Viihde- ja lukuromaanin raja on hiekkaan piirretty viiva, jonka jo seuraava aalto pyyhkii pois. Vastasin itsekin tänään yhdessä kommentoinnissa reippaasti oikaisten kun puhuttiin Bolšoin perhosesta. Syy: Vetää raja siihen, kumpaan ryhmään vaikkapa juuri ko. kirja kuuluu, on subjektiivinen näkemys ja riippuu paljolti myös lukijasta. Painotan sanaa myös, sillä uskon että suurin osa paljon lukevista osaa määritellä selkeän viihderomaanin. Viihderomaaneistakin tosin löytyy omat helmensä, jotka ovatkin sitten siinä oudossa viivasssa hiekalla eli ehkä jo onkin kyse lukuromaanista tai sitten ei.
Minulla ei ole mitään vastaan viihdettä, vaikka itse en olekaan kovin viihteellinen, vaan kaipaan enempi syvää, tummaa ja puukolla kirjoitettua. Moni muukin asia toki vaikuttaa. Aihe. Oma tunnetila. Kirjoittajan kieli. Tarinan rakenne. Myös kirjan äärellä on lupa viihtyä! Se on ihan yhtä arvostettua kuin viihtyä elokuvateatterissa tai konsertissa. Toiset pitävät vain siitä ja toiset tästä. Itse olen kuitenkin niin kova lukija yli sadan vuotuisen kirjani kanssa, että haluan vaikuttua. Samahan kävi minulla musiikissakin. Pidin ennen musikaaleista, mutta lopulta ooppera voitti. Nautin silti ihan mielettömästi kun äitini kantaa kirjastosta eräitä kirjoja ja oikein odottaa suomalaisen painoskuningattaren seuraavaa kirjaa. Se on hänen viihtymistään, minun viihtymistäni ovat lukuromaanit ja dekkarit. Blogissani haluan kuitenkin ehdottomasti edes yrittää tarjota melkein kaikille jotain eli seinät ovat kaukana ja ovet ja ikkunat auki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. Sitten jos vähennän sadasta kirjasta viiteenkymmeneen, kaikki onkin hieman toisin...
Tämän päivän Helsingin Sanomissa (19.4.2011) Hannu Harju Tammelta toteaa Jukka Petäjän jutussa Moneen kirjaan kohdistuu kovat odotukset, mutta myynti jää pieneksi, että:
"Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkaus, Leila Meachamin kartanoromaaniRuusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit."
"Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita."
"Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkaus, Leila Meachamin kartanoromaaniRuusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit."
"Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita."
Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, mihin ryhmään lasket vaikka kirjat Bolšoin perhonen, Paluu Rivertoniin, Meriharakat, Hyviä ihmisiä ja Kaikki mitä rakastin?
Vai onko sillä mitään väliä, mihin ryhmään kirjat kuuluvat? Minulle ei ole, mutta kartan syvästi vain täydellistä siirappihöttöä, mutta kertoa, mitä se on, on vaikeampaa kuin sen karttaminen: Sen kertoo vaisto. Ainakin minulla.
Ja entäs sitten Näkemiin taivaassa tai
Koska samaisessa Hesarin jutussa Touko Siltala Siltala-kustantamosta mainitsee mm. Philip Rothin eräässä yhteydessä, niin minä suosittelen: Lukekaa Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain)!
Pidän Humisevaa harjua yhtenä maailmankirjallisuuden parhaista klassikoista. Mikä sen erottaa ns. lukuromaaneista, sillä eikö senkin äärellä ole viihdytty, kiihdytty ja nautittu? Sekö, että se on kestänyt aikaa? Onko Jalna -sarjan lukeminen pois venäläisiltä klassikoilta? Minulla ei ollut, sillä muistan lukeneeni niitä samoihin aikoihin. Olisiko lukemisen hyväksi syytä poistaa luokittelut ja vain kannustaa kaikellaan lukemista, jonka nyt väitetään laskevan hurjaa vauhtia. Me kasvoimme lukijoiksi ja kirjastojen suurkäyttäjiksi, emmekä tienneet kirjaa parempaa lahjaa, mutta entäs miten on laita jälkikasvumme esimurrosiässä ja sen jälkeen? Vievätkö koneet ja harrastukset niin menneessään, että me olemme viimeinen sukupolvi joka elää lukeakseen? Tai lukee elääkseen?
Entä sitten kirjailijat: Onko Joyce Carol Oates laadukkaampaa kuin vaikka Jayne Anne Phillips? Minulla molemmat ovat samalla viivalla ja siihen mahtuu myös Carol Shields ja Lionel Shriver ja keitä kaikkia.
Mihin kuuluu mielestäsi Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi? (Lukuvuoteni 2012 paras kirja!)
Mihin olisit sijoittanut Pelon Jokapäiväinen elämämme ELLEI se olisi voittanut Finlandia -palkintoa? Kuulen tavan takaa, miten monet ostavat jouluna lahjaksi Finlandia-palkitun kirjan, vaikka eivät olisi ikinä lukeneet kyseistä kirjailijaa. Onko yhden ison palkinnon 'PYHITYS' liian iso? Jättääkö se kirjallisia timantteja katveeseen ja oi totisesti, en nyt tarkoita Pelon kirjaa, sillä minulle se on Sinuhesta seuraava, mutta noin yleensä?
terveisin Leena Lumi, joka nyt uppoutuu Pirjo Rissasen kirjaan Terveisiä Armille ja sen jälkeen Sadie Jonesin teokseen Ehkä rakkaus oli totta.
PS. Puheenvuoro: Kotimainen kirjallisuus
PPS. Tammikuinen sunnuntaikirje intohimosta ja sen vajeesta
Helsingin Sanomissa oli tänään monta kiinnostavaa juttua, joista kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa väliin leikkasin talteen jutun, jossa käsiteltiin Ahmatovan kolmatta aviomiestä Nikolai Puninia, joka kuoli Stalinin vainojen uhrina 1953. Asiasta Anneli Ahosen jutussa Pietarissa muistetaan vainojen uhreja.
Antti Majanderin jutussa Kosmoksesta kunnon kustantamo kerrotaan, miten Mikko Aarne pääsi toteuttamaan unelmansa yhdessä Pekka Ruuskan kanssa. Kyseessä on uusi Kustannusosakeyhtiö Kosmos, joka lupaa elinvuosia painetuille kirjoille. Hurraa!!! Minun silmäni eivät kestää mitään näyttötauluja yhtään enempää kuin niitä jo nyt tuijotan. Mikko Aarne kertoo:
"Pääsemme aloittamaan puhtaalta pöydältä ja keskittymään heti sen ajattelemiseen, mikä on oikeasti sellaista sisältöä, joka sopii nimenomaan kirjaksi."
Kauno ja tieto lähestyvät hänen mukaansa kovaa vauhtia toisiaan, ja syntyy asiaproosaa. Jos sen tarina on hyvä, mielellään aika laveakin ja ennen muuta vie syvälle, syntyy kirja, jonka ihmiset haluavat jatkossakin nimenomaan painettuna, eivät digitaalisessa muodossa. (Majander)
Hurraa ja kauan eläköön kirjakirja!!!!
Marjatta on kirjoittanut jutun Viihdettä, lukuromaaneja, taideromaaneja...
Haastan lisäksi mukaan Katja/Lumiomenan sekä Kaisa Reetan ja myös Ompun!
Omppu: Viihde- ja lukuromaani kirjallisuuden lajeina
Kaisa Reetta: Viihdettä, lukuromaaneja, korkeakirjallisuutta...
kuva Ramón Casas y Carbo
terveisin Leena Lumi, joka nyt uppoutuu Pirjo Rissasen kirjaan Terveisiä Armille ja sen jälkeen Sadie Jonesin teokseen Ehkä rakkaus oli totta.
PS. Puheenvuoro: Kotimainen kirjallisuus
PPS. Tammikuinen sunnuntaikirje intohimosta ja sen vajeesta
Antti Majanderin jutussa Kosmoksesta kunnon kustantamo kerrotaan, miten Mikko Aarne pääsi toteuttamaan unelmansa yhdessä Pekka Ruuskan kanssa. Kyseessä on uusi Kustannusosakeyhtiö Kosmos, joka lupaa elinvuosia painetuille kirjoille. Hurraa!!! Minun silmäni eivät kestää mitään näyttötauluja yhtään enempää kuin niitä jo nyt tuijotan. Mikko Aarne kertoo:
"Pääsemme aloittamaan puhtaalta pöydältä ja keskittymään heti sen ajattelemiseen, mikä on oikeasti sellaista sisältöä, joka sopii nimenomaan kirjaksi."
Kauno ja tieto lähestyvät hänen mukaansa kovaa vauhtia toisiaan, ja syntyy asiaproosaa. Jos sen tarina on hyvä, mielellään aika laveakin ja ennen muuta vie syvälle, syntyy kirja, jonka ihmiset haluavat jatkossakin nimenomaan painettuna, eivät digitaalisessa muodossa. (Majander)
Hurraa ja kauan eläköön kirjakirja!!!!
Haastan lisäksi mukaan Katja/Lumiomenan sekä Kaisa Reetan ja myös Ompun!
Omppu: Viihde- ja lukuromaani kirjallisuuden lajeina
Kaisa Reetta: Viihdettä, lukuromaaneja, korkeakirjallisuutta...
kuva Ramón Casas y Carbo
Tuota, miksi hyvä viihderomaani olisi "melkein lukuromaani"?
VastaaPoistaMiksi lukuromaanit olisivat parempia kuin hyvä viihde? Eihän kyseessä ole mikään arvomääritelmä! Kuin sanoisi, että "hyvät dekkarit voivat olla melkein trillereitä". Imho on hyvää viihdettä ja huonoja lukuromaaneja...
Mitä lukuromaani sitten tarkkaan ottaen onkin. Viihderomaanille minulla on olemassa jonkinlainen sisäinen määritelmä, mutta lukuromaani kuulostaa yhtä konkreettiselta kuin nykytaide.
Calendula, hyvä kysymys, johon vastaus on yhtä pitämätön kuin se rannan hiekkaan piirretty viiva. Toivon jonkun vastaavaan tai ehkä heitämme määrittelyt romukoppaan. Tai sitten voisi vastakysyä että 'miksi viihderomaani ei voisi olla ns. lukuromaani?' Olen nyt yli kuuden blogivuoden aikana havainnut, että lukuromaailla on oma laatunsa, mutta kuka sen määrittelee?
