maanantai 30. marraskuuta 2015

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Rotubiologian aatteet olivat kuin iljettävän nopeasti lisääntyviä syöpäläisiä, jotka näyttivät rumaa naamatauluaan mitä yllättävimmissä paikoisa. Kouluissa luettiin rotubiologian kirjoja, ja rotuajattelua juurrutettiin kokonaiseen sukupolveen. Lapset oppivat lajittelemaan ja arvioimaan toisiaan  jo alaluokilla.

Rotututkijoiden harjoittama jaottelu oli kristallinkirkas. Me ja he. Me onnistuneet ja te epäonnistuneet. Me jalot ja kauniit, te rahvaat ja pahatapaiset. Te, jotka saatte syyttää vain itseänne siitä, ettette kyenneet kouluttautumaan tai saamaan mahaanne täyteen. Toimimaan niin kuin muut. Te liian tummat, liian lyhyet, liian tyhmät, liian sairaat, liian kadotetut.  Teidän epäonnistumisenne johtuu geeneistämme, ei meidän luomastamme yhteiskunnasta. Siksi emme halua, että levitätte geenejänne edelleen.

Ruotsalaisen Anna Lihammerin esikoisromaani Kun pimeys peittää maan (Medan mörkret faller, Atena 2015, suomennos Ulla Lempinen) on kylmää kyytiä ruotsalaiselle kansankodille. Kyseessä on vuosi 1934, jolloin kolmannen valtakunnan rotuhygienia-ajatukset rantautuivat vahvoina etenkin Norjaan ja Ruotsiin, sieltä myöhemmin, mutta onneksi heikompina, sitten myös Suomeen. Olemme ruotsalaisen älymystön keskuudessa. Eletään aikaa kun sterilisaatiolaki nuijitaan läpi, puhtautta vaalitaan kaikessa. Utopia puhtaudesta viedään niin uusiin jätevedenpuhdistamoihin kuin ihmisiin, joten tuntuu kuin luonnolliselta, että johtavat tutkijat katselevat muualta tulleiden silmien väriä, pituutta ja etenkin kallon muotoa tarkkaavaisesti. Kun tähän saumaan löydetään huomattava tutkija julmasti murhattuna Uppsalan Anatomian instituutista, alkaa ajojahti, jossa ainakaan johtava rikoskomisario Carl Hell, ei tunne täyttävänsä rotupuhtauden kriteereitä. Hänen apulaisekseen valitsema alaluokkainen poliisisisar Maria Gustavsson tuskin myöskään täyttäisi kaikkia ylemmän rodun määritelmiä.

Lihammerin kirja on dekkari, mutta se on myös faktaa, josta ehkä nuorimmat lukijat eivät ole aikaisemmin lukeneet. Oli aika, ei niin kovinkaan kauan sitten, jolloin tutkijat ja lääkärit kehittelivät ja toteuttivat menetelmäänsä tehdä tyhmistä ja hankalista henkilöistä mukautuvaisempia ja helpommin käsitelteltäviä katkaisemalla toisen aivolohkon hermon. Menetelmää kutsuttiin lobotomiaksi ja sanalla on nykyään hirvittävä kaiku, siitäkin huolimatta, että ei niin kauankaan aikaa sitten näin johtavan yhdysvaltalaisen lobotomialeikkaajan jälkeläisen miltei puolustavan menetelmää television dokumentissa. Olen myös nähnyt tosipohjaisen elokuvan koskien laulaja Francis Farmeria, elokuvan, jossa Jessica Lange tekee järkyttävän uskottavan roolityön Francesina. Lobotomian kehitti alunperin portugalilainen neurologi Moniz skitsofrenian hoitoon ja hän sai työstään Nobelin-palkinnon 1949! Koska hän teki ensimmäisen leikkauksensa 1936, voimme vain arvailla, millaisia olivat kokeelliset menetelmät mukauttaa epätoivotut ainekset yhteiskuntaan: Suurin osa uhreista kuoli kallonporaukseen, mutta kukapa olisi surrut köyhiä, sairaita, tuottamattomia, huonoja geenejä kantavia ihmisiä.

Lihammerin kirja on sekä yhteiskunnallinen varoitusviesti että thrilleri. Kirjan kiinnnostavuus on juuri aiheen todenmukaisuudessa ja myös siinä, että poliisipari on niin epäsuhtainen: Carl on kaikesta huolimatta yläluokkainen ja Maria taas köyhä, tupakkatehdastyöläisen tytär, nuori nainen, jolle nälkä ja puute ovat omakohtaisia kokemuksia. Myös Marian rooli miehisellä alalla ’30-luvulla on vaikea ja naista ei mieluusti nähdä poliisin työssä. Naispoliiseja nimitetäänkin poliisisisariksi ja heille annetaan toisarvoisia tehtäviä, mutta Hell näkee tarkemmin ja hän vaatii Marian parikseen Uppsalaan, jossa tapahtumien vyöry vain kasvaa.

Erittäin kiinnostava on ystäväryhmä, joka on lähtöisin vapaamielisestä Berliinistä. He ovat sijoittuneet yhteiskunnallisesti hyviin asemiin, mutta kantavat mukanaan vapaamielisen Berliinin tapoja, joissa mikään ei ole outoa. Näin tarinaan saadaan myös saksalaisia tuulia juuri ennen kuin pimeys valtasi Saksan.

Arkeologi Anna Lihammerin rikosromaani valittiin vuonna 2014 Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi, eikä syyttä! Näin Dagens Nyheter:

”Anna Lihammer onnistuu samalla kirjoittamaa sekä mainion dekkaridebyytin että erittäin jännittävän kuvauksen todellisesta historiastamme.”

Lukija pysyy tiukasti jännnityksen hyppysissä. Katsoo valokuvaa ryhmästä kauniita, menestyviä ja iloisia nuoria Berliinissä eikä arvaa kuka on Mefistoles...

Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse, kenenkään elämä ei ole esteitä vailla, Martinilla oli ollut tapana kuiskata hänelle hellästi raivokohtauksensa laannuttua eräänlaisena anteeksipyyntönä pimeistä hetkistään. Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse.

*****

Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä  Mustikkakummun Anna Suketus
Rakkaudesta kirjoihin  Lukuisa  Bleue

***** 

torstai 26. marraskuuta 2015

Pitkälle viikonlopulle kera tunnelmien!

Jään nyt pitkälle viikonlopulle, sillä saamme yllätysvieraan Itävallasta viikonlopuksi. Ensin kokkailen ja kokkailen, sitten haluan olla läsnä sataprosenttisesti. Lumi olisi erittäin suotavaa. Se antaisi tunnelmaa grillailulle terassillamme, jossa nautimme myös Glühweinia. Koska ei ole lunta fiilistelen tässä nyt muiden kuvilla eli yllä on Ilonan ihana kuva heidän grillimajastaan. Kuva on kirjasta Talven taikaa, joka on Lumoavan joulun ohella suosikkejani Ilonalta. Olen niin country&cosy, että ostan melkein joka kuukausi Unelmien Talo&Koti -lehden ja taas tänään. Sieltä saamme lukea myös Ilona Pietiläisen juttuja. Kun olin livesti Ilonan grillimajassa, teki mieli jäädä sinne asumaan...että niin tunnelmallista.


Mitäpä olisi talvi/elämä ilman villasukkia. Koska en itse enää niitä jaksa uudelleen opetella, turvaudun muihin. Nyt Pepi tekee minulle harmaita, joissa tietysti vaalenapunaiset raidat. Pepi kutoo niitä ihan tuosta vain vaikka televisiota katsellessa, joten jos teillä on sukkapulaa, ottakaa yhteyttä Pepin Huusholliin. Siellä syntyy myös koristeellisempia, mutta minä tykkään aina vain näistä harmaista kauniilla raidoilla. Oli jo yhdet just tuollaiset, mutta kun Meri näki ne, hän tykästyi ja vei mennessään, joten nyt tiedän, mitä pehmeää hänelle joulupakettiin. Käykääpä kurkistamassa Pepin valikoimia täällä

Milla ehti jo jäädyttää jotain näin ihanaa♥ Hänet löydätte blogista Valkoisiahiutaleita, jossa käyn virkistymässä aika usein kauniiden kuvien ja tekstien lumoissa.

