Kädessä oli jo toinen lasillinen vedellä jatkettua
skottilaista. Olo oli hutera, takana pahanlainen kohtaus aviomiehen kanssa.
Fiona ei yleensä juonut, mutta nyt kraanavedellä laimennettu Talisker tuntui balsamilta, ja hän harkitsi nousisiko hakemaan sivupöydältä vielä kolmannenkin
lasillisen. Vähemmän viskiä, enemmän vettä, sillä huomenna olisi istuntopäivä
ja hän oli päivystävä tuomari, mikä tarkoitii, että piti olla valmiina mihin
tahansa äkilliseen työtehtävään, oli olo miten hutera tahansa. Mies oli tehnyt
järkyttävän paljastuksen ja sälyttänyt häen harteilleen mahdottoman taakan.
Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hän oli peräti huutanut, ja huudon etäinen
kaiku viipyi hänen korvissaan vieläkin.
Ja sitten pian sen jälkeen, raivosta kihisten, hän oli
sanonut vähintään kaksi kertaa kovaan ääneen: ”Kuinka sinä kehtaat! Se ei olut
mikään kysymys, mutta mies vastasi aivan tyynesti. ”Minä tarvitsen sitä. Olen
viisikymmentäyhdeksänvuotias. Tämä on minun viimeinen tilaisuuteni. En ole
tähän päivään mennessä saanut vakuuttavia todisteita kuolemanjälkeisestä
elämästä.”
”Milloin me rakastelimme viimeksi, Fiona?”
Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen
oikeus (The Children Act, Otava 2015, suomennos Juhani Lindholm) on paluuta
niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan
elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa
kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain
Rannalla, Vieraan turvan ja
Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin
rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies,
Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa
ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.
Lapsen oikeus kertoo perheoikeuden tuomari Fiona Mayen
rankimmasta tapauksesta, jossa hän siirtyy kaikkivoipaisen oikeuden
jumalattaren roolista oudon sattuman kautta ja tahtomattaan kuoleman kätyriksi,
samaan aikaan, kun aviomies Jack uhkaa jättää hänet nuoremman naisen takia
ellei Fiona palaa takaisin aistillisuuteen ja aviovuoteeseen. Fionaa ei nyt vähempää
voisi kiinnostaa, sillä takana on hänen suurta huomiota herättänyt
siamilaiskaksosia koskeva juttunsa, jossa hänen piti päättää, kumpi saa elää,
kumman täytyy kuolla etteivät molemmat menehdy. Menossa on haredijuutalaisia
koskeva juttu, jossa tyttärien, Noran ja Rachelin, eronneet vanhemmat
taistelevat oikeudestaan vaikuttaa tyttöjen tulevaisuuteen. Siinä missä isä
huoltajana sitoisi tytöt perinteisiin ja kotiin, äiti huoltajana antaisi näille
mahdollisuuden koulutukseen ja vapauteen valita omat puolisonsa. Fionalla on vastassaan
vanhoillisia uskovia puoltava joukkio sekä alullaan elämänsä kovin juttu Jehovan todistajia vastaan, mutta
onneksi hän ei vielä tiedä, mihin se johtaa. Ja juuri nyt aviomies, hänen elämänsä
rakkaus, uhkaa jättää hänet naisen takia, jonka nimi muistuttaa melanoomaa!
Juuri nyt kun hän tarvitsisi tukea, unta ja rauhaa, nyt mies on keksinyt,
että vain lihallisen avioliiton jatkuminen antaa heille mahdollisuuden yhteiseen loppuelämään.
Miten hienosti McEwan kuvaakaan Fionan vahvaa, älykästä,
mutta myös herkkää persoonaa. Jack on ehdottomasti Fionan
vertainen, mutta ikäkriisissään aviomies kadottaa tilannetajunsa: On aika
rakastella ja on aika tehdä rankkaa työtä. Fionalla on nyt kädessään kovimmat
kortit ikinä, joten edes Jackin poismuuttouhkaus ei häntä hetkauta, tai
ainakaan hän ei anna sen näkyä, sillä hänestä ei ole anelemaan. He ovat olleet
yli kolmekymmnentä vuotta loistava pari ja jos sen on pakko loppua näin
banaalisti, niin olkoon sitten niin! Mutta tämä on vain pintaa, sillä Fiona on päättänyt
kieltäytyä säälittävän, jätetyn naisen roolistaan, joten hän ei kerro edes
Jackille, miten poisleikatun Matteuksen murheellisuus vaivaa häntä, tekee hänet
ihan turraksi kaikelle, myös seksille. Fiona suoristaa ryhtinsä, uppoutuu työhönsä
ja miettii että:
Parasta olisi ollut, kun ei olisi ollut ruumista ollenkaan,
vaan olisi voinut leijua vapaana kaikista fyysisistä rajoituksista.