PoistaOnko tuo ajatus ilmassa vai ei? Onko kaikki viihdekirjallisuus yhtä kuin hyvät lukuromaanit? Mielestäni kirjan funkito viihdyttäjänä on sen alkuperäinen tarkoitus, eikä voi ajatella, etteikö kirjan seurassa saisi viihtyä, mutta onko viihtymyksellä rajoja. Olen itse karsastanut lajityypittelyä, mutta kirjallisuudessa se on kuin ilma, jota hengität: Se on, vaikka sitä et näe tai kukaan ei sitä sanoiksi laita.
Luen paljon dekkareita ja olen luullut että ne ovat trillereitä;)
No, annan nyt yhden esimerkin mielestäni todella hyvästä lukuromaanista, jonka sitten joku voi kaataa, koska kirja voi olla tämän vuoden paras monessakin blogissa: Stoner. Mitä olet mieltä Stonerista?
Hannu Harju Otavalta just erotteli viihde- ja lukuromaanit ja siitä alkuperäinen juttu sai alkunsa. Eli niillä nähdään yleisesti eroa.
Minulle hyvä kirja on hyvä kirja, ilman muttia. Mennessään voi viedä hyvin monenlaiset kirjat hyvin erilaisista syistä. Ensimmäiseksi se johtuu kirjasta. Toiseksi omasta elämäntilanteesta tai mielialasta. Hyvä kirja koskettaa jotakin minussa ja vie mennessään. Tai pistää ajattelemaan. Jää vaivaamaan. Haastaa. Hyvää kirjaa on vaikea unohtaa.
VastaaPoistaPaluumuuttajatar, hyvin paljon samaa mieltä, sillä kirjaelämä on opettanut;) No just se, että millä mielellä, miten aikaa, saako lukea rauhassa...Fiiliksistä riippuu myös paljon. Siri Hustvedt sanoi, että 'hvyäkin kirja unohtuu, kun sen kannet on suljettu', mutta minullakin hyvä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa ja parhaimmat luen moneenkin kertaan: Carpelanin Axel, Mannin Taikavuori, Hustvedtin Kaikki mitä rakastin...ja odotan vaan sitä kun ehdin lukea Pelon kirjan uudestaan. Hyvä kirja ei unohdu!
Poista(Pakettisi on odottamassa jo jugendpiirongin päällä. Lähtee ke kun liikahdamme täältä saaren periferiasta kaukana sijaitsevaan postiin asti.Hyvää kannattaa odottaa!)
Ostin jo ekat ruukut. Maksavat tuhottomasti, mutta huijaan itseäni ja ostan joka kauppareissulla pari. Kirjan tullessa pääsen heti alkuun:D.
PoistaPaluumuuttajatar, hyvä sinä! Tänne luvattiin huomiseksi lumiräntää, mutta se on paljon parempi kuin nämä kovat yöpakkaset, jotka pidättelevät kevättä.
PoistaKirjan pitäisi olla sinulla huomenna. Eilen laitettu postiin.
Olen ruukkumaanikko, mutta kun sitä on ollut 30 vuotta, nyt on raja tullut vastaan eli riittää koko mun loppuelämäksi. Meidän kellarille olisi muutakin käyttöä kuin pitää siellä hyllyt täynnä ruukkuja. Olenkin jo joutunut jättämään osan talveksi ulos, mutta vähän terassin suojaan.
Voit heti istuttaa jos aloitat idättämisiä. Ruusupavut, tuoksuherneet ja krassit ehdin laittaa toukokuulla etei niistä tule liian honteloita ja perisljan taidan laittaa myös silloin. Sitten vain touko-kesäkuulla koulutusta ulos, mutta vasta 10.6. on se terminen kasvuaikaraja, jolloin ruukut uskaltaa jättää öiksi ulos.
Olen miettinyt tätä samaa ja mietin jopa postausta aiheesta! Great minds jne. :)
VastaaPoistaMutta niin, minun mielestäni lukuromaani on niin laaja käsite, että sen alle voi panna kaikki viihderomaanit ja toisaalta osan taideromaaneistakin. Määrittelythän lähtevät aina kokemuksesta ja se, mikä on toiselle viihdettä, voi olla toiselle oikea sielukirja. Itse näen, että viihderomaanin tehtävä on vain viihdyttää eikä se periaatteessa tarjoa lukijalleen haasteita - tosin aina on lukijoita, joille juuri kyseinen viihderomaani kohoaa tärkeäksi. Mutta viihderomaani on puhtaimmillaan ajanvietettä, ei sen enempää - eikä sen tarvitsekaan olla.
Sinun mainitsemistasi en pitäisi yhtään perinteisenä viihderomaanina, vaan monia enemmänkin lukuromaaneina. Tosin esim. Taikavuorta, Kaikki mitä rakastin -romaania, Oatesin ja Phillipsin tuotantoa en enää sanoisi edes lukuromaaneiksi, vaan taideromaaneiksi, joiden tehtävänä on haastaa lukijansa ja tarjota heille jotain uutta: ovia taiteen, omanlaisensa kielen, haastavien teemojen ym. maailmaan.
Lukuromaani on hankala termi, koska periaatteessa kaikki romaanit ovat lukuromaaneja. ;) Mutta miten hyvin ne sitten vievät mennessään, tarjoavatko ne enemmän haastetta vai ajanvietettä - se onkin toinen juttu. Itse lisään usein määreitä tyyliin viihdyttävä lukuromaani tai laadukas lukuromaani.
<3
Katja, odotinkin, että tarjoat tähän kiinnostavaa sanottavaa, johon nyt tartun;) Ensinnäkin: Tee se juttu! Luen siitä rivien välitkin ja linkitän sen. Kuin myös muiden, jotka tästä kirjoittavat. Aihe on kiehtova ja minusta sitä voi tarkastella hyvässä hengessä niin monelta kantilta.
PoistaTioedätkin, että pidän tuosta seilukirja -nimityksestä. Olen käyttänut sitä niistä kirjoista juuri, jotka eivät nouse oikein missään kovin ylös tai ne eivät saa mahdollisesti muutenkaan huomiota, tosin Meriharkat sai, mutta siitä sen juuri muistan. Siis ihan kelpo sana.
Olla vain viihderomaani, on luvallista täysin, mutta just tuo, että siitä puuttuu se haasta, edes se pikkainen haaste. Mutta onko tämä aihe tabu? Minäkään en tohtisi ehkä sanoa kuin siitä yhdestä, jonka kyllä taidat muistaa, että 'moni kakku päältä kaunis, silkkoa sisältä'. Kun ei tunnu lukeminen kuin tyhjältä ja vaikka kirjailija olisi kuinka kuuluisa, niin tunteetkin vailla tunnetta. Ajanvietettö, suvilukemista, matkalukemista tms. Kuulluuko se mun siirappi tähän? Voit vastata näihin vaikka jutussasi, annan sinulle vain palloja. Tiedät, mitä tarkoitan siiparilla, mutta kun en saa sitä määriteltyä, mutta tiedän keitä en lue. Arvostan kuitenkin kirjoittavan ihmisen tytötä niin, että en ala mollaamaan. Joskus joku tuollaista tarjoaa, minä vaikenen ja kierrän.
No niin, nyt sitten tultiin siihen sanaan lukuromaani, joka minun mielestäni kantaa laadun viittaa. Sitä ei ollut ihan bloggaamisen alussa, vai oliko? Aloitimme melkein yhtä aikaa. Onko Stoner lukuromaani vai taideromaani? Joku voisi pitää Phillipsiä ehkä laatuisana lukuromaanina, mutta minusta on tullut jäävi, sillä kiitos sinun, sain uuden palvotun kirjailijan <3 Taikavuori on myös klassikko, kuten on Humiseva harjukin. Siis taideromaaneja ja klassikoita. Oatesin ja Husvedtin Kaikki mitä rakastin otan sinne taideromaaneihin myös mieluusti, mutta onko tämä makuun vai tietoon perustuva asia. Kuka määrittelee? Hesarin kriitikot, kirjabloggaajat, lukijat vai nämä kaikki yhdessä ja sitten tehdään kompromissi tai joku taho on muita arvovaltisempi.
Juuri niin: Kaikki romaanit ovat lukuromaaneja, mutta tuon sanan käyttö alkoi jossain vaiheessa tarkoittaa jotain laatuisaa viihdekirjaa. Jopa kustantajat käyttävät mieluusti tuota termiä ja usein minullekin silloin, kun liikutaan jossain rajoilla että onko minulle liiaan heppoista vai ei, saan kuulla, että kyseessä on nimenomaan lukuromaani. Tuo viihdyttävä lukuromaani kertoo jo paljon, eikä se ole paha. Luen itse nyt sellaista. Äitinikin haluaa sen lukea ja erään toisenkin äiti;) Löydän myös särmää ja samaistumista, joka tekee kirjasta kiinnostavan. Laadukas lukuromaani oli minulle mm. Paluu Rivertoniin ja taas Bolšoin perhonen oli sielukirja ja lukuromaani. Well...Rivertonissakin oli outoa taikaa, joten se voisi olla sielukirja, mutta kun sitten taas se ei ole minulle Meriharakat.
Katja, heti kun ehdit, vedä tästä kunnon juttu. Saat tehdä täsät vaikka haasteen eli tarjoan sinulle ideaa. Kehittele tästä jotain. Aihe on kiinnostava ja minusta tätä voi käsitellä hyvässä hengessä vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ja esimerkkikirjat tekisivät jutusta erittäin kiinnostavan. Miksi aiheesta ei ole kirjaa? Kirja kirjojen luokittelusta? Kukaa määrittelee hyvän kirjan Siinähän voisi olla asiantuntijamielipiteitä, lukijakyselyitä ja paljon just esimerkkikirjoja, jolloin tulisi ilmi sekin, miten eri kirja on eri lukijoille eri kategoriassa. Kiinnostavaa!
<3
Tässä olisikin aihetta vaikka kuinka, kun vain olisi aikaa syventyä!
PoistaSen huikkaan nopeasti, että Phillips on tajunnanvirrassaan ehdottomasti jo taideromaanin edustaja, ylittää sen lukuromaani-merkityksen, jollaista on viime aikoina paljon käytetty. Olen siis huomannut saman, että lukuromaania käytetään hieman vähättelevässä hengessä, vaikka minullekin se on kelpo termi ja sen alle mahtuu monenlaista. Phillips kuitenkin - niin omassa mielessäni kuin kai kriitikoidenkin - on vielä hivenen enemmän.
