L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset

Jos jostain olen odottanut uusintapainosta, niin se on Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Se on kirja, jossa palaamme Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Mainitun kirjan luettuani olen jaksanut toistaa, että ’jos haluat päästä Maud Montgomeryn kirjoihin aidosti sisälle, lue tämä avainkirja!’ Kirja julkaistiin ensimmäisen Anna –kirjan ilmestymisen 100 –vuotismuistoksi. Minerva -kustannus, jolla on suuri ansio Montgomeryn vähemmän tunnettujen tyttöjenkin suomeksi julkaisijana, tarjoaa meille nyt kuin kaksi Montgomery –onnea samoissa kansissa, sillä saamme Anna ja muut ystävämme sekä Montgomeryn varhaiselämäkerrallisen Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset (The Alpine Path: The Story of My Career, suomennos Saana Rusi)  Alppipolku ilmestyy Rusin tulkitsemana sata vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Alppipolun Montgomery kirjoitti aikanaan jatko-osina Everywoman’s World –lehteen. Tarinat kertoivat Maudin lapsuudesta, luontorakkaudesta ja jo varhain heränneestä kirjallisesta innoituksesta. Tarinat etenivät päiväkirjanomaisina kertomuksina, joissa Maud piti suitset tiukoilla eikä edes toimituksen painostamana alkanut kertoa oman elämänsä rakkausjutuista. Alppipolun sävy on kepeä, mutta ken on lukenut kaikki Montgomeryn suomennetut kirjat, löytää kyllä haluamansa kipupisteet. Ne, jotka kirjailija kirjoitti henkilökohtaiseen päiväkirjaansa ja joka julkaistiin vuosikymmeniä hänen kuoltuaan.

Sisko Ylimartimon Alppipolulle saatteeksi kerrotaan, miten hän halusi lastenlastensa saavan tietää, hänen joskus olleen nuori ja poikien ihailema, nuori nainen, joka kulki pitseissä, sorsetissa ja silkkisukissa:

Ystävät arvostivat (”se on Maudia se”), ja viholliset pitivät häntä flirttinä.

Alppipolulla on arvonsa Lucy Maud Montgomeryn varhaisena omaelämäkertana. Hän oli orpotyttö, joka oli sinnikkäästi kouluttautunut opettajaksi ja tullut maailmankuuluksi kirjailijaksi. Hänen arvostamansa sosiaalinen status oli kohdallaan: puoliso oli pappi, ja heillä oli kaksi pientä poikaa. Keski-ikäisenä hän eli silkkisukka- ja pitsivaihetta ja oli jo saavuttanut erään huipun.

...kaipuu korkeuksiin on ainainen. Milloinkaan ei voi saavuttaa kaikkein korkeinta huippua. Kuitenkin on ihanaa päästä ylängölle ja...

...ja mitä sitten? Unohtaa ne huiput, joihin ei koskaan uskaltautunut ryhtyä, joita ei koskaan tavoittanut tässä elämässä?

Alppipolku on kuvaannollisesti ne vuodet, joina Maud asui vielä kotonaan Prinssi Edwardin saarella. Cavendish, sen punaiset tiet ja suuret puut, saaren rannat ja jokainen tuttu kivi, jokainen kukka, keiju ja rantojen kotilot, olivat hän luovuutensa lähde josta ammentaa. Vanha, rakas koti kuitenkin etääntyi kun isoäiti Macneill kuoli 87 vuoden iässä 1911. Yllättäen Maud menee naimisiin heinäkuun viidentenä ja matkustaa kaksi päivää myöhemmin Ewaninsa kanssa Montrealista Brittein saarelle. Matkapäiväkirja on tavallaan hyvinkin yksityiskohtainen, mutta paljon täynnä pettymystä kohde kohteen jälkeen. Eikä se missään tapauksessa ole pitkällä häämatkalla olevan onnellisen naisen kirjoittamaa auvoa. Se on hirveää koti-ikävää ja sitten vielä jotain muutakin...Nyt liudennumme Sisko Ylimartimon teokseen Anna ja muut ystävämme L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret ja siihen, mitä en kirjoittanut ja mitä kirjoitin aikanaan tästä kirjasta:

Anna kyllä villitsi minut täysin. tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä : Carrot! Carrot!

Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois...Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin...

Voisiko Gilbert olla Ewan? Kun lukee janoissaan kaiken Maudin tytöistä, ei selkoa ehkä tee kuin Pat – Vanhan kartanon valtiatar, jonka luin vasta aikuisiällä, koska se suomennettiin paljon myöhemmin kuin Anna- ja Emilia –kirjat. Oliko Gilbert Herman? Ei. Gilbert oli sekä Ewanin kuva että toivekuva. Tosi ja uni. Järki ja tunne. Haalea kylpy ja tulinen lähde. Tuskin kummastakaan oli tekemään Maudista yhä vain janoisempaa...

Päiväkirja ei ujostele: ”Ja kuitenkin Hermanin huulten ensi kosketus teki minusta hänen omansa ikuisesti: en ole ollut sen jälkeen kenenkään toisen, en edes sen miehen, jonka vaimo olen ollut kaksikymmentä vuotta ja jonka lapset olen synnyttänyt.”

Patin kihlattua David Kirkin, hän väistelee äidin utelua todellisesta rakkaudesta kuin selittäen, että mitä tässä on, se riittäköön. Käytännöllisyys ajaa ohi intohimon, mutta sitäpä ehkä Maud ei jaksanutkaan harmaahapseksi enää kantaa. Ja varmaa lienee, että Maud olisi toisessa elämässä osannut antautua intohimolle sovinnaisuuden ja tylsyydensijasta. Pidättyväisessä kirkkoherra Ewan Macdonaldissa ei ollut kaivattua tulta,  ei jakajaa sille kauneudenjanolle ja intohimolle, josta Maud uneksi. Ewanista ei ollut. Onneksi Maud kirjoitti päiväkirjaansa kiittäen kohtaloaan, että hän oli kokenut myös toisenlaista rakkautta.

Avioliittonsa vankeudeksi kokeva Leaskdalen pappilan rouva haluaa paljastaa lapsenlapsilleen päiväkirjamerkinnöissä:

En koskaan ole rakastanut Ewania – en koskaan rakastanut häntä. Mutta pidin – olen pitänyt – ja pidän edelleen hänestä hyvin paljon. Hän tuli elämääni sen pimeimmällä hetkellä...

Tutkijat ovat hämmästelleet Maudin kihlausta ja vihkimistä. Nainen, joka oli innokas harrastelijakuvaaja: häneltä ei jäänyt jälkeen yhtäkään kuvaa hääpuvustaan, myöskään kihlajaisista ei ole kuvaakaan.

Kunpa hän vain voisi rakastaa!

Tunnen, että nyt en tehnyt vääryyttä Ylimartimolle, sillä en hurmiotunut liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) enkä antanut järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) enkä heittäytynyt suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuikin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa...

Kuka haluaa koskaan tietää kellonajan puutarhassa?

Tule puutarhaan, Maud,

sillä yö, tuo musta lepakko, on paennut,

tule puutarhaan, Maud,

olen täällä, yksin, portilla;

ja kuusama tuoksuu ympärilläni,

ja ruusu, nuppunsa vasta avannut.

(Lordi Tennyson: Maud. Osa I, 1. säkeistö, suom. SY.)

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Mistä tapahtumaketju alkoi? Äideistä ja isistä kuten kaikki muukin, Lyydian äidistä ja isästä ja heidän äideistään ja isistään.Siitä, että kauan sitten Marilyn katosi ja James haki hänet kotiin. Siitä, että Marilyn yritti ennen kaikkea erottua joukosta, ja siitä, että James yritti ennen kaikkea sulautua joukkoon. Siitä, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta onnistua.

