Olen syntynyt samana vuonna kuin Charlie Chaplin, Tolstoin
Kreuzer sonaatti, Hitler, Eiffel-torni ja kaiketi Eliot. Sinä kesänä, 1889,
Pariisi vietti Bastiljin valloituksen satavuotisjuhlaa. Syntymäyönäni, 23.
kesäkuuta vietettiin ja vietetään yhä ikivanhaa juhannusjuhlaa. Sain nimen
Anna, isoäitini Anna Jegorovna Motovilovan muistoksi. Hänen äitinsä,
tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Tšingis-kaanista. Otin tuon nimen
kirjailijanimekseni osaamatta kuvitellakaan, että minusta tulisi venäläinen runoilija.
Anneli Heliö on suomentanut ja toimittanut Anna Ahmatova
Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 (Kirjokansi 2016). Tämä on kulttuurihistoriallisesti
vaikuttava teko, sillä ensimmäistä kertaa saamme suomeksi kaikki Ahmatovan noin
tuhat runoa, paitsi ne 26, joita Ahmatova ei halunnut Koottuihin runoihinsa
mukaan ottaa. Po. runot ovat Rauhan ylistys ja Anna kirjoitti ne suuressa
hädässä uuden bolsevistisen järjestelmän puolesta Stalinia lepytelläkseen ja saadakseen
poikansa pois leiriltä. Kirja on yli 800
sivuinen järkäle, jota luin kauan ja hartaasti, sillä olen yleensäkin runojen
perään, mutta erityisesti Ahmatovaan ihastunut. Teoksessa on ensin Heliön lyhyt esipuhe, sitten kaikki runot ja lopussa runsas ja kiinnostava Ahmatova-elämäkerta, joka on tarkin ja laajin, mitä
olen Ahmatovasta lukenut. Kirja sisältää myös todella paljon mustavalkokuvia, jotka
ovat yksityiskokoelmista sekä Anneli
Heliöltä. Itse tein sen ’virheen’, että aloitin runoista, kun olisi ollut
hedelmällisempää ensin lukea elämäkertaosuus, jolloin olisi auennut kenelle
Ahmatova on runot kirjoittanut. Ainakin minua on aina kiinnostanut, ketä Anna
on runoissaan kulloinkin tarkoittanut. Etenkin hänen rakkausrunojensa kohdalla
olen sulaa vahaa ja niin ovat ovat olleet miljoonat naiset ja varmaan
miehetkin, ennen minua, mutta mistä nuo loistavat, kohtalokkaat, timanttiset
säkeet syntyivät. Kenestä ne ponnistivat paitsi runoilijasta itsestään.
Anna oli kaikellaan hämmästyttävä nainen ja tutkijan tarkkuudella Anneli Heliö tuo
elämäkertaosuudessa hänestä esiin juuri niitä kaivattuja nyansseja, joita
Ahmatovan ihailija haluaa kuulla. Hän oli ulkoisesti niin upea, että jo se
riitti tuomaan hänelle mainetta ja huomiota, mutta hän oli myös intohimoinen
nainen, joka antautui rakkauksilleen ehdoitta, mutta ei orjana!
Sinulle nöyrä? Olet mieltä vailla!
Olen nöyrä yksin Luojan katseen alla.
En tahdo, en vavista, en tuskaa tuntea.
Minulle mies – pyöveli on, tyrmä talonsa.
Tulinhan itse...
Joulukuu syntyi, tuulet ulvoivat pellolla,
kuinka orjuudessasi oli valoisaa,
mutta pimeys vartioi ikkunan takana.
Kun lintu vasten ikkunaa,
iskeytyy koko ruumiillaan,
talven lumiviimassa,
jää veritahra siipeen valkeaan.
Nyt tunnen levollisuutta ja onnea.
Jää hyvästi, puhumattomani, sinua
ikuisesti rakastan, kotiisi laskit kulkurin.