Sainkin muuten Murhenäytelmän lainaan... :)
<3
Katja, samaa mieltä...laita harkintaan.
PoistaSamaa mieltä: Hänen tajunnvirtaisuutensa ja suorastaan hypnoottinnen tekstinsä vertautuu minulla jopa Woolfiin. Taidan lukea häneltä kaikki kirjat: Että miten sattuikaan se Suojelus vastaan ja joku minut siihen jätti blogissani ihmettelemään. Luojalle ja kirjaenkeleille ja sinulle kiitos <3
Mietin vieläkin tuota lukuromaani sanaa ja kyllä sitä on todellakin tainnut ainakin aluksi esiin tuoda just kustannusala kuin laadun takeena eikä se ole vieläkään out. No, minulle Phillips on niin paljon, että taidan olla kohta jäävätty. Katsos, minulle myös Kiuru ja Termiitti oli aivan uskomaton kokemus. Murhenäytelmä on todella hyvä, mutta aivan erilainen. Jotenkin tuntuu, että senkin luen uudelleen. Kuin olisin ohittanut jotain sellaista, joka Suojeluksessa ja Kiurussa ja Termiitissä tuli heti esiin. Äidin aika taas oli ihan omalla tavallaan erityinen, mutta oliko se tajunnanvirtainen...
Tästä sitten eteenpäin...kun aika(a) on.
<3
Mä olen niin kriittinen, valikoiva, kranttu, tosikkokin vielä ja kaiken huipuksi jollakin tasolla kovin mieltynyt konstikkaisiin kirjoihin, niin voi olla parempi etten sano tästä aiheesta yhtään mitään.;D
VastaaPoista(Sinänsä kiinnostavaa on kyllä miettiä, että mikä on viihdettä ja viihdyttävää itse kullekin. Ja se, että ns.korkeakulttuuri mielletään usein joksikin muuksi kuin jutuiksi joiden parissa viihdytään. Eli näköjään minua kiinnostaa sanojen 'viihde' ja 'viihtyä' merkitykset.;))
Oi, rakas kranttu Sanna, minäkin olen kranttu, mutta vähän yritän sitä kätkeä ja sitten taidan olla joskus myös tosikko, riippuu aiheesta. Minä niin pitäisin,kun nyt jotain konstikasta tähän omaan tyyliisi vain vääntäisit. Niin, miksi korkeakulttuuri ei olisi muka viihdyttävää? Harrastetaanko sitä vain statuksen takia? Enpä usko. No, joku pitää viihteenä sitä mitä tulee la iltaisin televisiosta, enkä nyt tarkoita sitä ainoaa brittisarjaa,) Kyllä kirjan parissa pitää ja/tai saa viihtyä, mitä tässä muuten olisi järkeä: Minä olen nautinnonahaluinen, joten en halua kärsiä vaan nauttia lukemastani, mutta siitä taas tullaan siihen, että jotkut nauttivat myös kärsimyksestä, johon just nyt voisin heittää hurjan tekstin, mutta en tohdi: Tämä on siisti blogi;)
PoistaMieti nyt jos jatkat sitten myöhemmin. Me ollaan muuten pelottavan samanalsia...Mieti nyt niitä kuvataidejuttujakin. Mutta sää oot muakin krantumpi, eikä enää killata!
<3
Darling Leena, pyynnöstä..;) (toivottavasti kukaan ei vedä hernettä nenään)
PoistaKun mietin omaa viihtymistäni, niin siihen liittyy yleensä kauneus (mitä kaikkea sanan alle aina mahtuukaan) ja/tai jokin juttu, jonka takia pitää olla vähän skarppina. Se mitä kutsutaan yleisesti ottaen viihteeksi harvoin sisältää näitä vaatimuksiani. Erityisesti kirjallisuudessa minulle on tärkeää, että se jättää tilaa myös minun omille ajatuksille, oivalluksille ja mielikuvitukselle. Viihdekirjallisuus taas useimmiten selittää ja kuvailee kaiken niin tarkkaan, ettei se kiinnosta minua. (Tämä viihdekirjojen selittelyn ja kuvailun tarkoitus on lähinnä kertoa lukijalle kaikki, ettei lukijan vaan itse tarvitse tehdä "töitä", kuvauksilla on harvemmin mitään syvempää tarkoitusta kuten esim. henkilökuvien tai maailmankuvan syventäminen tai kauneusarvot.)
Silloin kun on tarve jättää aivot narikkaan, en yleensä lue kirjoja vaan katson jotain vaatekuvia tms. netistä, luen vinksahtaneita sarjakuvia tai katson televisiosta jotain leppoisaa ja hyväntahtoista, tai urheilua. Mutta! olen lukenut pari viihdekirjaksi luokittelemaani kirjaa, joista olen tykännyt (minua koskettavan aiheen takia) kovastikin.
Minulla on melko selviä kriteerejä viihdekirjojen luokitteluun, mutta en nyt niitä tähän. Mutta pidän jollakin tasolla luokittelua tärkeänä.
Viihdettä on monetasoista. Vrt. vaikka jotain Miljonääriäitejä ja Tanssii tähtien kanssa. Ymmärrän täysin musiikki-ja kokkiohjelmien viehätyksen, vaikken niitä itse usein katsokaan. Sen sijaan Suurin pudottaja yms. ohjelmien ns. opettavainen puoli on minusta täysin näennäistä. Sketisohjelmat jne. voi olla teräviä. Poliittinen satiiri on vaikea ja usein epäonnistuva viihteen laji, mutta sille on ehdottomasti paikkansa maailmassa niin kuin hovinarreilla hovissa.;) Viihteellä on ehdottomasti paikkansa ja tilauksensa. Mutta silti minusta on ikävää ja jopa pelottavaa, että kirjallisuus ja koko maailma ylipäänsä viihteellistyy koko ajan. Eikä tämä johdu pelkästään omista mieltymyksistäni ja siitä että olen vanhanaikainen ja tosikko.;) Viihde on hauskan ja muun hyvän lisäksi myös turruttavaa ja pinnallistavaa. Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa viihteestä ja taiteesta hyvin muistaakseni kirjassa Kadonneet askeleet. Viihde on usein myös kauppallista (vrt. taide). Koko ajan viihteellistyvässä maailmassa olisi hyvä erottaa viihde taiteesta. Korkeakulttuuri siitä matalammasta. Tietenkin raja-aitoja rikotaan ja populaarikultturia sekoitetaan korkeakulttuuriin ja toisin päin ja niin pitääkin tehdä. Kaikki ei ole niin selvää, eikä tarvitsekaan. Eikä pidä liikaa lokeroida ja sitoa. Ja viihteestä saa nauttia ja sitä saa arvostaa. Mutta silti niissä on eroja ja ne erot olisi hyvä tunnistaa, jottei esim. taide alistu kokonaan kaupallisuudelle ja viihteellisyys valtaa alaa ihan kokonaan.
Siksipä minun mielestä kirjallisuuttakin on jossain mielessä, joskaan ei liian nipottavasti, hyvä luokitella ja miksei lukijoiden niitä luokituksia erottaa. Tykätähän saa ihan rauhassa sitten mistä tahansa kirjallisuudesta.
Ja arvaa jäinkö nyt kaipaamaan rinnakkaista, vähemmän siistiä, blogia, mistä lukisin hurjan tekstisi kärsimyksen nauttimisesta.;)
LIebe Sanna, ole hyvä! Ei mitään sellaista: Minä olen blogini emäntä ja vaalin tunnelmaa...
PoistaEhkä 'rouhea kauneus'...Edith-elämäkerta, Ahmatova koditon, Taiteilijatoveruutta, Metsäkauris...Aivot narikassa me olemme myös Pinterestissä;)
No juu, mutta noistahan riittää jo se, että jos katsoo vaikka jotain brittisarjaa tai tanskalaista Perijöitä, ei vo välttyä näkemästä noiden ohjelmien mainoksia ja se niistä riittääkin - ainakin minulle. Onneksi myös R:lle;) Satiiri on huumorinlajeista vaativin. Sitä on vaarallista käyttää ellei tunne kohderyhmäänsä. "Kansa tarvitsee leipää ja sirkushuveja", on vanha sanonta, joka näyttää pitävän paikkansa, mutta olen niin vanhanaikainen ja tosikko, että nykyään viihteeksi kutsuttu ei kiinnosta minua. Lukeminen ja elokuvat, puutarhailu ja reissaaminen, siinä minun viihteeni, joissa voi valita makunsa mukaan.
" Koko ajan viihteellistyvässä maailmassa olisi hyvä erottaa viihde taiteesta. " Jos tätä sovelletaan kirjallisuuteen, taidekirjat ovat viihteen yläpuolella. Korkeakoulttuuria on jo kauan yritetty tuoda toreille ja turuille, jotta se lähestyisi niitäkin, joille korkakulttuurin kynnys on muuten liian korkea.
" Eikä pidä liikaa lokeroida ja sitoa. Ja viihteestä saa nauttia ja sitä saa arvostaa. Mutta silti niissä on eroja ja ne erot olisi hyvä tunnistaa, jottei esim. taide alistu kokonaan kaupallisuudelle ja viihteellisyys valtaa alaa ihan kokonaan. " Tämähän tarkottaisi, että jos kaikki alistetaan viihteelle, 'senlauluja laulat,kenen leipää syöt' eli pitää miellyttää kaikkia. Kaikkien miellyttäminen syö laatua.
Jokainen voi luokitella mieltymystensä ja kykyjensä mukaan. Yes! Ja jokainen saa lukea mitä huvittaa, ei se ole toiselta pois. Yes!
Sanna, tiedän, että kärsimykseni kiinnostaa, mutta myönnän, että tässä kohtaa tämä mukahurja menee puihin. Joissain pöytäkeskusteluissa on tullut ladattua. Olisit tullut kirjamessuille: Olisin kertonut KAIKEN!
<3
Hah, saan kuulla varmaan hamaan loppuun saakka tästä osallistumattomuudestani kirjamessuille.;)
PoistaTäytyy varmaan kirjoittaa listaa, mitkä KAIKKI pitää käydä läpi, kun me sitten joskus milloin lienee kirjamessuilla tavataan.;D
Takuulla! Kaksi vai kolme kertaa olen yrittänyt houkutella sinua sekä kirjoilla, kuoharilla että lipuilla, mutta yksi vain ei välitä, ei perusta;)
PoistaHirveesti asioita! Kaikkea ei voi eikä kannata kirjoittaa edes privateen.