Celeste Ngn esikoisteos Olisi jotain kerrottavaa (Everything I Never Told You, Gummerus 2020, suomennos Sari Karhulahti) vei minua viime yönä pikkutunneille, vaikka olen luvannut, että moista ei enää tapahdu. Tosiaankin, sammutin valon yhdeltä, mutta en saanut rauhaa, joten aloin kuin janoinen nauttia tarinaa loppuun: Silmätipoilla ja tähtiin kirjoitetulla. Mitä oli tapahtunut? Miksi terveydestä viis? Ja olinhan lukenut Celesteltä jo aikaisemmin hänen toisen romaaninsa Tulenarkoja asioita, joka suomennettiin ennen esikoista. Olin löytänyt tarinan, joka hengitti samaa ilmaa kuin Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Sadie Jonesin Kotiinpaluuta. Celeste Ng kirjoittaa tähtiin ja hän on uusin ’minun kirjailijani’. Tarinat eivät tietenkään ole yksi yhteen, mutta nämä kirjat minulla tulivat ensimmäiseksi mieleeni vain sillä erolla, että Celeste Ng pelastaa minut siltä kaunalta, johon jäin molemmissa vertailukirjoissa korostetusti kerrotun vääryyden takia. Uhrit eivät saaneet täydellistä oikeutta!

Kukapa meistä jaksaisi tajuta, tuntea, vaikka tiedämmekin, miten vaarallista Yhdysvalloissa on ollut rakastua ja avioitua erirotuisen kanssa kuin mitä itse on. Kun Marilynin ja Jamesin rakkaus roihahtaa, aloitteentekijä oli valkoinen Marilyn, sillä James Lee oli jo yliopistossa tajunnut paikkansa: Keltainen rotu on keltainen rotu. Hän ohitti olankohautuksella ivaavat kiinalaisvitsit, vaikka ne sattuivatkin, mutta hän opiskelikin sitä ahkerammin historiaa,valkoisen Yhdysvaltain historiaa. Hän oli toisen polven maahanmuuttaja ja lähtöisin köyhistä oloista. Hän oli älykäs ja sopeutuva, hän oli Marilynin mielestä kuin hänelle luotu, joten vuonna 1958 he avioituvat maistaraatissa. Marilyn oli kyllä nähnyt heidän kävellessään Bostonin kaduilla, miten heitä katsottiin paheksuvasti, mutta Marilyn oli päättänyt erottua kaikessa muista. Hänestä ei tulisi äitinsä kaltaista kotiäitiä keittöön, ei passaria. Hän ottaisi miehekseen kenet haluaisi ja hän itse valmistuisi lääkäriksi! Tosin sattuneesta syystä ehkä pienellä viiveellä...Kunpa he vain eivät olisi kutsuneet Marilynin äitiä vihkitilaisuuteen, sillä hän oli kuin pahuutta levittävä onnen murhaaja. Hän muistutti joka rakosessa tyttärelleen, että ”se ei ole oikein. Marilyn, Se ei ole oikein.”

”Ajattele lapsiasi”, äiti sanoi. ”Missä te asutte? Ette sovi mihinkään. Kadut lopun ikääsi.”

Marilyn näki äitinsä häissään viimeisen kerran.

Leet ovat aidon onnellisia vuosikausia. He saavat kolme lasta. Ensin Nathanin ja Lydian, sinisilmäisen Lydian. Myöhemmin syntyy vielä Hannah, josta tulee perheen tarkkailija. Perhe asuu Ohiossa asuntoalueensa ainoana kiinalaisperheenä, mutta lapset salaavat vanhemmiltaan tarkoin millaisen rasimin paineen alla he opiskelevat. Etenkin Lydia, perheen valo ja toivo, sillä koska Marilyn menetti mahdollisuutensa valmistua lääkäriksi, hän pakottaa Lydian toteuttamaan omaa unelmaansa. Lydia on kiinnostunut samoista aiheista ja äiti keskittyy preppaamaan häntä niin, että ei tavallaan näe kahta muuta lastaan. Hän voi jopa katsoa kohti, mutta hän ei ole läsnä. Kaikki, aivan kaikki pyörii nyt Lydian ympärillä. James yrittää tasoittaa, mutta hän on heistä väistyvämpi antaen Marilynille, mitä tämä haluaa. Koko tarinan keskiössä on Lydian katoaminen, jonka jälkeen perheyhteys hapertuu, kauna, viha ja puhumattomuus täyttävät kodin. Lydia löytyy, mutta syyllistä ei. Ja hyvin pian poliisit luopuvat tutkinnasta. Marilynin katkeruus vuotaa yli ja hän sanoo

”Jos Lydia olisi ollut valkoinen tyttö, etsinnät jatkuisivat.”

Jamesin vatsanpohjaan putoaa kivi. Valkoinen on ollut koko heidän suhteensa ajan vain paperin, lumen ja sokerin väri.

”Jos Lydia olisi ollut valkoinen tyttö, näin ei olisi käynyt.”

”Sinun äitisi oli sittenkin oikeassa”, James sanoo. ”Sinun olisi pitänyt naida joku kaltaisesi.”

Perheen kuopus Hannah näkee miten perhe vertautuu säröiseen ruukkuun. Tarvitaan enää vain yksi tragedia niin kaikki on murskana eikä ketään enää keräämässä sirpaleita.

Olisi jotain kerrottavaa, kertoo perheen lapsista teineinä, jolloin eletään jo ’70-lukua, vaikka sitä on vaikea uskoa, sillä osassa osavaltioita on niin vanhoillista, takapajuista ja teeskentelevää. Aika tuntuu pysähtyneen. Presidentit vaihtuvat, kuussa on käyty, mutta sama meno vain jatkuu ja 'sekarotuisia ihmisiä ei maahan kaivata’ julistetaan täysin häpeilemättä. Tämä tietysti tarttuu lapsiin kotona ja monien koulunkäynti on piinaa. Jos juuri tämä aihe kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jamie Lee Fordin kirjan Hotelli Panama, jossa maan tapa erotella erivärisiä tulee suoraan kasvoille. Lydia kärsi eniten  monestakin syystä ja Marilyn vain pahensi asiaa ymmärtämättä, että lasten ei todellakaan tarvitse toteuttaa vanhemmiltaan karanneita unelmia!

Niin paljon kuin vältänkin lukemasta uutuuskirjoista lehtikritiikkejä ennen kuin olen saanut kertoa oman kokemukseni, yhtä kiihkeänä luen aina kirjan liepeistä, mitä kirjasta on sanottu muualla. Tähän voisi tiivistää kaiken ja sen tekee nyt Huffington Post:

”Kirjallinen mysteeri, joka rakentuu kuulaalle proosalle ja tarkkanäköisille, kivuliaille huomioille rotukysymyksistä, perheen odotusten luomasta taakasta ja inhimillisestä tarpeesta kuulua johonkin.”

Kuulaus on yhdysvaltalaisen Celeste Ngn kertojaäänen valttikortti. Se on minulle se koskettavin, sillä kaiken kirjan raskaan ja surullisenkin lävitse on kuin kuulisin jotain lohduttavaa, jotain joka lupaa parempaa, ehkä hyräilyä rannalta...Celeste myös tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse toisen sukupolven maahanmuuttaja. Mitä taas tulee tarinan rakenteeseen, se on odottamattoman huikea: Vain todellinen taituri kutoo finaalin, joka on kuin jostain suuremmasta, jostain tavoittamattomasta. Kaksi autoa lähtee liikkeelle yössä, isä ja poika, jossain etenee hiljainen vene, järviusva...Tähtiä ja yötä ei voi vastustaa.

