Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kädessä oli jo toinen lasillinen vedellä jatkettua skottilaista. Olo oli hutera, takana pahanlainen kohtaus aviomiehen kanssa. Fiona ei yleensä juonut, mutta nyt kraanavedellä laimennettu Talisker tuntui balsamilta, ja hän harkitsi nousisiko hakemaan sivupöydältä vielä kolmannenkin lasillisen. Vähemmän viskiä, enemmän vettä, sillä huomenna olisi istuntopäivä ja hän oli päivystävä tuomari, mikä tarkoitii, että piti olla valmiina mihin tahansa äkilliseen työtehtävään, oli olo miten hutera tahansa. Mies oli tehnyt järkyttävän paljastuksen ja sälyttänyt häen harteilleen mahdottoman taakan. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hän oli peräti huutanut, ja huudon etäinen kaiku viipyi hänen korvissaan vieläkin.

Ja sitten pian sen jälkeen, raivosta kihisten, hän oli sanonut vähintään kaksi kertaa kovaan ääneen: ”Kuinka sinä kehtaat! Se ei olut mikään kysymys, mutta mies vastasi aivan tyynesti. ”Minä tarvitsen sitä. Olen viisikymmentäyhdeksänvuotias. Tämä on minun viimeinen tilaisuuteni. En ole tähän päivään mennessä saanut vakuuttavia todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä.”

”Milloin me rakastelimme viimeksi, Fiona?”

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen oikeus (The Children Act, Otava 2015, suomennos Juhani Lindholm) on paluuta niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain Rannalla, Vieraan turvan ja Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies, Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.

Lapsen oikeus kertoo perheoikeuden tuomari Fiona Mayen rankimmasta tapauksesta, jossa hän siirtyy kaikkivoipaisen oikeuden jumalattaren roolista oudon sattuman kautta ja tahtomattaan kuoleman kätyriksi, samaan aikaan, kun aviomies Jack uhkaa jättää hänet nuoremman naisen takia ellei Fiona palaa takaisin aistillisuuteen ja aviovuoteeseen. Fionaa ei nyt vähempää voisi kiinnostaa, sillä takana on hänen suurta huomiota herättänyt siamilaiskaksosia koskeva juttunsa, jossa hänen piti päättää, kumpi saa elää, kumman täytyy kuolla etteivät molemmat menehdy. Menossa on haredijuutalaisia koskeva juttu, jossa tyttärien, Noran ja Rachelin, eronneet vanhemmat taistelevat oikeudestaan vaikuttaa tyttöjen tulevaisuuteen. Siinä missä isä huoltajana sitoisi tytöt perinteisiin ja kotiin, äiti huoltajana antaisi näille mahdollisuuden koulutukseen ja vapauteen valita omat puolisonsa. Fionalla on vastassaan vanhoillisia uskovia puoltava joukkio sekä alullaan elämänsä kovin juttu Jehovan todistajia vastaan, mutta onneksi hän ei vielä tiedä, mihin se johtaa. Ja juuri nyt aviomies, hänen elämänsä rakkaus, uhkaa jättää hänet naisen takia, jonka nimi muistuttaa melanoomaa! Juuri nyt kun hän tarvitsisi tukea, unta ja rauhaa, nyt mies on keksinyt, että vain lihallisen avioliiton jatkuminen antaa heille mahdollisuuden yhteiseen loppuelämään.

Miten hienosti McEwan kuvaakaan Fionan vahvaa, älykästä, mutta myös herkkää persoonaa. Jack on ehdottomasti Fionan vertainen, mutta ikäkriisissään aviomies kadottaa tilannetajunsa: On aika rakastella ja on aika tehdä rankkaa työtä. Fionalla on nyt kädessään kovimmat kortit ikinä, joten edes Jackin poismuuttouhkaus ei häntä hetkauta, tai ainakaan hän ei anna sen näkyä, sillä hänestä ei ole anelemaan. He ovat olleet yli kolmekymmnentä vuotta loistava pari ja jos sen on pakko loppua näin banaalisti, niin olkoon sitten niin! Mutta tämä on vain pintaa, sillä Fiona on päättänyt kieltäytyä säälittävän, jätetyn naisen roolistaan, joten hän ei kerro edes Jackille, miten poisleikatun Matteuksen murheellisuus vaivaa häntä, tekee hänet ihan turraksi kaikelle, myös seksille. Fiona suoristaa ryhtinsä, uppoutuu työhönsä ja miettii että:

Parasta olisi ollut, kun ei olisi ollut ruumista ollenkaan, vaan olisi voinut leijua vapaana kaikista fyysisistä rajoituksista.

