiseen

0,5 timjamia ja rosmariinia

ripaus suolaa

mustapippuria myllystä pari kierrosta

Paista kuutioidut tatit ja sipuli voissa.

Lisää lihaliemi ja mausteet.

Keitä hetki miedolla lämmöllä.

Suurusta Maizenalla.

Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa.

Kokoa annos lautaselle: ensin tattikastiketta ja palsternakkapyreetä, sitten paahdettua poronfileetä.

Koristele annos syötävillä kukilla: Orvokeilla, kehäkukilla, ruiskukilla, kanervankukilla.

Jälkimaku kera hyvän viinin on: Neljä vuoden aikaa Lapista eli poro on parasta!

Kittilässä kohtaamme Timo Niemisen ja Antti Tuonosen, kettiöalan konkarit, joilla on näkemystä hyvään: Minä kranttu länsirannikkolainen saan herkkuani madekeittoa ja napsin tietty ensin maksat, sillä ne vasta madesopan tekevät. Maustepaahdettu lohi, jonka kuva oli edellä, on herrojen Nieminen&Tuononen upea, herkullinen luomus.

Ylläksellä nautimme syötäviä kukkia: ruiskukkia, orvokkeja ja kehäkukkaa. Vahvistumme ruusujuuresta tehdystä siirapista ja maistelemme Jaana Saran villivihannespiirasta, jossa on maitohorsman kukkanuppuja. Lapin Lemmenjuomaakin on tarjolla sekä ihastuttavan herkullisia Lapin villivadelmia. Miten tulikin mieleeni, että meillä on jälkiruoka nauttimatta. Valitsemme Marjat hillakastikeen kera:

Tuoreita marjoja (ahomansikkaa, vadelmaa,hillaa ja mesimarjaa)

Hillakastiketta

Hillakastike

200 g lakkoja

100 g hienoa sokeria

Puhdista marjat.

Valmista hillakastike pusertamalla lakat siivilän läpi, niin että marjojen siemenet jäävät siivilään. 

Sekoita hienoa sokeria marjasoseeseen ja anna levähtää hetki ennen käyttöä.

Laita tuoreita marjoja jälkiruoka-astioihin ja kaada päälle hillakastiketta.

Halutessasi voit koristella annoksen sitruunamelissan lehdillä ja kermavaahdolla.

Lapin tuoreet marjat ovat oikea terveyspommi. Niitä kannattaa nauttia aina, kun vain on mahdollisuus.

Tällainen ruoka on Lappia. Mikään ei voita suomalaisia marjoja, paitsi suomalainen lappilainen marja. Ellette usko kysykää professori Sinikka Piipolta ja lukekaa kirja Suomalaiset marjat ja Puhdasta ravintoa. Ahhh, mikä bouquet ja yksinkertaisuudessa sen salaisuus! Ja huomatkaa mesimarja.

Helenan ja Karin Lapin makuja pursuaa herkkuja sekä Karin upeita luonto- että ruokakuvia. Ruokia on laidasta laitaan eli niin lihan, kalan kuin kasvisten ja yrttien ystävät saavat osansa. Lapin luontoa tuodaan myös moimuotoisesti esille ja tapaamme eräoppaita, yrttiviljelijöitä, keittiöammattilaisia ja monia, monia muita. Eräs heistä on luomuviljelijä Anneli Tahvonen, jonka pihalla tuoksuu maariantuoksuheinä, mutta emäntä on kädet yhtä syvällä mullassa kuin minulla useimmiten. Viehättävä Anneli kukkakimppuineen, jossa väinönputkea, iisoppia ja kaalinlehtiä. Sitten tapaamme tietysti joulupukin ja istumme Martti Kotakorvan kanssa pororuokaa tulistelemassa. Kirjan lopussa on suppea lappilainen sanasto sekä tietysti reseptit, joita on paljon. Ainoa mitä kaipasin lisää olivat sieniruoat, mutta tavallaan selitys tuli jo kirjan alussa: Sienet kuuluvat poroille ja poroissa sitten maistuu usein etenkin herkullinen tatti. Tosin varmaan huomaatte, että mukana on resepti, jossa on tattia, sillä minua ei saa sienistä mikään eroon. No...paitsi keittiömestari Tapio Sointu tällä siikatarjoomuksella taamoaa minut:

Lapin makuja on täydellisen kattava ruokatietokirja. Se on paljolti tekijöidensä oloinen: tietämystä, tunnetta ja seikkailua. Se on myös kuten kantensa: Kaunis, villi, arktinen houkutus, ripauksella uppuraa...

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki auton ikkunat jäätyneet umpeen. Kasvoilleni alkoi kertyä kuuraa, kulmakarvat muuttuivat kokkareisiksi ja huomasin, että jaloista oli häviämässä tunto. Sormet tuntuivat hanskoissa kovilta puikoilta. Yritin vetää kädet kainaloiden alle, mutta paksu takki teki minusta kömpelön ja lihaksia oli vaikea liikuttaa.

Väitetään, että tämä oli kaikkein miellyttävin tapa kuolla. Paleltua kuoliaaksi.

Toisinaan löydetään kallion kielekkeille kuoliaaksi jäätyneitä alppihiihtäjiä, joilla on autuas hymy huulillaan.

