keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Anne Helttunen, Annamari Saure,Jari Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita

Kirjailijuutta on mystifioitu kautta aikain. Siihen on liittynyt yllättäviä sattumuksia, suuria kohtalon käänteitä, nälkärunoilijuutta kuin myös tähdenlentoja, joissa liian huikea esikoinen on jättänyt varjonsa kirjailijan muun tuotannon ylle. Kirjailijuus on ollut kollegoiden kanssa vietettyjä kosteita vuorokausia ja matkoja Pariisin humuun. Se on ollut lahjakkuutta, joka on löynyt itsensä läpi niin Sammatin torpasta kuin Lapinlahden Väärnin pappilasta. Se on synnyttänyt tekstiä läpi nälän, joka oli niin kova, että tuleva suuruus jäi kerta kerran jälkeen luokalleen ei tyhmyyden tai laiskuuden, vaan nälän takia. Samalla kun kyynelehdin Aleksis Kiven kovaa kohtaloa, iloitsen Eino Leinon onnesta syntyä perheeseen jonka ilmapiiristä oli helppo ponnistaa Suomen kansan sydänten runoilijaksi.

Miten lie laita tämän päivän kirjailijoiden? Nythän on luovan kirjoittamisen koulutusta. Nälkää tuskin kenenkään tarvitsee nähdä ja koulua saavat kaikki käydä säätyyn katsomatta. Nytkö olisi se aika, jolloin voisi vain päättää tulla kirjailijaksi, istua alas kirjoittamaan, muistaa samalla verkostoitua suhteiden takia ja hups!, tässä olisi nykykirjailija! Ainoana haittana selän rasittuminen loputtomasta istumisesta tai ranteiden ja olkäpäiden säryt kiitos ahkeran koneen naputtelun. Vieläkö elää Viidan ja Meriluodon henki, vieläkö joku kirjailija kirjoittaa plataaninkuoreen tai  nukahtaa Montparnassen hautausmaalle Baudelairen hautapatsaan juurelle anisjuomien säpsähtelevään uneen...

Anne Halttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen kurkistavat teoksessa Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita (Avain 2015) valokuvin ja tekstein yli kahdenkymmenen nykykirjailijan työtiloihin ja työskentelyyn. Koska kyseessä ovat juuri kirjailijat, saamme runsaasti tietoa tekniikoista ja vinkkejä miten eri tavoin kirjailijaksi voi tulla. Edustettuna on niin lasten- kuin nuortenkirjailijoita, kuin myös runoilijoita, dekkaristeja ja historiallisen romaanin taitajia. Kirjan runsas ja paljon kertova kuvitus on valokuvaaja Jari Suomisen taidonnäytettä. Samalta tekijäkolmikolta on aiemmin ilmestynyt hurmaava Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.


Mielettömän suositun lastenkirjasarjan Tatu ja Patu tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat vahva tiimi, jossa molemmat tekevät sydämellä ja taidolla yhteen. Kummatkin ideoivat tarinoita, Sami piirtää kuvat ja Aino värittää ne. Pari sanoo ettei voi erottaa missä toisen työ loppuu ja toisen alkaa. Sami tosin huolehtii kuvallisesta taustatyöstä, joka vaatii runsasta tutkimista ja vertailua. Tatun ja Patun kummat keksinnöt –kirjaa varten tarvittiin apua assyrilogian professoriltakin!


Tatu ja Patu kirjoja on käännetty 21 kielelle. Kuvassa ulkomaiset tekjänkappaleet odottavat vintille viemistä. Vuonna 2007 viides Tatu ja Patu –kirja Tatun ja Patun Suomi palkittiin Finlandia Junior –palkinnolla. Mieli ja maisema kirjassa kaksipäinen kirjailija ja pariskunta kertoo hyvin tarkasti työskentelytavoistaan.


Meistä moni tuntee kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan, joka aloitti kirjoittamisen vasta aikuisena. Miten mieleen nyt tulikin Carol Shields, joka aloitti vasta noin nelikymppisenä...Virpi ei ollut mitenkään aikonut kirjailijaksi, vaan hänen tutkijan mielensä kääntyi luovuuteen vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Kirjailijuus oli Virpille kuoresta ulostulemista ja auttoi häntä asumaan paremmin itsessään:

Kirjoittaessani nuohoan mieleni labyrinteissa nähdäkseni, millainen minä olen. On ollut ilahduttavaa huomata oman itsensä kuoriutuminen ja avautuminen.