<3
Hyvä aihe ja allekirjoitan paljon "Minulle ei ole, mutta kartan syvästi vain täydellistä siirappihöttöä ", tästä. Hyvässä kirjassa on useita tasoja ja jollekin se voi olla viihdettä, toiselle taidetta, tai yhdellekin lukijalle.
VastaaPoistaSekä Kotiopettajattaren romaani että Humiseva harju ovat sekä viihdettä että taidetta, samoin kuin Dickensin romaanit, joissa on vielä se hyväntahtoinen ironia sekä yhteiskunnallinen tasa-arvo.
Romaanin kerronta on minusta muuttanut muotoaan, eli esim. Pelon romaanissa, jonka kansi näkyy tätä kirjoitettaessa, on käytetty aikatasoja rytmittämään ja syventämään sanomaa.
Itse haluan nykyisellään kirjalta jonkin älyllisen haasteen tai vastaavasti jonkin kiinnostavan näkökulman tai oivalluksen, eli valmiiksi pureksittua en juuri lue.
Jokke, eikö vain olekin kiinnostavaa! No sinä siis taisit ymmärtää, mitä tarkoitan siirappihötöllä. Muutan sanan heti hienommaksi, kun vain keksin mikä se voisi olla.
PoistaKyllä minua hyvin viihdyttivät aikanaan just Kotiopettajattaren romaani, Humiseva harju, Syrjästäkatsojan tarina ja vaikka Välskärin kertomukset, mutta ne ovat myös taidetta ja klassikoita.
Toiset kirjoittavat kuin teksti olisi musiikkia. Pelon kirja on lukijan paratiisi, sillä siinä on niin paljon sekä tasoja että tunnelmaa ja sitten se suuri historiallinen kulissi siinä.
Minäkin useimmiten, mutta olen myös sanonut, että kun luen Suuren Romaanin, kaikki alkaa peilautua sitä vasten luvussa olevien epäeduksi, joten luen mieluusti välipalana kunnon dekkarin tai muuta sellaista, joka ei ole sitä tahmeea höttöä, mutta ehdottomasti virkistävää ja viihdyttävää. Minulle välillä oikein iskee kova dekkarinälkä ja silloin sitä on saatava. Jännityskirja voi joksus olla yhtä himoittu kuin suklaa;)
Valmiiksi pureksitusta tulee minulle mieleen lukijan aliarviointi.
Jokke, kirjoita sinäkin tästä, jos aikaa ja kiinnostusta.
<3
Mielekiintoista!
VastaaPoistaLuin juuri Annamari Marttisen romaanin Mitä ilman ei voi olla. Tunsin heti ensimmäisiin seksikohtauksiin päästyäni, että kyseessä on viiihderomaani. Minulle tästä kielivät ainakin kliseisyys, hyvin tavanomainen lähestymistapa ja köyhä sanasto. Tiesin, että tästä kirjasta ei jäisi mitään mieleeni pohdittavaksi. Viihderomaaneja jaksan lukea joskus yhden, mutta en koskaan useampaa peräkkäin.
Luin teininä Sergeanne Golonin Angelika -kirjoja, puhdasverisiä viihderomaaneja, joihin olin silloin lumoutunut. Ne hävisivät jonnekin. Ostin aikuisena yhden uuden tilalle, mutta en ole pystynyt enää lukemaan - liian viihteellistä aikuiselle.
Minulle hyvä lukuromaani merkitsee paksuhkoa, pitkän ajanjakson käsittävää fiktiivistä teosta, esim. Wilhelm Mobergin teokset ja Tuulen viemää.
Monia historiallisia romaaneja kutsutaan usein myös lukuromaaneiksi, esim. Laila Hirvisaaren romaaneja.
Kaari Utrio sanoi jossakin haastattelusssa pahoittaneensa mielensä, kun häntä ei nähty oikeana kirjailijana vaan viihderomaanien väsääjänä.
Katjan tavoin minäkin näen noissa sinun mainitsemissasi romaaneissa enemmän taideromaaneja.
Ja minä kyllä myös arvotan lukuromaanin kaikkine lajeineen viihderomaania paremmaksi.
Marjatta, tuota en olekaan lukenut Marttiselta, mutta Mistä kevät alkaa oli hyvä. Sinäkin olisit pitänyt! Siinä on keski-iän kriisissä kipuileva nainen, jolla on ongelmana Alzheimeriin sairastunut äiti ja oma täsyin vääränlainen asenne ylioppilaaksi kirjoittavaan tyttäreensä. Siinä on kirja, joka kannattaa lukea, että tietää millaiseksi ei kannata tulla;) Kuu huoneessa oli yllättäen aikamoinen lukijoiden suoksikki blogissani. Ero on uusin Marttiselta lukemani, mutta nyt kun olen tykästynyt muutamaan muuhun suomalaiseista naisista kertovaan, samaistumista tarjaovaan kirjailijaan, luen mieluummin heitä: Lueppa vaikka Pirjo Rissasen Kamomillasola tai uusin Terveiset Armille. Rissanen kirjoittaa hyvää kieltä ja hän on tarkkanäkäinen omaten psykologista silmää etenkin naisten sielun elämälle sen eri vaiheissaan ja aina on särmää, eli ei mitään tylsää,
PoistaMinulta Angelikat menivät vallan ohitse, Taisin olla niin Jalnan kartanon Rennyn lumoissa. Ja tietysti luin moneen kertaan Tuulen viemää. Luin sen jatko-osankin.
Äitini lukee ainakin Laila Hirvisaarta. Mutta hän lukee paljon muutakin kuten elämäkertoja ja historiallisia kirjoja. Myös Pirjo Tuomista, Pirjo Rissasta ja Kaari Utriota. Näistä olen itse lukenut vain Pirjo Tuomiselta yhden hyvän trilogian, jonka nimeä en enää muista sekä nykyään kaikki Pirjo Riissaset.
No, ehkä suurin osa niistä on sitä tässä jututsa, mutta tuskin monikaan laittaa taideromaanin alle noita mun seiluromaaneja eli Meriharakat, Paluu Rivertoniin ja Bolšoin perhonen. Viime mainitun uudelleen lukua oikein odotan...
Arvottaminen ratkaisee paljon. Olen samoilla linjoilla kuin sinä - pääsääntöisesti, mutta minulla on nuo omat juttuni purkaa haastavien romaanien tuomia vertailuja pois itsestäni lukemalla vaikka puutarhakirjoja, dekkeareita, joita kyllä oikeasti arvostan (niille voisin kirjoittaa milloin vain puolustuspuheen) tai jotain niin herttaista kuin Etta ja Otto ja Russell ja James.
<3
Minäkin luin juuri myös Eron, kaksi kirjaa peräkkäin Marttiselta. Ero tuntui opettavaiselta, erotyön portaat selitettynä selkeästi peräkkäin pelosta vapauteen. Tuntui liian yksinkertaiselta. Mietin, miksi minä tätä oikein luen, mutta kiinnosti kuitenkin niin paljon, että luin loppuun. Jos alan epäillä kannattaako lukea, niin silloin on usein kyse liian kevyestä.
PoistaMinusta tuntuu, että sinä olit ehkä liian nuori, kun Angelikat tulivat suuresti mainostettuna kirjakauppoihin. Minä oli varmaan 12 - 13, kun veljeni osti niitä minulle joululahjaksi ihan 60-luvun alussa. Niiden eroottisuus puri kovaa juuri sen ikäiseen.
Minulle on Rissanen, Tuominen, Utrio ja Hirvisaari kaikki jääneet valitettavasti lukematta. Olen sen sijaan lukenut kaiken Eeva Joenpellolta ja Orvokki Autiolta, joiden kirjoja pidän hyvinä lukuromaaneina.
Luen haastavampien välissä yleensä kevyempänä englanninkielistä uutta kirjallisuutta. Sama kuin elokuvissa, huonompikin menee, kun saa haastetta ja nautintoa kielestä. Luen kyllä englanniksi myös - miksi niitä nyt sitten sanoisi - tasokkaita romaaneja.
Myös nuo seiluromaanit ovat minulle tuntemattomia, joten en voi sanoa niistä mitään.
Kävin googlessa katselemassa tietoja tuosta viimeksi mainitsemastasi. Se on juuri sellainen, jonka lukisin välipalana englanninkielisenä.
Marjatta, olethan huomannut, että nyt kun löysin Rissasen, Marttinen on jäänyt...Koska kolmannessa kappaleessa mainitset mm. Joenpellon, niin ihan pakko sanoa, että olen häneltä varmaan lukenut kaikki ja Lohja-trilogian muutamaankin kertaan. Minulle Joenpelto on ihan omassa sarjassaan ja sain jopa olla häneen yhteyksissä. Orvokki Autiota en ole lukenut, mutta Tuomiselta sen yhden trilogian, joka oli tosi jännä. Se leski sahanomistaja Nakkilasta ja sitten hän hakee sitä sahanhoitajaa ja löytää sen Korpilahdesta, Keski-Suomesta, siinä oli jotain melkein kuin Niskavuoressa! Lueppa vaikka Rissasen Äitienpäivä http://leenalumi.blogspot.fi/2011/04/aitienpaiva.html ja olet koukussa;)
PoistaNo en minä paljasta parasta ennen myyntipäivääni, mutta en todellakaan voinut olla lukemassa Angelikoja, joten oikein arvasit. Opettajat huomaavat kaiken;)
Minulla sama juttu: Se on tämän homman jaksamisen henki. Minä luen englantia niin hitaasti, että luin vain Kirsi Pihan suosituksesta Cameronin The Weekend enkuksi, kun sitä ei suomeksi saanut, ja se oli niin hyvä, että en edes huomannut lukevani englanniksi. Nyt on yksi englanninkielinen sivussa menossa, mutta voipi jäädä saksan kertauksen jalkoihin. Reissujen takia saksa nousee meillä nyt joksikin aikaa ohi enkun. Kirjoitin lyhyen saksan, mutta olen yllättävän hyvin pystynyt pitänyt jonkinasteista tasoa siinä yllä. Nyt vain aikamuodot pakkaavat unohtumaan, joten ostin uuden tiivistetyn kieliopin, joka vie kohta aikaani.