Ruotsalaisen Lars Petterssonin trilleri Koutokeino, kylmä kosto (Kautokeino, en blodig kniv, Minerva Crime, suomennos Salla Korpela) on hyytävä kosketus saamelaiskultturia, josta haluaisimme nähdä vain matkailumainokset hymyilevine saamenpuvuissa poroja silittelevine ihmisineen, valkeat tunturit, jokien ja purojen usvat, tunturikihut ja nuotiotulet. Onneksi loistava Åsa Larsson dekkareineen on karaissut minut kestämään ja arvaamaan, että saamelaiset kirjoittavat omat lakinsa elleivät maan lait vastaa yleistä oikeustajua. Ja se mikä on yleinen oikeustaju on kuin geeneissä perittyä tietoa, jotain mitä et voi paeta, jotain joka ei unohda vääryyttä, ei anna anteeksi ikinä, vaan kostaa, jotain josta saamelainen sanoo min vuorbi, meidän kohtalomme.

Tukholmassa ikänsä asunut, saamelaisäidin ja ruotsalaisisän tytär, apulaisssyyttäjä Anna Magnusson, on palannut kotikyläänsä Norjan Finnmarkiin isoäitinsä pyynnöstä. Annan pitäisi auttaa raiskauksesta syytettyä serkkuaan Nils Mattisia, ettei tätä tuomittaisi, sillä perhe ei selviä ilman häntä. Hyvin äkkiä Anna vakuuttuu kuitenkin Mattisin syyllisyydestä eikä kaihda mitenkään olla tuomatta mielipidettään esiin. Hän on kuin itsepäinen ja rohkea äitinsä, joka jätti sukunsa ja muutti etelään. Dom leat juste dego du eatni, muistutat äitiäsi, saa Anna kuulla tuon tuostakin, mutta Anna tiesi, että sanottu saattoi tarkoittaa myös: Olet äitisi.

Ne, jotka osaavat lukea koodeja, voivat tulkita, mitä kudelmien säikeet tarkoittavat. Kuka on virittänyt loimen. Aika ei mene, se tulee.

Luettuani Lars Petterssonin teoksen ja sen liepeet, oli  hirveän vaikea uskoa teosta esikoiseksi, sillä Pettersson kirjoittaa kuin peto! Kirjan henkilöt ovat äärimmäisen uskottavia aina Annasta urheiluhulluun nuoreen poliisiin Kristianseniin. Erityisen upeasti on kuvattu Annan isovanhemmat, mutta myöskin Annan äidin nuorin sisar Sara Marit, Nils Mattisin äiti. Hänen ja Annan välit eivät ole helpot, mutta sekin koetaan, että ollaan eri maata, mutta ehdottomasti samaa sukua.

Koutokeino, kylmä kosto ei sisällä tyhjäkäyntiä, vaan se hengittää tiheästi kiihtyvän pakkasen ja kaasuttavan moottorikelkan tahtiin. Se on irtileikatut poronkorvat, puukon viiltohaava, murskatut ruusut, murha, saamelaisen naisen vahvuus, poron pelokkaat silmät, aina vahvemman kunnioitus sukupuoleen katsomatta, kieli joka tarkoittaa toista, mitä sanoo, se on Aki Kaurismäkeläinen filmileikkaus pohjoisen yöelämästä tai isoäidin valmistama juhlaruoka, soavvasbirkot, savustettua poronlihaa sienikastikkeessa puikulaperunoiden ja puolukkasurvoksen kera, se on savuisen baarin känni ja kourivat kourat, se on revontulet ja lumen taju, huikea joiku kuolemaa ja intohimoa...

Polvet koukussa hyökkäsin Kristiansenin kimppuun samalla silmänräpäyksellä, kun hän astui kylpyhuoneesta ulos. Tartuin häntä vyötäisiltä ja kaadoin hänet suorilta jaloilta. Hän kaatui suin päin natisevalle vuoteelle. Nousin hänen päälleen ja yritin lukita hänen kätensä selän taakse. Mutta hän oli liian vahva ja onnistui vääntämään kätensä vapaaksi otteestani. Niinpä asetuin hajareisin hänen selkänsä päälle ja yritin painaa häntä pehmeää patjaa vasten. Hän hengitti raskaasti tultuaan yllätetyksi ja koska hänen kasvonsa olivat kulunutta tyynyä vasten.

Hänen keskittymisensä herpaantui. Selkälihakset rentoutuivat...Suutelin hänen selkäänsä, ja hän huokaisi lamaantuneena. Miksi käyttää väkivaltaa, kun vahvan miehen voi taltuttaa näin yksinkertaisesti?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Ilta

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä!"
Hänen käsiensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvan noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva Päivi Koivuranta

Voihan Vanille Fraise!