En olisi voinut aloittaa kirjoittamista kaksikymppisenä. Olin silloin ihan eri ihminen. Minun kirjoittamiseni on riippuvainen siitä tiestä, minkä olen kulkenut.

Virpi kirjoittaa omassa työhuoneessaan, jossa on värejä. Värit stimuloivat häntä. Myös kaksi konetta pitää olla eli läppäri ja sitten kunnon kiinteä työkone, jonka vieressä on tulostin. Määritelmiä pakeneva kirjailija on perfektionisti, joka kirjoittaa alut usein viisikymmentä kertaa. Hauskaa oli saada tietää, että Virpikin on lukenut nuorena neljätoistaosaisen Kansojen historian kuin seikkailukirjana, tein itse samoin.


Anna-Leena Härkösestä olisin voinut valita kuvan, jossa hän on kääriytynyt sohvalle mukavaan asentoon huovan alle lukemaan, mutta nyt hän saakin edustaa romanttista Sartre-Beauvoir-tyylistä kahvilakirjailijaa: Ekbergin kahvila tarjoaa Anna-Liisalle hyvän nurkkauksen tekstin korjailuun. Härkönen on erittäin tunnettu muutenkin kuin kirjojensa kautta, sillä hän on myös näyttelijä. Itse tunnen hänet kiehtovista kolumneistaan, en niinkään kirjoistaan, joita kyllä ostan tyttärelleni. Kun Anna-Leena kirjoittaa, hän ei tee mitään muuta. Kolmen vuoden kirjoitusputken jälkeen, onkin sitten saatava kunnon loma. Arviot tulevat Anna-Liisalle kustantajan kautta suodatettuna, sillä hän haluaa suojata mieltään ja turvata varmaan myös siten työskentelynsä. Suosittelen, sillä miksi antaa ikävien kirjoitusten syödä energiaansa!


Ach!...no juu, oi noita runoilija Tomi Kontion silmiä. Tommy Tabermann teki minut aikoinaan ihan mykäksi koppaamalla syliinsä kaiken kansan nähden kirjamessuilla ja antaen kunnon poskisuudelmat, mutta Kontio tekisi sen vain katseellaan. Älkää nyt vain luulko, että Kontio on tässä vain silmiensä tähden: Hänhän on runoilija! Kontio ammentaa metaforista, joita hän on aina käyttänyt enemmän kuin yleensä on tapana. Rosoa hänen tekstiinsä tuo itähelsinkiläinen karuus. Viimeiset kymmenen vuotta hän on asunut Myllypurossa.

Lukemaan Tomi oppi nelivuotiaana ja kun hän luki Seitsemän veljestä hän ajatteli oitis olevansa Aleksis Kivi. Tomilla oli tapana kirjoittaa hullunkurisia tarinoita Timo-veljensä toilailuista ja lopulta ne jalostuivat fantasiatrilogiaksi Keväällä isä sai siivet, joka palkittiin Finlandia Juniorilla vuonna 2000.

Monet varmaan miettivät, että ’miten pitkää päivää kirjailijat tekevät’. Tomilla se voi olla vain kaksi tuntia, sillä perheessä on useita lapsia eikä runoja synny liukuhihnalta. Usein mukaan tulee paussin jälkeen vielä toiset kaksi tuntia.  Kontio työskentelee ikkunattomassa vaatehuoneessa, voisi sanoa komerossa. Hän ei kaipaa mitään häiriötä itsensä ja syntyvän tekstin väliin.


Runoilija, kääntäjä ja kustantaja Leevi Lehto saa minutkin tuntemaan itseni laiskaksi. Hän tekee helposti 18-tuntisen työpäivän ja väittää stressin olevan hänelle tuntematon käsite. Kun lukee jutun loppuun, voi huomata, että ei se ihan näin mene eli kannattaa painottaa, että Lehto ei tunne stressiä.

Työhuoneessa palaa aina kirkasvalolamppu ja jalkojen päällä on huopa. Asento on rento.

