Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja (WSOY 2003, toimittanut Ritva Haavikko)
torstai 3. joulukuuta 2015
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Jari Lahdenoja, Aleksi Lahdenoja, Miikka Väisänen: Copas y Tapas erilaisia tapoja
Alussa oli neljä miestä: isä, kaksi poikaa ja ”ranskalainen
setä” Pascal. Kahdella pitkä tausta ravintola-alalta ja vahva viini- sekä
ruokatuntemus. Yhdellä oli enemmän palavaa liekkiä alalle kuin taitoa, mutta
hän halusi oppia lisää. Nuorin oli vasta
tulossa työelämään. Ryhmä alkoi tehdä ruokaa torikeittiön hengessä. Kaikki
tapahtui yrityksen, erehdyksen ja onnistumisen kiehtovia teitä. Into ruokaan ja
hyvään viiniin sekä asiakkaiden viihtyvyys, synnyttivät helsinkiläisen
ravintolan Copas y Tapas.
Jari Lahdenojan, Aleksi Lahdenojan ja Miikka Väisäsen
ruokakirja Copas y Tapas erilaisia tapoja (Bazar 2015) on virkistävä ruokakirja
ja jotenkin tulee nyt mieleen, että tämä sopisi niin hyvin juuri näihin päviiin
ennen ylirunsaita joulutarjoomuksia sekä etenkin joulun välipäiviin ja sitten
taas loppiaisesta alkaen kaikkiin päiviin, sillä onhan sitä joskus kevennettävä
tai kevennyttävä. Ihastuin ihan ensimmäiseksi kirjan kuviin, jotka ovat Lasse Lecklinin ottamat. Kokemuksesta tiedän, että ruokakuvaus on paljon, paljon
vaativampaa kuin puutarhakuvaus. Lassen tapakset eivät kiillä öllöttävästi,
vaan hän saa yksinkertaisimmankin herkun näyttämään himoittavalta.
Mikä sitten on tapas? Se on vaikka yläkuvan muikkutarjoomus
leivällä ja viinillä. Tapaskulttuurin juuret tulevat kuitenkin etelästä.
Espanjassakin on aina syöty pieniä välipaloja, mutta alun perin vain
Andalusiassa käytettiin sanaa ”tapas”. Siellä se tarkoitti baareissa ilmaiseksi
tarjottavia suolapaloja, jotka tarjottiin juoman oheen. Kyseessä siis
pikkusuolainen janonherättäjä. Espanjalaisiin sanakirjoihin ”tapa” tuli vasta
1930-luvulla. Varsinaisesti tapastelu, tapeo, omaksuttiin vasta 1970-luvun
lopulta. Silloin tapas oli baariruokaa, mutta nykyisin se voi olla myös fine
diningia. Tapa on kuin miniatyyrikokoinen ruoka-annos, joka kussakin kulttuurissa
voidaan rakentaa maan omista raaka-aineista. Siksi tapas voi olla blini, muikku
tai suomalainen metsäsieni.
Haluan maistattaa teillä paahdettua maa-artisokkaa ja siianmätiä:
Paahdettu maa-artisokka sopii makean, pähkinäisen arominsa
ansiosta mainiosti erilaisten mätien kumppaniksi. Se on herkullinen lisäke
myös monille lihoille ja kaloille.
Paahdetut maa-artisokat:
500 g maa-artisokkaa
3 rkl valkoviinietikkaa
1 tl suolaa
1 rkl sokeria
3 rkl voita
Maa-artisokkakastike:
150 g keskikokoista maa-artisokkaa
1 banaanisalotti tai 2 tavallista salottisipulia
1rkl
omenaviinietikkaa
2dl valkoviiniä
kasvislientä
1 rkl voita
suolaa, valkopippuria
kuohukermaa
Tarjoiluun:
tilliä
siianmätiä
saaristolaisleipää
Pese ja puolita paahdettavat maa-artisokat ja mausta ne
valkoviinietikalla, sokerilla ja suolalla. Aseta maa-artisokat leikkuupuoli
ylöspäin uunivuokaan ja lisää päälle voinokareita. Paista 185 –asteisessa uunissa
noin 15 minuuttia, kunnes juurekset ovat läpinäkyviä. Tarvittaessa voit vielä antaa nille lisää väriä kaasupolttimella.
Kuori ja pilko salottisipuli ohuiksi renkaiksi ja
maa-artisokat peukalonpään kokoisiksi paloiksi. Kuullota molempia kattilassa
hetki. Lorauta kattilaan muutama ruokalusikallinen hyvää omenaviinietikkaa ja
haihduta neste pois. Lisää valkoviini ja sen verran kasvislientä että artisokat
peittyvät. Hauduta kasvikset soseeksi. Lisää ruokalusikallinen voita ja mausta
suolalla sekä valkopippurilla. Ohenna kastiketta kermalla. Tarjoile siianmädin,
paahdetun saaristolaisleivän ja tillin kanssa.
Saaristolaisleivän ohje tarjotaan myös kirjassa. Mekin
tarvitsemme sitä tähän 'joulutapakseemme'
Ja nyt sitten tulee se kirjan the juttu, että ’pojat’
antavat jokaiselle tapakselle oman viinisuosituksensa, mutta he tarjoavat sen
alla myös laajemman, ko. reseptille sopivan viinityylin, josta jokainen voi
sitten löytää vaikka oman suosikkinsa.
Tälle ruoalle täsmäviini on: 2014 Rafael Palacios Louro
Godello-Treixadura, DO Valdeorras
Tyyli: Vivahteikas&ryhdikäs valkoviini,
cava&samppanja
Kirja esittelee viinit, yrtit, tapakset, kalatapakset,
kasvistapakset, lihatapakset, pääruoat, juustot, jälkiruoat ja leipiä. Ohjeet
on mitoitettu neljälle ellei toisin mainita. Tarjolla on mm. loimulohta ja
parsaa. tomaattisalsaa ja savumuikkkua, paistettua ahventa ja
mustaherukansilmuja, sinisimpukkaa ja verigreippiä, manteligazpachoa
mansikoiden kera, porkkana-sahramikeittoa, uppomunaa ja pähkinäsalaattia,
paistettua polentaa ja korvasieniä, paahdettua kevätsipulia romesco-kastikkeen
kera, grillattua nieriää ja piparjuuritsatsikia ja grillattua munakoisoa ja romesco-kastiketta:
Jälkiruokasivuilta löydämme mm. tammipannacottaa,
porkkanakakkua ja mesiangervohapankermaa, kotijuustoa ja hunajakennokeksiä,
vadelmasorbettia ja savustettua valkosuklaata...