En vieläkään tiedä, mistä kaikki tämänpäiväinen hullutus oikein alkoi, mutta voihan siitä kiittää vaikka tätä kuvaa, jonka löysin täältä  Tai sitten voin kiittää äitiä, joka on pitkin syyskesää puhunut syyshortensiasta, jonka kukat ovat ensin vaaleat, sitten ruusunpunaiset ja lopulta viininpunaiset. Siis äiti yllytti, sillä tänään hän soitti minulle porilaisesta puutarhaliikkeestä aamuvarhain ja halusi minun varmistavan googlaamalla, että hänellä on kädessään oikea syyshortensiauutuus eli Hydrangea paniculata Vanille Fraise, 'Renhy'. Syvin syy lienee suuri pettymykseni siihen, miten kuutamohortensia on kasvanut etupihalla vastapäätä upeita syyshortensioita...ja myönnän, että tuttu puutarhuri ihmetteli aikanaan, miksi laitan kuutamohortensian ETUpihalle, kun tilaa on muuallakin...

Onneksi Lumimies on yllytyshullu, joten meillä tapahtui sitten tänään niin, että etupihalla, vastapäätä syyshortensioitamme joitakin vuosia kasvanut kuutamohortensia sai kyytiä kesken kukinnan. Aamuyöstä mietin jo tulevaa strategiaa, sillä olen täydellisen uupunut pensaaseen, joka on vihdoinkin alkanut kasvaa ja kukkia runsaasti, mutta jonka oksat viistävät maata vaikka mitä tekisi. Minä en moista tuettavaa kaipaa etupihalleni ja nyt kun 'kuutamoinen' siirtyi japanilaiseen rinteeseen, aion leikata hänet ihan vaikka bonsaiksi kukinnan jälkeen, kuten tekee eräs rouva vastoin kaikkia ohjeita, mitä tästä kasvista sanotaan: Ja tuloksena on jämäkkä, runsaasti kukkiva pensas!

Lumimies söi niin tyytyväisenä tänään kanssani lounasta Viherlandiassa, että ei tosikaan. Herkullinen kana-ateria ja loistavat salaatit tekivät hänet suopeaksi touhulle, jota hän ei pitänyt järkiperäisenä;) Hyvässä yhteisymmärryksessä tämä hulluntouhu sitten kuitenkin sujui ja 2,5 metriä korkea, runsaasti kukkiva kuutamohortensia kulki rappuja puutarhamme kakkostasolle

ja sieltä edelleen sateen liukastamaa kalliota pitkin kottikärryissä talon pohjoispäädyn japanilaiseen rinteeseen, jossa nyt kukkivat vain kuunliljat

Tässä sitten osa siirtoressukasta viistosti ylhäältä kuvattuna. Japanilaisen rinteen oikeassa reunassa on mongolianvaahtera, jonka olemme halunneet pitää pikkupuuna toisin kuin muut mongolialaisemme. Sitten tulee atsalea, kuutamohortensia ja sen toisella puolella taas atsalea. Koko tämä rinne oli määrä tuoda tänä vuonna Leena Lumin puutarhaan, mutta lumeton talvi vei melkein kaikki rinteen peruskasvit eli Repandat, jotka on jo osin korvattu atsaleoilla ja jatketaan ensi keväänä.  Rinteen kukat ovat scillaa, muscaria, kevätesikkoa, akileijaa ja kuunliljaa. Kukkien välissä virtaavat kivipurot. Yllättäen tänä vuonna tuntuvat myös digitalikset kiintyneen rinteeseen. Rinteen alaosassa näkyvä puu on vaahtera, josta tavallaan alkaa puutarhamme kolmas taso, jossa tuo tylsä nurmikko, mutta oikella kaarisilta ja vaikka mitä ja vasemmalla hedelmäpuutarha.

No niin, nyt äiti soitti, että hän on löytänyt aivan uudenlaisen 'toisen' syyshortensian, jonka aikoo hankkia jo viikonloppuna. Kun lähdin etsimään tätä Hydrangea Panaculata 'Bombshell' pensasta, löysin kuvan Kauppilan sivuilta. Minä kyllä taidan nyt tyytyä siihen, että edessä on kuunliljojen ja keltakurjenmiekkojen jako, himoittavat, odotetut sipulikukkaistutukset ja sitten parin yli sata vuotiaan ja lahon puun jättimäiset kaatohommat lehdostamme. Yhtäkään puuta en ihan vapaaehtoisesti kaataisi, sillä kuten Gibran toteaa: "Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle. Me kaadamme ne ja muutamme ne paperiksi kertoen siten tyhjyydestämme."

Meillä kukkivat nyt runsaina vain syyshortensiat, kuunliljat ja kallionauhukset. Leimukukat myös, mutta niitä parin viikon rankkasateet ovat rökittäneet rankasti. Tänään istuttamamme syyshortensia Vanille Fraise on vasta nupuilla, joten on aika jännittävä seurata, miten se ehtii kukkansa avata. Seuraamme pikkuista blogissa syyshortensioissa, johon tuntuukin tunkevan joka vuosi niin paljon matskua, että jos nyt tekisin puutarhakirjan, se koskisi vain syyshortensioita, noita syyskesän puutarhan valtiattaria, joita ilman minulla ei voi olla puutarhaa. Vaatimattomuus kaunistaa, joten eikös niitä lajeja ala jo olla tarpeeksi...