Leevi Lehto on kirjallisuusmaailman erakkosusi. Ehdottomasti alfauros. Hän kaihtaa määreitä, vaikka on itse kuin elävä superlatiivi. Hän on runoilija, vaikka käyttää vähiten aikaa runoilemiseen. Hän suomentaa englannin kielestä, vaikka ei ole koskaan opiskellut englantia. Hän omistaa kustantamon, jonka kirjoista taittaa suurimman osan olematta graafisesti koulutettu. Minuun Lehto on viimeksi tehnyt suuren vaikutuksen tällä runokirjalla, sillä hänhän osallistuu kirjan tekemisessä kaikkeen, myös kansiin, missä on ällistyttävä visualisti. Kaikkein kiinnostavinta Lehto-osiossa on se, mitä hän puhuu kääntämisestä...


Tässä istuu ideatuolissaan julkaisukuningatar Raija Oranen. Hän on julkaissut jo lähes 80 teosta! Lomia hän ei pidä: Hän on onnellisin saadessaan kirjoittaa. Kirjailija Orasen päivärytmi on säännöllinen ja sitä häiritsevät vain arjen askareet, joista varmaan mukavimmat ovat kuitenkin koiruudet Sulo Raitis ja Voitto Palo. Koirat lenkittävät emäntäänsä, joka on kirjoittanut niin romaaneja, televisio- ja radiodraamoja, novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lastenkirjoja kuin kertomuskokoelmia. Kukapa meistä ei muistaisi tv-draamoja Ruusun aika ja Puhtaa valkeat lakanat.

Raija Orasen mielestä lukijan pitää päästä helpolla:

Kielen pitää olla pursi, johon lukija voi astua, rentoutua kaikessa rauhassa ja antaa sen viedä. Ei tarvitse pelätä karille ajamista, eikä tarvitse ryhtyä äyskäröimään. Lukijan ei pidä joutua ihmettelemään, mikä hemmetin kulkupeli tämä on.

Raija Oranen uskoo Ernst Hemingwayn viisauteen, että kirjailijan pitää ensin elää, jotta hän pystyy kirjoittamaan muustakin kuin itsestään. Kukahan olikaan hän, joka sanoi, että ’pitää elää John Irvingin kirjan Leski vuoden verran Ruth Colen elämä, tullakseen kirjailijaksi...


Tässä kauniissa talossa Ginestrellassa, Italian Assisin hiljaisuudessa, runoilee Tommi Parkko. Parkko ei usko inspiraatioon, vaan runoilijuus on hänestä käsityöläisammatti. Ideat tulevat missä vain, mutta sitten alkaa niiden työstäminen. Ykden runon valmistuminen voi kestää kolmekin kuukautta. Ollessaan Italian resiedenssissä, Parkko työskentelee aamuyhdeksästä iltaseitsemään.

”Olen äärimmäisen rauhallinen enkä hetkuile yhtään, mutta toisessa kohtaa minulla on tiukka aikataulu”, Parkko kuvaa elämäntapaansa. Kun hän on elänyt kolme viikkoa Assissa, hän kyllästyy hitaaseen aikaan ja alkaa kaivata vauhdikasta kaksiviikkoista Suomessa monenmoisten velvoitteiden ja ihmisten parissa.


Anja Snellmanin työhuone sijaitsee Helsingissä, mutta hän kirjoittaa paljon myös ulkomailla. Työpäivä alkaa jo kahdeksalta ja kestää monta tuntia. Yleensä päivään mahtuu kolme työrupeamaa kotimaassa, ulkomailla hän kirjoittaa koko päivän.

Anjalle kirjoittaminen on aina ollut vaihtoehto A. Nuoruudessa hän kuitenkin otti käyttöön B:n eli lähti lukemaan kotimaista kirjallisuutta ja psykologiaa. Sitten tuli kirjailijuus ja lähes kolmekymmentä romaania. Nyt jälleen psykoterapian erikoistumiskoulutus:

Uskon Aksel Sandemosen mottoon ’Pakolainen ylittää jälkensä’. Nyt menin taas kerran yhdet jäljet ja otin käyttöön myös vaihtoehdon B!

 Aika kertoa, keitä ovat kirjan muut henkilöt: J.K.Ihalainen, Risto Isomäki, Markku Karpio, Heli Laaksonen, Tuija Lehtinen, Leena Lehtolainen, Kari Levola, Harri István, Outi Pakkanen, Seppo Saraspää, Johanna Sinisalo, Kaari Utrio ja Kalle Veirto. Ja tämän lisäksi esittelen vielä ihan lopussa kaksi naiskirjailijaa.