Celeste Ngn Olisi jotain kerrottavaa, jäi minuun...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Tuijata ja Mai/Kirjasähkökäyrä

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

Sodilla on hintansa ja niiden maksatus ei pääty sotien päättymisiin. Jäljelle jää niin paljon muuta. Menehtyneitä, raajarikkoja, vihaa, kaunaa ja sitten sitä, mikä ei aina näy kaikille: särkyneitä mieliä. Kun on elänyt nuoruutensa lukien Vietnamin sodasta ja kuulunut porukkaan, joka näki kaukaakin sen jäljet, lauloi aamuun asti Dylania "How many seas must white dove sail/ before she sleeps in the sand?/ Yes, and how many times must the cannonballs fly/Before they're forever banned? / The Answer my friend...", voi yllättyä kohdatessaan siitä jotain uudestaan Alaskasta kertovassa kirjassa vuonna 1974. Olin niin kiinnostunut tästä Alaska -tarinasta, että päätin laittaa sen itselleni kuusen alle, mutta en malttanutkaan...

Kristin Hannahin upea teos Alaskan taivaan alla (The Great Gone, WSOY 2021, suomennos Marja Helanen) vie meidät käytännössä maailman toiselle laidalle, sinne missä maa, taivas ja meri ovat tehneet liittonsa ettei Alaskaan jää niitä, jotka eivät sinne sopeudu. Kuka sinne haluaisikaan, kun talvi alkaa pahimmillaan tuntua jo elokuussa? Ei ole sisävessoja ja pitää käydä ulkohuussissa pitäen aina ääntä nälkäisten mustakarhujen varalta? Kaikilla tänne tulleilla on repuissaan kipeitä asioita, joita he pakenevat. Erikseen ovat alkuperäiset ja vauraammat, toisaalla kipureppujaan kantavat. Vietnamin sota on ohi, mutta Coran aviomies Ernt ja Lenin isä, ei saa rauhaa. Hän kärsii vakavasta posttraumaattisesta stressistä jäätyään vangiksi vuosikausiksi. Hänen paras ystävänsä Vietnamissa oli kotoisin Alaskasta, jonne tosin ei ikinä enää voinut palata. Ystävyydestä jäi kuitenkin outo kiitos: Ernt sai kirjeen, jossa hänen kerrottiin perineen tontin ja talon aivan Alaskan periltä, sieltä missä maa katoaa. Tämä oli kuin unelmakutsu Erntille, jonka mielialat vaihtelivat niin, että perhe sai muuttaa koko ajan ja samalla pelätä Erntin vaihtelevia kausia. Osa Erntistä eli edelleen Vietnamia.

Koko pitkän ajomatkan rannikkoa pitkin isä oli loistavalla tuulella. Hän myös lupasi, että hän ei ole enää Alaskassa hankala ja vihainen, aina vain hyväntuulinen. 

"Me onnistuttiin, Punapää." Isä tuli hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. "Land's End. Homer, Alaska. Ihmiset tulevat kaikkialta täydentämään varastojaan. Tämä on ikään kuin sivistyksen viimeinen linnake. Täällä kuulemma maa loppuu ja meri alkaa."

Koko perhe on vaikuttunut villistä kauneudesta ja Leni valokuvaa ahkerasti. Heillä oli vielä tovi matkaa, sillä heidän kohteensa Kaneqin oli vuorten mantereesta erottama. Tarvittiin venettä tai lentokonetta. Tuntui kuin Alaska olisi odottanut Coraa:

Trumpettilahkeiset lantiofarkut ja pitsikoristeinen toppi yllään kalpeakasvoinen ja vaaleahiuksinen äiti näytti aivan kuin tuon seudun viileistä väreistä veistetyltä enkeliltä, joka oli laskeutunut rannalle, jolle häntä odotettiin. Hänen naurunsakin tuntui kuuluvan sinne, se oli kuin kaikua tiu'uista, jotka helisivät tuulikelloissa kauppojen edessä. Vilpoinen tuuli painoi topin äidin liivittömiä rintoja vasten...

Alaskan taivaan alla on sellainen kirja, jota kutsun suureksi lukuromaaniksi. Ajanjaksoja on kaksi, 1974 ja 1978. Niihin mahtuu Alaskan todellisuus, jota määrittää rankka ja pitkä talvi. Kesät ovat lyhyitä ja työntäyteisiä. Silloin kerätään ja kasvatetaan elantoa talveksi. Pitää osata metsästää ja pitää osasta puolustaa itseään. Kukkeinta on yhteisöllisyys, sillä vaihdantatalous on kunniassaan ja uudet tulokkaat otetaan vastaan lämpimästi. Se miten Hannah tätä kuvaa tulee osin hänen omista sukujuuristaan johtuvaa, vaikka kirja onkin fiktiivinen tarina, niin Alaska on Alaska.

Kirjan kertomus on monipolvinen niin rakkaudessa kuin raakuudessa, niin ihmisten kuin Alaskan. Alku vaikuttaa rötisköstä asumuksesta huolimatta lupaavalta ja kaikki väräjää pitkissä kesäpäivissä ja uusissa tuttavuuksissa. Leni oppii ampumaan, valas kaataa kanootin, nousuvedet ovat arvaamattomia ja marskimaa kouluttaa seuraamaan luontoa. Kaikkialla kuitenkin äidin savukkeen tuoksu ja joinakin iltoina hänen tuttu parfyyminsä, sillä täällä osataan juhlia. Talven julmuus yllätti kuitenkin heidät, mutta ystävät auttoivat kaikessa paitsi siinä, mitä eivät huomanneet. Lenin silmät aukenivat ja hän ei enää halunnut olla isän Punapää. Alaska toi esiin sen, mikä oli muualla saatu kätkettyä.

Toki tarinassa on tragedian lisäksi myös romantiikkaa, ei mitään siirappia, vaan marskimaan maustamaa ja siitä seuraakin se, mikä tekee tästä kirjasta niin lukemaan houkuttavan. Luin jostain lehdestä, että Barack Obama oli nähty kirjakaupassa ostamassa juuri tämä kirja! Sen ymmärtää, sillä tässä tarinassa on aika paljon samaa kuin Tara Westoverin teoksessa Opintiellä. Tätä ei voinut jättää joulun pitkiin viikkoihin, tämä oli haukattava heti. Tarina tuntuu kauan sen jälkeen kun kirjan sivut ovat jo sulkeutuneet, mutta se mikä sattuu voi joskus olla hyvästä ja se mistä hurmioidut on tuli ja jää, joiden armoilla olet. Alaskalle pitää vain osata antautua oikealla tavalla, panematta vastaan, mutta rohkeana, ei peläten. Jos yrität paeta ja olet kerran ollut Alaskan, palaat aina takaisin. Tuot sinne myös lapsesi ja hän saa kuulla, millaista oli silloin, kun Tom Walker ei vielä ollut valaissut katuja ja rakentanut turisteille majoituksia ja viihdykettä. Silti löydät oman torppasi ja paikkasi. Lukemalla tähtiä muistat tarinasi. Vuoksi ja luode näyttävät sinulle tulevan kohtalosi.

Joyce Carol Oates: Yö.Uni.Kuolema.Ja tähdet.

John Earle McClarenin ei olisi pitänyt pysähtyä auttamaan valkohehkuisen raivon kohteena ollutta mustaa miestä poliisien käsistä. Hänen ei olisi pitänyt luulla voivansa saada kunnioitusta, koska tunsi heidän esimiehensä ja oli itse ollut aikanaan jopa kaupungin pormestari. Heidänhän 'hitto vieköön' piti tuntea hänet. Kaiken jälkeen todeksi tuli tieto kummankin miehen täydellisestä aikaisemmasta syyttömyydestä ja mistä nyt syytettiin, se oli keksittyä. Eikä edes mustan tohtori Azim Murthyn autosta löydetty aseita tai huumeita. Kotona Johnin vaimo Jessalyn odottaa miestään lokakuun tuulessa, tuulikellojen soidessa, täyttäessään siemenillä linnunsyöttimiä, kun puhelin sisällä soi.