Marjatta, sieluromaani voi olla myös sydänromaani. Se on ainakin minulle sellainen, jota ei voisi laittaa oikein vuoden parhaaksi kirjaksi, jos kriteerinä pidetään tunnetta ja järkeä, mutta kun oma sielu kaikellaan saa juuri siitä kirjasta jotain, se on ja pysyy sydänkirjojen ryhmässä eli minulla on joka vuoden lopussa erikseen nistä oikein joskus sarja ja joskus vain maininta. Meriharakat on minulle esim. sellainen. Jos kokee jotain niin syvää samaistumista, että se menee ihon alle, se on sitten se sieluromaani. On minulla kyllä niitä muitakin, ja yksi ainakin on sellainen, että se on sekä huippu että sieluromaani ja se on Woolfin Mrs. Dalloway. Sinä olet minua järkevämpi! Olisin yhtä järkiperäinen ellei osa juuristani tulisi rajantakaisesta Karjalaisesta. Se muu osa on sitä coolia satakuntalaisuutta sitten.
Se olisikin varmaan ihana kirja lukea alkuperäkielellä. Mietin itsekin samaa kirjaa lukiessa. Lauserakenteet olivat juuri mieluisia. Se minkä sain Kanadasta enkuksi on niin on suosikkikirjailijaani mutta hänen runsasta vuolasta tyyliään, joka pyöräyttää ja kieräyttää koko ajan tekstiä niin, että tuskin jaksaa lukea vaan odotan suomennosta.
"Ja minä kyllä myös arvotan lukuromaanin kaikkine lajeineen viihderomaania paremmaksi. "
PoistaMinua taas melkein loukkaisi, jos joku määrittelisi VIIHDEromaanini lukuromaaniksi. Sehän tarkoittaisi, että kirja olisi epäonnistunut viihderomaani (sillä sellaiseksi se on tarkoitettu), mutta että se ei myöskään kelpaisi ihan vain romaaniksi, ilman mitään etuliitteitä.
Calendula, älä ota henkilökohtaisesti: Tässä vain sana on vapaa ja kaikki saavat sanoa mielipiteensä - hyvässä hengessä.
PoistaJotenkin mielipiteesi tuo puoltoa sille, että kaikista lajityypittelyistä voitaisiin luopua?
Kun panee vierekkäin esim. Aki Ollikaisen Nälkävuoden ja Elizabeth Adlerin Sydänten sykkeessä, niin on siinä suuri laadullinenkin ero, ei vain lajiero. Tottakai!
PoistaMinua ei loukkaa yhtään se, että joku nauttii ruokakauppojen lehtihyllyn vieressä myytävistä romanttisista viihdekirjoista. Eihän lajittelu ketään loukkaa. Se selventää.
Osa viihdekirjoista tuo mieleen tv-viihteen. Nykyään on hämästyttävässä määrin viihdeohjelmia, jotka ovat lähinnä lastenohjelmia. Joku harva tyylikäs keskusteluohjelma on yhä jäljellä. Minusta näissä on tasoero. Sen huomaa jo ohjelmaan kutsutun henkilön naamasta, kun hän pettyneenä joutuu johonkin pelleilyyn, kun luulee pääsevänsä keskustelemaan.
Tietenkin jokaisessa kirjallisuuden lajissa on monentasoista, on hyvää ja huonoa viihdettä ja lukuromaaneja laidasta laitaan.
Marjatta, suurlukija väistämättä tunnistaa eron ja haluaa siitä tietysti omalta kannaltaan mainita. Näin samaa makua edustavat lukijat löytävät omat mieluisimmat kirjansa.
PoistaIhan sama: Jokainen tavallaan!
Minulle nuo pelleilyviihdeohjelmat eivät aukene ollenkaan. Onneski saa valita omat katsomisensa.
Näin on: Tarjotin on kattava.
<3
Oooh, ihanaa että tartuit tähän, koska tämä asia on mietityttänyt minua viime päivinä. Syynä on se, että ihastuin Kamila Shamsien uuteen kirjaan ja ajattelin määritellä sen tulevassa blogijutussani hienoksi lukuromaaniksi, vaikka tiedän tuon sanan olevan monelle kirjojen ystävälle kuin punainen vaate. Siksi ajattelin, pitäisikö kirjoittaa omaan blogiiin ihan pikkuriikkinen juttu siitä, miteN tuon määritelmän miellän.
VastaaPoistaMinulle lukuromaani on sanana arvoneutraali, eli en ajattele jonkin kirjan olevan 'vain' lukuromaani. Monesti juuri tähän kategoriaan mahtuvat kirjat ovat tarinoista parhaimpia: rakastan hyviä tarinoita! Viihteestä lukuromaani poikkeaa minun mielestäni siten, että se ui viihdettä syvemmissä vesissä, vaikka onkin tarinavetoinen ja kepeästikin kirjoitettu.
Lukuromaanilla on sielu, se koskettaa, avartaa ja antaa myös ajattelun aiheita jopa aivan samalla tavoin kuin 'taideromaani'. Mikä nämä sitten erottaa toisistaan? Raja on liukuva, mutta saattaa olla, että lukuromaani ei kutittele tietoisuuden eri tasoja ihan sillä intensiteetillä kuin taideromaani tekee.
Etsin tänä aamuna tästä asiasta tietoa, ja törmäsin johonkin juttuun, missä kerrottiin Marja-Liisa Vainionpään määritelleen lukuromaanin 1974 ilmestyneessä Kirjallisuustieteen perusteet -teoksessaan näin: "Lukuromaani ei pohdi eikä pyri ongelmallisuuteen, ei tutki elämän tarkoitusta eikä kykene tarjoamaan syvällisiä katsomuksia. Myös kuvaustavassa ja rakenteessa se käyttää yksinkertaisia ja helppoja kaavoja ja pyrkii kielenkäytössä nimensä mukaisesti luettavuuteen."
Eikö tämä määritelmä ole jo aikansa elänyt? Minä en allekirjoita tätä lainkaan. Tuossako nyt on syy siihen, miksi käsitettä kammotaan?
Pitäisikö mieluummin puhuakin 'tarinaromaanista'? Lukuromaanihan on sananakin vähän hassu: kaikkien romaanienhan luulisi olevan luettaviksi tarkoitettuja?
Se, miksi ryhdyin miettimään näitä juttuja juuri nyt, johtui siitä, että minä niin mielelläni haluaisin palvella kirja-arvioideni lukijoita. Haluaisin, että he saisivat omia kirjavalintojaan helpottaakseen tietää, minkätyylisestä kirjasta olen blogiini kirjoittamassa. Ja sitä varten tarvitsisin jonkin 'yleisesti hyväksytyn' määritelmän erottamaan vaikkapa Don DeLillon ja Kamila Shamsien täysin erilisia mutta ah, niin upeita tyylejä toisistaan. Sopivan määritelmän löytäminen olisi tarpeen, koska luen kirjallisuutta aika laajalla skaalalla.
Mukavaa alkanutta viikkoa, Leena ja kiitos kun otit aiheen taas käsittelyyn! <3
Kaisa Reetta, minulle tuo sana ei ole punainen vaate, sillä olen saanut lukojoitani sen avulla tajuamaan, miten hyvästä kirjasta on kyse, eli siihen on vuosien myötä latautunut jotain positiivista karismaa kiitos kustantajien mainosten. Minullekin tavan takaa 'myydään' jotain kirjaa, jota epäröin, sanoilla 'erinomainen lukuromaani' tai 'tasokas lukuromaani.'
PoistaNo juu ja just: Lukuromaani on hyvä tarina. Sellainen jota vaikka luetaan ääneen takkatulilla tai kerrotaan nuotiolla. Siinä on taikaa, joka vie mennessään. Lukuromaani on viihdettäs syvällisempää. Minulle myös Vannin Kylmä saari oli lukuromaani, vaikka ei mikään Stoner.
En ole koskaan osannut sanoa taideromaani. Ne ovat sitten niitä elämää suurempia kirjoja, kuten nyt vaikka Stoner ja Jokapäiväinen elämämme tai Taikavuori.
Minäkään en allekirjoita Vainionpään mielipidettä. Se on tällaiselle hirmulukijalle kuin geeneissä, mikä on lukuromaani. Mutta toki se mikä minulle on sitä, voi toiselle olla jopa viihdettä! Tai toisinpäin eli elämää suurempaa kirjallisuutta. Lukuromaani sanalla on ollut tässä blogissa aina nosteinen vaikutus.
Tarinaromaani vääntäisi asian rautalangasta selväksi, mutta minähän kirjoitan niin laajasti, että jos kutusn kirjaa lukuromaaniksi, sana tarina tulee mainituksi sitten jo kerran tai pari muutenkin. Mikä estää käyttämästä nimitys 'tarinaromaani'.
Olet oikeassa, että onhan tuo lukuromaani sanana vähän hassu, mutta kyllä se osalle merkitsee jo tiettyä tasoa.
Kaisa Reetta, siitä nyt vain sinäkin innoitat omalla jutullasi muita kirjabloggaajia näihin määrittelyihin. Minä itse poimin ne, jotka tajuaa Phtiputaan mummokin, sillä liian hienoja nimityksiä en purematta niele. Koska kaikki eivät aina kehtaa kommenteissa kysyä kaikkea, olen antanut jopa s-postin puolella laajennnettua lisätietoa kirjoista;) Ja toisaalta, osa lukijoista on niin tuttuja, että pystyn tuosta vain tekemään heille vaikka suven lukulistan ja jouluna lahjakirjalistan räätälöitynä heidän makuunsa.
Shamsien tyyli kirjoittaa on minusta kuin musiikkia, ainakin niissä kirjoissa, jotka olen tähän asti lukenut, joten sitä saakin selitellä, että vastaanottaja tajuaa. Sama täällä: Menen melkein laitoja hipoen.
Kiitos samoin sinulle, Kaisa Reetta! Sinä tämän nyt pinnalle nostit, joten kiitos sinulle <3
Hyvää pohdintaa ja kaiketi aina ajankohtaistakin mietiskellä rajoja, vaikka olisivatkin veteen piirrettyjä viivoja. Minun sanavarastooni ei kuulu lukuromaani. Minusta se on hassu eikä kerro mistään mitään. Tai no, kertoohan se, että kyseisen romaanin voi lukea. :D
VastaaPoistaYmmärrän kyllä periaatteessa, mitä sillä ehkä kenties tarkoitetaa, mutta olen itse sanoutunut irti koko "määritelmästä" ja käytän omasta mielestäni kuvaavampia "termejä" tai olen kokonaan käyttämättä. ;)
Minusta tärkeintä (genreissäkin sun muussa lokeroinnissa) on, että niitä voi käyttää kuvaillessaan kirjaa, jolloin henkilö ymmärtää millaisesta kirjasta noin suunnilleen on kyse. Kun vaikkapa sanon, että X oli todella mukaansatempaava dekkari, niin se kertoo jo kuuntelijalle aika paljon. Sen sijaan, mitä lopulta kertoo "olipa hieno lukuromaani". Minusta ei oikein mitään. Paitsi että kyseessä tuskin on esim. dekkari.