Koska ihana zarzuela tulee Kataloniasta, saa se olla kuin tienviitta
löytää toinen maistettavamme Kataloniasta eli nyt pinaattia, rusinoita ja
pinjansiemeniä, jota voi nauttia sellaisenaan, mutta myös kalojen tai vaaleiden
lihojen lisäkkeenä:
100 g laadukkaita rusinoita
oliiviöljyä
1 yksikyntinen valkosipuli
2 salottisipulia
lakritsijuurta
1dl valkoviiniä
250 g tuoretta pinaattia
1dl paahdettuja
pinjansiemeniä
suolaa, pippuria
Tarjoiluun:
50 g kovaa murenevaa juustoa (Tässä käytetty Juustoportin
Vuohen GR Grand Reserve –juustoa, mutta tilalle sopii myös vaikka manchego.)
Peitä rusinat kuumalla vedellä ja anna liota kaksi tuntia.
Kuori ja silppua sipulit.
Kuumenna oliiviöljy pannulla muutamaa minuuttia ennen
tarjoilua ja kuullota hienonnettuja sipuleita miedolla lämmöllä hetken aikaa.
Raasta sipulien päälle lakritsijuurta hienoteräisellä raastimella. Lisää viini
ja anna sen kiehua kokoon. Pese sillä välin pinaatit, ja valuta ne hyvin. Lisää
pinaatti, pinjansiemenet ja valutetut rusinat pannulle. Mausta suolalla ja
pippurilla. Kypsytä seosta miedolla lämmöllä 3-4 minuuttia, kunnes pinaatti on
kauttaaltaan pehmeää.
Murusta päälle manchegoa tai muuta murenevaa juustoa ja
tarjoile heti lämpimänä tuoreen leivän tai rieskan kanssa.
Täsmä: 2014 Gramona Gessami, DO Penedés
Tyyli: Raikas&hedelmäinen valkoviini
”Every
visit to Copas y Tapas is an adventure. I love their approach to food and wine –
thoughtful, intriguing and good-hearted and with an understanding of the spirit
of the landscape and its produce.”
- Nigel Slater -
*****
tiistai 1. joulukuuta 2015
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Kuten monet tietävätkin olen sitä mieltä, että runo on vapaa lintu. Se tekee pesänsä minne sitä huvittaa. Se ei kysy lupaa, se ei kysy aikaa. Se tulee ja ottaa omakseen. Lukijan tehtävä on antaa runolle siivet, puhaltaa lentotuulta siipien alle. Villilintu, sitä runo on. Mieleenkään ei tulisi sitä ruotia, kyniä höyhenettömäksi, moittia. Runon kanssa on parasta vain antautua. Antaumus avaa mielen ikkunat ja ovet, tekee sielun vastaanottavaiseksi, saa runon soimaan.
Pekka Kytömäen runoteos Ei talvikunnossapitoa (Sanasato 2015) on minusta kuin Pekka itse: Oivaltava, koskettava ja empaattinen. No siis tunnenko Pekan henkilökohtaisesti? En, mutta muistan jo monen vuoden takaa bloggaajan, joka kävi kommentoimassa minulle tiettyihin kirjailijoiden kirjoihin ja etenkin suosikkeihini Ian McEwaniin sekä John Irvingiin ja taisi niitä olla muitakin. Pekan kommenteista välittyi aina toista arvostava tunnelma oltiin sitten samaa tai erimieltä. Tuli mieleen, että 'onpa nuori mies symppis ja mukavasti avoin elämälle.' Nyt kun luin muutamaankin kertaan tamperelaisen Pekka Kytömäen runot ja myös ääneen melkein tamperelaiselle Lumimiehelle, käsitykseni vain vahvistui ja runsaantui, sillä Kytömäen kypsyys käsitellä myös kuolemaa tai sen läheisyyttä, on kuin avoin ovi: Siitä saa puhua! Minulle kuoleminen on elämistä ja eläminen on kuolemista. Miksi kuolema olisi tabu. Kytömäen kirjan kaunis kansi ja kuvitus ovat Anna Kytömäen taidonnäyte. Kaunis kuin villilintu.
Ilmaiset itseäsi
lompakollasi.
Aika köyhää.
Niin samaa mieltä!
Älä tutustu.
Saatat pilata hyvät
ennakkoluulot.
Noinko meille kävisi?
Seison valoissa.
Busseissa elämät
kiitävät ohi.
Minusta kaikki kiitää ohi kuin bussit ja junat...ylinopeudella. Sielut eivät ehdi mukaan.
Voisin lähteä
milloin hyvänsä.
Olen perillä.
Täysin samaa mieltä.
Isyys, pilvisyys.
Mikään verho ei peitä
päivänsäteitä.
Tämä kulkee mukanani sateenkaaren tuolle puolen: Ihana!
Isyys, iäisyys.
Sama huoli otsalla
pilven reunalla.
Mieheni suosikki! Ei, hän ei ole kyynikko, vaan tunteellinen realisti.
Suonissa kuohuu runous,
suuri houkutus
ulvoa kuuta.
Oih, tiedän tunteen!
Enää en pelkää.
Sumu hiipii lähemmäs
ystävän varpain.
Sumun kauneus: Elämän photoshoppaus ennen hyvästejä.
Sen verran nyt kuitenkin vertaan, että tulin Pekan runoista samalle tuulelle kuin Tommy Tabermannin eräistä runoista...ehkä kuten on Road Map. Olen joskus saanut 'vuorolaulaa' Tommyn kanssa ja nyt tein saman: Lähdin vain mukaan ja annoin tajunnanvirran vastata.