Joyce Carol Oatesin teos Yö. Uni. Kuolema, Ja tähdet. (Night. Sleep. Death.Stars. HarperCollins Nordic 2019, suomennos Kira Poutanen) ei olisi voinut jäädä minulta lukematta. Niistä päivistä, jolloin luin Oatesin Haudankaivajan tyttären, olen ollut hänen ihailijansa. Ne kirjat, jotka olen häneltä lukenut, ovat kaikki aivan erilaisia, mutta niiden nimittäjä on uskallus kertoa, mistä vain. Putous oli yllättävä ja Blondi huikea! Kosto: Rakkaustarina oli kipeä kirja paljastaessaan naisen syyllisenä joukkoraiskauksen jälkeenkin. Blondi oli huikea! Putous yllättävä! Sisareni, rakkaani sai minut uskomaan Oatesin saavan siitä Nobelin ja....Tämä minkä nyt luin, on 890 sivua ja ihan muista poikkeava. Vai onko kuitenkaan? Niin paljon jää mielen päälle tarinan loputtua.

Voiko onnellisempaa perhettä olla kuin McClarenit. Menestyvä isä, Whitely, kotiäiti Jessalyn ja viisi lasta. Vuodet ovat vierineet ja lapset kasvaneet kotoa, mutta edelleen he käyvät usein, paitsi Virgil, joka tulee tapaamaan vain kun äiti on yksin kotona. Hän on kiertelijä ja yrittää vähästään auttaa huono-osaisia. Myös isänsä suosikkina itseään pitänyttä Sophiaa näkyy harvoin. 

Virgil ei pitänyt perheen ilmoitustaulusta. Siinä oli liikaa valokuvia sporttisesta Thomista, joka oli harrastanut lukiossa yleisurheilua. Ja liikaa kuvia Beverlystä, joka näytti hemaisevalta kuin kansikuvamalli.

Perhekuvat eivät niinkään häirinneet Virgiliä. Eivät edes hää- tai vauvakuvat.  McClarenin perhe hymyilemässä kameralle takapihalla, penkillä. Jossakin.

Vanhimmat kuvat Virgilistä olivat kuvia kauniista pienestä pojasta, jolla oi vaaleat hiukset ja valoisan siniset silmät. Virgil oli poistanut kuvat ilmoitustaululta jo kauan sitten.

Harmoninen perhekuva saa särön tuulikellojen ja puhelimen soidessa. Siihen hetkeen kaikki epämukava oli herkän, hellän, rakastetun äidin toimesta pidetty katveessa. Jesssalyn eli miehelleen ja lapsilleen. eikä tuntenut muuta kuin rakkautta ja kiitollisuutta. Monia perhejuhlia ja Kiitospäiviä. Jessalyn sai elämänsä rakkaudesta mieheensä. Oli mahdotonta kuvitella, että hän edes voisi elää ilman miestään. Sitten tapahtuu tragedia, jossa ruukku putoaa lattialle tuon tuhannen säröinä. Alkaa kuin toinen aikakausi, jossa Bewerlystä tulee ylihössöttävä kotiäiti, Thom toimii salassa vaatiessaan oikeudenmukaisuutta, Virgiliä näkyy useammin, Lorene tekee järkyttävän löydön ja Sophia, joka toimii koulun rehtorina nyppii huomaamattaan hiuksiaan, kunnes niitä ei enää ole. Leski haluaa vain olla yksin omassa kodissaan. Kun hän on yksin hän on miehensä kanssa. Hän ei jaksaisi aikuisten lastensa hössötystä, ei mitään puhetta, ei sanoja.

Tuuli puhaltaa pimeitä ikkunoita vasten. Sade roiskuu ikkunalaseihin ja kaukaa kuuluu vaimea tuulikellojen ääni, Jessalyn yrittää kuulla tarkemmin, heikko, vaimeneva ääni, sen hopeinen, hauras kauneus, Jessalyn yrittää kuulla tarkemmin.

Vaikka romaani onkin pitkä, se ei tunnu siltä. Ihmismieli on kiinnostava niin onnessa kuin onnettomuudessa. Minulle jäi paljon aukinaisia tapahtumia, joihin Oates olisi voinut vastata, mutta hän ei selittele. Ruukun sirpaleet on lakaistu piiloon. Halutaan eheytyä, mutta onko se enää mahdollista. Eikö lattialla näkynyt myös väärän värisiä sirpaleita...mustia. Romaani on paitsi perheromaani myös tarina tämän päivän Yhdysvaltojen parantumattomasta värisokeudesta. Tässä kirja jota suosittelen heille, jotka pyytävät pitkää perhe- ja sukuromaania. Vahva jälkimaku.

Kirkas keskiyö.

Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi

sanattomuuteen,

pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt , työ tehty,

sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä 

miettimään aiheita, joita eniten rakastat,

yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.

-Walt Whitman - (suom. Arvo Turtiainen, Tammi 1965)

Anne Swärd: Jackie

Joskus, toisinaan tai sitten usein, tapahtuu sellaisten ihmisten kohtaaminen, jonka esteeksi olisi tarvittu suopea kohtalo. Se voi olla henkilöiden harha ihmisparinsa löytymisestä. Helteellä yhdessä katolla tähtiä yrittäessään nähdä kaupungin valosaasteelta, he näkevät tähdet toistensa silmissä. He näkevät sellaista, jolla ei ole mitään yhteyttä onnelliseen todellisuuteen. Ehkä oksa risahti jossain, kyyhkynen kujersi, naakka rapisteli piipun varjoissa. He eivät näe oikeasti mitään samoin. Kaikki roikkuu mielihalukuvitelmista, joihin toinen uskoo vielä tosissaan, toinen rakentaa kaiken pakkomielteisen sairautensa kautta. Tämä tarina on toistunut omalla tavallaan monesti sekä kirjoissa, elokuvissa että oikeassa elämässä. Ja se jatkaa tapahtumistaan koskaan päättymättä. Toisin sanoin, toisin tunnelmin, olen tänäkin vuonna siitä lukenut, mutta nyt en tavoita naispäähenkilön mieltä…, sitä mihin hän luulee tämän polun johtavan.

Anne Swärdin Jackie (Jackie, Otava 2021, suomennos Jaana Nikula) kertoo nuoresta tytöstä, joka rakastaa kulkea kaupungin pimeillä kaduilla. Hän asuu jo poissa kotoaan ja tekee töitä mitä saa, mutta haluaa opiskella kuvataiteilijaksi. Hän on ottanut epävirallisesti nimekseen Jackie, Jackie Kennedyn mukaan. Hänellä ei oikeastaan ole ystäviä, paitsi Connie taidekoulusta. Connie on aivan toista maata: päämäärätietoinen, lahjakas liitunsa kanssa, kaunis, rento, selviytyvä, mallityyppinen oman elämänsä sankari. Hänestä olisi ollut estämään Jackien nousu pimeään junaan, jos Jackie vain olisi kertonut. Jackien ollessa kotona, hänestä tuntuu, että koko maailma on liikkeellä ja elämä kulkee jossakin muualla. Hän odottaa tiettyä junaa, joka veisi hänet elämän sykkivään keskiöön. Jotain joka valtaisi hänet niin tyystin, että muusta ei väliä. Junat voivat jäädä tulematta, mutta ei Jackien. Pimeydestä häntä kohti tulee juna ilman valoja. Juna kuin yö. Juna juuri Jackielle. Siihen hän nousee eikä tämän jälkeen tarvitse enää murehtia elämän tapahtuvan jossain muualla. Se on nyt hänessä ja miehessä, joka täyttää Jackien odotukset hänen ihmisparistaan. Hänen kaltaisestaan.

Syyskuun helle vie heidät usein miehen asunnon katolle. He voivat viettää päiväkausia vain rakastelemalla, juttelemalla ja miehen kokatessa heille uskomattomia aterioita. Tosin Jackie lähtee asunnosta joskus omalleen hakemaan vaatteita, taidekouluunsa tai tapaamaan Connieta.