Joulukuussa Lumiin on vielä tulossa monenmoista: runoja, jännitystä, ruokaa...ja sitten tietysti muuta jouluun sekä vuoden viimeiseen kuukauteen littyvää.

Kaunista viikonloppua keleistä viis, mutta lumen toivossa♥

Love
Leena Lumi

tiistai 24. marraskuuta 2015

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu.Kultaiset tyttökirjaklassikot

Perheemme traditioon kuului viettää koko joulupäivä yöpuvussa joululahjakirjoja lukien. Välillä käytiin kinkkua leikkaamassa ja taas luettiin. Anna -sarjassa riitti minulle luettavaa sinä jouluna yli tapaninpäivän. Lukiessa unohtui joulu, kun Anna vei minut muihin maailmoihin, kauas Prinssi Edwardin saaren kevääseen ja kesään. Tiesin tarkalleen, millaista Vihervaarassa oli. Kunpa olisin voinut ajaa sinne hevoskyydillä pitkin poppelikujaa! Vihervaara tuoksui omenoilta ja daalioilta, luumuilta ja orvokeilta.

Koskettavaa kirjoittaa nyt Sara Kokkosen kirjasta Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain 2015), kun maailma on lumenvalossa ja muutama kirjaan haastatelluista, kuten alun sitaatin kertonut Arja Hyrske, vievät minut takaisin omaan jouluumme, jossa oli juuri noin ja kiireinen kauppiasisäkin ehti lukea. Sitä tunnelmaa ei voi pullottaa, se kyynelehtii nyt poskillani, enkä ikinä, ikinä saa sitä takaisin. Vai saanko kuitenkin? Joka kerta kun luen Montgomeryn Anna–kirjat tavoitan eilisen ja kaikki on taikaa, onpa se hiljaa leijuvia lumihiutaleita ja joulua tai kesää ja tummana päilyvää aallokkoa. Toisinaan myös Kuiskausten kujaa...

Sara Kokkonen on tietokirjailija ja tutkija, jonka edellinen teos Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat keskittyi suomalaisiin tyttökirjoihin. Odotin jo silloin tätä, jossa esille tulevat ulkomaiset tyttökirjat tai siis...tietenkin odotin Saran kirjoittavan Annasta, Vihervaarasta, Prinssi Edwardin saaresta ja kaikesta siitä, joka oli oman tyttöaikani kultaisia vuosia. Saran kirja antoi kaiken mitä odotin, myös kyyneleet, mutta sitten se antoi myös yllätyksen, sillä olenhan Annan hengenheimolainen, joten osaan nauttia muustakin kuin kirsikkapuista, jotka henkäilevät tuoksuvaa lunta.

Kapina ja kaipuu esittelee seuraavat kirjailijat: Louisa May Alcottin, Susan Coolidgen, Frances Hodgson  Burnettin, Jean Websterin, Lucy Maud Montgomeryn , Laura Ingalls Wilderin, Helen Dore Boylstonin, Carolyn Keenen, Martha Sandwall-Bergströmin ja Ester Rongér-Lundgrenin (Merri Vikin).  Koska tarkoitus ei ole kirjoittaa uutta kirjaa tästä omasta intohimoaiheestani, tuon enemmän esiin ne kirjailijat, kirjat ja kirjan esiin herättämät ajatukset, jotka saivat minut nyt kastamaan kynäni kyyneliin, mutta paljastan myös sen musteen, jossa kynä on kastettu seikkailunjanoon ja temperamenttiin.

Ihan tuoreeltaan voin sanoa, että verrattuna Kokkosen aikaisempaan kirjaan, tämä kiinnostaa minua enemmän ’omien kirjailijoideni takia’ ja toisekseen, tässä kirjassa on mukana huomattavan kiinnostavia lukijamielipiteitä. Osa ihan huikeita, sai nauraa ja itkeä: Se on minusta yksi hyvän tekstin yksi tunnus. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo ja sieltä painotan sateenkaaren tuolle puolen kaikkia Anna-faneja: Lukeaa ihmeessä Sisko Ylimartimon teos Anna ja muut ystävämme. L.M.Montgomeryn elämä ja sankarittaret ja lukekaa sen jälkeen uudestaan Montgomeryn tuotanto: Koette jotain uutta!


Maailman tyttökirjallisuudesta tuskin voidaan puhua ellei mainita Louisa May Alcottia (1832-1888) ja minä en tee asiaan poikkeusta: Muistan niin kuin eilisen sen hetken kun lahjapaketista löytyi Pikku Naisia. Olin aina Jo. Kun luin Pikku naisia uudestaan ja uudestaan, en tiennyt mitään kirjailijan erikoisesta elämästä. Louisa syntyi 29. marraskuuta isänsä 33-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1832 Germantownissa Pennsylvaniassa. Hänellä oli useita sisaruksia ja perhe muutti usein. Isä Alcott oli itseoppinut pedagogi ja filosofi, joka kuului transsendentalisteihin. 1800-luvulla vaikuttaneessa filosofisessa liikkeessä oli mukana Uuden Englannin intellektuelleja ja kirjailijoita. Isä kasvatti lapsiaan omaksumillaan arvoilla, joten on helppo arvata, että tämä asia sekä lukuisat muuttamiset vaikuttivat Alcottiin. Aineksia Pikku naisiin Alcott sai hyvin perhepiiristään. Louisa oli erittäin antautunut kirjoittaja: Hän saattoi kirjoittaa nukkumatta ja syömättä, kunnes teksti oli valmis. Eräälle Saran haastattelemista lukijoista, Maikille, Pikku naisia ei ollut Alcottilta mieluisin kirja, vaan Louisan Kun ruusu puhkeaa:

Kuvittelin aina kolmikon juomassa teetä hienoista posliinikupeista, jotka keittiön hyvin tunteva Febe kävisi hakemassa. Tee olisi intialaista, ja se haudutettaisiin kauniissa kannussa (samaa sarjaa kuin kupit, hienostuneisuuden huippu) pannumyssyn alla. Ajatuksissani toivotin ikuiset hyvästit Liptonin teepusseille. Teen kanssa tarjottaisiin skonsseja ja hilloa. En ollut koskaan nähnyt saati syönyt skonsseja, mutta olin kuullut, että sellaisia oli olemassa. Kolmikko istuisi salissa, olisi talvi ja ulkona sataisi suuria lumihiutaleita. Teekutsujen jälkeen Rose lähtisi tanssiaisiin ja Archie hyvästelisi Feben. Febe katselisi ikkunasta valkoisten pitsi-ikkunaverhojen takaa, miten Archie katoaa lumisateeseen.


Maailman tyttökirjojen kirjoittajista konkreettisimmin elämääni on vaikuttanut Frances Hodgson Burnett (1849-1924). Muistaisin, että olen saattanut lukea häneltä Pikku Lordin ja Pikku Prinsessan, mutta en ikinä unohda sitä, kun luin Salaisen puutarhan! Silloin tiesin haluavani seurata tähteä, jossa minulla on oma salainen puutarha ja nyt se on sitten toteen tehty ja vieläkin, kaikki nämä vuodet, Salainen puutarha on aikuiskirjahyllyssäni...


Lukiessani Salaista puutarhaa, en voinut kuvitellakaan, että vuosikymmeniä myöhemmin katselisin tyttäreni kanssa Salaista puutarhaa elokuvana ja vieläpä kahtena sovituksena, joista toisen tuottajana Francis Ford Coppola. Meri ja minä kuitenkin pidämme edelleen enemmän alkuperäisestä, vanhemmasta filmatisoinnista, sillä siinä on tavoitettu kirjan henki. Montakohan filmatisointia tästä on tehty...Vastaus on, että kolme! Kiitos Meri♥

Saran kirja ei kerro vain kirjailijoiden kirjoista ja lukijoiden lukukokemuksista, vaan mikä tärkentä, ainakin minulle, kirjailijoiden elämästä: Miten heistä tuli he. Burnettin elämä oli kaukana tavanomaisuudesta, sillä siinä sattui ja tapahtui. Hän oli hyvin kuuluisa ja toimittajat kirjoittivat hänen värikkäästä elämästään monella tapaa ja myös paheksuvaan sävyyn.