Pekan omistuskirjoitus on yksi rakkaimmista: "Onni mahtuu pariin riviin, joskus jopa niiden väliin." Juuri niin se menee. Sieltä rivien väleistä se pilkistää. Onni. Lue runo päivässä: Pysyt kiinni tähdissä. Lupaan sen! Suosittelen runoja ja suosittelen Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa. Enemmän Pekkoja olisi parempi kaikki.
Kun olen poissa
ja tuulee ihan hiljaa,
kuuntele tarkkaan.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Elina/Luettua elämää Kaisa/Kannesta kanteen ja Sara/ P.S.Rakastan kirjoja
*****
Runokirjat Leena Lumissa
maanantai 30. marraskuuta 2015
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
Rotubiologian aatteet olivat kuin iljettävän nopeasti
lisääntyviä syöpäläisiä, jotka näyttivät rumaa naamatauluaan mitä
yllättävimmissä paikoisa. Kouluissa luettiin rotubiologian kirjoja, ja
rotuajattelua juurrutettiin kokonaiseen sukupolveen. Lapset oppivat
lajittelemaan ja arvioimaan toisiaan jo
alaluokilla.
Rotututkijoiden harjoittama jaottelu oli kristallinkirkas. Me
ja he. Me onnistuneet ja te epäonnistuneet. Me jalot ja kauniit, te rahvaat ja
pahatapaiset. Te, jotka saatte syyttää vain itseänne siitä, ettette kyenneet
kouluttautumaan tai saamaan mahaanne täyteen. Toimimaan niin kuin muut. Te
liian tummat, liian lyhyet, liian tyhmät, liian sairaat, liian kadotetut. Teidän epäonnistumisenne johtuu geeneistämme,
ei meidän luomastamme yhteiskunnasta. Siksi emme halua, että levitätte geenejänne
edelleen.
Ruotsalaisen Anna Lihammerin esikoisromaani Kun pimeys
peittää maan (Medan mörkret faller, Atena 2015, suomennos Ulla Lempinen) on
kylmää kyytiä ruotsalaiselle kansankodille. Kyseessä on vuosi 1934,
jolloin kolmannen valtakunnan rotuhygienia-ajatukset rantautuivat vahvoina etenkin Norjaan ja Ruotsiin, sieltä myöhemmin, mutta onneksi heikompina, sitten myös Suomeen. Olemme ruotsalaisen älymystön keskuudessa. Eletään aikaa kun sterilisaatiolaki nuijitaan läpi, puhtautta
vaalitaan kaikessa. Utopia puhtaudesta viedään niin uusiin jätevedenpuhdistamoihin
kuin ihmisiin, joten tuntuu kuin luonnolliselta, että johtavat tutkijat katselevat
muualta tulleiden silmien väriä, pituutta ja etenkin kallon muotoa
tarkkaavaisesti. Kun tähän saumaan löydetään huomattava tutkija julmasti
murhattuna Uppsalan Anatomian instituutista, alkaa ajojahti, jossa ainakaan
johtava rikoskomisario Carl Hell, ei tunne täyttävänsä rotupuhtauden
kriteereitä. Hänen apulaisekseen valitsema alaluokkainen poliisisisar Maria
Gustavsson tuskin myöskään täyttäisi kaikkia ylemmän rodun määritelmiä.
Lihammerin kirja on dekkari, mutta se on myös faktaa, josta
ehkä nuorimmat lukijat eivät ole aikaisemmin lukeneet. Oli aika, ei niin kovinkaan kauan
sitten, jolloin tutkijat ja lääkärit kehittelivät ja toteuttivat menetelmäänsä tehdä tyhmistä ja hankalista henkilöistä mukautuvaisempia ja helpommin
käsitelteltäviä katkaisemalla toisen aivolohkon hermon. Menetelmää kutsuttiin
lobotomiaksi ja sanalla on nykyään hirvittävä kaiku, siitäkin huolimatta, että
ei niin kauankaan aikaa sitten näin johtavan yhdysvaltalaisen lobotomialeikkaajan
jälkeläisen miltei puolustavan menetelmää television dokumentissa. Olen myös nähnyt tosipohjaisen elokuvan koskien laulaja Francis Farmeria, elokuvan, jossa Jessica Lange tekee järkyttävän uskottavan roolityön Francesina. Lobotomian
kehitti alunperin portugalilainen neurologi Moniz skitsofrenian hoitoon ja hän
sai työstään Nobelin-palkinnon 1949! Koska hän teki ensimmäisen leikkauksensa 1936,
voimme vain arvailla, millaisia olivat kokeelliset menetelmät mukauttaa
epätoivotut ainekset yhteiskuntaan: Suurin osa uhreista kuoli kallonporaukseen,
mutta kukapa olisi surrut köyhiä, sairaita, tuottamattomia, huonoja geenejä
kantavia ihmisiä.
Lihammerin kirja on sekä yhteiskunnallinen varoitusviesti
että thrilleri. Kirjan kiinnnostavuus on juuri aiheen todenmukaisuudessa ja
myös siinä, että poliisipari on niin epäsuhtainen: Carl on kaikesta huolimatta
yläluokkainen ja Maria taas köyhä, tupakkatehdastyöläisen tytär, nuori
nainen, jolle nälkä ja puute ovat omakohtaisia kokemuksia. Myös Marian rooli
miehisellä alalla ’30-luvulla on vaikea ja naista ei mieluusti nähdä poliisin
työssä. Naispoliiseja nimitetäänkin poliisisisariksi ja heille annetaan
toisarvoisia tehtäviä, mutta Hell näkee tarkemmin ja hän vaatii Marian
parikseen Uppsalaan, jossa tapahtumien vyöry vain kasvaa.
Erittäin kiinnostava on ystäväryhmä, joka on lähtöisin
vapaamielisestä Berliinistä. He ovat sijoittuneet yhteiskunnallisesti hyviin
asemiin, mutta kantavat mukanaan vapaamielisen Berliinin tapoja, joissa
mikään ei ole outoa. Näin tarinaan saadaan myös saksalaisia tuulia juuri ennen
kuin pimeys valtasi Saksan.