Kirjan ulkoasu on hyvin huoliteltu, taitto on lukemaan houkuttava: Tekstit vaihtelevat selvin luvuin, joita jäsentävät kokoaukeamakuvat sekä sivun kuvat. Mukana on elävöittäviä pikkukuvia. Kuvatekstit ovat huolelliset ja riittävän tarkentavat. Siis täydellinen lahjakirja, kuten oli Haltiakuusen allakin!


Tunnelmallinen Lasimestari Helsingin Kallion sydämessä oli lähes kolme vuotta Johanna Venhon ja Seita Vuorelan yhteinen työhuone. He kirjoittivat Lasimestarissa vuoroviikoin, mutta kun toinen oli poissa, oli kuin toinen olisi kuitenkin ollut häiritsemättä läsnä.

Lasimestarissa järjestettiin myös kirjailijatapaamisia ja siellä kokoontui kirjailijoiden lukupiiri, josta Vuorela kertoi:

Kirjailijat muodostavat ystäväpiirejä, sukulaissielut kokoontuvat. Vaikka kirjoitan proosaa, olen lyyrkko. Siksi ei olekaan ihme, että läheisimmät kirjailijaystävät ovat runoilijoita, kielelle herkkiä.

Myös Venho kuuluu lyyrikkoihin ja näin hän kuvaa kirjailijanlaatuaan:

Prosaistinakin olen runoilija. Runon muoto ei jätä minua.

Johanna Venho kirjoitti ylensä huoneen perällä sohvalla. Näin ohikulkijoiden katseet ja keskustelut eivät häirinneet häntä. Seita kirjoitti mieluusti ikkunan edessä. Lasimestarista hän löysi myös kirjakaapista taidekirjoja, jotka olivat hänelle lepoa omasta työstä:

Kuvataide on niin erilainen taidemuoto kuin kirjallisuus, että se antaa mielelle mahdollisuuden rauhoittua. Kun sanat ovat se työkalu, jota itse käyttää, kuva antaa ajatuksen levätä.

Venho kertoo ettei ole kauhean innostunut puhumaan itsestään:

Kirjoittaessa saan peilata itseäni kirjan maailmaa vasten ja luoda henkilöitä ja elämää, joka laajentaa omaa todellisuutta. Kirjoittaminen vaatii erilaisiin näkökulmiin ja kokemuksiin eläytymisen kykyä. Olen aina ollut voimakkaasti muihin eläytyvä ihminen.

Jurmon saaressa Karikko-kirjan kirjoittanut Seita kuvailee levottomuuttaan sekä työhuoneella että nuoruudessa. Hän muisteli myös Risto Ahdin luonnehdintaa, että Seita Vuorela on lyyrikko. Eikä runous ollutkaan hänestä ikinä pois. Lasimestarissa työskenteleystä Seita Vuorela kertoi:

Lasimestarissa työskennellessäni keskeiseksi nousi melankolian teema. Miten asiat joskus tuntuvat suorastaan käsinkirjoitetuilta? Kuin sattumalta törmäsin sellaiseen melankolian diagnoosiin, jossa kuvattiin yhtenä oireena, että ihminen tuntee muuttuvansa lasiksi. Melankoliaan ja herkkyyteen yhdistyy lasi.

Lasimestarissa oli syntymässä Karikkoa seuraava kirja, jonka työnimi oli Lasipoika.


In memoriam Seita Vuorela (1971-2015)

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto  Lukupino  Kirjojen kamari  ja Maija/Kirjojen keskellä

34 kommenttia:

  1. Oih, tämä kirja vaikuttaa ihan superihanalta! Tähän täytyy ehdottomasti tutustua, kiitos vinkistä :)

    VastaaPoista
  2. <3 Sattuneista syistä en kommentoi enempää, mutta ihana postaus. Tämä kirja on tosiaan aika täydellinen lahjakirja kotimaisen kirjallisuuden ystäville.

    (Palaan muihin juttuihin meilitse illemmalla.)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä on ja lähtee joululahjasuosituksiini, tietysti. Bessullekin lupasin vain meillä tämän lukea, en anna edes lainaan;) Kirjallista egoismia...