Oih, miten ihmeessä eksyinkään Tahvosten sivuille ja sieltä löysin tällaisen ihanuuden: Hydrangea Panaculata 'Early Sensation'! Ihan henkeä salpaa moinen kauneus...  Miten niin vaatimattomuus muka kaunistaa!  Se kaunistaa kun rakastaa puutarhaansa ja tekee siitä entistä viehättävämmän vaikka sitten lisäämällä syyshortensioita sateenkaaren tuolle puolen unohtamatta köynnöshortensiaa.

Love
Leena Lumi

Puutarhakirjat Leena Lumissa

PS. Toivottavasti seuraavat puutarhakuvat ovat jo ruskakuvia vähän tähän tyyliin tai sitten tällaista

PPS. Tarina jatkuu, sillä Cherin blogissa Autuas olo on tämä ihanuus, Vanille Fraise, ollut jo viikko sitten. Tässä näkee erittäin hyvin, miten sironoloinen uutuus kaunotar on, mutta uskon, että tekee loppupeleissä kuitenkin suuria kukintoja, joten oksien vahvistamiseksi leikkaus tullee takuulla tarpeeseen. Lämmin kiitos Cherille tästä kuvasta, joka liittyy heti kun ehdin osaksi suurta syyshortensiatarinaani ♥

Eija Aromaa: Kallio. Tankoja

Olen jotenkin ollut aina ihastunut kirjastotäteihin. Kirjastotädit olivat läpi lapsuuden ja nuoruuden sellainen henkilöryhmä, jotka olivat kuin salaisia ystäviä, sillä he tiesivät, mitä luit, miten paljon luit ja mistä pidit erityisesti. Heillä oli myös aina tarjota lämmin hymy sekä kiehtovia lukuvinkkejä. Pienessä kotikylässä he myös pitivät huolen siitä, että kovana lukijana pääsin uutuuskirjajonoon ykköseksi eli heillä oli kirjavaltaa!

Olin aivan hirveän ilahtunut kun sain sähköpostia 'kirjastotädiltä', joka ei kyllä ole sanan perusmerkityksessä yhtään tätimäinen, kaikkea muuta, mutta kuitenkin kirjastovirkailija, joka merkitsee minulle aika paljon:

hei Leena!

kävin sattumalta sivuillasi kun etsin jotain muuta...kauniit sivut ja mielenkiintoisia kirjoja! olen kirjastossa töissä ja katsoin myös sillä silmällä ja siis hyvilläni. hurjasti olet lukenut ja jaksanut jakaa tietoja ja kokemuksia muille lukijoille, arvokasta! aika harvoin blogeista löytyy runoista mitään mutta sinulta löytyy. kiitos siitäkin.

kaikkea hyvää ja iloa bloggaamiseen ja muuhun elämään!

tervehtii

-eija (myös runoilijan roolissa)

Tästä alkoi sitten mielipiteiden vaihto tankarunoilija Eija Aromaan kanssa, jolta on vuonna 2013 ilmestynyt Kallio. Tankoja (ntamo 2013). Tankarunot olivat kovassa kurssissa omassa nuoruudessani ja muistan vieläkin ulkoa sekä japanilaisia että Sirkka Seljan tankoja. Olikin kiinnostavaa saada Eijan kirja, jonka olen nyt lukenut muutamaankin kertaan ja Hengitä sisko!  tanka on julkaistu jo sekä Lumissa että Lumikarpalossa, joka on runoblogini. Lisään runoon myös toisen säkeistön, jossa harmaa on puhallettu pois ja valo saa kaiken säihkymään: Käykää lukemassa!

Joku saattaa miettiä mitä on tanka? Se on vanhaa japanilaista viisirivistä ja tarkoille tavumäärille rakentuvaa runomuotoa, jota ainakaan minä en ole kohdannut vuosikausiin. Koska Eija laittoi tankakirjansa liitteeksi lehtileikkeen ikkuna -lehden sivusta, jossa Satu Grönroosin viikon vieraana Eija Aromaa jutussa Tankarunoilija saa inspiraation luonnosta, tiedän, että Aromaa siirtyi pitkästä vapaamuotoisesta runoudesta tankoihin ystävänsä ehdotuksesta. Ja näin hän Grönroosin haastattelussa:

"Ensin ajattelin, että muoto kahlitsee liikaa. Ihan kuin olisin laittanut sanoja vankilaan."

Jotain jäi kuitenkin itämään ja kokeiltuaan Aromaa syttyi tankalle:

"Innostuin niin, että ruokakaupassakin tavasin tankaa, se olikin kivaa."

Tästä innostuksesta sitten syntyi Aromaan esikoiskokoelma Kallio. Tankoja Eijan inspiraatiot syntyvät usein ympärivuotisen työmatkapyöräilyn tuloksena sekä runsaassa luonnossa liikkumisessa. Runo on tunnetila ja sitä on myös tanka, joten kun olen toistuvasti sanonut pitäväni luontoeroottisista runoista, minun tunnetilani luki Aromaata luontoeroottisena tankailijana. Mutta Kallion alku on muuta ja aika hauska:

1.
Voi hyvä Luoja
ota tavut pois päästä,
armahda minut.
Kaikki ruoka tankataan
- se ravitsee perhettä.

2.
Voi hyvä Luoja
ota tavut pois päästä,
armahda minut.
Teen ruokaakin tankaten
- lihon tolkuttomasti.

3. 
Sepelkyyhkyset
katsovat ikkunasta
kun minä tanssin
viuhkaten flamencoa
tankarunojen päällä.

Suosikkikirjailijakseen Eija mainitsee Kai Niemisen, runoilijan ja japanilaisen kirjallisuuden suomentajan. Sama täällä! Miten hauskaa, että sitten Eija kertoo toiseksi suosikikseen Bo Carpelanin, jonka proosa on minulle kauan ollut ilma, jota hengitän. Bon runouteen olen vasta matkalla...