Arkeologi Anna Lihammerin rikosromaani valittiin vuonna 2014
Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi, eikä syyttä! Näin Dagens Nyheter:
”Anna Lihammer onnistuu samalla kirjoittamaa sekä mainion
dekkaridebyytin että erittäin jännittävän kuvauksen todellisesta
historiastamme.”
Lukija pysyy tiukasti jännnityksen hyppysissä. Katsoo
valokuvaa ryhmästä kauniita, menestyviä ja iloisia nuoria Berliinissä eikä arvaa
kuka on Mefistoles...
Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse, kenenkään elämä ei
ole esteitä vailla, Martinilla oli ollut tapana kuiskata hänelle hellästi
raivokohtauksensa laannuttua eräänlaisena anteeksipyyntönä pimeistä hetkistään.
Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse.
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä Mustikkakummun Anna Suketus
Rakkaudesta kirjoihin Lukuisa Bleue
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä Mustikkakummun Anna Suketus
Rakkaudesta kirjoihin Lukuisa Bleue
*****
torstai 26. marraskuuta 2015
Pitkälle viikonlopulle kera tunnelmien!
Jään nyt pitkälle viikonlopulle, sillä saamme yllätysvieraan Itävallasta viikonlopuksi. Ensin kokkailen ja kokkailen, sitten haluan olla läsnä sataprosenttisesti. Lumi olisi erittäin suotavaa. Se antaisi tunnelmaa grillailulle terassillamme, jossa nautimme myös Glühweinia. Koska ei ole lunta fiilistelen tässä nyt muiden kuvilla eli yllä on Ilonan ihana kuva heidän grillimajastaan. Kuva on kirjasta Talven taikaa, joka on Lumoavan joulun ohella suosikkejani Ilonalta. Olen niin country&cosy, että ostan melkein joka kuukausi Unelmien Talo&Koti -lehden ja taas tänään. Sieltä saamme lukea myös Ilona Pietiläisen juttuja. Kun olin livesti Ilonan grillimajassa, teki mieli jäädä sinne asumaan...että niin tunnelmallista.
Mitäpä olisi talvi/elämä ilman villasukkia. Koska en itse enää niitä jaksa uudelleen opetella, turvaudun muihin. Nyt Pepi tekee minulle harmaita, joissa tietysti vaalenapunaiset raidat. Pepi kutoo niitä ihan tuosta vain vaikka televisiota katsellessa, joten jos teillä on sukkapulaa, ottakaa yhteyttä Pepin Huusholliin. Siellä syntyy myös koristeellisempia, mutta minä tykkään aina vain näistä harmaista kauniilla raidoilla. Oli jo yhdet just tuollaiset, mutta kun Meri näki ne, hän tykästyi ja vei mennessään, joten nyt tiedän, mitä pehmeää hänelle joulupakettiin. Käykääpä kurkistamassa Pepin valikoimia täällä
Milla ehti jo jäädyttää jotain näin ihanaa♥ Hänet löydätte blogista Valkoisiahiutaleita, jossa käyn virkistymässä aika usein kauniiden kuvien ja tekstien lumoissa.
Joulukuussa Lumiin on vielä tulossa monenmoista: runoja, jännitystä, ruokaa...ja sitten tietysti muuta jouluun sekä vuoden viimeiseen kuukauteen littyvää.
Kaunista viikonloppua keleistä viis, mutta lumen toivossa♥
Love
Leena Lumi
Mitäpä olisi talvi/elämä ilman villasukkia. Koska en itse enää niitä jaksa uudelleen opetella, turvaudun muihin. Nyt Pepi tekee minulle harmaita, joissa tietysti vaalenapunaiset raidat. Pepi kutoo niitä ihan tuosta vain vaikka televisiota katsellessa, joten jos teillä on sukkapulaa, ottakaa yhteyttä Pepin Huusholliin. Siellä syntyy myös koristeellisempia, mutta minä tykkään aina vain näistä harmaista kauniilla raidoilla. Oli jo yhdet just tuollaiset, mutta kun Meri näki ne, hän tykästyi ja vei mennessään, joten nyt tiedän, mitä pehmeää hänelle joulupakettiin. Käykääpä kurkistamassa Pepin valikoimia täällä
Milla ehti jo jäädyttää jotain näin ihanaa♥ Hänet löydätte blogista Valkoisiahiutaleita, jossa käyn virkistymässä aika usein kauniiden kuvien ja tekstien lumoissa.
Joulukuussa Lumiin on vielä tulossa monenmoista: runoja, jännitystä, ruokaa...ja sitten tietysti muuta jouluun sekä vuoden viimeiseen kuukauteen littyvää.
Kaunista viikonloppua keleistä viis, mutta lumen toivossa♥
Love
Leena Lumi
tiistai 24. marraskuuta 2015
Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu.Kultaiset tyttökirjaklassikot
Perheemme traditioon kuului viettää koko joulupäivä yöpuvussa
joululahjakirjoja lukien. Välillä käytiin kinkkua leikkaamassa ja taas
luettiin. Anna -sarjassa riitti minulle luettavaa sinä jouluna yli
tapaninpäivän. Lukiessa unohtui joulu, kun Anna vei minut muihin maailmoihin,
kauas Prinssi Edwardin saaren kevääseen ja kesään. Tiesin tarkalleen,
millaista Vihervaarassa oli. Kunpa olisin voinut ajaa sinne hevoskyydillä
pitkin poppelikujaa! Vihervaara tuoksui omenoilta ja daalioilta, luumuilta ja
orvokeilta.
Koskettavaa kirjoittaa nyt Sara Kokkosen
kirjasta Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain 2015), kun
maailma on lumenvalossa ja muutama kirjaan haastatelluista, kuten alun sitaatin
kertonut Arja Hyrske, vievät minut takaisin omaan jouluumme, jossa oli juuri
noin ja kiireinen kauppiasisäkin ehti lukea. Sitä tunnelmaa ei voi pullottaa,
se kyynelehtii nyt poskillani, enkä ikinä, ikinä saa sitä takaisin. Vai saanko
kuitenkin? Joka kerta kun luen Montgomeryn Anna–kirjat tavoitan eilisen ja
kaikki on taikaa, onpa se hiljaa leijuvia lumihiutaleita ja joulua tai kesää ja
tummana päilyvää aallokkoa. Toisinaan myös Kuiskausten kujaa...