      <3

      (ok)

      Poista
  3. Onpa kiinnostavan oloinen kirja! Markku Karpion ja hänen työmaisemansa tunnenkin hyvin, mutta eipä sekään haittaisi kirjan kiinnostavuutta, päinvastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saila, Utö onkin mitä mahtavin työmaisema. Tässä on paljon, paljon kiinnostavaa...

      Poista
  4. Voi, ihanaa! Haltiakuusen alla on niin ihastuttava kirja, että tämäkin täytyy omiin käsiin saada. Jotenkin en ollut tajunnut koko kirjan olemassaoloa - kiitos siis, kun kerroit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, se onkin. Lupaan, että kirja ei jää katveeseen, kun se tavoitti minut;) En itsekään löydä aina itseä kiinnostavia heti, joskus jopa tajuan liian myöhään ja kirjaa ei sitten saa enää mistään.

      Poista
  5. Tämä on jo hetken odottanut työpöydällä, mutta tänään katseltiin pojan kanssa tuota Tatu ja Patu-osuutta. Oli jätkä aika innoissaan kun pääsi näkemään kulissien taakse. Ja sitten vielä Sami Toivosen pöydällä oli Snowspeeder Star Warsista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Simo, no totisesti, teillä on ollut hauskaa ja niinpä näkyy olevan myös Tatun ja Patun tekijöillä. Piti vähän aikaa katsella ennen kuin tajusin, mikä on Snowspeeder;)

      Poista
  6. Tämäpä täytyy lukea jossain vaiheessa. En usko, että voittaa Haltiakuusta ;) mutta varmasti kiinnostava tämäkin.
    Nykyaikana suhtaudutaan kirjailijoihin ja kirjailijan työhön aika eri tavalla kuin joitakin vuosikymmeniä(?) sitten. Siis sekä itse kirjailijat että muut. Monia asioita joita on liittetty esim. kirjailijoihin taas liitetään nykyään "tavallisempiin" tai "arkisempiin" ammatteihin. En tätä sun kommenttiosiota nyt tän suuremmin käytä tämän mun empiirien tutkimuksen selvittämiseen.;) Mutta kirjallisuuden mystifiointi on vähentynyt ja selän ja ranteiden rasittumisesta puhuminen lisääntynyt.;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, oli tämä kiinnostava. No, Halitiakuusessa se mennyt maailma ja kuvat olivat kuin taideteoksia, mutta tässä on sitten taas jotain muuta.

      Jo Eeva Joenpelto kertoi haastatteluissa, miten kovilla hänen ranteensa ovat ja hän taisikin pitää jotain tukia tms. Nyt kirjailijuus on kuin raakaa työtä, jossa elämän kosteus on lähinnä tuskanhikeä kun selkää särkee eikä kosteita iltoja ja öitä ravintoloissa.

      Poista
    2. Eeva Joenpelto kirjoitti varmaan suurimman osan, ellei kaikkia kirjojaan kirjoituskoneella. Siinä vasta on ollut naputtamista, varsinkin ennen sähkökirjoituskoneita, ja kipeitä ranteita, sormia, niskoja! (Naputtelen tätä tietokoneella ja niska jumissa.;))

      Poista
    3. Sanna, niin teki. Mutta muistaisin, että hänkin aluksi kirjoitti ihan vihkoon käsin, mutta nimenomaan se vanhan ajan kirjoituskone. Olen lukenut hänen kaikki kirjansa ja saanut vaihtaa aikanaan muutamaankin kertaan ihan oikeita kirjeitä. Juu, kropalta tämä homma vaatii paljon. Siksi kunnon breikkipäivät olisivatkin tarpeen.

      Poista
  7. Kiinnostava kollaasi kaikenlaisia kirjailijoita erilaisissa ympäristöissä, mielenkiintoisia ympäristövalintoja :) huimaa miten näistä välittyy Lumimainen näkemys :) Ja kyllä, nyt yritän palata takaisin tänne blogimaailmaan pitkäksi venähtäneen paluun myötä. Ihan kauhistuin että miten vähän bloggailin tänä vuonna saati luin muita blogeja..huhhuh. Tästä taas entisee nousuun! kivaa viikonvaihdetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Akiss, kirjan sisältö voittaa kannen! No sinähän minut tiedät;) Arvaan nyt että tarkoitat erästä runoilijaa ja hänen silmiään...;) Ja onhan tuo Lehdon työhuone vähän kuin oma kirjastoni juuri nyt...