Tämän runon Ahmatova kirjoitti elokuussa 1921 Tsarskoje
Selossa, joka oli hänen lapsuuden maisemaansa, vaikkakin Annan juuret olivat
isän puolelta Ukrainassa ja isänäiti oli kreikkalainen, jolta Annan katsotaan
perineen profiilinsa. Hänen äitinsä oli venäläinen, jonka suvusta tuli
viimeinen tataariruhtinatar ja tästä klaanista tuli nimi Ahmat. Näin Anna
Gorenko, otti taiteilijanimen, josta oli hänelle sekä hyötyä että myöhemmin
myös haittaa. Annan lapuudenmuistot ovat Tsarskojeselosta, mutta hänen kaupunkinsa
oli aina Pietari. Vain siellä hän sanoo tunteneensa voivansa hengittää hyvin.
Annan pääteosta Runoelma ilman sankaria, on sanottu Pietarin kulttuurin käsikirjaksi.
Anna avioitui
Nikolai Gumiljovin kanssa, vaikka rakasti
toista kaukaa. Hän sai ainoan lapsensa Levin Gumiljovin kanssa. Kun he sitten
myöhemmin erosivat, Gumiljovin vanhemmat ottivat lapsen luokseen Annan
vastusteluista huolimatta. Kautta kirjan tulee esiin lukuisia Ahmatovan
rakkauksia sekä myös äidin ikävää. Annan ’piireistä’ myös huomaa, että hän
viihtyi parhaiten itseään nuorempien parissa. Itselleni oli erittäin kiintoisaa
löytää jotain
Marina Tsvetajevasta, sillä Annalla ja Marinalla oli
kohtalonyhteys. Kun vallankumous oli tapahtunut, Marina ennusti taiteilijoiden
tuhon ja pakeni perheineen Neuvostoliitosta. Anna taas jäi, sillä hänen oli
oltava todistaja, joka kertoo myöhemmin kuka vietiin, milloin, miten ja kuka
kavalsi ja kuka palasi. Heillä oli molemmilla oma runoilijaäänensä, mutta oli
jännittävää lukea, miten Anna tosesi brittiläiselle kulttuurihistorioitsijalle
Sir Isaiah Berlinille:
”Marina on parempi minua!” Kaiken aikaa Anna tunsi hyvin
vahvasti ennen ja jälkeen vallankumoksen, miten heitä aina oli neljä:
Hän,
Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam sekä Boris Pasternak. Kun Mandelštam
vietiin, Anna oli silloinkin sattumalta paikalla. Luin kauan sitten
Nadežda Mandelštamin kirjan
Ihmisen toivo, joka kertoo hänen miehestään Osipista... Mandelštam kuoli
leirillä. Tsvetajeva palasi Neuvostoliittoon, mutta teki myöhemmin itsemurhan.
Jäljellä olivat Anna Ahmatova ja Boris Pasternak, kaksi, jotka eivät halunneet
lähteä, vaikka heitä ja etenkin Annaa, vainottiin rankasti. Jollakin tavalla
tulee Heliötä lukiessa olo, että Boris oli jo vain olemalla olemassa Annalle
suuri tuki. Kirjan ihana nyanssi on se, kun Boris lukee Annalle ensimäisiä
lukuja
Tohtori Živagosta.
Olen usein miettinyt Annan runoja lukiessa, kuka on
’harmaasilmäinen sulhanen’ tai ’harmaasilmäinen kuningas’. No, hän oli hurmaava
runoilija Aleksandr Blok!
Joskus saatan hymyillä,
huulten tuskin värähtäessä.
Se hymy on sinua varten –
rakkaus antoi minulle sen.
Yhdentekevää, jos olet ilkeä ja julkea,
yhdentekevää, jos rakastat toisia.
Edessäni on analogi, kultainen,
rinnallani harmaasilmäinen sulhanen.
Anna Ahmatovan ainutlaatuisuus ei ollut vain hänen jäljittelemättömässä
tyylissään, vaan myös siinä, että hän kirjoitti 65 vuotta! Kun ottaa huomioon,
että hän joutui vainon alle ja henki oli vaarassa millä hetkellä tahansa, hänen
tuotantonsa on aivan uskomaton suoritus. Pahin vaino Annaan kohdistui vuonna 1946, jolloin häntä kiellettiin julkaisemasta, häneltä vietiin elintarvikekortti
sekä eläke. Puhe, joka johti tuomioon oli Andrei Ždanovin pitämä, mutta lienee
tullut itse Isä Aurinkoiselta, joka yllättävää kyllä oli varsin kiinnostunut
kirjallisuudesta ja runoudesta sekä niiden voimasta yhteiskunnassa. Puhe on
kirjassa ja se on järkyttävä, tässä pieni ja ilkeä tyylinäyte:
Ahmatovan runouden sisällöt ovat läpikotaisin
henkilökohtaisia. Hänen lyriikkansa alue on rajoittunut ja köyhä: se on
budoaarin ja kappelin väliä viilettävän hienostorouvan runoutta. Kaiken
perustana hänellä on eroottiset rakkausaiheet, joihin kietotuu murheen, ikävän,
kuoleman, mystiikan ja tuomion teemoja...Puoliksi nunna, puoliksi lutka, tai paremminkin
nunna ja lutka, joka sekoittaa yhteen huoraamisen ja rukoilemisen:
Mutta minä vannon sinulle enkelten puutarhan kautta, /
vannon sinulle ihmeitä tekevän ikonin kautta / ja intohimoisesti palavien
öittemme kautta /
Ilmassa oleva syytös oli kaiken aikaa ollut kosmopolitismi
ja sosialistisen järjestelmän ihannoinnin puute. Ja epäilys siitä, että tämä
vaarallinen nainen kaipasi aikoja ennen vallankumousta. Vaikea puhua
hienostorouvasta, kun Anna suorastaan näki nälkää. Hän myös sairasti
tuberkuloosia ja tämän viimeisen iskun jälkeen hän selvisi lähinnä vain
käännöstöillä ja ystäviensa avulla. Ystävistä likeisin lienee ollut Annan runoja ulkoa opetellut
Lidia Tšukovskaja Kun ajat paranivat, hän oli sillon mukana auttamassa Annaa
kaivamaan runot esiin muistin ’kellareista’.
Anna oli jo hyvin iäkäs ja sairas, kun hän matkusti 1965
Englantiin ottamaan vastaan Ozxforfdin kunniatohtorin arvon sekä sitä ennen
1964 Italiaan, jossa sai Kansainvälisen Etna Taormina –kirjallisuuspalkinnon.
Kirjailijaliitto oli järjestänyt hänelle myös datšan Komorovista, ent.
Kellomäki ja Annan runoissa alkoikin kuulua enemmän musiikki ja maa. Anna
ympäröityi nuorilla runoilijoila, kasvateillaan, kuten Joseph Brodsky, jolle
hän omisti 1962 runon Viimeinen ruusu:
Maata kumarran Morozovan rinnalla, / tanssin Salomen lailla,
rakastetun pää vadilla, / nousen Didon lieskoista savuna, / palan taas Jeannen
roviolla, / Herra! Sinä näet, en jaksa enää, / ylösnousta, kuolla ja elää. /
Ota kaikki, mutta tämän ruusun tuoreus / anna minun vielä kerran tuntea.
Anneli Heliön teos Anna Ahmatovasta on kattava ja uniikki. Heliö
on myös saanut tavata ihmisiä, jotka ovat tunteneet Ahmatovan! Tunnettua
kuitenkin on, että kun joku aihe vie, siinä ei pidättele mikään, vaan janoaa
lisää. Niinpä suosittelen tämän kirjan lisäksi lukemaan myös Anna Ahmatova.Valitut runot, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola, Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni
Sepon Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon. Kaikki täydentävät toisiaan, lepattavat kuin lumen tomu tai Nevan
aallot toisiinsa liudentuen, Anna Ahmatovasta, unohtumattomasta kertoen.
*****
*****