Sara Kokkonen on tietokirjailija ja tutkija, jonka edellinen
teos Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat keskittyi suomalaisiin tyttökirjoihin. Odotin
jo silloin tätä, jossa esille tulevat ulkomaiset tyttökirjat tai
siis...tietenkin odotin Saran kirjoittavan Annasta, Vihervaarasta, Prinssi
Edwardin saaresta ja kaikesta siitä, joka oli oman tyttöaikani kultaisia
vuosia. Saran kirja antoi kaiken mitä odotin, myös kyyneleet, mutta sitten se
antoi myös yllätyksen, sillä olenhan Annan hengenheimolainen, joten osaan
nauttia muustakin kuin kirsikkapuista, jotka henkäilevät tuoksuvaa lunta.
Kapina ja kaipuu esittelee seuraavat kirjailijat: Louisa May
Alcottin, Susan Coolidgen, Frances Hodgson
Burnettin, Jean Websterin, Lucy Maud Montgomeryn , Laura Ingalls
Wilderin, Helen Dore Boylstonin, Carolyn Keenen, Martha Sandwall-Bergströmin ja
Ester Rongér-Lundgrenin (Merri Vikin). Koska tarkoitus ei ole kirjoittaa uutta kirjaa
tästä omasta intohimoaiheestani, tuon enemmän esiin ne kirjailijat, kirjat ja
kirjan esiin herättämät ajatukset, jotka saivat minut nyt kastamaan kynäni
kyyneliin, mutta paljastan myös sen musteen, jossa kynä on kastettu
seikkailunjanoon ja temperamenttiin.
Ihan tuoreeltaan voin sanoa, että verrattuna Kokkosen
aikaisempaan kirjaan, tämä kiinnostaa minua enemmän ’omien kirjailijoideni
takia’ ja toisekseen, tässä kirjassa on mukana huomattavan kiinnostavia
lukijamielipiteitä. Osa ihan huikeita, sai nauraa ja itkeä: Se on minusta yksi hyvän tekstin
yksi tunnus. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo ja sieltä painotan
sateenkaaren tuolle puolen kaikkia Anna-faneja: Lukeaa ihmeessä Sisko
Ylimartimon teos Anna ja muut ystävämme. L.M.Montgomeryn elämä ja sankarittaret
ja lukekaa sen jälkeen uudestaan Montgomeryn tuotanto: Koette jotain uutta!
Maailman tyttökirjallisuudesta tuskin voidaan puhua ellei
mainita Louisa May Alcottia (1832-1888) ja minä en tee asiaan poikkeusta: Muistan niin kuin
eilisen sen hetken kun lahjapaketista löytyi Pikku Naisia. Olin aina Jo. Kun
luin Pikku naisia uudestaan ja uudestaan, en tiennyt mitään kirjailijan
erikoisesta elämästä. Louisa syntyi 29. marraskuuta isänsä 33-vuotissyntymäpäivänä
vuonna 1832 Germantownissa Pennsylvaniassa. Hänellä oli useita sisaruksia ja
perhe muutti usein. Isä Alcott oli itseoppinut pedagogi ja filosofi, joka
kuului transsendentalisteihin. 1800-luvulla vaikuttaneessa filosofisessa
liikkeessä oli mukana Uuden Englannin intellektuelleja ja kirjailijoita. Isä
kasvatti lapsiaan omaksumillaan arvoilla, joten on helppo arvata, että tämä
asia sekä lukuisat muuttamiset vaikuttivat Alcottiin. Aineksia Pikku naisiin
Alcott sai hyvin perhepiiristään. Louisa oli erittäin antautunut kirjoittaja:
Hän saattoi kirjoittaa nukkumatta ja syömättä, kunnes teksti oli valmis. Eräälle
Saran haastattelemista lukijoista, Maikille, Pikku naisia ei ollut Alcottilta mieluisin
kirja, vaan Louisan Kun ruusu puhkeaa:
Kuvittelin aina kolmikon juomassa teetä hienoista posliinikupeista,
jotka keittiön hyvin tunteva Febe kävisi hakemassa. Tee olisi intialaista, ja
se haudutettaisiin kauniissa kannussa (samaa sarjaa kuin kupit,
hienostuneisuuden huippu) pannumyssyn alla. Ajatuksissani toivotin ikuiset
hyvästit Liptonin teepusseille. Teen kanssa tarjottaisiin skonsseja ja hilloa.
En ollut koskaan nähnyt saati syönyt skonsseja, mutta olin kuullut, että
sellaisia oli olemassa. Kolmikko istuisi salissa, olisi talvi ja ulkona sataisi
suuria lumihiutaleita. Teekutsujen jälkeen Rose lähtisi tanssiaisiin ja Archie hyvästelisi
Feben. Febe katselisi ikkunasta valkoisten pitsi-ikkunaverhojen takaa, miten
Archie katoaa lumisateeseen.
Maailman tyttökirjojen kirjoittajista konkreettisimmin
elämääni on vaikuttanut Frances Hodgson Burnett (1849-1924). Muistaisin, että
olen saattanut lukea häneltä Pikku Lordin ja Pikku Prinsessan, mutta en ikinä
unohda sitä, kun luin Salaisen puutarhan! Silloin tiesin haluavani seurata
tähteä, jossa minulla on oma salainen puutarha ja nyt se on sitten toteen tehty
ja vieläkin, kaikki nämä vuodet, Salainen puutarha on aikuiskirjahyllyssäni...
Lukiessani Salaista puutarhaa, en voinut kuvitellakaan, että
vuosikymmeniä myöhemmin katselisin tyttäreni kanssa Salaista puutarhaa elokuvana ja vieläpä kahtena sovituksena, joista toisen tuottajana Francis Ford Coppola. Meri ja
minä kuitenkin pidämme edelleen enemmän alkuperäisestä, vanhemmasta
filmatisoinnista, sillä siinä on tavoitettu kirjan henki. Montakohan filmatisointia tästä on tehty...Vastaus on, että kolme! Kiitos Meri♥
Saran kirja ei kerro vain kirjailijoiden kirjoista ja
lukijoiden lukukokemuksista, vaan mikä tärkentä, ainakin minulle,
kirjailijoiden elämästä: Miten heistä tuli he. Burnettin elämä oli kaukana
tavanomaisuudesta, sillä siinä sattui ja tapahtui. Hän oli hyvin kuuluisa ja
toimittajat kirjoittivat hänen värikkäästä elämästään monella tapaa ja myös
paheksuvaan sävyyn.
Francesin ja Swanin avioliitto oli ongelmissa, ja he olivat
muuttaneet erilleen asumaan. Frances sairasteli ja kärsi ajoittain
masennuksesta. Hänen poikansa asuivat välillä äitinsä ja välillä isänsä luona.
Pojat olivat Francesille tärkeitä, mutta hänellä oli hyvin vähän aikaa
heille...Hän oli ansainnut paljon rahaa kirjoillaan, mutta kallis ja ylelinen
elämäntapa kulutti hänen varojaan. Frances tuhlasi mielellään...1890-luvun
puolivälin jälkeen Frances vuokrasi kartanon, Maytham Hallin, englantilaisesta
pikkukylästä. Kartanoa ympäröi iso puutarha ja Frances istui unelmoimassa ja
kirjoittamassa puutarhassa. Hän innostui puutarhanhoidosta ja siellä hän sai ensimmäisen
idean romaaniinsa Salainen puutarha ruokkiessaan pientä punarintaa...
Ja sitten Annan nuoruusvuodet...Siitä alkoi monen
suomalaisenkin tytön elämässä mullistus, jonka väreet jatkuvat äidiltä
tyttärille. Sain kaikki Anna –kirjat ja sitten onnistuin vielä hankkimaan ne
tyttärelleni, jota kiinnostikin enemmän Potter, mutta Meri katsoi kanssani Anna–sarjan televiosiosta ja ihastui. Minusta Anna oli ihan kuten olin hänet kuvitellutkin ja tietysti kyynelehdin, kun Anna sai Gilbertin...
Lucy Maud Montgomery (1874-1942) on ehkä maailman
kiinnostavin tyttökirjojen kirjoittaja. Hän syntyi Prinssi Edwardin saarella, jonne
nyt virtaa Vihervaaran Annan ja/ tai Uuden Kuun Emilian itsestään löytäneitä
naisia ympäri maailman. Suuri kysymys
Montgomeryn lukijoilla onkin, kumpi sinä olet, temperamenttinen Anna vai
runollinen, tummasävyinen Emilia? En usko yhteen vastaukseen, sillä ainakin
minä olin tilanteesta riippuen kumpaakin, mutta lopulta oli pakko myöntää, että
Annahan minä. Siinä missä Anna löi rihvelitaulun Gilbertin päähän, minulla oli
onnettomuudeksi kädessä ratsupiiska...Anna on kuin sieluntila, jossa
tummimpaankin päivään on tähtiin kirjoitettu selviäminen.
Mitä enemmän luen Montgomerysta, sen likemmä hän tulee.
Hänen elämästään piirtyy kuva, joka pakenee, likenee, pakenee..., mutta paljon
on tiedossa faktaakin:
Opettajavuoden jälkeen hän jatkoi opiskeluaan ja aloitti
Englannin kirjallisuuden opinnot Dalhousien yliopistossa Halifaxissa Nova
Scotiassa vuonna 1895. Hän nautti korkeakouluajastaan: luennoista,
kirjallisuudesta, akateemisesta kilpailusta ja sanailusta. Hän kävi oopperassa,
juhlissa ja osallistui kerhotoimintaan. Koko ajan hän myös kirjoitti. Maud oli
aikuistuessaan alkanut kärsiä mielialan vaihteluista ja unettomuudesta. Kun hän
heräsi eikä pystynyt nukkumaan, niin hän kirjoitti.
Vuoteen 1905 mennessä hän oli julkaissut 168 novellia ja 192
runoa aikakausi- ja sanomalehdissä. Hänen vuositulonsa olivat kohonneet 500
dollariin vuodessa.
Ja sitten Maud alkoi hahmotella kuolematonta
tyttösankaritartaan,Vihervaaran Annaa:
Kuvassa Annan huone Vihervaarassa Vappu Kannaksen kuvaamana.
Tuonnehan me kaikki haaveilemme pääsevämme käymään...
Maud kirjoitti itseään kaikkiin kirjoihinsa ja etenkin
tummasävyisessä Runotyttö-sarjassa on paljon aineksia Maudin omasta elämästä.
Mutta Montgomery on itse todennut, että vaikka Emiliassa on paljon hänen
vaikeuksiaan, surumielisessä Patissa on eniten häntä.
Minulle Pat – Vanhan kartanon valtiatar on melkein yhtä
tärkeä avain Montgomeryyn kuin Ylimartimon Anna ja muut ystävämme tai Anna–sarjan
yhdeksäs ja viimeinen osa eli Annan jäähyväiset. Maudin elämästä tihkuu tietoja
vieläkin ja niistä voi lukea monenlaista elämänpettymystä, mutta ihan faktaa on
äidin suuri pettymys vanhimpaan poikaansa Chesteriin.
Montgomeryn fyysinen ja
psyykkinen terveydentila heikkeni, hän kärsi kovista päänsäryistä ja
lihaskouristuksista. Kaikesta huolimatta hänen kirjojaan on käännetty yli 30
kielelle ja myyty yli 50 miljoonaa kappaletta!
Montgomery kirjoitti myös aikuiskirjat Sininen linnan ja Perinnönjakajat. Edellinen on kultaa ja
toinen on vähän erilaista Montgomerya.
Mitä lukijat ovat sitten olleet mieltä Montgomeryn
kirjoista? Ainakin Jokke sai minut nauramaan:
Anna-kirjojen mieskuvaa hieman ihmettelen. Gilbert Blythe on
kuvattu ehjäksi ja vahvaksi mutta nynnyksi, ja minusta viimeisessä kirjassa
autoilla pröystäileväksi. Anna sen sijaan kiukuttelee ja nakkelee niskojaan
helpommin ja vanhoilla päivillä järjestelee naimakauppoja. Annan
periaatteelliset mykkäkoulut, koululakot ja muut tempaukset eivät ole ehkä
lähipiirin mielestä kovinkaan mukavia eikä pullakaan tuoksu. Gilbert kesti Annan viiden vuoden mykkäkoulun sekä Annan opiskeluaikojen rakkauden mukisematta
ja murjottamatta.
Ja näin Maikki:
Tuntuu hiukan hassulta että mielessäni lisäsin dramatiikkaa
juonenkäänteisiin. Niin kuitenkin tein, vaikka Runotyttö-kirjoissa luulisi
dramatiikkaa olleen riittävästi. Kuvittelin Emilian ensimmäisen opettajan
vielä kauheammaksi kuin hänet kirjassa kuvataan. Laitoin hänet polttamaan
Emilian runot (vaihtoehtoisesti nuotit). Emilia yrittäisi pelastaa runoja
tulesta, Ilse ja Teddy pitäisivät kaikin voimin kiinni Emiliasta, ettei tämä
polttaisi käsiään, runot palaisivat, Emilia pyörtyisi, opettaja ei saisi
syntiään koskaan anteeksi...Myöhemin aloin lukea Brontën sisarusten kirjoja.
Humisevaan harjuun en joutunut lisääämään yhtään mitään!
Koska olen Anna olen myös seikkailullinen ja niinpä Sara
Kokkosen kirjan Kapina ja kaipuu suurin yllätys minulle oli Laura Ingalls
Wilder (1867-1957). En ole lukenut hänen
kirjojaan, mutta olen katsonut Pieni
talo preerialla sarjan, joka perustuu Wilderin kirjaan. Voisi melkein
huudahtaa, että mikään noista sarjan jaksoista ei ole läheskään niin
kiinnostava kuin oli kirjailija Wilderin elämä. Luin yöllä Lauran elämästä kuin
entisinä aikoina Dumasin seikkailukirjoja ja olisin niin halunnut lukea hänestä
vieläkin enemmän! Kaikista hurjista seikkailuista huolimatta tai ehkä kiitos
niiden!, Laura eli 90-vuotiaaksi ja sitä ennen lensi 87-vuotiaana ensimmäisen
kerran lentokoneella. Kuvassa Laura Ingalls Wilder vuonna 1894.
Annan nyt loppusanat kahdelle samalla kun kiitän Sara
Kokkosta kiehtovasta kirjasta:
Kirjoissa luotiin maisema jostain jo kadonneesta maailmasta
ja todellisuudesta, jota ei ehkä koskaan ole ollutkaan olemassa tajuan nyt,
mutta johon lapsena uskoin sokeasti. Olin varma, että jossain oli saari, missä
koko se erilainen, parempi maailma oli tallessa. Maailma, joka ei vielä ollut
mennyt pilalle ja johon tosi-minäni kuului. Se maailma puhui minulle ja kosketti
sitä osaa lapsen sielussani, jota mikään muu ei ollut vielä koskettanut, mutta
jonka olin koko ajan tuntenut olevan siellä. Tavallaan tulin silloin omaksi
itsekseni, kun pääsin osaksi tuota maisemaa ja opin että sellainen oli
olemassa.
- Vappu Kannas -
Kultarinta näytti hänelle tien. Aurinko paistoi ja korkea,
sininen kaarikatto säteili kirkkaana ja pehmeänä. Kaikki oli uutta ja
hiljaista, mutta mikään ei ollut pelottavaa eikä yksinäistä.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Elämän tarkoitusta haasteessa, lumen valoa elämässä
Sain Birgitalta ja Millalta haasteen vastata kolmeen hyvin isoon ja syvälliseen kysymykseen. Kiitos haasteesta♥
Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Olen kiitollinen perheestäni. Olen kiitollinen jokaisesta suvaitsevaisuuden ja empatian pisarasta, jonka suomme heikommille mukaan lukien maahamme saapuneet pakolaiset. Olen kiitollinen omasta terveydestäni ja siitä, että äiti parantui vaikeasta sairaudestaan. Olen kiitollinen siitä, että pimeydessä näkyy aina valo. Olen kiitollinen rakkaudesta. Olen kiitollinen lumesta. Olen kiitollinen lukijoistani. Olen kiitollinen lumikarpaloista, jotka sain Hannu Hautalalta Olen kiitollinen lähestyvästä joulusta.
Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?
En mitään.
Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?
Tässä kolme viisautta, joita olen kantanut matkassani:
"Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus."
- Mika Waltari -
"Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."
- Armi Ratia -
"We're all standing in the gutter, but some of us are looking at the stars."
- Oscar Wilde -
Olla Valonkantaja!
Välitän tämän haasteen edelleen seuraaville kuudelle bloggaajalle, jotka tietysti sitten ottavat haasteen vastaan, oman jaksamisensa ja ehtimisensä ehdoilla:
Katja/Lumiomena
Omppu/ Reader, why did I marry him?
Hanne/ Virtausta elämään
Saila/ Saaripalsta
Kaisa Reetta
Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa
Vielä haasteen taustat ja säännöt:
The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.
Lumi:
pimeän maan ainoa valo.
- Bo Carpelan -
suomennos Caj Westerberg
Love
Leena Lumi
Jean Rhys: Kvartetti
Eräänä hautovan helteisenä kesäkuun päivänä he saapuivat
Pariisiin.
Place Blanche, Pariisi. Elämä itse. Sitä käsitti
kaikenlaisia asioita. Vaikkapa harhakuvitelman arvon, ja sen että varjo voi
merkitä enemmän kuin todellisuus. Kaikenlaisia asioita.
Jean Rhysin Kvartetti (Quartet, Otava 2000, suomennos Hanna
Tarkka) tarjoaa meille huikean näkökulman Rhys-naiseen, joka on Englannissa
elättänyt itsensä halpana, kiertelevänä tanssityttönä, kuin ajelehtimassa
kaupungista kaupunkiin, savuisista kapakoista toisiin samanlaisiin, miehistä
miehiin, kaikki samanlaisia, matkalla samanlaisuudesta samanlaisuuteen.