Francesin ja Swanin avioliitto oli ongelmissa, ja he olivat muuttaneet erilleen asumaan. Frances sairasteli ja kärsi ajoittain masennuksesta. Hänen poikansa asuivat välillä äitinsä ja välillä isänsä luona. Pojat olivat Francesille tärkeitä, mutta hänellä oli hyvin vähän aikaa heille...Hän oli ansainnut paljon rahaa kirjoillaan, mutta kallis ja ylelinen elämäntapa kulutti hänen varojaan. Frances tuhlasi mielellään...1890-luvun puolivälin jälkeen Frances vuokrasi kartanon, Maytham Hallin, englantilaisesta pikkukylästä. Kartanoa ympäröi iso puutarha ja Frances istui unelmoimassa ja kirjoittamassa puutarhassa. Hän innostui puutarhanhoidosta ja siellä hän sai ensimmäisen idean romaaniinsa Salainen puutarha ruokkiessaan pientä punarintaa...


Ja sitten Annan nuoruusvuodet...Siitä alkoi monen suomalaisenkin tytön elämässä mullistus, jonka väreet jatkuvat äidiltä tyttärille. Sain kaikki Anna –kirjat ja sitten onnistuin vielä hankkimaan ne tyttärelleni, jota kiinnostikin enemmän Potter, mutta Meri katsoi kanssani Anna–sarjan televiosiosta ja ihastui. Minusta Anna oli ihan kuten olin hänet kuvitellutkin ja tietysti kyynelehdin, kun Anna sai Gilbertin...

Lucy Maud Montgomery (1874-1942) on ehkä maailman kiinnostavin tyttökirjojen kirjoittaja. Hän syntyi Prinssi Edwardin saarella, jonne nyt virtaa Vihervaaran Annan ja/ tai Uuden Kuun Emilian itsestään löytäneitä naisia ympäri maailman.  Suuri kysymys Montgomeryn lukijoilla onkin, kumpi sinä olet, temperamenttinen Anna vai runollinen, tummasävyinen Emilia? En usko yhteen vastaukseen, sillä ainakin minä olin tilanteesta riippuen kumpaakin, mutta lopulta oli pakko myöntää, että Annahan minä. Siinä missä Anna löi rihvelitaulun Gilbertin päähän, minulla oli onnettomuudeksi kädessä ratsupiiska...Anna on kuin sieluntila, jossa tummimpaankin päivään on tähtiin kirjoitettu selviäminen.

Mitä enemmän luen Montgomerysta, sen likemmä hän tulee. Hänen elämästään piirtyy kuva, joka pakenee, likenee, pakenee..., mutta paljon on tiedossa faktaakin:

Opettajavuoden jälkeen hän jatkoi opiskeluaan ja aloitti Englannin kirjallisuuden opinnot Dalhousien yliopistossa Halifaxissa Nova Scotiassa vuonna 1895. Hän nautti korkeakouluajastaan: luennoista, kirjallisuudesta, akateemisesta kilpailusta ja sanailusta. Hän kävi oopperassa, juhlissa ja osallistui kerhotoimintaan. Koko ajan hän myös kirjoitti. Maud oli aikuistuessaan alkanut kärsiä mielialan vaihteluista ja unettomuudesta. Kun hän heräsi eikä pystynyt nukkumaan, niin hän kirjoitti.

Vuoteen 1905 mennessä hän oli julkaissut 168 novellia ja 192 runoa aikakausi- ja sanomalehdissä. Hänen vuositulonsa olivat kohonneet 500 dollariin vuodessa.

Ja sitten Maud alkoi hahmotella kuolematonta tyttösankaritartaan,Vihervaaran Annaa:


Kuvassa Annan huone Vihervaarassa Vappu Kannaksen kuvaamana. Tuonnehan me kaikki haaveilemme pääsevämme käymään...

Maud kirjoitti itseään kaikkiin kirjoihinsa ja etenkin tummasävyisessä Runotyttö-sarjassa on paljon aineksia Maudin omasta elämästä. Mutta Montgomery on itse todennut, että vaikka Emiliassa on paljon hänen vaikeuksiaan, surumielisessä Patissa on eniten häntä.


Minulle Pat – Vanhan kartanon valtiatar on melkein yhtä tärkeä avain Montgomeryyn kuin Ylimartimon Anna ja muut ystävämme tai Anna–sarjan yhdeksäs ja viimeinen osa eli Annan jäähyväiset. Maudin elämästä tihkuu tietoja vieläkin ja niistä voi lukea monenlaista elämänpettymystä, mutta ihan faktaa on äidin suuri pettymys vanhimpaan poikaansa Chesteriin.

Montgomeryn fyysinen ja psyykkinen terveydentila heikkeni, hän kärsi kovista päänsäryistä ja lihaskouristuksista. Kaikesta huolimatta hänen kirjojaan on käännetty yli 30 kielelle ja myyty yli 50 miljoonaa kappaletta!

Montgomery kirjoitti myös aikuiskirjat Sininen linnan ja Perinnönjakajat. Edellinen on kultaa ja toinen on vähän erilaista Montgomerya.

Mitä lukijat ovat sitten olleet mieltä Montgomeryn kirjoista? Ainakin Jokke sai minut nauramaan:

Anna-kirjojen mieskuvaa hieman ihmettelen. Gilbert Blythe on kuvattu ehjäksi ja vahvaksi mutta nynnyksi, ja minusta viimeisessä kirjassa autoilla pröystäileväksi. Anna sen sijaan kiukuttelee ja nakkelee niskojaan helpommin ja vanhoilla päivillä järjestelee naimakauppoja. Annan periaatteelliset mykkäkoulut, koululakot ja muut tempaukset eivät ole ehkä lähipiirin mielestä kovinkaan mukavia eikä pullakaan tuoksu. Gilbert kesti Annan viiden vuoden mykkäkoulun sekä Annan opiskeluaikojen rakkauden mukisematta ja murjottamatta.

Ja  näin Maikki:

Tuntuu hiukan hassulta että mielessäni lisäsin dramatiikkaa juonenkäänteisiin. Niin kuitenkin tein, vaikka Runotyttö-kirjoissa luulisi dramatiikkaa olleen riittävästi. Kuvittelin Emilian ensimmäisen opettajan vielä kauheammaksi kuin hänet kirjassa kuvataan. Laitoin hänet polttamaan Emilian runot (vaihtoehtoisesti nuotit). Emilia yrittäisi pelastaa runoja tulesta, Ilse ja Teddy pitäisivät kaikin voimin kiinni Emiliasta, ettei tämä polttaisi käsiään, runot palaisivat, Emilia pyörtyisi, opettaja ei saisi syntiään koskaan anteeksi...Myöhemin aloin lukea Brontën sisarusten kirjoja. Humisevaan harjuun en joutunut lisääämään yhtään mitään!


Koska olen Anna olen myös seikkailullinen ja niinpä Sara Kokkosen kirjan Kapina ja kaipuu suurin yllätys minulle oli Laura Ingalls Wilder (1867-1957).  En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta olen katsonut Pieni talo preerialla sarjan, joka perustuu Wilderin kirjaan. Voisi melkein huudahtaa, että mikään noista sarjan jaksoista ei ole läheskään niin kiinnostava kuin oli kirjailija Wilderin elämä. Luin yöllä Lauran elämästä kuin entisinä aikoina Dumasin seikkailukirjoja ja olisin niin halunnut lukea hänestä vieläkin enemmän! Kaikista hurjista seikkailuista huolimatta tai ehkä kiitos niiden!, Laura eli 90-vuotiaaksi ja sitä ennen lensi 87-vuotiaana ensimmäisen kerran lentokoneella. Kuvassa Laura Ingalls Wilder vuonna 1894.

Annan nyt loppusanat kahdelle samalla kun kiitän Sara Kokkosta kiehtovasta kirjasta:

Kirjoissa luotiin maisema jostain jo kadonneesta maailmasta ja todellisuudesta, jota ei ehkä koskaan ole ollutkaan olemassa tajuan nyt, mutta johon lapsena uskoin sokeasti. Olin varma, että jossain oli saari, missä koko se erilainen, parempi maailma oli tallessa. Maailma, joka ei vielä ollut mennyt pilalle ja johon tosi-minäni kuului. Se maailma puhui minulle ja kosketti sitä osaa lapsen sielussani, jota mikään muu ei ollut vielä koskettanut, mutta jonka olin koko ajan tuntenut olevan siellä. Tavallaan tulin silloin omaksi itsekseni, kun pääsin osaksi tuota maisemaa ja opin että sellainen oli olemassa.