Jackiesta on ihanaa kuljeskella kaupungilla öisin. Hän on yöeläjä, väsymätön oman tien kulkija. Hän haluaa koko maailman tai ei mitään. Mies ei estele häntä, vaan jää kotiin odottamaan että hän palaa retkiltään. Jackie menee, mies jää. Niin se on naisten kanssa, siihen pitää vain tottua ja se on opittava. Se kysyy helvetillisesti kärsivällisyyttä, muuten ei ole mitään mahdollisuuksia. Mies ei koskaan hallitse täysin sitä taitoa. Joskus kärsivällisyys loppuu ja…

Hän odottaa kunnes tulee pimeää.

Ja odottaa kunnes aurinko nousee.

Kunnes Jackie tulee takaisin.

Viimeinkin hän tulee ja mies on nukkuvinaan.

Mahdotonta, miltei vaarallista ajatellakin, että Jackie jättäisi tulematta.

 Jackiesta ehkä parhaiten on sanottu kirjan takakansitekstissä:

”Armottoman tarkka psykologinen kuvaus ihmisen rikkinäisyydestä sekä rakkauden ja riippuvuuden hiuksenhienosta erosta.”

Sitä tämä tarina on. Siksi teos on sekä niin hämmentävä että ehdottomasti lukemaan pakottava.

”Samanaikaisesti viettelevä ja hyytävä”, kirjoittaa Svensk Dagbladet.

Tällaiseen ei voi olla tarttumatta. Kaiken huipuksi olen lukenut Anne Swärdiltä teoksen Vera, joka ei unohdu kun kirjan kannet sulkeutuvat Vieläkin puimme mieheni kanssa sekä Veran aloitusta että Tatra-vuoriston tapahtumia. Jackie on juuri kuten kansikuvan Jackie. Silmät kiinni että olisi yö, että olisi yksin pimeillä kaduilla.

Mies: Minulla on ikävä sinua. Tunteeni pääsivät vihdoin valloilleen, kun sinä astuit elämääni…

Jackie: Joka aamu kun herään, haluan pois täältä, Joka aamu kun herään, haluan vain nukahtaa uudelleen. Joka aamu kun herään, haluan nukahtaa enkä halua herätä enää koskaan.

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumi -blogissa

BEATRIX POTTERISTA, PÄÄSIÄISESTÄ JA ENNEUNISTA

Tässä piti olla yksi kirja, mutta ei ole, sillä minun täytyy nyt saada antaa sen valmistua minussa. Sen sijaan saatte oudon pääsiäistarinan. Tarina on monipolvinen, enkä ole ihan varma, että se sopii kaikille. Ei ainakaan kovin uskovaisille eikä etiäisiä pelkääville. Aloitan kuitenkin hyvin varovasti ja kerron, että kun ostin jättimäisen suuren ja tyyriin Beatrix Potterin kirjan Petteri Kaniinin satumaailma Merille, se ei kiinnostanut häntä yhtään. Kirja sisätlää koko Potterin tuotannon ja on Otavan kustantama ja niin hurmaava, että luen sitä itse. On vielä yksi toinenkin kirja, joka ei tytärtäni kiinnostanut ja se on Robert Louis Stevensonin Lapsen runotarha, jonka on muuten suomentanut Kirsi Kunnas. Yhteinen nimittäjä kirjoille on niiden englantilaisuus. Ja hurmaavat piirroskuvat!

Minä en ole oikein pääsiäisihminen. Pääsiäinen on juhlapyhä, joka menee nykyään minilomasta. Hyvä niin, sillä oli aikoja, jolloin lähdimme pääsiäistä pakoon ja suunta oli aivan väärä eli katolinen osa Saksaa, jossa puutarhan puutkin oli koristeltu pääsiäiskoristein ja kaikki oli vain pääsiäistä. Kävin lapsena pyhäkoulua muutaman vuoden ja muistan miten kauhistuttava oli lapselle Jeesuksen kärsimyselämä. Siitäkö on jäänyt paha olo, jonka pääsinen aiheuttaa, jos sitä alan miettiä. Enkelit menevät samaan kategoriaan, mutta sitä tarinaa en kerro vielä. Sitten joskus.

Kun olen lukenut Tito Collianderin kirjoja, on tullut mieleeni, että vain ortodokseilla on iloinen pääsiäinen, vaikka onkin se ristisaatto. Näen ortodoksisuudessa valoa ja aurinkoa. Toisaalta meidän tuttu luterilainen uskomme antaa jopa koiralle sielun. Kirkkoherra Voitto Viro kirjoitti koirastaan Tonista kirjan Veljeni Toni, jossa hän todistaa koiran sielullisuuden. Paavin uskonto ei suo eläimille mitään armoa, minkä hyvin näkee jo katolisissa maissa turistinakin, kuten minulle tapahtui Veronassa. Ja se ei ollut mikään yksittäistapaus. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa maailman sodista käydään uskonnon takia. On aina käyty, käydään ja tullaan aina käymään. Sille ei ole mitään loppua näkyvissä.

Minä kuulun kirkkoon, mutta en koe sieltä mitään saavani. Sairastuessani melanoomaan, oli samana vuonna eräässä isossa kauneus- ja terveysalan lehdessä juttu Melanooma, nopea tappaja. Kaikki muistivat sen ja olin jo ystävilleni kuollut. Elävältä haudattu. Ympärilleni muodostui kuoleman rinki. Hätäni oli suurin lapestani, sillä hän oli silloin vasta kuusivuotias. Kävin kirkossa. Kävin monasti. Se oli vain sitä samaa vanhaa, vailla mitään sisältöä. Olin ihan hukassa. Sitten muistin Saima Harmajan 'metsä mun kirkkoni on' ja aloin vetäytyä yhteen metsikköön lapsuuteni salakivelle. Kiipesin sinne, minä aikuinen nainen ja juttelin Jumalan kanssa. Aloitin: 'Jumala, jos sinä olet...'

Olen joillekin ystävilleni kertonut, että saan etiäisiä ja olen myös nähnyt enneunia. En ymmärtänyt enneunistani mitään ennen kuin eräs hyvin vanha mies lähti toiselta puolelta Suomea tapaamaan miestäni ja tämän vaimoa, minua. Hän tuli, koska hänellä oli sisäinen tarve tulla tähän taloon ja kertoa minulle jotain. Herra oli ison menestyvän firman omistaja, mieheni ensimmäisiä esimiehiä. Istuimme olohuoneessamme puhuen niitä näitä, kun aloin kertoa tälle minulle vieraalle ihmiselle unistani ja sitä teen tuskin koskaan. Hän katsoi minua suoraan silimiin pitkään ja sanoi:' Kaikki mitä näet tapahtuu. Heräät Suden hetkellä ja muistat kaiken.' Näin se sitten meni. Ja sitten taphtui se kuoleman uni. Herätin mieheni ja kerroin hänelle, mitä tapahtuu. Tiesimme meille hyvin läheisen perheen kohta menettävän jonkun, mutta kun unessa pyysin nähdä 'kuka?', sitä ei sallittu. Ja niin kaikki vain meni ja surimme yhdessä perheen kanssa kuolemaa, joka tapahtui nuorellle, terveelle miehelle, pienen tytön isälle.

Viime yönä heräsin. En katsonut kelloa. Oli vielä pimeää. Yritin nukkua. En saanut unta pitkään aikaan. Sitten nukahdin ja aloin nähdä unta, jossa minä ja kolme ystävääni. Yksi näistä kuoli äkillisen kuoleman ja hänet olen tuntenut ihan lapsesta asti. Unessa liikuimme oudoissa paikoissa ja tapahtumissa, mutta ystäväni, jota ei enää ole, esiintyi aivan toisin kuin eläessään. Hän oli eri. Kaikella mitä hän unessa teki ja sanoi oli tarkoitus kertoa, että 'Leena, se mitä ihmettelit minussa, kun elin, miksi olin sinulle kuin väärää auraa esittävä, selviää nyt.' Minä sain viestin! Kerroin aamulla asiaa miehelleni, joka totesi:' Näinhän sen kaiken on täytynyt olla.'