Ps. en ole lukenut vielä muiden kommentteja, joten pahoittelen jos toistan jo sanottua.
Elegia, hyvä tiivistys;) Samaan edellisessä viittasi Kaisa Reettakin.
PoistaOlen alusta asti vastustanut lajityypittelyä (genre), sillä siinä on jotain outoa, mutta jossain vaiheessa annoin periksi ja lähdin virran mukaan. Lukuromaani on vain lanseerattu aika hyvin kustantajien mainosten toimesta, että suuri yleisö tunnistaa sen.
Sitähän tässä nyt haetaankin. On bloggaajalle pelottavaa, että antaa kirjasta ihan väärän kuvan ja sen perusteella joku sitten sen tyyristi ostaa. En halua johdattaa harhaan, joten yritän löytää mitä vain, jolla selvitän mistä on kyse. Valitut sitaatitkaan eivät aina anna riittävää näyttöä, mutta auttavat kyllä tyylin esittelyssä. Avuksi voidaan tietty ottaa myös vertailut kirjailijan aiempiin teoksiin, jos niitä on, mutta lukija ei niitä ole ehkä lukenut, jotan sanoja tarvitaan.
Elina, no hätä. Se mitä toistetaan, voikin olla just se Suuri Totuus. Joskus;)
Samoilla linjoilla Elegian kanssa. Olen aina ihmetellyt koko lukuromaanikäsitettä, itse en käytä sitä ollenkaan.Muutenkin genret ovat loppujen lopuksi yhdentekeviä, jos kirja on hyvä niin se on hyvä, eikä siinä määritelmät merkitse mitään. Tai toisinpäin, jos se on heikko niin se on heikko jne. Viihtellisyys käsitteenä on myös häilyvä. Ehkä itse pidän juuri mainitsemaasi "siirappihöttöä" puhtaimpana viihdealan edustajana, Mutta myös ns. vakavampi kirja voi olla viihdyttävä. =D
PoistaIrene, se sana vain putkahtelee sieltä sun täältä ja tuntuu, että lukijatkin sen ymmärtävät, mutta minähän en ole ikinä rajoista perustanut vaan olen vähitellen ajautunut virran viemäksi. Jaksan uida vastavirtaan vain tietyn matkan/ajan ja se on sitten siinä. Erikseen ovat elämän suuret kysymykset, joissa pidän kantani haudan tuolle puolen.
PoistaKirjahan saa viihdyttää. Se ei voi tehdä kirjaa huonoksi, jos se viihdyttää. Nyt tietty tullaan siihen, että mikä viihdyttää toista, ei viihdtyä toista. Minä viihdyin ja nautin sataa kirjasta Jokapäiväinen elämämme, kun taas joku muu oli kokenut, että 'en ymmärrä tästä mitään ja kauhean sekavaa ja mikä ihmeen Stalin?' Se mistä on kiinnostunut, kuten minulle tietyt ajat historiassa ja runous, se vie mennessään lupaa kysymättä.
Siirappihötöllä tarkoitan vain sellaista liian heppoista, josta tulee siirappise n tahmea olo ja jokus rma ajatus perään: Miksi tällaista julkaistaan? Onko tämä nyt pois joltain paremmalta kirjalta? Mutta tuo mielipuidehän on subjektiivinen eli minun, mutta se ei tee siitä yhtään huonompaa kuin on jonkun muun mielipide, joka myös on subjektiivinen, joskaan ei myöskään parempaa.
<3
Termi lukuromaani ei oikein aukea minulle, joten ehkä kommentoin vain siten, että viihderomaaneja jaksan lukea vain erittäin harvoin ja sellaisiksi sanoisin vain todella keveät "hömppä"kirjat. Luulenpa, että joku toinen pitäisi minun kaunokirjallisuusromaaneja juuri viihderomaaneina, mutta makuasioitahan nämä ovat ;-)
VastaaPoistaNäistä mainitsemistasi kirjoista Paluu Rivertoniin, Vieraan lapsi ja Kaikki mitä rakastin ovat mielestäni kaikkea muuta kuin viihdekirjallisuutta. Toisaalta minä olen itsekin hiukan keveämielinen...
<3
Birgitta, ja minä kun olen luullut, että juuri sinä ymmärrät mitä tarkoitan lukuromaanilla! Nyt meni multa matto alta. Kaikki saavat lukea mitä haluavat ja voihan joku ajatella niin minun kahdesta seuraavasta kirjastani.
PoistaOlkaamme sitten molemmat keveämielisiä, sillä kaikki nuo kolme ovat just sitä, mitä kirjallisuudelta odotan. Olen niiiiin onnellinen, että luit Vieraan lapsen ♥
(Laitan sulle pian privatea.)
No, ehkä minä nyt palaan vielä asiaan. Jos vertaisin kirjoja elokuva-tv akselilla, niin viihdekirjat olisivat niitä helppoja, ehkä hauskoja lukuhetkiä, joissa ei tarvitse tehdä itse mitään, sen kun lukee ja pääsee vapaalle ajatuksista.
PoistaKaikki muu lukeminen kuin tällainen viihdelukeminen menee minulle sitten kenties tuohon lukuromaanitermiin, osa teoksista on niin vaikuttavia, että ne palaavat kerta toisensa jälkeen käteeni ja avautuvat aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Mielestäni osa dekkareistakin kuuluu tähän osioon ja täytyy sanoa, että dekkareiden suhteen olen todella kranttu =) Jotain ajatuksia herättävää pitää olla dekkarissakin.
Ehkä nautin enimmäkseen sellaisista syvällisistä, hekumallisista, vahvoista ja osin vaikeista teoksista. Kirjan pitää jättää mieluiten jokin jälki sisääni.
Nyt muuten sain valmiiksi Metsäkauriin ja se kolahti hienosti. Tarina, jossa oli sykettä, kipua ja jotain mystistä. Kiitokset siis vinkistä <3
Birgitta, 'pääsee vapaalle ajatuksista' tai jatkan: ei ikinä ole tylsää, kun lukee ja samaan syssyyn laitan kyllä hyät/harvat tv-sarjat ja vaikuttavat elokuvat.
PoistaSee!, sinä kuitenkin tajuat, mitä on lukuromaani: Hyvä, että en vetänyt itseäni vessasta alas;) Mittasin nyt muita lukijoitani sillä, miten sinä olet tämän kokenut. Osa dekkareista on niin tasokkaita, että...en sanotuksi saa. Ja ninpä olen niitä tuonut myös vuoden parhaisiin lukemiini. Silloin tulee kyllä sitten jollain rivillä jo käytettyä sanaa jännitysromaani, jolla annan vinkkiä, että 'hyvät ihmiset, lukekaa nyt tämä!'
Juu, mää tiedän nuo sun syvät, hekumalliset, vahvat ja vaikeat tarpeesi. Tiedätkö, joskus kun lukee oikein hyvän kirjan, mutta omasta mielestä siinä olisi saanut olla enemmän intohimoa/hekumaa/erotiikkaa, se on melkein pakko sanoa, että sitä siihen olisi vielä kaivannut. Jotkut kirjat ovat jättäneet ikuisen jäljen ja hyvä niin. Kirjallisia tatuointeja. Sielumuiistiin tatuoituja.
Olinkin heti sitä mieltä, että kirja olisi sinulle mieleen: Erikoinen, vahva, psykologinen ja hieman mystinen. Ole hyvä <3
Kävin tänään kirjastossa palauttamassa lainoja ja näin Ensikertaa!!! viihdekirjallisuushyllyn. Olen siis ohittanut tuon hyllyparin aivan tyynesti, joten nyt pysähdyin oikein ihmettelemään mitä ne sisälsivät.
PoistaElizabeth Adlerit olivat mielestäni oikeassa hyllyssä, kuten Emmanuellekin...siellä oli myös Alexandra Ripleyn Scarlett ja Tuulenviemää. Sitten pari mitä ihmettelin: Katherine Pancolin teokset sekä Kaari Utrion teokset. No, täytyy myöntää, että Utriota en ole lukenut, mutta en ole itse niitä sijoittanut milloinkaan viihteeksi, sillä tiedän naisen syventyneen todella hyvin historiaan jne. Pancol kirjoittaa runsaasti, mutta luulen, että jokin suomennoksessa on mennyt myttyyn, kun en saa niistä samanlaista hekumaa irti kuin ne ystävättäreni, jotka ovat lukeneet teokset alkuperäiskielellä.
Vielä näin yhden kirjan, jonka olen joskus napannut uutuus-hyllystä, se oli Karin Brunk Holmqvistin: Pieni potenssipuoti, joka oli muuten aika hersyvä ohut kirja.
...veteenpiirrettyä rajaa todellakin...
Birgitta, ihan tosi! R. lähjti juuri noutamaan minulle yhtä kirjaa...kirjastosta.
PoistaTuulen viemää on kyllä myös klassikko. Omistan ja olen lukenut myös Scarlettin. Minäkään en ole lukenut Utriota, mutta otaksuin, että hän tekee historiallisia kirjoja...Pancoll ei sovi minulla ja sitten on se yksi toinen, jonka nimeä en nyt saa päähäni ja jota luetaan paljon.
Pieni potenssipuoti oli hauska, mutta paljon hauskempi oli kotimainen Kukkia Birgitalle, jota jaksan ihailla vieläkin;)
Sitä juuri...ja jo seuraava aalto pyyhkii sen pois.
Sanana lukuromaani on ihan hassu, kun sitä alkaa miettiä. Kaikkia romaaneja luetaan. Se on ihan kuin pukeutumispaita, sana, joka on omaksuttu vaatesanastoon jokin aika sitten.
VastaaPoistaNäyttää siltä, että lukijoilla on erilaisia mielipiteitä tästä asiasta, joten ihan hyvä aihe pohdiskeltavaksi.
Marjatta, se on hassu, mutta se on vahvasti myös brändätty tarkoittamaan ns. parempaa tarinakerrontaa. Pukeutumispaita;), en ole kuullutkaan.
