Yö jo odottaa...erästä kulkijaa. Matka pitkä on/ ja aivan tähdetön./ Jostain kuuluu kutsu muiston kaukaisen.../ hän siellä tähdet sytyttää/ eksyä en voi...en voi/ hellyys vastaan käy/ tähtiin pukee kulkijan...Pakahdun!
Charlie kutsui tyttäriään kaunokaisiksi ja sitähän he olivatkin. Itse olivat mielestään Louisa M. Alcotin Pikku naisia ja kävivät usein kinaa kuka heistä oli kuka minäkin päivänä. He olivat Julia, Sylvie ja kaksoset Cecelia ja Emeline. He olivat hirveän kiintyneitä toisiinsa, joten kun Julia tuo kotiin tulevan miehensä, tämä häkeltyi, sillä hän ei ollut ikinä kokenut vastaavaa. Hänen vanhempansa eivät tulisi häihin ja he uhrasivat elämänsä vain tyttölapsensa kuoleman murehtimiseen. William ei ollut heille yhtään mitään. William löysi kuitenkin korvikkeen, koripallon. Hän kävi myös luennoilla ja piti kaikkea ennakoitavana kunnes...
Ann Napolitanon teos Kaunokaisia (Hello Beautiful, WSOY 2024, suomennos Minna Kujamäki) on yhdysvaltalaisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. Kaunokaisia on herättänyt huomiota, sillä Barack Obama sekä Oprah valitsivat romaanin kirjalistoilleen ja kirjallisuuskriitikot ylistivät kilpaa eri lehdissä. Tämä kirja on sellainen tarina, jonka ottaa mielellään mukaan pitkiin joulunpäiviin tai muuten vain ajalla luettavaksi. Henkilöitä on runsaasti, mutta ei liikaa. Luin kirjaa kuin aikuisten satua ja odotin, milloin tuo kaunis tarina räjähtää. Henkisesti raavin kauniin kuvan pintaa, kunnes alkoi näkyä haavoja, viiltoja, salaisuuksia. Halusin rosoa!
Charlie -isän vielä eläessä Sylvie oli saanut isältään sanoja, joita ei unohtanut. "Noin nuorena ei vielä ymmärrä, että elämä on lyhyt, mutta sitä se on....sinut ja minut on veistetty samasta puusta, tyttöpieni. Mikään koulu tai työ ei tuo meille täyttymystä Me katsomme ulos maailmaan tai omaan sisimpäämme, koska haluamme enemmän." Olisipa Charlie ollut kokemassa Sylvien "enemmän".
Kohta isä oli kuollut ja äiti Rose halusi olla yksin. Sylvie näkee suuren tyhjyyden ja tajuaa voittavansa tuon tunteen vain löytämällä sielunkumppanin. Hän näkisi minut ja minusta tuntuisi ehjemmältä, Koska William ei halua opettaa vaan pelata koripalloa, Julia pyytää Sylvietä lukemaan Williamin kirjan käsikirjoituksen, voidakseen saada selvyyden sen tuomista tuloista. Sylvie suostuu. Kirjan sivuille oli tehty merkintöjä, kuten Tämä on surkea, minä olen surkea. Useaan otteeseen William oli kirjoittanut: Mitä oikein olen tekemässä? Miksi edes teen tätä? Kuka minä olen?....Miksi hän eikä minä? Sylvie värähti...
Sylvie tiesi, miksi äiti oli karsastanut häntä siskoista eniten. Rose näki Sylviessä saman. mikä oli aina närästänyt Charliessa. "Hyi, taas Whitmania".
Äidin ilmoitettua muuttavansa Floridaan, hän kertoi myös, että talo oli hänelle liian suuri ja siitä oli vielä velkaakin, siskokset järkyttyivät. Isähän oikein ylpeili sillä, ettei talosta ole velkaa. Rose rypisti otsaansa. "Joskus kymmenen vuotta sitten oli pakko ottaa lainaa, että saatiin teille tytöille vaatetta ja ruokaa."
Kaunokaisia sisältää kolmen sukupolven elämää ja suloisuus säilyy, vaikka elämä tuokin mukanaan kaivattua rosoa. Kukin sisaruksista kohtaa aivan erilaisen tulevaisuuden ja särmiäkin on yhdessäolossa. Hehän ovat nyt aikuisia. Williamista tulee kirjan kiinnostavin henkilö, joten teillä on kiehtova lukijamatka edessänne. Emme koskaan voi tuntea toista niin täydellisesti, että voisimme tuntea hänen pinnan alaiset virtansa. Toki voimme olla melko lähellä onnistumista. Vahva suositus minulta, vaikka tytöt ovat vuorollaan kertojina ja se tuo väistämättä mukaan hieman toisteisuutta. Kirja romantikoille ja nostalgiaan taipuville.
Olitko sinä Jo, Beth, Meg vai Amy?
Huoli alkoi väreillä ylävatsassa, se painoi rintakehääni hiuksenhienosti patjaa vasten. Kun Aida oli ollut osastolla, olin ajatellut häntä yötä päivää, mutta huoli oli pysynyt taka-alalla, koska hän oli ollut tallessa.