Hyvin herkät ihmiset saavat etiäisiä ja näkevät enneunia. Minulla tämä alkoi 11-vuotiaana. Rationaalinen puoli minussa torjuu enteitä. Ne jopa pelottavat. Toinen puoli, se herkkä ja tunnevaltainen, ei voi olla vastaanottamatta viestejä ja niinpä vaellan oudossa metsässä yrittäen löytää perille seuraten tähtiä.

kiirastorstain aatoksin
Leena Lumi 

Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi

Siri Hustvedt on sanonut, että 'parhaatkin kirjat unohtuvat, kun niiden kannet ovat sulkeutuneet.' Varmaan usein näin käykin, mutta itse uskon, että kirjat jäävät elämään elämäänsä sisällemme tavalla tai toisella. Minulla kirjoista parhaat elävät tarinoina, mutta myös niissä olevina sitaatteina. Eilen keräsin eräitä helmiä tähän Pekka Mäkisen Luvian Laitakarissa ottaman kuutamokuvan alle.

Kuiskin niin kuin linnut sinulle lukemassani tarinassa, toistoja huoneessa, johon minut veit.

Aion ottaa kuun, lainaan ja varkain ja jotta suuri muuttuisi pieneksi. Pikkuruisin kuu, ohut ja heikko talvisen pilven takana on valitsemani näkymä.

Paul Auster Talvipäiväkirja

Meidän on varottava pinnanalaisia virtoja. Ne voivat johtaa harhaan ja saada uskomaan, että ne olivat todellista elämää, ja niin voi jatkua, kunnes jonain aamuna löytää oman ruumiinsa rannalta.

Aksel Sandemose Kadonnut on vain unta

Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorostuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Marcel Reich-Ranicki Eurooppalainen 

Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi.

Heidi Köngäs Dora, Dora

Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.

Sami Hilvo Pyhä peto

Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin

Joyce Carol Oates Blondi

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

Antti Tuomainen Kaivos

Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.

Lucia Berlin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Mielikuvitus antaa meille mahdollisuuden kuvitella millaisia haluamme olla ja huumori auttaa meitä kestämään sen, mitä olemme.

 

- Sassu Saarinen -

Onko elämässä mitään tärkeämpää kuin inhimillisyys, se että kohtelemme muita ihmisiä ja eläimiä kuten haluamme meitä kohdeltavan.

Pirkko Soininen Ellen

olla jokainen eli sulkea sisäänsä kaikki muut jotta voisi olla täydellisemmin oma itsensä

Paul Auster Talvipäiväkirja

Pyhä elokuvallinen kolminaisuus syntyy kauneudesta, toivosta ja tuskasta. Kauniilla tarinalla on kaunis alku ja kaunis loppu. Siinä missä alun tekee kauniiksi onnen kangastus, loppu ammentaa kauneutensa tuskasta.

Pasi Ilmari Jääskeläinen Harjukaupungin salakäytävät

Lumi: pimeän maan ainoa valo.

Bo Carpelan (suom. Caj Westerberg)

"Vaalin joulua hartaasti sydämessäni – ja yritän säilyttää tuon tunteen koko vuoden." 

- Charles Dickens

Voi Leena, suruhan on se hinta, jonka maksamme rakkaudesta 

- Sassu Saarinen -  (päivänä jona sanoin ikuiset hyvästit Viipuri -unelmilleni)

Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta post it –lapulla merkitty Charles Baudelairen Matkaan kutsu -runo:

Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä kuolemaan! 

(suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)

Delphine de Vigan Yötä ei voi vastustaa

Astelen portaat alas hitaasti ja toivon, että joku odottaisi minua alhaalla ja jakaisi tämän pakahduttavan riemun. Näen itseni äkkiä ulkopuolelta niin kuin katsoisin kuvajaistani. Olen tyttö joka vielä omistaisi kaupungin. Olen tyttö, jonka leninki on teetetty öiden silkistä. Olen tyttö, joka astuu palatsin jokaiseen saliin ilman että mikään osuu häneen.

Venla Hiidensalo Suruttomat

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Carol Shields Ellei

Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.

Ian McEwan Lauantai

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon omiin käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen."

Sarah Waters Yövartio

Olen sanonut tämän ennenkin; minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

Elizabeth Strout Nimeni on Lucy Barton

Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo, jokainen huokoseni ikkuna.

Pirkko Soininen Ellen

Suoraan sanottuna yhdessäkään hänen näkemässään ottelussa Eric ei ollut pannut itseään likoon yhtä äärimmäisellä tavalla kuin yrittäessään peitota oman vaimonsa heidän hääpäivänään.

Lionel Shriver Kaksoisvirhe

"Kyyhkyset kujersivat", Sara jatkoi. "Kaksi kujerrusta kuuluu. Kaksi kujerrusta kai...ja sitten siipi pimensi kaiken ja Kitty astui sisään tähtiin pukeutuneena..."

Virginia Woolf Vuodet

Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.

Aksel Sandemose Kadonnut on vain unta

Jos ihminen ei koskaan ole maistanut auringon lämmittämiä metsämansikoita, hän ei voi tietää, mitä ne ovat.

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta, josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.

John Williams Stoner

”Kyyhkyset kujersivat!, Sara jatkoi. ”Kaksi kujerrusta kuuluu. Kaksi kujerrusta kai...ja sitten siipi pimensi kaiken ja Kitty astui sisään tähtiin pukeutuneena..."

- Susan Sellers - Vanessa ja Virginia

Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla.

Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä

Olen aina uskonut, että parhaat kirjailijat nousevat ennemmin tai myöhemmin pintaan kuin kerma, ja että heistä tulee juuri niin kuuluisia kuin pitääkin - heidän tuotannostaan puhutaan, sitä siteerataan, opetetaan, esitetään, filmataan, sävelletään ja kootaan antologioihin.

Lucia Berlin Siivoojan käsikirja 2

Florence oli tyytyväinen kun muisti punakantisen käsikirjan neuvon, että morsiamen oli täysin hyväksyttyä 'ohjata mies sisään'.

Ian McEwan Rannalla

...koska te kaksi olette aina jutelleet, se on teille jotenkin ominaista, ja kaikki nämä vuodet te olette eläneet pitkässä ja tauottomassa keskustelussa, joka alkoi kohtaamispäivänänne.

Paul Auster Talvipäiväkirja

pikkulinnut ja perhoset lentäisivät vapaina ja katselisivat täytettyjä julmia pikkupoikia ja perhostenkeräilijöitä lasilaatikoissa pitkien neulojen lävistäminä. Kaikki ylämäet olisivat täynnä kuolemanväsyneitä vetojuhtia, jotka istuisivat mukavasti kuskipukeilla ja palauttaisivat säälimättä jokaisen verisen piiskaniskun vanhoille tyranneilleen hevoskuskeille.

Bengt Jangfeldt Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

Kaiken sairaan ympärille kuu kutoo verkkoaan, kunnes täysikuu tulee ja nostaa sen jonain kauniina päivänä.

Edith Södergran Kaikkiin neljään tuuleen

Eihän kaikki voisi näyttää, tuntua samalta, jos isää ei enää olisi. Eikö joki tulvisi yli...

taivas repeäisi, virvatulet vilkuttaisi vastarannalla merkiksi ja valkokämmekät viipyisi äidin silmissä. Eikö...

lumipeite peittäisi hillasuot, keskiyön aurinko tippuisi nukkuvaan jokeen sihahtaen, savu nousisi sammaleista ja ruosteiset revontulet repisi yötöntä yötä.

Johanna Laitila Lilium regale

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalonen Kirkkaus

Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon, saa uskoa että elämällä sittenkin on väliä, ja tosi paljon.

Lucia Berlin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lumi poistaa yön pelon ja päivän kaipuun. Se pyyhkii yksityiskohdat, riisuu kasvot piirteistään viiva kerrallaan ja jättää jälkeensä vain valtimon joka sykkii:

HS.

Mila Teräs Jäljet

Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä merellä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä

Elämä on lyhyt ajanjakso jonka aikana olemme hengissä.