Uppoutuessaan Jehovan todistajien juttuun, jossa kolme
kuukautta alle täysi-ikäisyyden oleva, vaikeaa leukemiaa sairastava Adam Henry
ja hänen vanhempansa kieltävät verensiirron lahkonsa sääntöihin vedoten, Fiona
panee peliin kaikkensa, ei vain tietämystään ja kokemustaan, vaan itsensä
tavalla, jota ei ole ennen tehnyt. Lääkäri antaa lausunnon, että Adam kuolee
tuskalla, jota ei osaa edes kuvitella tai jää sokeaksi ellei verensiirtoa tehdä
vuorokaudessa. Istunnon lopulla Fiona ilmoittaa lähtevänsä tapaamaan Adamia
henkilökohtaisesti ja jatkavansa illalla. Tässä kohden aavistin jo koko kirjan
lopun. Se ei ollenkaan vienyt minulta lukunautintoa, vaan tällä kertaa lisäsi
sitä, koska saatoin nyt katsella kirjaa elokuvana. Sairaalakohtauksessa on
jotain niin erityistä, että sen aistii kaikellaan aina sitä lievästi makeaa
hajua myöten, joka ei tule kukista eikä puhdistusaineista.
Minulle brittiläinen kirjallisuus on voimavara, jotain mitä
hengitän. Erityisen mieluusti siitä nautin McEwanin seurassa. Se että Lapsen oikeus on
niin hieno teos, johtuu sen käsittelemistä, elämää suuremmista aiheista, mutta
myös brittiläisestä oikeussalitoiminnasta, johon olen aika heikkona. Vahva, paljon kuvaava jakso on Fionan matka jakamaan oikeutta Koillis-Englantiin. Se kaikki
siinä on niin peribrittiläistä ja samalla sekä yläluokkaista kuin myös Fionan
silmin ja mielin alaluokasta kertovaa. Koillisessa käsittelyn tulee tapauksia,
joita jotkut eivät voi unissaankaan kuvitella. Koillisessa Fiona myös kohtaa
villin teinimenneisyytensä, sillä serkkuvierailut Newcastleen olivat hänen
elämänsä heittäytymisen aikaa. Koillisessa myös tapahtuu se, mikä alkoi melodiasta ja
runosta, eräästä laulusta...
”Koskettava romaani ääneen lausumattomasta rakkaudesta,
pitkän avioliiton ongelmista ja paljon kokeneesta naisesta, jonka mitta tulee
täyteen. Koukuttavaa luettavaa.” – Observer –
Yllä olevaan on helppo yhtyä. McEwan kirjoittaa vahvaan
tyyliinsä ja näyttää, miten erityisen intuitiivinen hän on kuvaamaan aikuisen
naisen kipupisteitä tunteella ja oikeudenmukaisuudella, jonka Fionalle,
perheoikeuden tuomarille, auliisti suomme.
Lokakuun loppu. Kellojen siirto paalutti viimeisen vaiheen
uupunesta vuodesta alkaneeksi, ja pimeys lankesi. Fiona ja Berner olivat
saaneet kuulla asianajajalta, joka oli järjestämässä lakimieskillan joulujuhlaa
Gray’s Innin suureen juhlasaliin, että heidät oli valittu joulukonsertin
aloitusnumeroksi.
Hän näki silmäkulmastaan, kuinka Mark nosti lukulasit
silmilleen. Sitten kaunis tenoriääni aloitti suloisesti, uskollisena säveltäjän
dolce-merkinnälle:
Quand viendra
la saison nouvelle,
Quand auront disparu les froids...
*****