- Vappu Kannas -


Kultarinta näytti hänelle tien. Aurinko paistoi ja korkea, sininen kaarikatto säteili kirkkaana ja pehmeänä. Kaikki oli uutta ja hiljaista, mutta mikään ei ollut pelottavaa eikä yksinäistä.

- F.H.Burnett -

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Elämän tarkoitusta haasteessa, lumen valoa elämässä


Sain Birgitalta ja Millalta haasteen vastata kolmeen hyvin isoon ja syvälliseen kysymykseen. Kiitos haasteesta♥ 

Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

Olen kiitollinen perheestäni. Olen kiitollinen jokaisesta suvaitsevaisuuden ja empatian pisarasta, jonka suomme heikommille mukaan lukien maahamme saapuneet pakolaiset. Olen kiitollinen omasta terveydestäni ja siitä, että äiti parantui vaikeasta sairaudestaan. Olen kiitollinen siitä, että pimeydessä näkyy aina valo. Olen kiitollinen rakkaudesta. Olen kiitollinen lumesta. Olen kiitollinen lukijoistani. Olen kiitollinen lumikarpaloista, jotka sain Hannu Hautalalta Olen kiitollinen lähestyvästä joulusta.


Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?

En mitään. 



Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Tässä kolme viisautta, joita olen kantanut matkassani:

"Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus."

- Mika Waltari -

"Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."

- Armi Ratia -

"We're all standing in the gutter, but some of us are looking at the stars."

- Oscar Wilde -

Olla Valonkantaja!



Välitän tämän haasteen edelleen seuraaville kuudelle bloggaajalle, jotka tietysti sitten ottavat haasteen vastaan, oman jaksamisensa ja ehtimisensä ehdoilla:

Katja/Lumiomena

Omppu/ Reader, why did I marry him?

Hanne/ Virtausta elämään

Saila/ Saaripalsta

Kaisa Reetta

Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa

Vielä haasteen taustat ja säännöt:

The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.


Lumi:
pimeän maan ainoa valo.

- Bo Carpelan -
suomennos Caj Westerberg

Love
Leena Lumi

Jean Rhys: Kvartetti

Eräänä hautovan helteisenä kesäkuun päivänä he saapuivat Pariisiin.

Place Blanche, Pariisi. Elämä itse. Sitä käsitti kaikenlaisia asioita. Vaikkapa harhakuvitelman arvon, ja sen että varjo voi merkitä enemmän kuin todellisuus. Kaikenlaisia asioita.

Jean Rhysin Kvartetti (Quartet, Otava 2000, suomennos Hanna Tarkka) tarjoaa meille huikean näkökulman Rhys-naiseen, joka on Englannissa elättänyt itsensä halpana, kiertelevänä tanssityttönä, kuin ajelehtimassa kaupungista kaupunkiin, savuisista kapakoista toisiin samanlaisiin, miehistä miehiin, kaikki samanlaisia, matkalla samanlaisuudesta samanlaisuuteen. Käsikirjoitus on kirjoitettu, kaikki on jo koettu, vaikka Marya on vasta kaksikymmentäneljävuotias. Hän ei osaa odottaa mitään erityistä, ajelehtiminen on hänen liikkeensä. Marya tapaa kuitenkin Stephanin, jonka kanssa lähtee Pariisiin, jolle suostuu vaimoksi. Suuria tunteitako? Ei todellakaan! Rhys-nainen näkee vain seuraavan tunnin, korkeintaan seuraavan päivän. Hän kaipaa rakkautta kuin lapsi  ja voihan se mies sitten olla vaikka Stephan. Kaikki kuitenkin samanlaisia, mutta kaikkein pelottavinta olisi olla yksin. Itsenäisyyys ei ole Maryan tavoite, vaan takertuminen. Passiivisella, suorastaan katua nuolevalla masokistisuudellaan hän tavoittaa aina jonkun. Nyt se on Stephan, huomenna kuka tahansa, mutta kaikki kapakat ovat hänen maansa ja nekin näyttävät kaikki samanlaisilta. Marya kantaa masentunutta irtolaisuuttaan kuin keisari uusia vaatteitaan, paitsi, että hän on se, joka ensin väittäisi, että ’ei, eihän se näin mene ja kunhan vain saan Pernodin, aurinko nousee heti ja kun saan toisen, loistavat tähdetkin ja ehkä on olemassa huominen ja sitä seuraavakin päivä.’

Luettuani Jean Rhysin Huomenta, keskiyö, jäin ihanasti vangiksi. Minut vangitsi Rhysin käsittämätön lauserakenne, lakonisuus, tylyys, tunteet vailla tunteita, jäljittelemätön tyyli, jossa paljon jää lukijan varaan. Kvartetti ei jää yhtään jälkeen edellisestä eli rhysiläisyys voi vahvasti ja pääsemme peilaamaan Rhys-naista suhteessa muihin, sillä Maryan mies Stephan joutuu vankilaan, jolloin Maryan ainoa vaihtoehto, on vetää puoleensa joku pelastaja, seuraavan aterian tarjoaja, asunnon maksaja, joku joka vie halpaan hotelliin tahraisten lakanoiden väliin, joku joka tietää hänen olevan olemassa. 

Marya tarttuu englantilaisen pariskunnan Loisin ja Heidlerin ehdotukseen muuttaa heille. Hänestä tulee sekä hoivattava lapsi että Heidlerin lähentelyjen kohde. Vaimo Lois sulkee silmänsä, mutta esiintyy mielellään omanarvontuntoisena ’hyväksyjänä’ ja alleviivaa omaa vaimoasemaansa, piikitteleekin, mutta samalla yrittää pitää seuraa kuin nainen ystävälleen, tosin rajat määräten. Itsetietoisena siitä, että nyt he ovat tarjonneet Maryalle asunnon, mutta voiko Marya, masentunut Rhys-nainen, nauttia tilastaan, voiko hän tehdä sen edes kuumassa elokuussa päästessään Loisin ja Heidlerin maaseutuasunnolle Brunoyhin:

Hän kulki keittiön poikki ja nousi kapeita portaita huoneeseen, jossa oli hyvä ja viileä tuoksu.

Tapetissa kanit ajoivat toisiaan takaa. Ikkuna oli selkosen selällään ja ulkona vallitseva hiljaisuus oli ihanaa melskeisen Pariisin jälkeen. Pehmeää kuin sametti.

”Pidä kiirettä”, Lois huusi portaiden juurelta. ”H.J. sekoittaa coctaileja.”

Marya ajatteli: ”Voi hyvä jumala! Mikä hullu minä olen.” Aivan kuin joku olisi nipistänyt hänen sydämensä sormiensa väliin. Coctailit, seinäpaperin naurettavat kaniinit. Elämän koko koreus ja suloisuus tuotti hirvittää tuskaa, kun se aina karkasi käden ulottuvilta.

Tässä kohtaa lukija voisi hätkähtää, mutta jos tuntee rhysiläisyyden, tietää, että näin se menee. Onni on joku käsittämätön olotila, joku pakeneva, ei Rhys-naiselle kuuluva. Se voi olla hetken rauha, yllättävä hetki kerran Stephanin kanssa, jolloin tuntui että nyt ei kaipaa mitään, tässä on hyvä. Se hetki vain on jo melkein poissa ennen kuin sitä on kunnolla ymmärtänyt. Onnen askeleet ovat hiljaiset ja Rhys-nainen on heikoin niitä tunnistamaan.

Kvartetin saatesanoissa Anna Lassila toteaa osuvasti:

Aina kun Marya saa tilaisuuden, hän valitsee väärin, epäluotettavan aviomiehen, itsekkään rakastajan. Hänet kuvataan vailla menneisyyttä, tässä ja nyt, keskellä tapahtumia, jotka etenevät vääjäämättä kohti tuhoa. Marya on nainen, joka törmäilee oviin, rakastuu renttuihin, vihaa kaikkia muita paitsi niitä, jotka hänen olonsa tukalaksi saavat. Ja eniten hän vihaa itseään.