Tämä on Eijaa:

Makaa nyt hetki 
aloillasi ja anna
minun painua
kuoppiisi joihin mahdun
niin ettei mitään jää pois.

Rommiruukusta
juopuneena keräilen
luumusatoa.
Tallennan kätkettyjä
kipuja kuin kiviä.

Kävelen pitkin
metsikön reunustamaa
tietä sinua
etsien kuin marjoja
pitkän talven varalle.

1.
Nousen kun kuulen
syksyn pimeän kutsun.
Yö vispaa pilvet
valkoiseksi vaahdoksi
kuin tarjoaisi latten.

Tilhien parvi
tien varren pihlajassa.
Minä tarjoan
punertavat marjani
huulillesi kun tulet.

Eijan tankojen tahdissa kuljemme kesästä syksyyn. Ihastelemme kirjan kaunista kantta, joka on Anna Ekströmin akvarelli, inspiroimme Aromaata vinkkaamalla kirjabloggaajien Kirjankansirunot -haasteeseen, sillä nehän ovat melkein kuin tankoja ja lopuksi:

Taivas räväyttää
väripaletin kirjon
mustalle yölle.
Ripustan revontulet 
koristamaan kotini.

Suosittelen♥

*****

Runokirjat Leena Lumissa

ennen kuin horsma ehtii kukkaan...

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
     jää sitten henkeään pidättäen odottamaan
          että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Pekka Mäkinen

Syyshorternsioiden aloitellessa blondi korallinpunaisessa osa 2

Syyshortensiat vasta aloittelevat eli ovat minusta noin puolivälissä uhkeuttaan, mutta otetaan niitäkin jo mukaan ja sen lisäksi jatkoa juttuuni Blondi korallinpunaisessa, joka on yleisön pyynnöstä. Ensimmäisessä jutussa ei kuulemma näkynyt kunnolla helma eikä se, miten tuo leningin liehuke on kiinnitetty. Sitä ennen kuitenkin minun ensimmäinen iPadilla ottamani kuva

Syyshortensian kukka kuin joku merenpohja korallikasvi. Pidän hortensioissani myös limevaiheesta ja odotan sitä tänä vuonna tosi innokkaana myös köynnöshortensioihin tai edes yhteen niistä, kuten kävi viime vuonna. Kuvaaminen iPadilla on aika helppoa. Kaikki tämän sarjan kuvat on otettu kolmella eri kameralla, joista yksikään ei ole järkkäri.

Vaikka viime vuonna jättimäisten hortensioidemme tieltä kaadettiin iso hopeakuusi, ovat sateet tai joku muu pidätelleet vielä kukintoja eli osa on vielä kuin helmiä.

Ihana, ihana leninki. Kun kävelin ystävän juhlissa pihalle katettujen pöytien välissä, lisäosa oli kuin punaista tulta, joten tällä asulla ei hukuta tapettiin.

Perhosmainen liehuke ei peitä vartaloa, sillä sitä on takana vain näin vähän. Asu on päällä kuin tuulta, sillä se ei purista eikä krinnaa mistään kiitos mahtavan leikkauksen sekä tietysti joustavan materiaalin.

Minä syyskesän murroksessa montaa mielessäni kantaen...

Rakas vanha piironki, jota on tullut blogiini yli viiden vuoden aikana kuvattua aina pääsiäisestä jouluun ja onhan minua kuvattu tämän edessä lehteenkin...Valo tulee tähän just kuten pitää.

Pari tuntia sitten kuvatut hortensian kukinnot ovat vielä pieniä ja hennon hento punerrus on vasta kuin aavistus.

Aika iso ero tähän parin vuoden takaiseen ja kyseessä siis sama pensas koko ajan. Leena Lumin puutarhasta löydät lisää hortensioita, mutta olen järkännyt myös Let's have hydrangea party -taulun. Minulla ei voi olla puutarhaa ilman syyshortensioita.

Saihan Lumimies minut nauramaan kun aikansa temppuili...Saan kyllä nauraa aika usein;) Minun mielestäni miehen pitää olla hauska, älykäs, jännittävä ja turvallinen. No, mistä nämä määrittelyt nyt tulivat? Ehkä siitä, että Omavaltaista menettelyä ei jätä heti rauhaan.

Toivotan kaikille ihanaa elokuun viikonloppua ja lähden nyt tekemään kaalilaatikkoa!

Love
Leena Lumi

Mysteriet

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Ester meni aivan voimattomaksi katsoessaan Hugon liikkeitä ja ajatellessaan, miten aistillisen täytyy olla jokaisen, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Eikö hän ollutkin koko elämänsä etsinyt juuri sitä?

Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta (Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek, Siltala 2014, suomennos Sanna Manninen) pyöri sitkeästi, kuin jotain viestien, luettavien kirjojen pinossa yöpöytäkirjahyllylläni. Otin sen sijaan kuitenkin lukuun erään kauan kaivatun romaanin, todellisen tiiliskiven, mutta jokin häiritsi keskittymistäni: Kuin kärpänen olisi surissut ja halunnut herätellä minua. Tartuin sitten Anderssonin teokseen lukeakseni ensimmäisen ja ehkä vielä toisenkin sivun ja kun pääsin tähän

Kun Ester Nilsson oli kahdeksantoistavuotiaana ymmärtänyt, että elämän perimmäinen tarkoitus oli tylsyyden torjuminen, ja tähän pyrkiessään löytänyt omin päin kielen ja ajattelun, hän ei ollut sen koommin ollut tyytymätön, tuskin edes alakuloinen. Hän jatkoi uutterasti maailman ja ihmisten ominaislaadun tutkimista. Filosofian opinnot...

ja tähän

Esterhän karttoi tylsyyttä, oli aina karttanut. Hän kärsi mieluummin kuin ikävystyi, oli mieluummin yksin kuin puhui joutavia seurassa. Ei hänellä ollut mitään jutustelijoita vastaan, he vain veivät liikaa voimia. Joutavien puhuminen...

luin kunnes kirjan viimeinen sivu oli luettu eli sudenhetkeen. Sille ei vain voi mitään, että jotkut kirjat ovat kuin itselle tarkoitettuja tarinoita, vaikka lopulta Ester tarjosi minulle lukijana paljon enemmän uteliaan tarkkailijan kuin häneen samaistuvan henkilön roolia. Samaistumista koen vain tuossa, että olen jo teinistä miettinyt liikaa elämän tarkoitusta ja kun siihen uppoaa oikein syvälle, tajuaa jossain vaiheessa, että ainoa keino selviytyä on torjua tylsyys ja mikään muu ei siinä auta niin hyvin kuin kirjoittaminen, lukeminen ja suuri intohimo. Niistä kaikista kertoo Omavaltaista menettelyä. Ja miten se sen tekee, on miltei uskomatonta: Kirja on sitaattijuhlaa, se kertoo maanisesta rakkaudesta ja rakkauden moraalista sekä sen puutteesta, rakkauden itsekkyydestä ja ennen kaikkea tietysti siitä, millaiseen omavaltaiseen toimintaan saatamme pudota kuvitellessamme olevamme syvästi rakastuneita ja luullessamme intohimon kohteen olevan samassa tilassa ja ellei hän ole, katsomme hänen olevan sen meille siitäkin huolimatta velkaa.

Erittäin tyylikkäästi tarinan juoni on kuulaan selkeä ja henkilöitä vähän, jolloin sanoman syvyys korostuu. Ester Nilsson on runoilija ja esseisti ja käy täyspäisestä hyväuskoisessa maanisuudessaankin. Hän on vakituisessa parisuhteessa, mutta siitä hetkestä kun hän tapaa taiteilija Hugo Raskin, saatuaan toimeksiannon tehdä tästä esitelmän, kaikki muu katoaa ja mikään entinen ei ole enää mitään. On vain mies, joka on hänen ihmisparinsa. Mies, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Mies, jolle mikään pieni ja arkinen ei ole mitään, kuten ei Esterillekään. Ester jo kuin elää heidät parina, jotka ovat ainoat ymmärtämään toistensa ylevää syvällisyyttä, sillä mikä onkaan tympeämpää kuin puhua joutavia pinnallisessa seurassa, jos voi sen sijaan jakaa elämän älykkään miehen kanssa ja tietää ikuisesti kuuluvansa hänen kanssaan yhteen.

Mikä sitten olisi tämän herkullisen tarinan sanoma? Vaikka tämä:

Älä uskottele toiveikkaalle mitään, minkä takana et seiso!

Hugo Rask rikkoo kuitenkin tätä sääntöä, sillä tajuamattaan tai tahallisesti, hän harrastaa Ester Nilssonin kanssa lihallista yhteyttä yhtä kertaa enemmän, jolloin toiveikas saattaa katsoa jonkinlaisen esisopimuksen laadituksi, kuten tekee tarinan Ester. Hienosti Andersson rakentaa Esterin persoonaa niin, että vaikka koemme osin farssin piirteitä, voimme myös ymmärtää Esteriä ja mikä tärkeintä: Ester saa säilyttää arvokkuutensa. Hän pääsee jopa koston makuun, jolloin löytää Hugon vähäpätöisyyden ja ryhtyy tietty toimiin saattaaksen asian muidenkin tietoon. Hugon suojus kuitenkin kestää, sillä hänellä on avustajajoukkonsa ja ennen kaikkea outo piittaamaattomuutensa, jossa hän jopa valehtelee sekä leikkii kissa ja hiiri –leikkiä, maailman julminta parisuhdepeliä, jossa toinen vetäytyy, kun rakastunut lähestyy, mutta alkaa houkutella, kun loukattu olisi jo ymmärtämässä vetäytyä. Ester ei ole tyhmä, sitä hän ei ole, joten hän olisi ymmärtänyt ellei hän olisi ollut niin täynnä tuskaa, pettymystä, kiukkua, sanoja, toivoa, epätoivoa, että hänen mahdolliset havaintonsa jäivät tämän kaiken varjoon. Hugon lainatessa hänelle DVD:n, miten se olisikaan voinut olla mikään muu filmi kuin Kaasuvalo! Hugo on vallankäyttäjä. Hän on jättäjä, joka on valmis. Mutta hän on valmis, kun hänelle niin sopii!