PoistaOnhan tämä kiinnostavaa, mutta miten minusta tuntuu, että lukuromaani käsite on niin vahva, että ainakin minuun se on jäänyt. Tosin sitä voi kiertää, jos siitä alkaa saada sakkoja;)
Minäkin olen tottunut lukuromaani-käsitteeseen.
PoistaSanat ovat usein hassuja, kun alkaa miettiä niiden sananmukaista tarkoitusta.
Pukeutumispaita on kait jakkupuvun tai housupuvun jakun alla pidettävä ohut paita. Ennen puhuttiin topista tai T-paidasta, ihan käyttökelpoisia sanoja. :)
Marjatta, sama täällä.
PoistaJuuri niin: Niitä saa oikein nauraa ja sitten miettii, miten vaikea kieli suomi todellakin voi olla ulkomaalaiselle. Ja samoilla sanoilla on myös monta merkitystä. Nyt en voi mitenkään malttaa olla antamatta sinulle päivän naurua: R. oli muuttanut Nokialta 14-vuotiaana Helsinkiin ja siinä iässä sitten haluttiin alkaa tapailla tyttöjä. Hän soitti yhdelle kaupunkilaistytölle ehdotaakseen treffeja ja ku tyttö vastasi, R. sanoi: "Arvaas KEKÄ täällä on?" Niitä treffejä ei sitten ikinä tullut. Kun R. uhkasi, että jos minä delaan ensin, hän kaiverruttaa mun hautakiveeni satakuntalaisimman lauseeni eli 'en mää ainakaan', minun ei tarvitse kuin hymyillä ja kuiskata: "tai eräälle 'arvaas kekä täällä on?', jos toisinpäin lähdetään;) Tämä on mustaa huumoria, joka on vaarallinen laji...
Minä olen vielä tuossa toppi-vaiheessa, sillä olen hidas omaksumaan trendejä.
Leena, minä laitoin jotain omaan blogiini tästä aiheesta samalla kun selvittelin omia ajatuksiani.
Poistahttp://marjatankirjat.blogspot.fi/
Marjatta, huomasin, kiitos <3 Olen just linkittämässä sinua;) Yhdessä asiassa tuli pieni erimieli, mutta me kyllä kestämme sen!
Poista<3
Leena, kiitos haasteesta! Ajattelin jo jättää asian käsittelemättä omassa blogissani, mutta enpäs näemmä pääsekään tästä kuin koira veräjästä! :D
Poista- Ei vaan, mielenkiinnolla odottelen, mitä mielessä alkaa tämän tiimoilta pulputa... Ryhdyn viikon varrella kirjaamaan ajatuksiani.
<3 <3
Kaisa Reetta, ei sun ole pakko: Minä olen joutunut skippaamaan niin monta haastetta, että en hätkähdä yhtään, ellet ehdi tms. Tuli vain mieleeni, että meillä voi olla eri lukijakuntaakin, joten tämä aihe kuin leviäisi. Minusta tämä on oudon kiinnostavaa, vaikka en lopeta lukuromaani-sanan käyttöä ennen kuin siitä saa sakkoa.
PoistaTee sitten, kun sinulle sopii. Just niin...rauhassa vain. Sinut tuntien aavistan, että löydät tähän aivan uusia näkökantoja.
<3<3
Ja: Ole hyvä <3
PoistaLeena, mielelläin otin haasteen vastaan, laskin tuossa vaan pientä leikkiä :)
PoistaKivaa tiistai-iltaa toivottelen vielä, kohta alkaa ykkösellä Mr. Selfridge... Sitä ennen saan ehkä Shamsien uusimman loppuun. Siitä tulikin hiukan erilainen lukukokemus kuin ensimmäisten 150 sivun perusteella arvelin - paljon painavampi; mentiin Intian itsenäisyyskahakoihin jne...
Ja juu, mulla on muutamia ajatuksia tämän lukuromaani-asian tiimoilta :)
<3
Kaisa Reetta, Luojalle kiitos hymiöiden ja D-kirjainten tällainen tosikkokin ymmärtää, mistä on kysymys;) Ihan aidosti olen sitä mieltä, että haasteista saa kieltäytyä, sillä voihan olla vaikka mitä muuta kiirettä tms.
PoistaKiitos samoin sinne! Voi, minä tässä yritän odottaa, että 'tyhjän paperin ' kammo katoaisi. Yleensä tekstiä tulee tuosta vain, mutta tämä oma aiheeni nyt laittaa miettimään joka sanaa, kunnes tämän unohdan.
Luen Shamsie-arvioisi sitten kun olen omani saanut luettua ja kirjoitettua, ellei se kestä kovin kauaa. No, tässä tuli nyt se juttu, jota en muistanut sinulle kertoa: Shamsie on loistava, mutta hänellä on tapana tuoda liikaa kaikkea yhteen teokseen. Muistaakseni ensimmäinen, jonka häneltä luin, oli Poltetut varjot http://leenalumi.blogspot.fi/2010/02/poltetut-varjot.html Kirjassa on maailmankirjallisuuden hienoin aloitus ja pidin jopa lopusta, mutta mitä tekee Shamsie uskomattoman kirjan keskikohdilla: Hän änkeeä sinne vielä Afganistanin vuoristosodat, vaikka on jo oltu Japanissa, Intiassa ja sitten vielä jossain muualla ja loupulta Yhdysvalloissa. Se Afganistan-osuus oli niin rasittava, että kirja, jota pidin lukuvuoteni parhaana, ei voinut sitä olla. Niin toivoisin, että hän hiukan tiivistäisi.
Jännittävää kuulla, saanko enää käyttää sanaa lukuromaani! Hei, unohdin sanoa, että pääset helpommalla, kun kopsaat noita omia tekstejäsi täältä mun kommenttilaatikoista ja onhan juttuni muutenkin käytettävissäsi, jos haluat poimia esimerkkejä erilaisista mielipitestä.
<3
Täällä on pakko nauraa ääneen tuolla vastausrimpsun keskivaiheilla(?) olevalle hautakirjoitukselle "Arvaas kekä täällä on". Toimii karmivasti myös niille, jotka ei tiedä lauseen historiaa.:D (Mä oon niin kamala kun naureskelen tälle, mutta sun vika!;))
PoistaSanna, no just sen tajusin: Haudasta kuin kuuluisi 'Arvaas kekä täällä on?"
PoistaMietin kyllä, että tämä ei varmaan kaikkiin uppoa, mutta R:n ja mun huumori on just näin mustaa. Voihan tuosta joku herkempi vaikka loukkaantua, mutta minusta se vain on niin hyvä. Ja nauru tekee ihmiselle terveyttä!
Viihderomaani=laji, jota en yleensä lue, esim. Angelika-kirjat, joita luin teininä. Lukuromaani=sana, jota en käytä. Minulle lukuromaani tarkoittaa teosta, joka on silleen ihan kiva ja mukava lukea, mutta ei sisällä sen suurempia. Olen siis ymmärtänyt tämän sanan väärin, mutta en voi sille mitään, että en pääse tästä omasta käsityksestäni eroon. Muut voivat tietenkin tätä sanaa käyttää, mutta kun joku sitä käyttää suhtaudun heti epäluuloisesti teokseen, josta sitä on käytetty.
VastaaPoistaOmppu, miten ihmeessä kaikki muut ovat lukeneet Angelikoja ja minä en...Meillä on hiukkasero tuossa asiassa, sillä minusta lukuromaani voi sisältää myös suurempaa. Kuka sanoo, onko de waalin teos lukuromaani vai ei? Jos se on, minulle se ainakin sisälsi paljon suurta. entäs sitten Orringerin Näkymätön silta? Tai minä olen väärässä, mutta olen sen kyllä jostain itseeni saanut, en untakaan tästä nähnyt. Olenko kirjamainosten aivopesemä? No huh-huh, nyt siis kerrot, että kun olen kehunut jotain kirjaa ja siinä on sana lukuromaani useinkin, sinä diksaat sen,) Minulla se tarkoittaa kirjaa, jota suosittelen eli siinä on sekä viihdyttäviä että suuremmnan tarinan elementtejä.
PoistaEi se Leena sentään noin suoraviivaisesti mene, että jos kutsut teosta lukuromaaniksi, niin hylkäisin teoksen välittömästi. Minulle lukuromaani vaan on sanana vieras ja outo ja sen herättämät mielleyhtymät negatiivisia, lukemasta poin päin työntäviä. Lukuromaani tarkoittaa minulle ajanvietettä. Vähän sellaista oopiumia kansalle, joka saa lukijan unohtamaan normi elämänmenon. Menemään romaanin sisälle piiloon ja sulkemaan silmänsä todellisuudelta. Minä en lukiessani halua paeta, vaan nähdä enemmän, oppia maailmasta ja tästä ihme jutusta, jota elämäksi kutsutaan.
PoistaKuten olen aiemminkin sanonut, niin myönnän auliisti, että luen mielelläni teoksia, jotka ovat saaneet (erityisiä ulkomaisia) kirjallisuusupalkintoja. Nuo palkinnot ovat minulle etukäteisseula, jotka useimmiten takaavat ainakin korkean laadun, vaikka eivät välttämättä ole tae henkilökohtaisesta mieltymyksestä.
Sanaa viihde en oikein osaa kirjallisuuden suhteen käyttää. Viihde tarkoittaa minulle sanana, että se on jotakin, joka on tarkoitettu passiivisesti kulutettavaksi ja se ei ole minun juttuni. Tietyllä tapaa dekkarit toimivat minulla siinä funktiossa kuin ehkä jollekin toiselle viihde. Tämä ei tarkoita, että pitäisin dekkareita viihteenä, varsinkin, kun dekkareissa minua kiinnostaa erityisesti niiden yhteiskunnalliset ulottuvuudet. En ole kiinnostunut ensisijaisesti jännityksestä sinänsä, enkä siitäkään, kuka murhasi. Tästä kyllä nyt tuli mieleen Sue Graftonin aakkossarja, josta pidän kovasti sen tunnelman ja päähenkilön takia. Niissä on imu, jossa viihdyn. Samoin Suomessa hyvin tuntemattoman Ellen Hartin dekkarit ovat olleet minulle mieluisia. Niissäkin on mainio kokonaispaketti, vaikka ne ei ole suurta kirjallisuutta.
Myönnän senkin, että olen joskus suorastaan ärsyttävän valikoiva lukemisteni suhteen ja kallellani ns. korkeampaa kirjallisuutta kohtaan, en kuitenkaan kritiikittömästi. Lisäksi suosin lähtökohtaisesti naiskirjailijoita. Se on henkilökohtaista politiikkaani sekä siitä johtuvaa, että hyvin usein saan naiskirjailijoiden teoksista enemmän irti. Minulle kirjallisuus on kaukana sukupuolettomuudesta, mutta toki on kirjailijoita, joiden kohdalla sukupuoli ei ole ratkaisevaa.