Onko Jean Rhysin maailma sitten masentava? Ei ole. Se on psykologisesti alastomaksi riisuva, kiinnostava, nuhjuinen, savuinen, humalainen, hyväksikäyttävä, masokistinen, ajelehtiva...Silti sen kadut soivat kutsuvaa savunsinistä soundiaan etkä voi lopettaa hakeutumista uusille kujille, uusiin baareihin, uusiin miehiin ja seuraavan hotelliin, jonka huoneen nuhjuisessa tapetissa on jotain uupuneen eroottista.

Heidler kuiskasi: ”Avaa silmät pikku barbaari. Avaa silmät.”

Marya avasi silmänsä ja sanoi: ”Oi rakas, rakas, rakas. Ole minulle kiltti. Sano minulle jotakin kaunista. Minä rakastan sinua.”

lauantai 21. marraskuuta 2015

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...


Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla 
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova.Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)

perjantai 20. marraskuuta 2015

Hetkituhansia muistoissa...ja hyvää viikonloppua!

Eilen oli vielä maa marraskuun märkä, mutta tänään heräsimme ensilumeen. Vielä en ole toimeentunut katsomaan mitä nupuilla oleville jouluruusuillemme nyt kuuluuu. Luna on luonamme. Tänään ranta- ja metsälenkkimme näyttää lumen valolta.Viikko on mennä hurahtanut erikoisesti, sillä sain facebookissa haasteen esitellä seitsemän valokuvaa, jotka ovat yli 15 vuotta vanhoja. Niitähän piti sitten alkaa hakea albumeista ja kuvata, mikä pitäisi itse asiassa tehdä kaikille valokuville, jotka haluaa säilyttää. Esittelen nyt muutaman:

Meri ja minä, Tiitiäinen, Nyytiläinen, Tii-Tii ja vaikka mitä...

Esikoinen Jaakko ja minä Luvialla...

Lokki -veneellämme.

Tässä me päivänä, jona esittelimme vanhemmilleni uutta kotikaupunkiamme Jyväskylää vossikalla sataman kautta Siihen Yhteen Paikkaan ajaen.

Olen oikein albumi-ihminen eli olen tehnyt molemmille lapsilleni omat albumit ja sitten meille vielä omat. Paljon samoja kuvia, mutta lasten albumeissa enemmän tietysti heidän ystäviään, luokakuvia etc. Kuvassa Merin ensimmäinen 'täydennä lauseita.' Kyynelehdin vieläkin kun luen tuon, sillä siihen liittyy pieni tarina. Elettiin lankapuhelinaikaa ja yhtenä päivänä Merin opettaja soitti minulle ja kuulin aivan selvästi, että hän kuin itki ja nauroi sekaisin. Hän kertoi, että heillä oli ollut täydennystehtävä, jossa alut olivat 'Minun äitini...' ja 'Äidilläni on...' Muut olivat kirjoittaneet vaikka 'Minun äitini siivoaa paljon' tai 'Minun äitini on joskus vihainen'. Ja toiseen kohtaan, että 'Äidilläni on paljon kattiloita ja tiskiharja' tai 'Äidilläni on paljon vaatteita.' No, meiltä ei Merin täydennystehtävä ikinä unohdu ja nyt se on sitten kuvattu myös digille. Ikuinen Ihana Muisto♥


Vielä bonusmuisto, josta on vasta 7 vuotta: Kuvassa äidin kanssa menossa Savonlinnan oopperaan, vuorossa iki-ihana Carmen.

Lunan menu tänään, mutta sitä ennen lenkille.

Luna mussukkainen, joka nukkui koko yön sängyssämme muistuttaen ajoista jolloin...Onneksi tyttären koiruudet saapuvat jouluksi.

Pidän lahoamisen riemunäytelmästä nyt kun olen löytänyt marraskuun. Ennen oli toisin:

Mutta marraskuu

"Siellä on valo! Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet."

- Herbjørg Wassmo -

Ihanaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi


November Rain

torstai 19. marraskuuta 2015

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö

En saa unta, kieriskelen puolelta toiselle...

Oliko se vuonna 1923 vai 1924, kun asuimme tuossa kulman takana, Rue Victor-Cousinilla, ja Enno osti minulle sen kasakkahatun ja astrakaanijäljitelmäturkin? Siloin juuri otin itselleni nimen SASHA. Kuvittelin, että onneni voisi kääntyä, jos vaihtaisin nimeä. Toikohan se minulle onnea – se että otin nimen Sasha?

Oliko se vuonna 1926 vai 1927?

Sytytän lamppuun valon. Yöpöydällä on pullo Eviania, Luminal-unilääkettä, molemmat kirjat, kapealla hyllyllä tikittävä kello, ikkunassa punaiset verhot...

Jean Rhysin  teos Huomenta, keskiyö (Good Morning, Midnight, Otava 2002, suomennos Hanna Tarkka) on tarkkanäköinen ja raakakin kuvaus englantilaisesta naisesta, joka on nuorena viettänyt Pariisissa villiä, levotonta elämää. On ollut vaihtuvia miehiä, valvottuja öitä, nuhjuisia hotellihuoneita, mielialan aallokkoja, nöyryytyksiä, unilääkkeiden ja alkoholin helpotusta. Sitten monien Englannin vuosien jälkeen hänen ystävänsä tarjoaa hänelle rahaa Pariisiin matkustamiseen. Nainen, Sasha, palaa nuoruutensa kaduille, kaupunkiin, jossa oli kokenut nuoruuden huumaa, mutta myös paljon mustaa ja synkkää...oli syntynyt lapsikin. Hän yrittää palata ollakseen sama, nuori vielä ja haluttukin, mutta kohtaa ylenkatsetta hotellleissa, kaupoissa, kaduilla, jopa talot tuntuvat kaatuvan hänen köyhän vanhenemisensa päälle vain koska hän ei ole nuori eikä rikas. Jos vain olisi rahaa kampaajaan, jos vain olisi rahaa parempiin vaatteisiin, jos vain olisi varaa hammaslääkäriin...Sashan kodittomuus on kuin sisäsyntyinen kirous, maa, jossa hänellä ei ole ylpeyttä, ei kasvoja, ei todellisia ystäviä. Hän muistaa, miten usein on päättänyt lopettaa elämänsä, mutta ei ole onnistunut edes siinä. Vain alkoholi saa mielialan hetkellisesti nousemaan ja hän näkee itsensä peilistä naisena, jolla on valtaa miehiin. Humalan haihduttua kuitenkin hän on taas vain

(Ylös autettu, pelastettu, mutta ei enää uuden veroinen...)

mutta on hetkiä, jolloin muistuvat mieleen ajat Ennon kanssa. Joskus oli päiviä, joissa oli mahdollisuuksia, samppanjapullon korkit poksahtelivat, hiukset kiilsivät ja aivan kuin entisinä aikoina saattoi poiketa ostamaan leninkejä, hajuvesiä, sukkia...

Huone? Hyvä huone? Kaunis huone? Kaunis ja oma kylpyhuone? Keinu ylös, keinu alas, keinu eteen ja taakse...Tapahtui näin ja tapahtui niin...

Ja sitten tuli taas se aika jolloin olin yksin.

Olen jo vuosia jostain syystä säilyttänyt Jean Rhysin pientä kuvaa tiedostossani. Se alkoi siitä kun sain lahjaksi blogiystävältä Rhysin kuuluisimman teoksen Siintää Sargassomeri (1966), jonka myötä Rhysin varhemmat teoksetkin löydettiin. Sargassomeri minulla odottaa vieläkin lukemistaan, mutta varmaan se kannattaa, sillä kaikkien hiljaisuuden vuosien jälkeen Rhys sai useita palkintoja ja vuonna 1978 hänelle myönnettiin CBE-kunniamerkki ”palveluksistaan kirjallisuudelle” ja hänen mainittiin kuuluvan vuosisadan hienoimpien englantilaisten kirjailijoiden joukkoon. Huomenta, Keskiyöstä kiinnostuin Ompun jutun kautta ja olen vaikuttunut.

Olen aika paljon kallellaan ranskalaiseen kirjallisuuteen ja jos minulle jotain Rhysin tyylistä tulee mieleen niin Marguerite Durasin raaka, mitään kaihtamaton tyyli. Durasia ovat myös runsaat pilkkuihin päättyvät kesken jääneet lauseet. Huomenta, keskiyö on kirja, jossa ei tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki. Lukija vaeltaa Sashan kanssa Pariisin pimeillä, kylmillä, torjuvilla kaduilla kantaen mukanaan epätoivoa vailla valon toivoa. Kuten Durasin kirjat, tämäkin on kiinnostava, oudolla tavalla musta, mutta ei masentava. Tyylissä on jotain hypnoottista ja kuilun reunalla oloa. On kuin lukijakin olisi jo tajunnut, että näin sen kuuluu mennä ja mitään muuta ei tule kuin hetken huvitus ja humala, sitten taas tunne torjutuksi tulemisesta.  Kaksi venäläistä ja keskustelut heidän kanssaan ja sitten yksi gigolo ja...