Viiltävän älykästä ja oivaltavaa!

Voimakas ahdistus kesti muutaman päivän. Ester virui uuden asuntonsa lattialla ja uikutti.

Sitten yhdessä yössä tuli muutos, puut suhisivat uudella tavalla, ilmassa oli unohtunutta kirpeyttä. Syksy oli lähettänyt ensimmäisen tunnustelijan.

....harmoniset kotiutuisivat kesäpaikoistaan ja yksinäiset olisivat taas vähemmän yksinäisiä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa ja Suketus

Kate Morton: Hylätty puutarha

Linusin henki salpautui. Hän räpäytti silmiään ja katseli kuinka Georgiana käänsi päätään hitaasti ja katsoi suoraan häneen. Moneen muuhun tieto, että häntä katseltiin, olisi vaikuttanut näkyvästi, mutta Georgiana oli täysin luonteva. Hän näytti katsovan kameran läpi suoraan Linusin silmiin. Silmät olivat yhtä myötätuntoiset kuin silloin, kun sisar oli monta vuotta sitten katsellut hänen itkuaan. Linus painoi valokuvauskoneen nappulaa sen kummemmin ajattelematta. Hänellä oli valta vangita kuvaan Georgianan täydelliset kasvot.

Kate Mortonin Hylätty puutarha (The Forgotten Garden, Bazar 2014, suomennos Hilkka Pekkanen) on teos, jota olen odottanut todellakin kuumana. Nähdessäni edelliskeväänä eräässä salzburgilaisessa kirjakaupassa paljon Mortonin teoksia upeistakin upeimmilla kansilla, sekosin niin, että unohdin kuvata pöydälle kauniisti asetellut kirjat, jotka olivat kuin ovia tarinoiden poluille, niille, joissa salaisuudet pakenevat varjoihin, muistot kuiskivat joka risahduksessa, vaikka vain oksa olisi katkennut, lintu narahtanut. Osasin odottaa Mortonilta Paluu Rivertoniin kaltaista vetävää lukuromaania, joka mieluusti saisi viedä minut menneen maailman brittiläisyyteen, mutta osasin odottaa Mortonilta myös ripausta ennalta-arvattavuutta ja sitä rantahiekkaan piirrettyä viivaa, jossa tarina voisi jäädä joko hieman romanttiskepeäksi, niin kepeäksi, että jo seuraava aalto pyyhkisi sen pois, tai sitten: meri huuhtoisi kaiken, salaisuudet, sukupolvet, surukorut, petokset, kiintymykset, vihan, hylätyn puutarhan patsaan ja kaiken jälkeenkin hiekassa olisi jälki. Jälkiä. Olisi monta viivaa, jotka kauniisti kaartuen olisivat osa Lontoossa vuonna 1913 julkaistua Eliza Makepeacen kirjoittamaa, kauniisti kuvitettua satukirjaa, osa Elizan ja hänen sukunsa salaisuutta, sitä joka alkoi Viiltäjä-Jackin Lontoosta ja päättyi Brisbaneen vuonna 2005 vain jatkuakseen sieltä edelleen erääseen rantataloon ja sen hylättyyn puutarhaan. Unohtumaton tarina!

Hylätyn puutarhan kertomus alkaa purkautua helteisessä Australiassa, kun eräs tyttö, Nell, saa kuulla syntymäpäivänsä iltana isältään Hughilta, että hän ei ole vanhempiensa oma tytär, vaan tavallaan löytölapsi. Hugh odottaa ehkä muuta, mutta tuona läähättävän kuumana Brisbanen iltana hän saa nähdä, miten heidän rakas tyttärensä särkyy palasiksi yhdessä hetkessä. Tämän jälkeen mikään ei ole enää kuin ennen ja sitä kautta myös koko tarinasta tulee välähdyksiä ja sipraleita, särjetty ruukku, joka jonkun on koottava ehjäksi, hylätty puutarha, jonka on löydyttävä, että Nell ja niin moni muu hänen lähellään selviää läpi vaarallisen sokkelon sinne, missä on sateenkaaren pää.

Minulle Hylätty puutarha olisi ollut aivan Paluu Rivertoniin veroinen ellen olisi noin yli puoleen väliin kirjaa asti joutunut miettimään, missä nyt ollaan? mikä aika? mikä maa? kenestä on kysymys? Rivertonissa kuljetettiin kahta aikatasoa yhdessä maassa ja yhtä kertojaa. Hylätyssä puutarhassa on nopeassa tempossa vaihtuen kolme maata, monta paikkaa, useita kertojia ja vuodet menevät tiuhassa tahdissa Lontoo 1913, Brisbane 2005, Maryborough 1914, Lontoo 2005, Tregenna 1975, Blackhurstin kartano 1907...Olin jossain vaiheessa pettynyt omaan kokemukseeni siitä, että näin vaativa rakenne ohensi henkilökuvauksia. Se harmitti etenkin siksi, että mukana on todella kiinnostavasti rakennettu henkilögalleria pitkältä aikajänteeltä ja he kaikki liittyvät tavalla tai toisella Blackhurstin kartanoon ja etenkin rantataloon, jonne vie polku vaarallisen sokkelon kautta. Onneksi sain kaikki tärkeimmät ihmiset iholleni hiukan yli puolen välin ja pääsin nauttimaan seitsemänsataa sivuisesta kirjasta täysillä.