Olin istunut tuolilla huoneen nurkassa ja ahdistukseni oli hellittänyt. Hoitaja oli jutellut Aidalle aivan kuin he olisivat kahvilassa. Aida oli vastannut hoitajalle kuin 20-vuotias tyttö, mitä hän tietysti olikin. Olin nähnyt hänen kasvoillaan häivähdyksen keveyttä kun hän hymyili.
Hän ei hymyillyt minulle, mutta hoitajalle hän hymyili.
Kun hoitaja oli mennyt, turvattomuuden tunne palasi.
Annamari Marttisen uusin teos Tapahtui mitä tahansa (Tammi 2024) nostaa Marttisen rakastamieni naiskirjailijoiden joukkoon, heidän joukkoonsa, josta olen niin iloinen. He osaavat, he uskaltavat, he löytävät alati uusia uomia meidän tavallisten ihmisten päänsisäiseen elämään. Ja erityisesti tässä sekä erinomaisessa tyylissä vailla kikkailua, Annamari on omaa luokkaansa. Jokainen kirjan henkilö kuvataan kuin omat naapurimme tai meidät itsemme. Etenkin Ian McEwanilta olen oppinut, että kenelle tahansa meistä voi tapahtua mitä tahansa. Tämä tarina on yksi monista, mutta ei vähäisin. Koska kustantaja on jo takakansitekstissä kertonut Aidan, Vesa Heikkilän nuorimman tyttären rikoksen, voin olla huolettomampi. Fokukseni on Vesa!
Aivan tavallinen kolmilapsinen perhe, kunnes Vesa ja Tea päättävät erota. Lapset kulkevat kahden kodin väliä ja teineinä he, paitsi ei Aida, voivat olla jo ystävillään tai iltamenoissa yötäkin. Perheen koira Reetu ikävöi Aidaa ehkä eniten ja sitten tulee Vesa, joka illalla nukkumaan mennessä kuvittelee koko perheen olevan koossa. Perhe on paras, mutta sitä ei Vesalle ole suotu. Hän on täysin riippuvainen perheestään ja sen arjen sujuvuudesta ja nuortenkin kotiintuloajoista. Hän tottuu siihen, että Isla ja Roni käyvät enemmän äidillään, eikä huomaa Aidan muutosta. Aida ei tuo edes poikakaveriaan esittelyyn. Pahimman tapahduttua Vesa on kuin hylkiö. Niin hän sen tuntee. Hän kavahtaa pihalleen kurkkivia naapureita, jopa työkavereitaan. Eniten hän pelkää itseään. Hän muistelee paljon heidän kokonaista perhettään, suven heinäsirkkoja, iloa olla yhdessä. Tahdon ne takaisin!
Vesan persoona on arka, läheisriippuvainen, perheelle lempeä. Miksi Tea sitten lähti ja löysi uuden rakkauden. Ehkä Vesa joka huolehti kaupat, ruoat, siivoukset, olikin Tealle liian haalea kylpy. Vesasta ei ollut kipinän sytyttäjäksi, ei nuotion loimuksi. Ehkä oli joskus ollut...Tealla on jo uusi mies. Tragedian jälkeen he viestivät paljon. Kunnes sekin loppuu. Suuri kysymys on, onko heidän avioeronsa rikkonut Aidan mielen. Selviäväthän muutkin lapset eroista enemmän tai vähemmän surullisina, mutta lopulta ehjinä. Vanhemmat tiesivät kuopuksensa herkimmäksi, mutta se kaikki on jo korvaamatonta. Ruukku hajosi siruiksi asti. Iltapäivälehdet ovat Vesan yksi pelon aihe jo raskaaseen taakkaan. Toinen ovat työkaverit, jotka pyytelevät lasilliselle tai kutsuivat juhannuksen viettoon. Väistämättä he kysyisivät jotain. Hän ei halua olla missään ryhmässä vapaa-ajallaan. Painostettuna on joskus pakko suostua.
Liian paljon noloa Vesa kokee alati. Hän joutuu lainaamaan Islalta ja Ronilta rahaa, eikä pystykään maksamaan takaisin. Kummatkaan nuoret eivät halua kuulla enää mitään Aidasta, mikä järkyttää heidän isäänsä.
Kun aloitin kirjabloggaamisen vuonna 2009, ensimmäisenä vuonna jo Annamari Marttinen oli mukana kirjallaan Kuu huoneessa. Vain pari on jäänyt lukematta tai luettu, mutta ei postattu. Marttisen kirjat eivät ole pinnallisia, sillä niissä syväsukelletaan ihmismielen pimeisiin luoliin. Kirjan kansikin on kuin taideteos!
Häpeä syttyi sisälläni kuin soihtu, se kuumensi minut kokonaan, sai poskeni hehkumaan, hiusjuureni kohoamaan päänahasta, se sulatti sisäelimeni ja muutun aineettomaksi.
Tämä tuli oli polttanut minua parin vuoden aikana useasti, mutta mutta se oli jättänyt aina juuri ja juuri henkiin.
Sanokaa jotakin, mieleni kuiskasi.
Ja filmille otamme mukaan isot mukit teetä ja suklaavadelmakääretortut Vain kolme osaa, joten katsoimme äsken toisen osan ja nautimme teen kanssa melkein Apfelstrudelia mit Vanille Eis Bis Morgen!.jpg)