Minulle rhysiläisyys osui ja upposi niin, että olen jo lukemassa Kvartettia! Rhysiläinen nainen on onneton. hän toistaa paljon samoja sanoja, hän ei saa tartuttua todellisuuten, hän ajelehtii tilanteesta toiseen, hän on kaunainen ja rankaisee muita usein itkullaan, hän pyytää rahaa, hän on elämän ajelehtija, jonka mielestä elämä on hänelle jotain velkaa. Kaikki ovat hänelle jotain velkaa. Sasha ei miellytä, mutta hän kiinnostaa.

Kirjan huikeat saatesanat ovat Raija Siekkisen ja miten upeasti hän valottaakaan Jean Rhysiä vasten kirjailijan kuvaamia naisia. Siekkinen saa lopettaa tekstini kirjasta, joka ei unohdu heti kun kannet on suljettu:


Rhysin maailmaa hallitsee rumuuden estetiikka. Vaikka nainen, Sasha, näkee kauniita , valoisia huoneita, puistoissa leikkiviä lapsia, hän kantaa rumuutta sisällään, ja niin kirjassa on kaikki sen valaisemaa. Kirjan ainoa kauneutta kuvaava jakso ajalta Ennon kanssa nouseekin esiin kuin huikaiseva valonsäde: ”Kaikki on tasaista, pehmeää ja hellää. Lemmiskely. Taulujen värit. Auringonlaskut, Pohjoisen lempeät värit auringon laskiessa – vaaleanpunainen, malva, vihreä ja sininen. Tuuli on raikas ja kolea ja kanaviin heijastuvat valot kuin kultaisia kaalimatoja, ja kaiken aikaa lokit syöksyvät veden yllä.”  


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu ja Juha

tiistai 17. marraskuuta 2015

Jane Means: Paketoi kauniisti

Olen aina ollut sitä mieltä, että paketointi on kuin puolet lahjaa: Mitä kauniimpi paketti, sen enemmän ajateltu vastaanottajaa. Ristiriita tulee vain siitä, että en ole askartelijatyyppiä. Silti on ollut aikoja, jolloin olen vanhentanut papereita, käyttänyt kääreenä ruskeaa voimapaperia ja värillisiä nauhoja, taisin joskus tehdä lahjapapereita jopa lehtien kansista ennen kuin niihin ilmestyivät julkkisten kasvot, jolloin intoni lopahti. Nykyään oma 'hienoin' pakettini on huolella valittu lahjarasia, jonka päälle solmin upeasti narut yhdestä tai kahdesta väristä tai saatan myös vetää vielä paperin laatikonkin päälle ja sitten vasta naru/nauha tms. Rakastan myös sellofaanipaketteja ja jos laatikko on liian suuri, sinne on kiva tunkea silkkipaperia. Ihan noviisi olen, totesin, kun luin todellisen ammatillaisen vinkit maailman kuninkaallisten ja hienoimpien liikkeiden paketteihin, mutta nyt vinkit ovat meidän kaikkien ulottuvilla:

Jane Meansin kirja Paketoi kauniisti. Parhaat ideat näyttäviin lahjapaketteihin (Giftwrapped: Practical and inventive ideas for all occasions and celebrations, Minerva 2015, suomennos Eva Katajamäki) kertoo kaiken, mitä haluat tietää kauniista ja idearikkaasta paketoinnista. Valokuvat ovat Simon Brownin. Ohjeet ovat tosi selkeät joten kuka vain osaa niitä seuraten onnistua. Lahjojen muodot voivat olla mitä vain, laatikko, putkimainen pakkaus, pyöreä rasia tai erityisen hankalan muotoinen paketti, kaikki saavat kauniin kääreen. No oivoi, muistan kun olin kaikki koulun lomat kaupassa töissä ja tuli pariskunta, joka halusi, että lapselle jouluksi tuleva potkukelkka on paketoitava niin, että jalaksetkin saavat joulupaperin ympärilleen...

Kuvan paketti löytyy luvusta, jossa neuvotaan häälahjojen paketointia. Minä kyllä myönnän, että joulussamme on paljon hopeaa, joten käärin mieelusti hopeiseen paperiin ja naru on sitten hopeaa tai punaista tai molempia. Tämän paketin kääressä on jotain glitteriä, mutta se ei näy just tässä kuvassa, mutta onneksi ihanat kristallit näkyvät.

Parhaat paketointimateriaalit voivat olla muutakin kuin tavanomaista lahjapaperia. Paketointiin käyvät monet helposti taipuvat materiaalit, kuten tylli, sellofaani, harsokangas ja kankaiden jäännöspalat. Myös tapettien loput kannattaa hyödyntää, vintage-nuottilehdet ovat upeita ja koristeelliset sanomalehdet käyvät tasokkaasta lahjapaperista.

"Pidän kuviollisesta silkkipaperista sen dramaattisuuden vuoksi, mutta yhtä vaikuttavan lopputuloksen saa tavallisesta voimapaperista, jos siihen yhdistää juhlavan koristeen kuten kuvassa. Valkoinen ja kulta ovat lempivalintojani.Tässä niihin on liitetty yksinkertainen nauha ja mistelikoriste."

Taidokkaita lahjapapereita on käytetty erityisesti idässä jo vuosisatoja, mutta esimerkiksi Isossa-Britanniassa yläluokka alkoi paketoida lahjojaan vasta 1800-luvun lopulla. Yleisimmin käytettiin tapettia ja sitten yksinkertaista silkkipaperia. Keskiajalla rikkain aatelisto somisti nauhoilla vaatteitaan, nyt ylellisillä nauhoilla voi yltää kuvan glamouriin!

Myönnän: Meidän olohuoneen tontun paja näyttää nyt tältä! Oikein etsimällä etsin hopeaa, mustaa ja hopeaa, ripaus pinkkiä tai sinistä sallittu, mutta ei kiitos tonttuja tai joulupukkeja meillä joulupaketteihin. Lahjakassit ovat myös kova sana ja niissä suosin viininpunaista ja hopeaa.

Paketoi kauniisti kertoo kaiken parhaista materiaaleista, opettaa kauniin käärimisen kuin myös upean solmimisen salat, työvälineitäkin tarvitaan ja monesta pulasta selvitään. Jos vaikka paperi loppuu kesken, neuvotaan, miten siitä voidaan jatkaa tyylikkäästi. Pitsisomisteita, japanilaisia laskoksia, kulma- ja vyörusetteja, sykeröitä...ja sitten vaikka tuoreista kasveista edullinen ja persoonallinen nimilappu:

Mikä sopisikaan paremmin puutarhaharrastajan lahjaan kuin muratin tai rosmariinin oksa? Suuriin ja koviin lehtiin, kuten muratin, voi kirjoittaa nimen metallinhohtoisilla geelikynillä. Kasvien tuoksu herkistää hajuaistin ja antaa lahjalle tuulahduksen puutarhasta.


Tässä kuvassa kaunista kiiltäväpintaista hopeapaperia, joka on solmittu upealla nauhalla. Kuin pisteenä iin päälle on vanhasta kaulakorusta otettu hopeinen sydän. Siis kannattaa säästää monenlaista, sillä koskaan ei tiedä, mihin vaikka vanhojen korujen sydämiä tarvitaan.

Vauvakutsuilla voikin sitten olla värejä...

"Jane Means näyttää, miten tavanomaisestakin lahjasta voi tehdä ainutkertaisen."

- Kirstie Allsopp -

maanantai 16. marraskuuta 2015

Satu Koskimies: Villiviinitie, Tullinpuomi

Syksy pureksii tuhkapensaan lehtiä punaisiksi, äidin kynsissä lakka hilseilee, huumava uni kaakaota ja kardemummaa, lompakossa kukkean baskeripään kuva, Lumikki-muki ja munkinsokeria pöytäliinalla, Porin pikajuna 15.05 ja kuistilla marraskuun viimat, takakenossa frakkimiehet puhkuvat, men varför toi tyttö ostaa joka päivä yhden baakelsin ja sun suus on mansikka vaniljakerman keskellä...