Kirja on hyvin juonivetoinen kartanoromaani, jota voi lukea laadukkaana lukuromaanina keskittyen vaikkapa Kirjailijattareen, josta en voikaan kertoa enempää, sillä Blackhurstin salaperäisyys tarttuu... Suorastaan tekisi mieli tehdä vanha kunnon dekkaritemppuni ja hiukan johdatella harhaan, mutta sen sijaan kohdistankin lukijan huomion Blackhurstin kartanon ontuvaan isäntään Linukseen, joka harrastaa valokuvausta ja kuvaa kaikkein mieluiten sisartaan Gerogianaa. Mutta sitten Georgiana katoaa ja...tapahtuu muuta:

Eliza. Hän salli sanan paeta huuliltaan ja asettua parran kiharoihin. Huulet vapisivat ja iho tuntui viileältä.

Hän aikoi antaa Elizalle lahjan. Jotakin mikä saattaisi tämän kiitollisuudenvelkaan. Jotakin mistä hän tiesi Elizan pitävän kovasti, sillä kuinka tyttö voisi olla pitämättä siitä, mihin hänen äitinsä oli ollut niin syvästi ihastunut.

Linus on lähtökohtiensa summa, sitä, miksi hänet tehtiin, mutta jotain meni pahasti pieleen...ehkä sokkeloyönä tai sitä ennen, mutta omalla tavallaan hänkin kykeni kostoon...

Rivertonissa parhautta oli suosikkiaikani, jossa varmaan olen elänyt jossain elämässäni: Sotien väliset vuodet. Hylätyssä puutarhassa minut vangitsi sumuinen, likainen, vaarallinen Lontoo 1900, se Lontoo, jossa pieni Eliza leikkii Sammyn kanssa Viiltäjää samaan aikaan kun sumusta hermostuneet hevoset vauhkoontuvat ja Thamesin liejun haju sekoittuu sumun rikin katkuun. Se Lontoo, joka teki hetkessä Elizasta vain ihmisen puolikkaan ja hänen sielustaan ikuisesti valolta suljetun huoneen.

Hylätty puutarha on kuin F.H.Burnettin Salainen puutarha aikuisille. Samaa on kuvio: köyhä, terve lapsi, joka tulee vauraaseen taloon, jossa pimennettyjen verhojen takana viettää ikäviä päiviä heikko, sairas, rikas lapsi. Hylätty puutarha vain kasvattaa yksinäisinä vuosinaan muurien takana piilossa niin vahvoja juuria, että yksikään, joka puutarhan löytää ei voi sen taikaa vastustaa. Ei vaikka asuisi Australiassa! Siinä missä Paluu Rivertoniin oli sisarkirja, Hylätty puutarha kantaa mukanaan tarinaa useamman sukupolven naisista, välillä toisensa kadottaneista, mutta ei koskaan periksi antaneista. Kyseessä on sukupolvi- ja kartanokirja, jonka kirjailija Kate Morton kirjoitti oodiksi kaikille lastenkirjailijoille, joiden teoksia saamme kiittää elinikäisestä intohimosta kirjoihin ja lukemiseen.

Hän tunsi tien. Hän muisti. Hän oli käynyt siellä ennenkin.

Valoa edessäpäin.. Hän oli melkein perillä.

Sitten, äkkiä varjoista ilmestyi valoon hahmo. Kirjailijatar, joka ojensi kättään. Hopeanheleä ääni: 

”Olen odottanut sinua.”

”Missä minä olen?”

”Olet kotona.”

Syvään henkäisten Nell seurasi Kirjailijatarta kynnyksen yli kauneimpaan puutarhaan, jonka hän oli milloinkaan nähnyt. 

*****

Australialinen Kate Morton opiskeli Lontoossa draamaa ja puheviestintää, kunnes päätti palata Australiaan ja aloittaa kirjallisuuden opinnot. Paluu Rivertoniin ilmestyi 2011, ja Hylätty puutarha on kirjailijan toinen suomennettu romaani. Lisäksi häneltä on julkaistu teokset The Distant Hours ja The Secret Keeper.

Kate Mortonin kaikki neljä romaania on palkittu Australian kirja-alan arvostetulla Vuoden romaani -palkinnolla, ja niiden käännösoikeudet on myyty 38 maahan. Maailmanlaajuisesti Mortonin kirjoja on myyty huikeat 7,5 miljoonaa kappaletta. Kirjailija asuu Brisbanen lähistöllä miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. 

kirjailijakuva Gillian van Niekerk

*****

Hylätystä puutarhasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja, Jonna Maija Laura Katri  Karoliina ja Sonja