Philip Roth Amerikkalainen pastoraali

Vuodenajat siirtelevät ajatuksiamme, mutta aina niihin mahtuu tähtiä.

Leena Lumi

Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.

Sadie Jones Kotiinpaluu

Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan.

Edith Södergran Kaikkiin neljään tuuleen

Minne perhoset pakenevat sateella? Minne päätyvät vanhenevat hipit? He muuttuvat nuhjuisemmiksi, karkeammiksi, totisemmiksi, tai naurettavimmiksi niin kuin Savaget, he näyttävät entintä hupsuimmilta helyissään ja pitkissä kutreissaan, he puhuvat epätoivoisen kunnioittavasti asiastaan, esiintyvät lähes kimeä-äänisen suvaitsevaisina ja oikeamielisinä...

Carol Shields Kivipäiväkirjat

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä

Viivy, odota, näe näkevin silmin tähtien puhkeaminen, tähtihuimaus.

Bo Carpelan (suom. Caj Westerberg)

Iiris on silmän värikalvo. Iiris on kurjenmiekka. Minä olen ne molemmat.

Heidi Köngäs Vieras mies

Armon yössä vaikuttaa sen uskomaton, yhtä aikaa kaunis ja rujo kuvaus ihmisyydestä ja inhimillisyydestä kaikessa laajuudessaan ja moniulotteisuudessaan. (Lukijani Hannele Puhtimäen kommentti)

Ann-Marie MacDonald Armon yö

Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä...Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin...Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä

Lähitalojen päälle satoi lunta, ja heti saivat talot ja niiden pienet aidatut pihat pehmeän, valkoisen karvapeitteen, jota siihen aikaan sanottiin myös lumisorbetiksi. Hän kahmaisi sitä kourallisen huoneensa ikkunalaudalta ja piti sitä otsallaan niin pitkään kuin sielu sieti. Se oli koe. Rohkeuskoe. Kuutamo oli kylmä ja kirkas.

Carol Shields Kivipäiväkirjat

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

"Uskon, että hauskimmat ja suloisimmat päivät eivät ole niitä, jolloin tapahtuu jotain erikoisen ihanaa tai jännittävää. Ne ovat niitä, jotka tuovat mukanaan yksinkertaisia, pieniä iloja seuraten toisiaan kevyesti kuin helmet helminauhassa."

- L.M.Montgomery -
Anna ystävämme

Elämä ei ole nollasummapeliä. Se ei ole meille mitään velkaa, ja asiat menevät niin kuin menevät. Toisinaan oikeudenmukaisesti, niin että kai käy järkeen, toisinaan niin epäoikeudenmukaisesti, että asetamme kaiken kyseenalaiseksi. Riisuin kohtalolta naamion ja ja löysin sen alta vain sattuman.

- Benedict Wells -

Yksinäisyyden jälkeen 

Ainoa järkevä elämän mielekkyyttä ylläpitävä vaihtoehto on se, ettemme tiedä tulevista liikoja. Tässä valossa ihmisten loputtomat ponnistelut kaiken hallitsemiseksi osoittautuvat turhaksi. Kaikkitietävyys ja tilanteiden sekä tapahtumien täydellinen hallinta olisivat ihmiskunnan kannalta katastrofaalisen tuhoisia, ne johtaisivat kaaokseen. Ajattele, kuinka moraalille, periaatteille ja suunnitelmille kävisi, jos tietäisimme tarkan kuolinpäivämme tai saisimme kuulla elävämme ikuisesti. Samasta syystä kuolema kuuluu ilman muuta asiaan...Meidät on luotu kulkemaan salaisuuksien polkua jatkuvassa epätietoisuudessa, koska nimenomaan tietämättömyydessä piilee kaikkein suurin lahja.

- Max Manner -

Aavesärky

Lokakuu on silmänräpäys. Omenat, jotka hetki sitten saivat puun oksat notkumaan, ovat poissa, ja puun lehdet kellertyvät ja ohentuvat. Pakkanen on purrut miljoonat puut heleiksi kautta maan. Ne, jotka eivät ole ikivihreitä, ovat yhdistelmä kauneutta ja sameutta, lehdet punaista oranssia kultaa, sitten ruskeaa ja varisevaa.

- Ali Smith -

Syksy, suomennos Kristiina Drews

sitaattiviikonlopputerveisin
Leena Lumi

Straight for the Heart

Elämä on kaikkien aistien juhlat!

Sain kauan sitten ystäviltäni lahjaksi Frances Mayesin kirjan Toscanan auringon alla ja minut lapsesta asti tuntenut pari, oli kirjoittanut omistukseen ’Leenalle, kaikkien astien juhlien vaalijalle’. Vähän aikaa mietin, mutta sitten tajusin, että sehän minä olen. Olen kiinnostunut elämän taideteoksesta intohimolla, joka välillä virtaa solisevana kevätpurona, toisinaan vyöryy kevättulvana. Näin minut nähdään ja olen ihan sitä mitä olen, mutta muutos on ainoa pysyvyys ja niinpä olen sallinut itsenikin vähän muuttua eli ’tulla kaapista ulos’. Loppujen lopuksi kuitenkin olen introvertti, joka kaipaa myös luolanainen aikaansa, mutta piti ryhtyä kirjabloggaajaksi ennen kuin tajusin, että se vimma, jolla olen koko ikäni ollut maailmanparantaja sekä koko ajan läsnäläsnäläsnä, estää minua itseäni olemasta hetkessä läsnä, ottamasta hetkeä syliini. Ei voi olla kaikkialla, ei nousta kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät koskaan lähde ellei ensin ole läsnä itsessään. Terve itsekkyys on varmin polku kohti täyttä läsnäoloa, jossa harkiten mietitään ajankäyttöä ja ollaan armollisia myös itselle. On lupa olla oma itsensä. On lupa nauttia elämästä. Elämä on seikkailu, joka voi olla vaikkapa:

Kirjabloggaajana jo seitsemättä vuotta

Ikinä en aikonut aloittaa mitään kirjablogia. Halusin lähteä vihdoinkin lasten vartuttua opiskelemaan kirjallisuutta samaan yliopistoon, johon aikanaan en päässyt opiskelemaan historiaa. Kun aloin tiedustella pääsykoekirjoja,  hämäläinen mieheni Reima, joka ei yleensä ole yllättäjien sukua, avasi minulle ystävänpäivänä 2009 kirjablogin! Minä siihen, että ’ikinä mää en mitään tuollaiseen kirjoita’. Nyt nämä kuuluisat sanat kuulemma hakataan hautakiveeni, jos kuolen ennen armastani. Jostain aina huomaa, että olen Satakunnasta kotoisin eli se on tuo ’en mää ainakaan.’ Ennen kuin keskiyö koitti, olin jo suoltanut tekstiä ja siitä lähtien olen blogannut pääasiassa kirjoista, mutta mukana on myös paljon toista intohimoani eli puutarhaa, jotain perheestä, kokkaamisesta, sisustamisesta, vuodenaikajuhlista, pohdintoja naisena olemisesta, elämästä yleensä, sen tarjoamista ilon pisaroista, kuten vaikka koirista, matkustamisesta, isssikoista, runoista, sateesta, elokuvista, musiikista...

Olen kirjoittanut ollen täydellisesti oma itseni. Olen kertonut, että kotini on maailmankirjallisuus. Olen kertonut, että elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille, olen lukenut hurjimpina vuosina 140 kirjaa ja kirjoittanut niistä kaikista perusteellisesti, olen käytännössä aina lukijoideni tavoitettavissa, jaan heidän ilonsa ja surunsa, olen tuonut lukijani kotijuhliimme niin, että jopa mieheni pyöreillä syntymäpäivillä pitämä puheeni, oli blogissa ennen kuin juhlavieraat sen kuulivat. Monet kerrat olemme itse syöneet ruokia jäähtyneinä, kun ruoat on ensin pitänyt kuvata ja sitten vielä tarkistaa kuvat...