Satu Koskimies herättää uudessa runokokoelmassaan Villiviinitie, Tullinpuomi (Sanasato 2015) henkiin helsinkiläisen kerrostalon ihmiset arjeessan, haaveissaan, siinä missä he olivat 1940-50 luvulla. Suomi toipuu sodasta. Ihmsillä on valtava elämänjano ja luottamus tulevaan: Se maistuu tässä kirjassa ihanasti! Ollaan seuduilla, joilla on asunut julkkiksia, taiteilijoita, kuuluisuuskia, joiden elämästä julkisuus näkee vain yhden puolen. Kokoelman henkilöpotreteissa heistä paljastuu jotain yllättävää, salattua.

Ette te tiedä, härregyyd,
miten tämä krimiturkki painaa,
mutta näettekö, että
tässä, hiljaisella kadulla kävelee nyt joku,
joka on käynyt maailmassa,
valtakuntien vieraana,
kylmiin holveihin minua saattelivat
leijonamiesten hymyt
yhtä priimaa oli etiketti kuin akustiikka
ja ylväs kaiku vastasi
yhtä ylväänä kuin itse olin,
lauluni kohosi korskeaan forteen,
salin pimeydestä tunsin sokean ihailun,
ja härregyyd että minä hengitin,
hengitin kaiken sen, syvään,
aina décolletén uumeniin asti

ja solisluitani kirvelsi
raskas timanttiriipus.

Satu Koskimies on tuottelias kirjailija, johon sain lämpimästi tutustua jo blogini alkutaipaleella hänen kirjansa Hurmion tyttäret kautta. Hän innoitti meistä muutamia perustamaan Roihuavat Soihdut ja Katri Valan henki jäi meistä niihinkin, jotka eivät Valaa vielä tunteneet. Sitten tuli Sadun toimittama Tämän runon haluaisin kuulla, jossa on Suomen kansan rakastetuimmat runot. Koskimies oli yhdessä Juha Virkkusen kanssa toimittamassa radiossa Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelmaa, jossa Satu aloitti Mirjam Polkusen siirtyessä radion teatteripäälliköksi. Runoilijoista rakastetuin oli Eino Leino, Suomen kansan sydänten runoilija! Mutta miltä maistuu mennyt maailma, niin kaukainen ja kuitenkin vielä niin liki, Sadun uudessa runoteoksessa, jossa arki ja juhla limittyvät ja kauppiaan tyttärenä pidän vaikka tästä:

Gudda´, gudda´, frouva
on taas vissin ollu 
ute i stora världen,
jahhas, i Stockholm, jasså, joo-o,
mitäs mä nyt laitan sit,
häälimpa siel jo seekärt
tuli ikävä, int´sant´,
ja jesses, kyl mä sanon vaan
et on tääl nyt yks niin fiini doft!

Villiviinitie, Tullinpuomi on saanut kansiaiheekseen eräänlaisen aarteen – Tove Janssonin kadoneen työn. Maalaus Tullinpuomi (vuodelta 1941) koristi aikoinaan Ravintola Tullinpuomin hissin lasiovia. Ovet ja värikäs maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet, ja maalauksesta on olemassa vain yksi mustavalkoinen valokuva, joka oli kansiaiheen pohjana.

Kirja on hurmaava matka eiliseen...Lue ja ihastu!

Entä mitä näkevät ja kuulevat A-rapun tytöt? Mitä ovat sumeat puuhat sulkeutuvien ovien takana? Tyttörunoissa kopsataan laulun sanoja, vaihdetaan salaisuuskirjeitä, uskoudutaan päiväkirjoille, kaihotaan sinne, missä odottavat kielletyt leffat ja unelmien jätskibaari, jossakin Tullinpuomin tuolla puolen...

Tullinpuomin tuolla puolen on
elämän ihanin jätskibaari,
baari juoksee vastaan
asvaltti siivittää askeleet,
valkoiset sandaalit, valkoiset
sunnuntaitytön kengät
kiiltävien ratikkkakiskojen yli
elämä juoksee vastaan
Tullinpuomin tuolla puolen.

Nyt jo melkein perillä, tuolla
baari juoksee vastaan,
huomisen kimallus, huomisen kimallus,
hymy sen yhden ainoan illan
onko tallessa vielä, onko elämä siellä
ikkunapöydässä, lampun alla
Tullinpuomin tuolla puolen.

Vaan miksi lamppuja sammutetaan?
Miksi viimeiset kolikot lasketaan?
Miksei jätskiä tarjoilla enää?
Ikkunapöytä on kylmä ja tyhjä!

Huomisen kimallus, onko se vielä
Tullinpuomin tuolla puolen,
hymyssä, hymyssä, lampun alla
tallessa yhden ainoan illan
Tullinpuomin tuolla puolen...


*****

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Vuoden 2015 Kauneimmat Kirjan Kannet ovat...ja Arvonnan Voittajat!

Vuoden 2015 kauneimmat kirjan kannet Leena Lumissa on valittu: Kiitos kaikille osallistujille♥ Ykköseksi tullut kansi oli ns. 'musta hevonen', sillä en ollut huomata koko kirjaa kuin vasta ihan viime tipassa ennen arvontaa. Sekä kansi että sen sisältö yllättivät vahvasti.

Voittajakansi on 17 äänellä Suomen myyttiset linnut. Toiseksi tuli Kaukaiset hetket 11 äänellä, kolmanneksi Sopimus, jota piti kauneimpana 9 osallistujaa ja 7 valitsi suosikikseen Elämänmittaisen lukupiirin. Vain yhden pisteen päähän Schwalben kirjan kannesta jäi Avojaloin.

Koska menossa on Leena Lumin juhlavuosi: yli 1,5 miljoonaa kävijää ja jo toisen kerran ykkössija Cisionin kirjablogilistalla, luvassa on viisi palkintoa. Lumimies toimi onnettarena ja seuraavat henkilöt saavat valita voittajajärjestyksessään täältä palkintonsa. Kun valinta on tehty, pyydän ilmoittamaan sen, jolloin merkitsen 'varattu' ja sitten valitsee seuraava vuorossa oleva. Ilmoittakaa osoitteenne minulle sähköpostiin: leenalumi@gmail.com Onnettaren suosikkeja ovat tällä kertaa:

Pioni  Paluumuuttajatar Mustikkapusu Minna Frigård ja Kaisa! Onnea voittajille♥

*****


Ja sitten tämän päivän Hesariin, jossa Leena Virtanen kirjoittaa kolumnissaan kadottaneensa suosikkisarjansa The Affair. Nyt minäkin olen sen kadottanut, sillä en edes tiennyt, että siitä on tehty toinen tuotantokausi! Sehän tuli ennen AVAlta ja kirjoitin siitä silloin täällä Ja näin Leena Virtanen tänään:

"Tv-draama elää kultakauttaan, mutta sarjojen päättyminen arjen rutiineihin alkaa olla ylimääräisen mutkan takana. Nykyisessä paljoudessa pitäisi olla palohälyttimen veroinen ravistaja, jotta katsoja muistaisi kaiken muistamisen arvoisen."

Sarja on nyt sitten HBO:lla..., mutta ei se kuulemma sieltä mihinkään katoa. Taidan odottaa sarjan tuloa myyntiin.

Nähdään pimeän sijasta tähtiä! Ollaan kaikki valonkantajia!

Love
Leena Lumi

The Affair "Container"

lauantai 14. marraskuuta 2015

Katsot peiliin. Pitkään. Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko...

Katsot peiliin. Pitkään.
Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko pitänyt?

Ehkä silmien pohjalla jotain vapisevaa
ehkä huulien kaari vavahtampi.
Eihän se vielä kerro että pimeä hipaisi läheltä
että lopullisen kosketus oli niin todellinen
että silmät kysyvät onko vielä lupa nauraa
että jalat kysyvät saako juosta
kukkivalla nurmella
että onko oikein iloita kaiken sen jälkeen

että jokin huutaa: aurinko, älä laske,
toivo, älä katoa,
elämä, pidä minusta kiinni.