Uppoutuessaan Jehovan todistajien juttuun, jossa kolme kuukautta alle täysi-ikäisyyden oleva, vaikeaa leukemiaa sairastava Adam Henry ja hänen vanhempansa kieltävät verensiirron lahkonsa sääntöihin vedoten, Fiona panee peliin kaikkensa, ei vain tietämystään ja kokemustaan, vaan itsensä tavalla, jota ei ole ennen tehnyt. Lääkäri antaa lausunnon, että Adam kuolee tuskalla, jota ei osaa edes kuvitella tai jää sokeaksi ellei verensiirtoa tehdä vuorokaudessa. Istunnon lopulla Fiona ilmoittaa lähtevänsä tapaamaan Adamia henkilökohtaisesti ja jatkavansa illalla. Tässä kohden aavistin jo koko kirjan lopun. Se ei ollenkaan vienyt minulta lukunautintoa, vaan tällä kertaa lisäsi sitä, koska saatoin nyt katsella kirjaa elokuvana. Sairaalakohtauksessa on jotain niin erityistä, että sen aistii kaikellaan aina sitä lievästi makeaa hajua myöten, joka ei tule kukista eikä puhdistusaineista.

Minulle brittiläinen kirjallisuus on voimavara, jotain mitä hengitän. Erityisen mieluusti siitä nautin McEwanin seurassa. Se että Lapsen oikeus on niin hieno teos, johtuu sen käsittelemistä, elämää suuremmista aiheista, mutta myös brittiläisestä oikeussalitoiminnasta, johon olen aika heikkona. Vahva, paljon kuvaava jakso on Fionan matka jakamaan oikeutta Koillis-Englantiin. Se kaikki siinä on niin peribrittiläistä ja samalla sekä yläluokkaista kuin myös Fionan silmin ja mielin alaluokasta kertovaa. Koillisessa käsittelyn tulee tapauksia, joita jotkut eivät voi unissaankaan kuvitella. Koillisessa Fiona myös kohtaa villin teinimenneisyytensä, sillä serkkuvierailut Newcastleen olivat hänen elämänsä heittäytymisen aikaa. Koillisessa myös tapahtuu se, mikä alkoi melodiasta ja runosta, eräästä laulusta...

”Koskettava romaani ääneen lausumattomasta rakkaudesta, pitkän avioliiton ongelmista ja paljon kokeneesta naisesta, jonka mitta tulee täyteen. Koukuttavaa luettavaa.” – Observer –

Yllä olevaan on helppo yhtyä. McEwan kirjoittaa vahvaan tyyliinsä ja näyttää, miten erityisen intuitiivinen hän on kuvaamaan aikuisen naisen kipupisteitä tunteella ja oikeudenmukaisuudella, jonka Fionalle, perheoikeuden tuomarille, auliisti suomme.

Lokakuun loppu. Kellojen siirto paalutti viimeisen vaiheen uupunesta vuodesta alkaneeksi, ja pimeys lankesi. Fiona ja Berner olivat saaneet kuulla asianajajalta, joka oli järjestämässä lakimieskillan joulujuhlaa Gray’s Innin suureen juhlasaliin, että heidät oli valittu joulukonsertin aloitusnumeroksi.

Hän näki silmäkulmastaan, kuinka Mark nosti lukulasit silmilleen. Sitten kaunis tenoriääni aloitti suloisesti, uskollisena säveltäjän dolce-merkinnälle:

 Quand viendra la saison nouvelle,

 Quand auront disparu les froids...

*****

Kirjailija ja lakimies Jarkko Tontin huikea arvostelu Ian McEwanin kirjasta Helsingin Sanomissa jutussa Kuka päättää lapsen edun?

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Tuulia/Lukutuulia,  Maisku/Täysien sivujen nautinto, Kirjallisia kosketuksia,  Kuutar  Omppu  ja Elina/Luettua elämää

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa