tiistai 19. syyskuuta 2017
L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset
keskiviikko 22. tammikuuta 2020
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! Tuijata ja Mai/Kirjasähkökäyrä
keskiviikko 1. joulukuuta 2021
Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla
Sodilla on hintansa ja niiden maksatus ei pääty sotien päättymisiin. Jäljelle jää niin paljon muuta. Menehtyneitä, raajarikkoja, vihaa, kaunaa ja sitten sitä, mikä ei aina näy kaikille: särkyneitä mieliä. Kun on elänyt nuoruutensa lukien Vietnamin sodasta ja kuulunut porukkaan, joka näki kaukaakin sen jäljet, lauloi aamuun asti Dylania "How many seas must white dove sail/ before she sleeps in the sand?/ Yes, and how many times must the cannonballs fly/Before they're forever banned? / The Answer my friend...", voi yllättyä kohdatessaan siitä jotain uudestaan Alaskasta kertovassa kirjassa vuonna 1974. Olin niin kiinnostunut tästä Alaska -tarinasta, että päätin laittaa sen itselleni kuusen alle, mutta en malttanutkaan...
Kristin Hannahin upea teos Alaskan taivaan alla (The Great Gone, WSOY 2021, suomennos Marja Helanen) vie meidät käytännössä maailman toiselle laidalle, sinne missä maa, taivas ja meri ovat tehneet liittonsa ettei Alaskaan jää niitä, jotka eivät sinne sopeudu. Kuka sinne haluaisikaan, kun talvi alkaa pahimmillaan tuntua jo elokuussa? Ei ole sisävessoja ja pitää käydä ulkohuussissa pitäen aina ääntä nälkäisten mustakarhujen varalta? Kaikilla tänne tulleilla on repuissaan kipeitä asioita, joita he pakenevat. Erikseen ovat alkuperäiset ja vauraammat, toisaalla kipureppujaan kantavat. Vietnamin sota on ohi, mutta Coran aviomies Ernt ja Lenin isä, ei saa rauhaa. Hän kärsii vakavasta posttraumaattisesta stressistä jäätyään vangiksi vuosikausiksi. Hänen paras ystävänsä Vietnamissa oli kotoisin Alaskasta, jonne tosin ei ikinä enää voinut palata. Ystävyydestä jäi kuitenkin outo kiitos: Ernt sai kirjeen, jossa hänen kerrottiin perineen tontin ja talon aivan Alaskan periltä, sieltä missä maa katoaa. Tämä oli kuin unelmakutsu Erntille, jonka mielialat vaihtelivat niin, että perhe sai muuttaa koko ajan ja samalla pelätä Erntin vaihtelevia kausia. Osa Erntistä eli edelleen Vietnamia.
Koko pitkän ajomatkan rannikkoa pitkin isä oli loistavalla tuulella. Hän myös lupasi, että hän ei ole enää Alaskassa hankala ja vihainen, aina vain hyväntuulinen.
"Me onnistuttiin, Punapää." Isä tuli hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. "Land's End. Homer, Alaska. Ihmiset tulevat kaikkialta täydentämään varastojaan. Tämä on ikään kuin sivistyksen viimeinen linnake. Täällä kuulemma maa loppuu ja meri alkaa."
Koko perhe on vaikuttunut villistä kauneudesta ja Leni valokuvaa ahkerasti. Heillä oli vielä tovi matkaa, sillä heidän kohteensa Kaneqin oli vuorten mantereesta erottama. Tarvittiin venettä tai lentokonetta. Tuntui kuin Alaska olisi odottanut Coraa:
Trumpettilahkeiset lantiofarkut ja pitsikoristeinen toppi yllään kalpeakasvoinen ja vaaleahiuksinen äiti näytti aivan kuin tuon seudun viileistä väreistä veistetyltä enkeliltä, joka oli laskeutunut rannalle, jolle häntä odotettiin. Hänen naurunsakin tuntui kuuluvan sinne, se oli kuin kaikua tiu'uista, jotka helisivät tuulikelloissa kauppojen edessä. Vilpoinen tuuli painoi topin äidin liivittömiä rintoja vasten...
Alaskan taivaan alla on sellainen kirja, jota kutsun suureksi lukuromaaniksi. Ajanjaksoja on kaksi, 1974 ja 1978. Niihin mahtuu Alaskan todellisuus, jota määrittää rankka ja pitkä talvi. Kesät ovat lyhyitä ja työntäyteisiä. Silloin kerätään ja kasvatetaan elantoa talveksi. Pitää osata metsästää ja pitää osasta puolustaa itseään. Kukkeinta on yhteisöllisyys, sillä vaihdantatalous on kunniassaan ja uudet tulokkaat otetaan vastaan lämpimästi. Se miten Hannah tätä kuvaa tulee osin hänen omista sukujuuristaan johtuvaa, vaikka kirja onkin fiktiivinen tarina, niin Alaska on Alaska.
Kirjan kertomus on monipolvinen niin rakkaudessa kuin raakuudessa, niin ihmisten kuin Alaskan. Alku vaikuttaa rötisköstä asumuksesta huolimatta lupaavalta ja kaikki väräjää pitkissä kesäpäivissä ja uusissa tuttavuuksissa. Leni oppii ampumaan, valas kaataa kanootin, nousuvedet ovat arvaamattomia ja marskimaa kouluttaa seuraamaan luontoa. Kaikkialla kuitenkin äidin savukkeen tuoksu ja joinakin iltoina hänen tuttu parfyyminsä, sillä täällä osataan juhlia. Talven julmuus yllätti kuitenkin heidät, mutta ystävät auttoivat kaikessa paitsi siinä, mitä eivät huomanneet. Lenin silmät aukenivat ja hän ei enää halunnut olla isän Punapää. Alaska toi esiin sen, mikä oli muualla saatu kätkettyä.
Toki tarinassa on tragedian lisäksi myös romantiikkaa, ei mitään siirappia, vaan marskimaan maustamaa ja siitä seuraakin se, mikä tekee tästä kirjasta niin lukemaan houkuttavan. Luin jostain lehdestä, että Barack Obama oli nähty kirjakaupassa ostamassa juuri tämä kirja! Sen ymmärtää, sillä tässä tarinassa on aika paljon samaa kuin Tara Westoverin teoksessa Opintiellä. Tätä ei voinut jättää joulun pitkiin viikkoihin, tämä oli haukattava heti. Tarina tuntuu kauan sen jälkeen kun kirjan sivut ovat jo sulkeutuneet, mutta se mikä sattuu voi joskus olla hyvästä ja se mistä hurmioidut on tuli ja jää, joiden armoilla olet. Alaskalle pitää vain osata antautua oikealla tavalla, panematta vastaan, mutta rohkeana, ei peläten. Jos yrität paeta ja olet kerran ollut Alaskan, palaat aina takaisin. Tuot sinne myös lapsesi ja hän saa kuulla, millaista oli silloin, kun Tom Walker ei vielä ollut valaissut katuja ja rakentanut turisteille majoituksia ja viihdykettä. Silti löydät oman torppasi ja paikkasi. Lukemalla tähtiä muistat tarinasi. Vuoksi ja luode näyttävät sinulle tulevan kohtalosi.
maanantai 19. helmikuuta 2024
Joyce Carol Oates: Yö.Uni.Kuolema.Ja tähdet.
John Earle McClarenin ei olisi pitänyt pysähtyä auttamaan valkohehkuisen raivon kohteena ollutta mustaa miestä poliisien käsistä. Hänen ei olisi pitänyt luulla voivansa saada kunnioitusta, koska tunsi heidän esimiehensä ja oli itse ollut aikanaan jopa kaupungin pormestari. Heidänhän 'hitto vieköön' piti tuntea hänet. Kaiken jälkeen todeksi tuli tieto kummankin miehen täydellisestä aikaisemmasta syyttömyydestä ja mistä nyt syytettiin, se oli keksittyä. Eikä edes mustan tohtori Azim Murthyn autosta löydetty aseita tai huumeita. Kotona Johnin vaimo Jessalyn odottaa miestään lokakuun tuulessa, tuulikellojen soidessa, täyttäessään siemenillä linnunsyöttimiä, kun puhelin sisällä soi.
Joyce Carol Oatesin teos Yö. Uni. Kuolema, Ja tähdet. (Night. Sleep. Death.Stars. HarperCollins Nordic 2019, suomennos Kira Poutanen) ei olisi voinut jäädä minulta lukematta. Niistä päivistä, jolloin luin Oatesin Haudankaivajan tyttären, olen ollut hänen ihailijansa. Ne kirjat, jotka olen häneltä lukenut, ovat kaikki aivan erilaisia, mutta niiden nimittäjä on uskallus kertoa, mistä vain. Putous oli yllättävä ja Blondi huikea! Kosto: Rakkaustarina oli kipeä kirja paljastaessaan naisen syyllisenä joukkoraiskauksen jälkeenkin. Blondi oli huikea! Putous yllättävä! Sisareni, rakkaani sai minut uskomaan Oatesin saavan siitä Nobelin ja....Tämä minkä nyt luin, on 890 sivua ja ihan muista poikkeava. Vai onko kuitenkaan? Niin paljon jää mielen päälle tarinan loputtua.
Voiko onnellisempaa perhettä olla kuin McClarenit. Menestyvä isä, Whitely, kotiäiti Jessalyn ja viisi lasta. Vuodet ovat vierineet ja lapset kasvaneet kotoa, mutta edelleen he käyvät usein, paitsi Virgil, joka tulee tapaamaan vain kun äiti on yksin kotona. Hän on kiertelijä ja yrittää vähästään auttaa huono-osaisia. Myös isänsä suosikkina itseään pitänyttä Sophiaa näkyy harvoin.
Virgil ei pitänyt perheen ilmoitustaulusta. Siinä oli liikaa valokuvia sporttisesta Thomista, joka oli harrastanut lukiossa yleisurheilua. Ja liikaa kuvia Beverlystä, joka näytti hemaisevalta kuin kansikuvamalli.
Perhekuvat eivät niinkään häirinneet Virgiliä. Eivät edes hää- tai vauvakuvat. McClarenin perhe hymyilemässä kameralle takapihalla, penkillä. Jossakin.
Vanhimmat kuvat Virgilistä olivat kuvia kauniista pienestä pojasta, jolla oi vaaleat hiukset ja valoisan siniset silmät. Virgil oli poistanut kuvat ilmoitustaululta jo kauan sitten.
Harmoninen perhekuva saa särön tuulikellojen ja puhelimen soidessa. Siihen hetkeen kaikki epämukava oli herkän, hellän, rakastetun äidin toimesta pidetty katveessa. Jesssalyn eli miehelleen ja lapsilleen. eikä tuntenut muuta kuin rakkautta ja kiitollisuutta. Monia perhejuhlia ja Kiitospäiviä. Jessalyn sai elämänsä rakkaudesta mieheensä. Oli mahdotonta kuvitella, että hän edes voisi elää ilman miestään. Sitten tapahtuu tragedia, jossa ruukku putoaa lattialle tuon tuhannen säröinä. Alkaa kuin toinen aikakausi, jossa Bewerlystä tulee ylihössöttävä kotiäiti, Thom toimii salassa vaatiessaan oikeudenmukaisuutta, Virgiliä näkyy useammin, Lorene tekee järkyttävän löydön ja Sophia, joka toimii koulun rehtorina nyppii huomaamattaan hiuksiaan, kunnes niitä ei enää ole. Leski haluaa vain olla yksin omassa kodissaan. Kun hän on yksin hän on miehensä kanssa. Hän ei jaksaisi aikuisten lastensa hössötystä, ei mitään puhetta, ei sanoja.
Tuuli puhaltaa pimeitä ikkunoita vasten. Sade roiskuu ikkunalaseihin ja kaukaa kuuluu vaimea tuulikellojen ääni, Jessalyn yrittää kuulla tarkemmin, heikko, vaimeneva ääni, sen hopeinen, hauras kauneus, Jessalyn yrittää kuulla tarkemmin.
Vaikka romaani onkin pitkä, se ei tunnu siltä. Ihmismieli on kiinnostava niin onnessa kuin onnettomuudessa. Minulle jäi paljon aukinaisia tapahtumia, joihin Oates olisi voinut vastata, mutta hän ei selittele. Ruukun sirpaleet on lakaistu piiloon. Halutaan eheytyä, mutta onko se enää mahdollista. Eikö lattialla näkynyt myös väärän värisiä sirpaleita...mustia. Romaani on paitsi perheromaani myös tarina tämän päivän Yhdysvaltojen parantumattomasta värisokeudesta. Tässä kirja jota suosittelen heille, jotka pyytävät pitkää perhe- ja sukuromaania. Vahva jälkimaku.
Kirkas keskiyö.
maanantai 17. toukokuuta 2021
Anne Swärd: Jackie
Joskus, toisinaan tai sitten usein, tapahtuu sellaisten ihmisten kohtaaminen, jonka esteeksi olisi tarvittu suopea kohtalo. Se voi olla henkilöiden harha ihmisparinsa löytymisestä. Helteellä yhdessä katolla tähtiä yrittäessään nähdä kaupungin valosaasteelta, he näkevät tähdet toistensa silmissä. He näkevät sellaista, jolla ei ole mitään yhteyttä onnelliseen todellisuuteen. Ehkä oksa risahti jossain, kyyhkynen kujersi, naakka rapisteli piipun varjoissa. He eivät näe oikeasti mitään samoin. Kaikki roikkuu mielihalukuvitelmista, joihin toinen uskoo vielä tosissaan, toinen rakentaa kaiken pakkomielteisen sairautensa kautta. Tämä tarina on toistunut omalla tavallaan monesti sekä kirjoissa, elokuvissa että oikeassa elämässä. Ja se jatkaa tapahtumistaan koskaan päättymättä. Toisin sanoin, toisin tunnelmin, olen tänäkin vuonna siitä lukenut, mutta nyt en tavoita naispäähenkilön mieltä…, sitä mihin hän luulee tämän polun johtavan.
Anne Swärdin Jackie (Jackie, Otava 2021, suomennos Jaana
Nikula) kertoo nuoresta tytöstä, joka rakastaa kulkea kaupungin pimeillä
kaduilla. Hän asuu jo poissa kotoaan ja tekee töitä mitä saa, mutta haluaa
opiskella kuvataiteilijaksi. Hän on ottanut epävirallisesti nimekseen Jackie,
Jackie Kennedyn mukaan. Hänellä ei oikeastaan ole ystäviä, paitsi Connie
taidekoulusta. Connie on aivan toista maata: päämäärätietoinen, lahjakas liitunsa
kanssa, kaunis, rento, selviytyvä, mallityyppinen oman elämänsä sankari.
Hänestä olisi ollut estämään Jackien nousu pimeään junaan, jos Jackie vain
olisi kertonut. Jackien ollessa kotona, hänestä tuntuu, että koko maailma on
liikkeellä ja elämä kulkee jossakin muualla. Hän odottaa tiettyä junaa, joka
veisi hänet elämän sykkivään keskiöön. Jotain joka valtaisi hänet niin tyystin,
että muusta ei väliä. Junat voivat jäädä tulematta, mutta ei Jackien.
Pimeydestä häntä kohti tulee juna ilman valoja. Juna kuin yö. Juna juuri
Jackielle. Siihen hän nousee eikä tämän jälkeen tarvitse enää murehtia elämän tapahtuvan
jossain muualla. Se on nyt hänessä ja miehessä, joka täyttää Jackien odotukset
hänen ihmisparistaan. Hänen kaltaisestaan.
Syyskuun helle vie heidät usein miehen asunnon katolle. He voivat
viettää päiväkausia vain rakastelemalla, juttelemalla ja miehen kokatessa heille
uskomattomia aterioita. Tosin Jackie lähtee asunnosta joskus omalleen hakemaan
vaatteita, taidekouluunsa tai tapaamaan Connieta.
Jackiesta on ihanaa kuljeskella kaupungilla öisin. Hän on yöeläjä,
väsymätön oman tien kulkija. Hän haluaa koko maailman tai ei mitään. Mies ei
estele häntä, vaan jää kotiin odottamaan että hän palaa retkiltään. Jackie
menee, mies jää. Niin se on naisten kanssa, siihen pitää vain tottua ja se on
opittava. Se kysyy helvetillisesti kärsivällisyyttä, muuten ei ole mitään mahdollisuuksia.
Mies ei koskaan hallitse täysin sitä taitoa. Joskus kärsivällisyys loppuu ja…
Hän odottaa kunnes tulee pimeää.
Ja odottaa kunnes aurinko nousee.
Kunnes Jackie tulee takaisin.
Viimeinkin hän tulee ja mies on nukkuvinaan.
Mahdotonta, miltei vaarallista ajatellakin, että Jackie
jättäisi tulematta.
”Armottoman tarkka psykologinen kuvaus ihmisen
rikkinäisyydestä sekä rakkauden ja riippuvuuden hiuksenhienosta erosta.”
Sitä tämä tarina on. Siksi teos on sekä niin hämmentävä että
ehdottomasti lukemaan pakottava.
”Samanaikaisesti viettelevä ja hyytävä”, kirjoittaa Svensk Dagbladet.
Tällaiseen ei voi olla
tarttumatta. Kaiken huipuksi olen lukenut Anne Swärdiltä teoksen Vera, joka ei
unohdu kun kirjan kannet sulkeutuvat Vieläkin puimme mieheni kanssa sekä Veran
aloitusta että Tatra-vuoriston tapahtumia. Jackie on juuri kuten kansikuvan
Jackie. Silmät kiinni että olisi yö, että olisi yksin pimeillä kaduilla.
Mies: Minulla on ikävä sinua. Tunteeni pääsivät vihdoin valloilleen,
kun sinä astuit elämääni…
Jackie: Joka aamu kun herään, haluan pois täältä, Joka aamu
kun herään, haluan vain nukahtaa uudelleen. Joka aamu kun herään, haluan nukahtaa
enkä halua herätä enää koskaan.
*****
torstai 21. huhtikuuta 2011
BEATRIX POTTERISTA, PÄÄSIÄISESTÄ JA ENNEUNISTA
Minä en ole oikein pääsiäisihminen. Pääsiäinen on juhlapyhä, joka menee nykyään minilomasta. Hyvä niin, sillä oli aikoja, jolloin lähdimme pääsiäistä pakoon ja suunta oli aivan väärä eli katolinen osa Saksaa, jossa puutarhan puutkin oli koristeltu pääsiäiskoristein ja kaikki oli vain pääsiäistä. Kävin lapsena pyhäkoulua muutaman vuoden ja muistan miten kauhistuttava oli lapselle Jeesuksen kärsimyselämä. Siitäkö on jäänyt paha olo, jonka pääsinen aiheuttaa, jos sitä alan miettiä. Enkelit menevät samaan kategoriaan, mutta sitä tarinaa en kerro vielä. Sitten joskus.
Kun olen lukenut Tito Collianderin kirjoja, on tullut mieleeni, että vain ortodokseilla on iloinen pääsiäinen, vaikka onkin se ristisaatto. Näen ortodoksisuudessa valoa ja aurinkoa. Toisaalta meidän tuttu luterilainen uskomme antaa jopa koiralle sielun. Kirkkoherra Voitto Viro kirjoitti koirastaan Tonista kirjan Veljeni Toni, jossa hän todistaa koiran sielullisuuden. Paavin uskonto ei suo eläimille mitään armoa, minkä hyvin näkee jo katolisissa maissa turistinakin, kuten minulle tapahtui Veronassa. Ja se ei ollut mikään yksittäistapaus. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa maailman sodista käydään uskonnon takia. On aina käyty, käydään ja tullaan aina käymään. Sille ei ole mitään loppua näkyvissä.
Minä kuulun kirkkoon, mutta en koe sieltä mitään saavani. Sairastuessani melanoomaan, oli samana vuonna eräässä isossa kauneus- ja terveysalan lehdessä juttu Melanooma, nopea tappaja. Kaikki muistivat sen ja olin jo ystävilleni kuollut. Elävältä haudattu. Ympärilleni muodostui kuoleman rinki. Hätäni oli suurin lapestani, sillä hän oli silloin vasta kuusivuotias. Kävin kirkossa. Kävin monasti. Se oli vain sitä samaa vanhaa, vailla mitään sisältöä. Olin ihan hukassa. Sitten muistin Saima Harmajan 'metsä mun kirkkoni on' ja aloin vetäytyä yhteen metsikköön lapsuuteni salakivelle. Kiipesin sinne, minä aikuinen nainen ja juttelin Jumalan kanssa. Aloitin: 'Jumala, jos sinä olet...'
Olen joillekin ystävilleni kertonut, että saan etiäisiä ja olen myös nähnyt enneunia. En ymmärtänyt enneunistani mitään ennen kuin eräs hyvin vanha mies lähti toiselta puolelta Suomea tapaamaan miestäni ja tämän vaimoa, minua. Hän tuli, koska hänellä oli sisäinen tarve tulla tähän taloon ja kertoa minulle jotain. Herra oli ison menestyvän firman omistaja, mieheni ensimmäisiä esimiehiä. Istuimme olohuoneessamme puhuen niitä näitä, kun aloin kertoa tälle minulle vieraalle ihmiselle unistani ja sitä teen tuskin koskaan. Hän katsoi minua suoraan silimiin pitkään ja sanoi:' Kaikki mitä näet tapahtuu. Heräät Suden hetkellä ja muistat kaiken.' Näin se sitten meni. Ja sitten taphtui se kuoleman uni. Herätin mieheni ja kerroin hänelle, mitä tapahtuu. Tiesimme meille hyvin läheisen perheen kohta menettävän jonkun, mutta kun unessa pyysin nähdä 'kuka?', sitä ei sallittu. Ja niin kaikki vain meni ja surimme yhdessä perheen kanssa kuolemaa, joka tapahtui nuorellle, terveelle miehelle, pienen tytön isälle.
Viime yönä heräsin. En katsonut kelloa. Oli vielä pimeää. Yritin nukkua. En saanut unta pitkään aikaan. Sitten nukahdin ja aloin nähdä unta, jossa minä ja kolme ystävääni. Yksi näistä kuoli äkillisen kuoleman ja hänet olen tuntenut ihan lapsesta asti. Unessa liikuimme oudoissa paikoissa ja tapahtumissa, mutta ystäväni, jota ei enää ole, esiintyi aivan toisin kuin eläessään. Hän oli eri. Kaikella mitä hän unessa teki ja sanoi oli tarkoitus kertoa, että 'Leena, se mitä ihmettelit minussa, kun elin, miksi olin sinulle kuin väärää auraa esittävä, selviää nyt.' Minä sain viestin! Kerroin aamulla asiaa miehelleni, joka totesi:' Näinhän sen kaiken on täytynyt olla.'
Hyvin herkät ihmiset saavat etiäisiä ja näkevät enneunia. Minulla tämä alkoi 11-vuotiaana. Rationaalinen puoli minussa torjuu enteitä. Ne jopa pelottavat. Toinen puoli, se herkkä ja tunnevaltainen, ei voi olla vastaanottamatta viestejä ja niinpä vaellan oudossa metsässä yrittäen löytää perille seuraten tähtiä.
kiirastorstain aatoksin
Leena Lumi
perjantai 9. helmikuuta 2018
Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi
Siri Hustvedt on sanonut, että 'parhaatkin kirjat unohtuvat, kun niiden kannet ovat sulkeutuneet.' Varmaan usein näin käykin, mutta itse uskon, että kirjat jäävät elämään elämäänsä sisällemme tavalla tai toisella. Minulla kirjoista parhaat elävät tarinoina, mutta myös niissä olevina sitaatteina. Eilen keräsin eräitä helmiä tähän Pekka Mäkisen Luvian Laitakarissa ottaman kuutamokuvan alle.
Kuiskin niin kuin linnut sinulle lukemassani tarinassa, toistoja huoneessa, johon minut veit.
Aion ottaa kuun, lainaan ja varkain ja jotta suuri muuttuisi pieneksi. Pikkuruisin kuu, ohut ja heikko talvisen pilven takana on valitsemani näkymä.
Paul Auster Talvipäiväkirja
Meidän on varottava pinnanalaisia virtoja. Ne voivat johtaa harhaan ja saada uskomaan, että ne olivat todellista elämää, ja niin voi jatkua, kunnes jonain aamuna löytää oman ruumiinsa rannalta.
Aksel Sandemose Kadonnut on vain unta
Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorostuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.
Marcel Reich-Ranicki Eurooppalainen
Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi.
Heidi Köngäs Dora, Dora
Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.
Sami Hilvo Pyhä peto
Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin
Joyce Carol Oates Blondi
Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.
Antti Tuomainen Kaivos
Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.
Lucia Berlin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Onko elämässä mitään tärkeämpää kuin inhimillisyys, se että kohtelemme muita ihmisiä ja eläimiä kuten haluamme meitä kohdeltavan.
Pirkko Soininen Ellen
olla jokainen eli sulkea sisäänsä kaikki muut jotta voisi olla täydellisemmin oma itsensä
Paul Auster Talvipäiväkirja
Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.
Carol Shields Ellei
Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.
Ian McEwan Lauantai
Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon omiin käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen."
Sarah Waters Yövartio
Olen sanonut tämän ennenkin; minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.
Elizabeth Strout Nimeni on Lucy Barton
Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo, jokainen huokoseni ikkuna.
Pirkko Soininen Ellen
Suoraan sanottuna yhdessäkään hänen näkemässään ottelussa Eric ei ollut pannut itseään likoon yhtä äärimmäisellä tavalla kuin yrittäessään peitota oman vaimonsa heidän hääpäivänään.
Lionel Shriver Kaksoisvirhe
Virginia Woolf Vuodet
Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.
Aksel Sandemose Kadonnut on vain unta
Jos ihminen ei koskaan ole maistanut auringon lämmittämiä metsämansikoita, hän ei voi tietää, mitä ne ovat.
Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö
Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta, josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.
John Williams Stoner
Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä
Olen aina uskonut, että parhaat kirjailijat nousevat ennemmin tai myöhemmin pintaan kuin kerma, ja että heistä tulee juuri niin kuuluisia kuin pitääkin - heidän tuotannostaan puhutaan, sitä siteerataan, opetetaan, esitetään, filmataan, sävelletään ja kootaan antologioihin.
Lucia Berlin Siivoojan käsikirja 2
Florence oli tyytyväinen kun muisti punakantisen käsikirjan neuvon, että morsiamen oli täysin hyväksyttyä 'ohjata mies sisään'.
Ian McEwan Rannalla
...koska te kaksi olette aina jutelleet, se on teille jotenkin ominaista, ja kaikki nämä vuodet te olette eläneet pitkässä ja tauottomassa keskustelussa, joka alkoi kohtaamispäivänänne.
Paul Auster Talvipäiväkirja
pikkulinnut ja perhoset lentäisivät vapaina ja katselisivat täytettyjä julmia pikkupoikia ja perhostenkeräilijöitä lasilaatikoissa pitkien neulojen lävistäminä. Kaikki ylämäet olisivat täynnä kuolemanväsyneitä vetojuhtia, jotka istuisivat mukavasti kuskipukeilla ja palauttaisivat säälimättä jokaisen verisen piiskaniskun vanhoille tyranneilleen hevoskuskeille.
Bengt Jangfeldt Axel Munthe - tie Caprin huvilalle
Kaiken sairaan ympärille kuu kutoo verkkoaan, kunnes täysikuu tulee ja nostaa sen jonain kauniina päivänä.
Edith Södergran Kaikkiin neljään tuuleen
Eihän kaikki voisi näyttää, tuntua samalta, jos isää ei enää olisi. Eikö joki tulvisi yli...
taivas repeäisi, virvatulet vilkuttaisi vastarannalla merkiksi ja valkokämmekät viipyisi äidin silmissä. Eikö...
lumipeite peittäisi hillasuot, keskiyön aurinko tippuisi nukkuvaan jokeen sihahtaen, savu nousisi sammaleista ja ruosteiset revontulet repisi yötöntä yötä.
Johanna Laitila Lilium regale
Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.
Riitta Jalonen Kirkkaus
Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon, saa uskoa että elämällä sittenkin on väliä, ja tosi paljon.
Lucia Berlin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Lumi poistaa yön pelon ja päivän kaipuun. Se pyyhkii yksityiskohdat, riisuu kasvot piirteistään viiva kerrallaan ja jättää jälkeensä vain valtimon joka sykkii:
HS.
Mila Teräs Jäljet
Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä merellä.
Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä
Elämä on lyhyt ajanjakso jonka aikana olemme hengissä.
Philip Roth Amerikkalainen pastoraali
Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.
Sadie Jones Kotiinpaluu
Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan.
Edith Södergran Kaikkiin neljään tuuleen
Minne perhoset pakenevat sateella? Minne päätyvät vanhenevat hipit? He muuttuvat nuhjuisemmiksi, karkeammiksi, totisemmiksi, tai naurettavimmiksi niin kuin Savaget, he näyttävät entintä hupsuimmilta helyissään ja pitkissä kutreissaan, he puhuvat epätoivoisen kunnioittavasti asiastaan, esiintyvät lähes kimeä-äänisen suvaitsevaisina ja oikeamielisinä...
Carol Shields Kivipäiväkirjat
Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.
Ann-Marie MacDonald Linnuntietä
Viivy, odota, näe näkevin silmin tähtien puhkeaminen, tähtihuimaus.
Bo Carpelan (suom. Caj Westerberg)
Iiris on silmän värikalvo. Iiris on kurjenmiekka. Minä olen ne molemmat.
Heidi Köngäs Vieras mies
Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä...Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin...Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?
Ann-Marie MacDonald Linnuntietä
Lähitalojen päälle satoi lunta, ja heti saivat talot ja niiden pienet aidatut pihat pehmeän, valkoisen karvapeitteen, jota siihen aikaan sanottiin myös lumisorbetiksi. Hän kahmaisi sitä kourallisen huoneensa ikkunalaudalta ja piti sitä otsallaan niin pitkään kuin sielu sieti. Se oli koe. Rohkeuskoe. Kuutamo oli kylmä ja kirkas.
Carol Shields Kivipäiväkirjat
Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.
Susan Fletcher Meriharakat
"Uskon, että hauskimmat ja suloisimmat päivät eivät ole niitä, jolloin tapahtuu jotain erikoisen ihanaa tai jännittävää. Ne ovat niitä, jotka tuovat mukanaan yksinkertaisia, pieniä iloja seuraten toisiaan kevyesti kuin helmet helminauhassa."
- L.M.Montgomery -
Anna ystävämme