Orringerin kirja on minulla hyllyssä. Se oli viime kesän lukulistallani, mutta ei tullut luetuksi. Tulee kyllä vielä jossain vaiheessa.
Omppu, vähän vitsillä tuon heitin, mutta toki tajuan, että kuten kirja, niin myös siitä kirjoitettu juttu maistuu kullekin lukijalle hänen omista lähtökohdistaan eli on aina yksilökohtainen kokemus.
PoistaViihteestä minulle tulee nykyään pääasiassa mieleen jotain sellaista, jota televisiosta tulee la iltaisin ja joiden mainoksia en pääse pakoon. Toisaalta viihde sanasta etsin verbin ja sitten totean, että muistan lapsuuden kodistani miten äitini ja isäni lukivat paljon, äiti osin keveympää, isä asiapitoisempaa, mutta kun näin ylen työroientoituneen pariskunnan lukemassa vaikka su iltapäivisin, näin heidän viihtyvän. Mielestäni siis kirjan ääressä saa viihtyä. En myöskään välitä, jos joku lukee hömppää, mutta minä en halua elämääni sille kuluttaa. Jos haluan isosti rentoutua, otan aina välipalaksi dekkarin ja kirajston ylähyllyltä löytyvät melkein kaikki Christiet, Dexterit, Waltersit ja monet, monet muut. Jostain syystä tuo aakkossarja ohitti minut, vaikka himolukja ystävänikin sen luki.
Minä olen taas ärsyttävä siinä, että luen vain sitä, mikä minua kiinnostaa. Miksi lukisin muuta. Mutta luen mieluusti myös tietokirjoja etenkin historiallisia sekä elämäkertoja. Mahdatko uskoa, jos sanon, että olen sukupuolineutraali: En muista ikinä ajatelleeni, että luenpa nyt tämän naiskirjailijan kirjan tai luenpa nyt tätä mieskirjailijaa. Sen sijaan kun joku naiskirjailija on yltänyt jollekin isolla palkinnolle ja olen myös itse vaikuttunut po. kirjasta, voin kävellä vaikka vetten päällä siitä asiasta riemuiten. Minussa asuu feministi, mutta se ei vaikuta lukuvalintoihini.
Orringerin kirja on siinä mielessä kiinnostava, että en ole vielä tavannut ketään, joka ei olisi siitä pitänyt. Sain siitä myös privaattipostia jonkin verran eli se on ollut monille vaikuttava. Se on hyvä, mutta jos nyt julmasti vertaan sitä vaikka de Waalin 'Jänikseen', niin viime mainitussa on jotain vieläkin enemmän/paremmin.
Hyvänen aika: Tässähän sinulle olisi juttu jo tästä aiheesta blogiisi;)
<3
Kyllä se taas on Leena niin, että onnistuit yllyttämään minua siinä määrin, että rupesi pukkaamaan tekstiä. Osin sitä samaa, mistä jo olen tässä narussa kommentoinut, osin vähän muutakin. Katson, saanko sen illalla julkaisukuntoon ja onko siitä ylipäänsä julkaistavaksi.
PoistaOmppu, hienoa <3 Tulen illalla lukemaan: just tultu kaupoilta, pikainen lounas ja nyt havuille vetämään harsoja etteivät ruskistu kevätauringingossa. Palataan!
PoistaMinä täällä taas!
VastaaPoista"Arvaas kekä täällä on?" on kyllä mahtava lause tuossa yhteydessä. Ja satakuntalaisuudestahan löytyy noita vähätteleviä lauseita. Minulla on satakuntalaisystävä, jolle kahvipöytään meno tuottaa aina päänvaivaa: "En kai mää ny ensimmäisenä."
Kyllä minunkin lukuromaani-käsitteessäni on vähättelyn makua. Se tarkoittaa, että parempaakin on, että ihan ei ole ylletty sinne taidetasolle.
Marjatta, hah-hah;) Kyl mää tajuu kekä tääl taas o.
PoistaSiis satakuntalaiset pidot ovat elokuvan väärti: Siinähän tapoihin kuuluu, että pitää kursailla pöydästä noutamista viimeiseen asti. Jos on kova nälkä, siinä voi koittaa kuolema. Vei hirveästi aikaa ja hermoa, että pystyi kuin lähestymään pöytää, mutta minä en muista milloin olisin tohtinut ottaa ennen 'vanhempaa väkeä', joka jaksoi tuota pelinpitoa vaikka kuinka ja kauan.
Ei taidetasolle, mutta minusta lukuromaani on vihdekirja, jossa on svyyttä, vaikka nyt Kaikki mitä rakastin.
Ollaan nyt vain kerrankin iloisesti erimieltä. Tämä ei ole onneksi mitään vakavaa;)
<3
Eräs suuri ero läntisen ja itäisen kulttuurin välillä on myös suhtautumisessa rahaan. Isän sisko, joka asui Porissa, toi lapsuudenkotiini maalle joskus jotain isän kaupungista tilaamaa, ja se maksutilanne oli kyllä kutkuttavaa seurattavaa. Toinen haluaa maksaa yli (tuontipalkkaa) ja toinen ei halua ottaa mitään. Siinä heiteltiin rahaa puolin ja toisin ja yritettiin kauhean melskeen saattelemana piilottaa sitä toisen taskuun tai kainaloon. Siinä ne muksivat toisiaan ja me lapset seurasimme jännitysnäytelmää silmä kovana.
PoistaMiehen kapsuudenkodissa Kouvolassa oli ihan eri meininki. Kävimme kaupassa anopin rahapussi mukana, ja palattua mies selvitti kuitin kanssa paljonko meni ja laski palautusrahat äitinsä käteen pennilleen. Tämä otti ne tyynesti vastaan, mikä minusta oli hurjan noloa, koska hänenhän olisi pitänyt sanoa, että pitäkää loput ja miehen ottaa rahat vastaan kursaillen ja ylettömästi kiitellen.
Eikö tämä vaatimattomuus ja nöyryys tuokin mieleen jotain japanilaista?
<3
Tämä kirjakeskustelu on hauskaa, vaikka minä nyt eksyinkin ihan sivupoluille.
Marjatta, tuttu juttu;) Meillä perheessä kaikki kuin moninkertaistuu, sillä äitihän on juuriltaan karjalainen tai siis elänytkin siellä 14 vuotiaaksi asti. Nyt hän on välillä sekä karjalainen että satakuntalainen, mitä kyllä R. väittää myös minusta, mutta mun kohdalla on kai kyse siitä. että millainen päivän 'ilmasto' on: Olenko cool satakuntalainen vai jalat ilmassa lentävä karjalainen. Toki äidissä on tätäkin...No, ehkä minä olen jäävi mitään sanomaan, mutta olen sitä mieltä, että heimoerot elävät syvässä ja voivat hyvin! Siinä on jotain kiinnostavaa, kun sitä seuraa ja itse mukana elää. Muistaakseni Helena Petäistö vertasi mainitsi karjalaiset Suomen ranskalaisiksi, kiitos ehkä tietyn pidttyvyyden puutteen. Parasta on kuitenkin, että sinä saat meistä satakuntalaisista japanilaisia, mutta taidat tehdä sen pilke sielussa ettenkin, kun tuossa ovat nuo adjektiivit vaatimattomuus ja nöyryys, hah-hah;)
PoistaMehän voimme eksyä mille poluille ikinä haluamme!
<3
Mutta Leena mieti: hiljaisuuden arvostaminen, pidättyväisyys, ylpeys ja hyvä itsetunto peitettynä vaatimattomuuden kaapuun, häpeäitsemurhat. Suomalaisilla (muillakin kuin satakuntalaisilla) ja japanilaisilla on paljon yhteistä. Heitä vetää meidän yksinkertainen designimme ja Muumit. :)
PoistaMarjatta, no juu, nyt meni läpi;) Minäkin arvostan hiljaisuutta, mutta en taida olla kovin pdättyväinen, paitsi, että Satakunnassa opin sitä 25 vuoden aikan hyvin esittämään - tarvittaessa. Ylpeäksikin on mainittu, mutta sellaisen sanojat eivät tunne minua. Näytän vain siltä, jos olen kuin omassa olossani tai haluan sitä olla. Hyvä itsetunto on selviö! Paras on tämä: "hyvä itsetunto peitettynä vaatimattomuuden kaapuun." Tuo on minulle satakuntalaisuuden syvin olemus. Paha vain, että sitä vähän, ihan vähän myös ihailen, sillä en pidä pohjalaisten tavasta rehvakoida näkyvästi eli kai olen sitten siinä satakuntalainen...ethän nyt mua sä hylkää;) Häpeäitsemurhat: Niistäkin tiedän ja jopa voisin kertoa, mutta kun kaikki tuntevat, mistä olen lähtöisin, ei tässä nyt niistä. Oih, osasit yhdistää Japanin häpeäitsemurhat Satakuntaan: Sinä velhonainen!!! Niinpä, minulla oli ystävä, jolla koko huusholli oli kalustettu Artekilla. Hui! Mutta muistan ne vuodet, kun työskentelin hyvin likellä Porin Artekin myymälää ja kävin siellä muutamia juttuja 'kuolaamassa'. Aallon tarjoiluvaunua ei ole vieläkään eikä sitä valaisinta, mutta asun Alvar Aallon huvilasaarella, jota hän nimitti Suomen Tahitiksi. Muumit tietysti!! Minulla on oma kaappi muumimukeille ja ensimmäinen kirja, jonka ostin R:lle heti tavattuamme oli Janssnonin Kuka lohduttaisi nyytiä?
PoistaMarjatta, osui ja upposi <3
Minä en halua luokitella kirjoja. Minulle kirja on kirja. Ja luen paljon. Mitä noita ryhmittelemään...
VastaaPoistaReijo, sun ei edes tarvitse yrittää ellet pidä salaa kirjablogia, jonne minä en pääse;) Alussa minä olin täysin tuota mieltä, ja vieläkin haluaisin olla, mutta virta vie menneessään. Lukuromaani on minun mielestäni kustantajien esiin tuoma nimitys. Siitä se on alkanut levitä. Onneski mun lukijat tietävät pääosin, mitä tarkoitan kun sanon 'laadukas lukuromaani.'
Poista