Käsikirjoitus on kirjoitettu, kaikki on jo koettu, vaikka Marya on vasta
kaksikymmentäneljävuotias. Hän ei osaa odottaa mitään erityistä, ajelehtiminen on
hänen liikkeensä. Marya tapaa kuitenkin Stephanin, jonka kanssa lähtee
Pariisiin, jolle suostuu vaimoksi. Suuria tunteitako? Ei todellakaan! Rhys-nainen
näkee vain seuraavan tunnin, korkeintaan seuraavan päivän. Hän kaipaa rakkautta
kuin lapsi ja voihan se mies sitten olla
vaikka Stephan. Kaikki kuitenkin samanlaisia, mutta kaikkein pelottavinta olisi
olla yksin. Itsenäisyyys ei ole Maryan tavoite, vaan takertuminen.
Passiivisella, suorastaan katua nuolevalla masokistisuudellaan hän tavoittaa
aina jonkun. Nyt se on Stephan, huomenna kuka tahansa, mutta kaikki kapakat
ovat hänen maansa ja nekin näyttävät kaikki samanlaisilta. Marya kantaa
masentunutta irtolaisuuttaan kuin keisari uusia vaatteitaan, paitsi, että
hän on se, joka ensin väittäisi, että ’ei, eihän se näin mene ja kunhan vain
saan Pernodin, aurinko nousee heti ja kun saan toisen, loistavat tähdetkin ja
ehkä on olemassa huominen ja sitä seuraavakin päivä.’
Luettuani Jean Rhysin Huomenta, keskiyö, jäin ihanasti
vangiksi. Minut vangitsi Rhysin käsittämätön lauserakenne, lakonisuus, tylyys,
tunteet vailla tunteita, jäljittelemätön tyyli, jossa paljon jää lukijan
varaan. Kvartetti ei jää yhtään jälkeen edellisestä eli rhysiläisyys voi
vahvasti ja pääsemme peilaamaan Rhys-naista suhteessa muihin, sillä Maryan mies
Stephan joutuu vankilaan, jolloin Maryan ainoa vaihtoehto, on vetää puoleensa
joku pelastaja, seuraavan aterian tarjoaja, asunnon maksaja, joku joka vie
halpaan hotelliin tahraisten lakanoiden väliin, joku joka tietää hänen olevan
olemassa.
Marya tarttuu englantilaisen pariskunnan Loisin ja Heidlerin
ehdotukseen muuttaa heille. Hänestä tulee sekä hoivattava lapsi että Heidlerin
lähentelyjen kohde. Vaimo Lois sulkee silmänsä, mutta esiintyy mielellään
omanarvontuntoisena ’hyväksyjänä’ ja alleviivaa omaa vaimoasemaansa,
piikitteleekin, mutta samalla yrittää pitää seuraa kuin nainen ystävälleen,
tosin rajat määräten. Itsetietoisena siitä, että nyt he ovat tarjonneet
Maryalle asunnon, mutta voiko Marya, masentunut Rhys-nainen, nauttia
tilastaan, voiko hän tehdä sen edes kuumassa elokuussa päästessään Loisin ja
Heidlerin maaseutuasunnolle Brunoyhin:
Hän kulki keittiön poikki ja nousi kapeita portaita
huoneeseen, jossa oli hyvä ja viileä tuoksu.
Tapetissa kanit ajoivat toisiaan
takaa. Ikkuna oli selkosen selällään ja ulkona vallitseva hiljaisuus oli ihanaa
melskeisen Pariisin jälkeen. Pehmeää kuin sametti.
”Pidä kiirettä”, Lois huusi portaiden juurelta. ”H.J.
sekoittaa coctaileja.”
Marya ajatteli: ”Voi hyvä jumala! Mikä hullu minä olen.”
Aivan kuin joku olisi nipistänyt hänen sydämensä sormiensa väliin. Coctailit,
seinäpaperin naurettavat kaniinit. Elämän koko koreus ja suloisuus tuotti
hirvittää tuskaa, kun se aina karkasi käden ulottuvilta.
Tässä kohtaa lukija voisi hätkähtää, mutta jos tuntee rhysiläisyyden,
tietää, että näin se menee. Onni on joku käsittämätön olotila, joku pakeneva, ei Rhys-naiselle kuuluva. Se voi olla hetken rauha, yllättävä hetki kerran Stephanin kanssa, jolloin
tuntui että nyt ei kaipaa mitään, tässä on hyvä. Se hetki vain on jo melkein
poissa ennen kuin sitä on kunnolla ymmärtänyt. Onnen askeleet ovat hiljaiset ja
Rhys-nainen on heikoin niitä tunnistamaan.
Kvartetin saatesanoissa Anna Lassila toteaa osuvasti:
Aina kun Marya saa tilaisuuden, hän valitsee väärin,
epäluotettavan aviomiehen, itsekkään rakastajan. Hänet kuvataan vailla
menneisyyttä, tässä ja nyt, keskellä tapahtumia, jotka etenevät vääjäämättä
kohti tuhoa. Marya on nainen, joka törmäilee oviin, rakastuu renttuihin, vihaa
kaikkia muita paitsi niitä, jotka hänen olonsa tukalaksi saavat. Ja eniten hän
vihaa itseään.
Onko Jean Rhysin maailma sitten masentava? Ei ole. Se on
psykologisesti alastomaksi riisuva, kiinnostava, nuhjuinen, savuinen,
humalainen, hyväksikäyttävä, masokistinen, ajelehtiva...Silti sen kadut soivat kutsuvaa
savunsinistä soundiaan etkä voi lopettaa hakeutumista uusille kujille, uusiin
baareihin, uusiin miehiin ja seuraavan hotelliin, jonka huoneen nuhjuisessa
tapetissa on jotain uupuneen eroottista.
Heidler kuiskasi: ”Avaa silmät pikku barbaari. Avaa silmät.”
*****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)