- Maaria Leinonen -

torstai 12. marraskuuta 2015

Marraskuu on mahdollisuus ja tilaisuus uuteen!

Entinen inhokkikuukauteni marraskuu on hitaasti, mutta varmoin ottein valloittanut minut. Siitä on tullut salarakas, joka on tätä kaikkea mitä viime vuonna kerroin...,mutta tämä luolanainenkuukausi, jolloin on lupa kääriytyä kodin, kynttilöiden, perheen ja huopien lämpöön, on myös aikaa ajatella, pohtia syntyjä syviä. Syyskausi, jonka aikana olen kokenut mitä ihanimpia juttuja, tavannut mitä lämminhenkisempiä ihmisiä, on ollut myös kuukausi, jonka katveessa olen sivusta seurannut ja myös osin itse kokenut, huumorin varjolla heitettyä ilkeyttä, piikittelyä, vähättelyä, kateutta ja toisten alentamista. Tästä asiasta Tiia kirjoitti ansiokkaasti jutussaan Veetuilun jalot taidot, kun ihmissuhteissa kolisee! Luin kaikki kommentit läpi ja kävimme Tiian kanssa asiasta myös privaattikeskustelua. Jaksamme täältä sateenkaaren tuolle puolen ihmetellä, mikä ajaa jotkut naiset tilaan, jossa toisen ilo, onni ja/tai menestys on itseltä pois? Mistä kaikki katkeruus ja happamuus? Mikä saa naisen olemaan naiselle peto? Olen aina fanittanut naisten välistä ystävyyttä ja tuonut sitä kohta jo seitsemän vuotta esiin blogissani. Minusta 'kehu nainen päivässä' ei ole yhtään huono asia! Vielä parempi on olla aidosti välittävä, empaattinen ja toista kohottava vilpitön ystävä. Tällainen ystävä ei verhoudu omahyväisyyden ja kaikkitietävyyden viittaan. Hän ei piikittele vieraillessaan toisten blogeissa, hän ei alenna muita ylentääkseen itseään. Hän ei ole kaikkitietävä, pöyhkeä oraakkeli, joka julistaa omaa tietoaan asiasta kuin asiasta kuin pyhää sanaa. Hän ei lähesty ystäviään sarkasmissa velloen, hän ei puutu toisten ulkonäköön, ei huomauttele ja vähättele toisten tekstejä ja etenkään hän ei vedä tähtiviittaa ylleen silloin, kun ei ole sitä itse ansainnut!

Muutamia vuosia sitten oli aika todeta, että joskus on aika tehdä elämässä pientä siivousta. Kannattaa alkaa välittää itsestään niin paljon, että siivoaa elämästään ne niin sanotut ystävät, jotka ovat energiasyöppöjä, jotka eivät ymmärrä vastavuoroisuutta ja/tai he epäempaattisuudeltaan eivät ymmärrä muista kuin omista tarpeistaan. Minulle tuli seinä vastaan, on kuin olisin hakannut päätäni kiveen. Miksi ihmeessä annoin elämässäni roikkua heitä, jotka tunkivat kaikkeen, veivät kaiken energiani ja jotka eivät ymmärtäneet mitään siitä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa. Aloin tehdä aikuisen naisen tervehdyttävää siivousta, jonka jälkeen jäljellä oli perhe, parhaat ystäväni vuosikymmenien ajalta ja sitten te, blogini lukijat, joissa on monta niin uskomattoman uskollista kanssakulkijaa niin ylä- kuin alamäkiin, että...oi totisesti! Kun sain hyvän työtarjouksen menestyvältä ystävältäni, jolloin blogini olisi siirtynyt arvostamaani lehteen, minulla oli kaksi syytä sanoa 'ei kiitos' rahalle ja kiinnostavalle työlle: Ensinnäkin en halua enää olla aikataulutettu: Haluan luolanainenaikani, milloin ikinä siltä tuntuu eli tahdon vihdoinkin olla uskollinen itselleni. Ja se toinen syy olitte te. Sanoin Anna-Liisalle, että 'eivät minun kaikki ihanat lukijani löydä polkua luokseni sinne lehteen'. No juu, ehkä olen sitten teistä läheisriippuvainen, hällä väliä, mutta minä välitän aina oikeasti heistä, jotka välittävät. Välittäminen toisista on tärkeintä ja se miten kohtelee kaikkia, joiden kanssa on tekemisissä. Netissä varsinkin, kun ei voi nähdä toisen kasvoja, on otettava tarkka vaari siitä mitä kirjoittaa, sillä vastaanottaja voi olla vaikka minkälaisessa elämäntilanteessa. Sitä ei vähätellä! Ketään ei mollata. Ja taas on uusi ihana marraskuu ja tilaisuus päättää lujasti pitää kiinni siitä oman blogin tunnetilasta, jota on halunnut vaalia alusta asti. Asiat voivat kiistellä, mutta toisia ja toisten sanomisia ei vähätellä. Minun blogissani en anna alentaa ketään. Olen blogini henki ja tunne, ja aion entistä tarkemmin seurata vitsin varjolla kirjoitettuja piikkejä, kateusnuolia ja toisia alentavaa kaikkitietävyyttä. Tunne ja välittäminen ja niiden kautta asioiden esiintuominen olkoot marraskuun sadetta, jonka jälkeen kaikki pahamieli pyyhkiytyy pois.

Ostin tänään ensimmäisen jouluisen kukan, vaaleanpunaisen Princiettan. Vaikka joulu on tällaisella joulusielulla jo paljon mielessä ja olohuoneen pöytä on tonttujen pakkaamo, elän marraskuuta täysillä. Kirjakasat huojuvat, mutta kävin silti tänään kirjastossa ja nyt luen välillä ihan jotain muuta kuin luulin lukevani. Olen pitkästä, pitkästä aikaa hiukan kuin tulossa flunssaan ja Lumimies on luvannut hemmotella. Etenkin kun vihjasin, että 'minullahan on viikoloppuna blogissani arvonta...' Hän lupasi siivota, lämmittää leivarin, valmistaa viikonlopun safkat...ja kaikki kuusiaidan leikkaamisen ohella. Minä saan olla huovan alla lukemassa ja jotenkin herkulliset satsumat kulkevat luokseni kuin itsestään. Kaakaomukikin vaeltaa hemmotelupesääni, jossa tosin just nyt ei ole kaikkein kivointa, sillä päänsärky yrittää ehdottaa, että lukemisen sijasta nukkuisin, mutta luen ihan vähän vain, ihan vähän vain...Onneksi toimme Saksasta yhtä tuttua vilustumislääkettä, jota valitettavasti meiltä ei saa. Sitä illalla viimeksi hörppäsen, joten ehkä saan rauhallisen ja pitkän unen.

Nyt on aika 

♥sytyttää kynttilä jo aamupöytään

♥nyt on aika ajatella ja puhua kaikista hyvää

♥nyt on aika antaa itselle aikaa

♥nyt viimeistään on aika aloittaa pikkulintujen ja oravien talvisyöttö

♥nyt on aika ostaa joulupostimerkit ja joulukortit; tämä vuosi on ensimmäinen aikoihin, kun emme tee korttia omasta valokuvasta

♥nyt on aika nauttia television sarjoista

♥nyt on aika keksiä, mihin kaikkeen ledeistä oikein onkaan

♥nyt on aika aloittaa joulukutomus, jos sen on tarkoitus ehtiä tonttujen matkaan

♥nyt on aika lahjoittaa pois ehjiä, hyviä vaatteita, joita ei enää kukaan perheessä käytä, sama koskee leluja, pelejä, urheiluvälineitä

♥nyt on aika muistaa häntä, jota et ole ennen muistanut

♥nyt on aika muistaa huolehtia ryhdistään

♥nyt on aika ihailla, miten marraskuu maalaa luontoa...selvästi akvarellityötä

♥nyt on aika hengähtää ja hiljaa iloita siitä vuodenaikajuhlasta, joka lähestyy ilman mitään isompia tohinoitakin

♥nyt on aika muistaa syödä ainakin D-vitamiinia myös purkista

♥nyt on aika muistaa soittaa niille perheenjäsenille, jotka asuvat kaukana

♥nyt on aika hyvästellä sunnuntaihin näillä Kyllikki Villan sanoilla:

"Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenvän päivän lyhyenä hetkenä."

sydämellä 
Leena Lumi

Hello