      Voihan sulla olla jotain paljon kiinnostavampaakin, jota et vain kerro meille muille...Kiva kuulla, että palaat näin joulun alla, jolloin on paljon kivaa <3 Saisit alka etsiä minulle kivaa musiikkia taas;)

      Poista
  8. Haltiakuusen alla on kyllä upea kirja ja usein sitä vieläkin lueskelen ja katselen hienoja kuvia.
    Tätä uutta samojen tekijöiden teosta odotan pääseväni lukemaan ja katselemaan.

    Kiitos Leena upeasta postauksesta.♥ Nyt kirjaa vasta odotankin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minttuli, siinä on kaikki! Olen aika lääpälläni kuvataiteisiin, joten kirjan visuaalisuus yhdessä menneen maailman kanssa nosti sen ihan uudelle tasolle. Vaikutut tästäkin, mutta eri tavalla: Kumma juttu vain, että kummassakin tähtien tomua..., mutta sellaisista krijoista juuri pidän. Ehkä sinäkin.

      Kiitos ja ole hyvä♥ Etiäistutkani kertoo, että saat krijan piankin;)

      Poista
  9. Minulla on suunnitteilla jossakin vaiheessa viettää aikaa kakkoskodissa vain kirjoittaen, mutta toistaiseksi se ei ole vielä onnistunut, kun Turussa on niin paljon kaikenlaista katselemista ja menemistä... Ehkä joskus vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arkeilija, niin, tässäkin kirjassa käy ilmi, miten suurin osa yrittää löytää paikan, jossa ei ole liikaa virikkeitä. Jopa liian ihana maisema ikkunasta, voi häiritä keskittymistä. Make your dreams true!

      Poista
  10. Tämä kuulostaa hauskalta ja mielenkiintoiselta kirjalta. Minua kiinnostaa noista listaamistasi varsinkin Risto Isomäki. Joistakin näistä kirjailijoista on ollut aika paljon naistenlehdissä, mutta osa on taas hyvin uutta.

    Alussa mainitset Aleksis Kiven kovan kohtalon. Äskettäin Nurmijärvi-Taiteen museota ylläpitävä Juhani Rintala esitti uusia näkemyksiä, joissa korjaa myyttistä "eli vain syksystä jouluun"-kuvaa Aleksis Kivestä. Hänen näkemyksensä mukaan Kivi olisi ollut melkoinen velikulta ja saanut paljon tukea arvovaltaiselta taholta. Jari Halosen elokuva 'Aleksis Kiven elämä', jossa Aleksis on oikea hauskan pitäjä ja keksipisteenä opiskelijakemuissa, olisi silloin hyvin paikkansa pitävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, tämä on sitä.

      No, minulla on kirjastossani tietokirja, jossa kerrotaan, miten Aleksis Kiven koulunkäynti loppui ihan faktasti nälkään eli oli pakko mennä töihin, tekemään mitä vain. En voi mitään sille, jos joku haluaa nähdä historian uusiksi.

      Poista
    2. Niin, tutkijoissa löytyy eri mieltä olevia, mikä on ihan kiinnostavaa. Minua alkoi kiinnostaa tämäkin tutkimuslinja. Olisi hienoa, jos Aleksis Kiveä ei tarvitsisikaan niin paljon surra.
      Olihan hänen loppunsa ainakin kiistattomasti kauhea, kun tietää, millaista sen aikainen mielenterveyden hoito oli eli sitä ei oikeastaan edes ollut.

      Poista
    3. Marjatta, juuri niin: Tiedemaaimakin on mieltä ja mieltä.

      Poista
  11. Onpas hyvin mielenkiintoisen oloinen kirja! Onneksi toit tämän esille. Ja hienoa, että lastenkirjailijoitakin päässyt mukaan <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, tämä on! Koin tunteita laidasta laitaan. Kiitos <3

      Poista
  12. Vau! Tätä kirjaa täytyy päästä hypistelemään. Taidanpa tietää yhden perheenjäsenen, jolle tämä olisi hieno lahjakirja =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, juu: Vau! Tämä on just hänelle;)

      Poista
  13. Oi, onpas ihanaiinen kirja, täytyy tutustua tähän esim. kirjastossa. Kiitos laajasta ja paneutuneesta bloggauksestasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, tämä sinulle ehdottomasti. Ole hyvä ja kiitos<3

      Poista
  14. Eilen kadotin ihan itse kirjoittamani kommentin, katsotaan jos tänään onnistuisin.
    Selailin tästä kirjasta ensin kuvat ja kuvatekstit sitten vasta ryhdyin lukemaan kirjaa kokonaisuudessaan. (Itse asiassa vielä on muutama kirjailija ja työhuone lukematta.) Ensimmäseksi huomioni kiinnitti kaikki ihanat (liian täydet!;)) kirjahyllyt. Ilahdutti katsella, sillä nykyään kuulemma kirjahyllyttömyys on trendikästä. Kuulin radiostakin kuinka muuttofirmoista kerrottiin, että kaksi perinteistä huonekalua on selkeästi vähenemässä ja katoamassa: olkkarin pöytä ja kirjahylly.
    Toinen asia mikä kuvissa ihastutti heti ensi katsomisella oli se, että aika monella kirjailijalla oli "kamaa". (Vaikkapa ne Tomi Kontion symppikset kukkopillit.) En ole järin suuri tavarapaljouden ystävä, mutta jotenkin kalsealta ja persoonattomalta tuntuu myös se melko suosittu sisustustrendi, että karsitaan kaikki ja jäljelle jää puhdaslinjaisia tasoja joilla on elektroniikkaa ja yksi "hyvästä mausta" kertova desing-esine. (Eikös kärjistetty kommentti ole paras kommentti, heh?;))

    Mua huvitti, kun Leevi Lehto kertoi lukeneensa esikoisteoksensa ja järkyttyneensä, kuinka ne samat teemat jne. on edelleen hänen kirjoituksissaan. Mä löysin joitakin vuosia sitten yhden runon, jonka olin kirjoittanut 10-tai 11-vuotiaana. Kuinka helppo siitä oli tunnistaa itsensä. Siis nykyisen minäni, en sitä 10-vuotiasta minääni! Niinkö vähän sitä kasvaa ja kehittyy vuosien kuluessa? Vai olinko saanut kirjoitettua siihen runoon jotain niin oleellista itsestäni, sellaista ydin-minää?:) (Tästä olisikin hyvä aasinsilta toiseen runoiluun, mutta laitan sen privasti...)

    Ihastuttava ja mielenkiintoinen kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, virtuaalitaivas on toisinaan helvetti!

      No enpä olisi niinkään varma, sillä vastikään Hesari kirjoitti, miten paperikirjat ovat suuressa suosiossa, vaikka muuta on luultu. Johonkinhan ne kirjat sitten on laitettava. Minulla ainakin on sellaisia, joista en voisi ikinä luopua. Ystväni osti sellaisen kalliin ja ison kirjakarusellin, johon mahtuu yllättävän paljon.

      Tai 'symppiksen Tomi Kontion kukkopillit';)

      En minäkään: Ahdistun liiasta tavarasta. En saa happea, tulee huono olo. En minäkään kestä että ei olisi mitään tai että kaikki olisi vain valkoista. Varmasti ainakin sulta, mutta näissä asioissa varmasti paras tie on se kultainen keskitie eli komromissi.

      Leevi Lehto on jollain tasolla ihan nero, hirväen työteliäs ja jsut tuollainen, että hän ei kaunistele totuutta muuksi. Jos se oli sditten sitä sun omaa ydinminää. Olet löytänyt uusia runoja, ihmettelee toivorikas...

      Tämä on!

      (Luitahn tänään, miten Camille Claudelia kodheltin Hesarissa ja Rodin muka niin putipuhdas...Uskon ennemmin Camille veljeä!)

      <3

      Poista
  15. Tomi Kontion ja kukkopillien kohdalla kumpikin lause käy.;)

    Leevi Lehto ON ihan oma ihmislajinsa.;) Kuka muu pystyy tuommoiseen työtahtiin, rytmiin ja laajuuteenkin?

    (Luin ja jo sulle päivitelinkin ristiin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, eikö vain;)

      Hän ON. En tajua, miten hän sen tekee.

      (Tarina jatkuu: odota vähän...)

      Poista