Bloggaminen vie minulta kaikkineen noin 50-60 tuntia viikossa. Siihen on laskettu kaikki lukeminen, kirjoittaminen, kommentteihin vastaaminen, vierailut muiden blogeissa, kuvalupa-asiat, kuvaaminen etc. Kiitos miehelleni, joka kuvaa kanssani sekä antaa lisävaloa tms., mutta emme tee mitään kuvankäsittelyä eli kaikki on just miltä se oikeasti näyttää, myös bloggaaja, joka alkaa lukea iltaisin noin klo 22 ja vasta mennä viikolla vierähti aamuneljään, vaikka olin päättänyt, että...

Kun tulin 2013 Cisionin toimesta valituksi vuoden parhaaksikirjabloggaajaksi 2013 se oli yhtä riemullinen hetki kuin saada kuulla, että Riikka Pelon teos Jokapäiväinen elämämme, oli voittanut Finlandia –palkinnon. Yksi palkitsemiseeni vaikuttava tekijä oli kuulemma paras vuorovaikutussuhde lukijoiden kanssa. Bloggaajaidentiteettini on myös vahva kirjoittajana, sillä olenhan aikanaan elättänyt itseni kirjoittamalla. Nämä ovat niitä blogistanian tähtihetkiä. Toisaalta tähtiä haluan tarjota lukijoillenikin eli profiili, jolla aloitin vuonna 2009 on täysin sama tänäkin päivänä eli luen vain kirjoja, jotka kiinnostavat minua ja tarjoilen ne niin kiinnostavasti, että samanhenkiset voivat löytää omat kirjalliset tähtensä. Olen myös edelleen yhtä mieltä filosofi Senecan kanssa: ”Vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin elävän ihmisen hauta.”

Kirjabloggaajat saavat halutessaan arvostelukappaleita kustantajilta, mutta se ei velvoita kehumaan teosta, josta ei itse pidä. Saa sanoa ja pitää sanoa, mitä on mieltä. Koska minullakin on lukijoita blogissani kuukausittain noin 23 000 – 33 000, se on kuin jonkun aikakauslehden levikki, joten se ei voi olla vaikuttamatta. Yhteensä kävijöitä on blogissani ollut tähän mennessä jo melkein 1,4 miljoonaa, joka ihan huimaa. Olen saanut monelta taholta vaikka kuinka upeita tarjouksia (tämänkin!), joilla olisin voinut muuttaa intohimoisen harrastukseni rahaksi, mutta olen halunnut olla vailla muiden asettamia aikataulupaineita, sillä omat paineeni kyllä riittävät.

Kirjablogissani pidän pari-kolme kertaa vuodessa arpajaiset, joihin voivat osallistua kirjautuneet lukijani eli palkitsen uskollisuutta. En voi pitää kaikkia saamiani kirjoja, joten jaan niitä mieluusti lukijoilleni. Vuoden lopun arvonta on erityinen, sillä silloin lukijat saavat valita vuoden kauneimmat kirjan kannet. Haluan tällä vaikuttaa kustantajiin ja osoittaa, että kirjan kansi voi olla hankintaan vaikuttava päätös. Tämä tietysti myös viittaa kiinnostukseeni kuvataiteisiin, joka on taas yksi asia intohimolistallani. Kuvataide näkyy myös blogissani, jonka ulkoasua vaalin kuin kruununjalokiviä, mutta nekin saavat loistonsa kirjoista, sillä lukeminen on ilma, jota hengitän: Ilman kirjoja ei olisi Leena Lumia. 

Puutarhailija jo 30 vuotta

Myönnän auliisti, että luin lapsena liian monta kertaa F.H.Burnettin Salaisen puutarhan. Oma salainen puutarha oli unelmani ja olen aina ollut sitä mieltä, että unelmat on tehty toteutettaviksi. Kotipitäjässäni Luvialla en aikanaan ehtinyt tuota unelmaani toteuttaa, mutta moninverroin täällä Jyväskylän saarella, jota Alvar Aalto kutsui Suomen Tahitiksi. Ostimme täältä talon ja lopulta vielä viereisen lehdon, joten siitä se sitten alkoi ja ennen kuin tajusinkaan, olimme kaikkea muuta kuin salaisen puutarhan haltijoita. Puutarhaseurat vierailivat, kokonainen koulukin, satunnaisia kävijöitä, lehtijuttuja, joista pidän todellisimpana Viherpihaan itse kirjoittamaani Intohimolla puutarhasta, sillä onhan puutarha meidän luomuksemme. Lopulta sitten olin myös television Ihana piha –ohjelmassa, jonka kuvaukset tietysti samalla viikolla kuin mieheni pyöreät synttärit eli mikä sattumusten summa jälleen kerran etenkin kun emme käyttäneet cateringia vaan teimme kaiken itse.

Leena Lumi –blogissa on puutarhalleni seuranta, joka löytyy nimellä Leena Lumi’s Flower Power. 

Kerään sinne järjellä ja tunteella rakkaimpia kasvejani kuvilla ja tarinoilla. Siellä on paljon kävijöitä, sillä esimerkiksi syyshortensiaa on käynyt ihailemassa jo 7 900 lukijaa ja köynnöshortensiaa 4 300.

Puutarhassamme on alkamassa prime time. Puro juoksee lehdon läpi ja kaartaa kaarisiltamme ali. Valtavat metsälehmukset katsovat ylväinä, miten esikot, scillat, muscarit, kielot, lehto-orvokit, akileijat, lemmikit, kevätlinnunherne, talvikit, lehdokit ja monet, monet muut ylistävät suvea kera mustarastaan huilun. Innostuin vuosi sitten oranssista väristä niin, että istutin oranssia kerrottua tulppaania ’Orca’ menestyksellä.

Ihastuin myös oranssiin revontuliatsaleaan Mandrarin Lights

kuin myös revontuliatsaleaan Northern Hi-Lights, jolla on aivan hurmaava tuoksu.

Edesmenneen koiruuutemme, suuriruhtinatar Olgan haudalla kasvaa valkoista särkynyttäsydäntä, Dicentra spectabilis,’ Alba’ ja sitä kukkii myös etupihallamme.

Viherpihaan juttuuni Intohimolla puutarhasta kuvat ottanut Arto Rantanen toi minulle pienen Ristinummi-ruusun alun ja siitä alkoi huumava ihastus tähän ’villiruusuun’, jolla on yksinkertaiset, mutta suuret kukinnot. Tämän vuoden kevätjännityksen tarjosi lokakuussa istutettu helmiorapihlajapuu (juttua tulossa!) sekä jo edellisvuonna istutettu tarhamagnolia Leonard Messel, jonka vyöhykkeeksi luvataan I - , sillä muusta ei nyt tiedetä, joten toimin myös testaajana. Paitsi, että tiedetään! Se kukkii:

Vähän hulluna olemme kyllä magnoliaan, sillä on vasta magnoliatapetti, magnolialakanat, magnoliataulu, magnolia suihkusaippua, magnoliakosteusvoide...Toinen hurmaaja on alppikärhö, jota meillä on isolla tontilla niin monta, että en saanut lasketuksi eli jo on aikoihin eletty.

Se kasvaa pitkin elävää kirsikkapuuta, pitkin kuollutta luumupuuta, mongolian vaahteroissa, missä tahansa pensaissa. Kärhöt tuovat puutarhaan villiä rentoutta, jota haemme myös sillä, että yritämme kadottaa nurmikon ja tuoda tilalle kukkaniittyjä eli suunta on cottage garden –hakuinen. Digitaliksia missä vain, puna-ailakkeja, lemmikkejä, kellokukkia,malvaa...Etenkin lemmikit ovat puutarhassamme ihan must.

Kokkailija aina vaan...

Totuus on, että koulussa oli kolme ainetta aina kymppi: Kirjoittaminen, historia ja kotitalous, kun sitä vielä oli. Olen innokas ruoanlaittaja ja niinpä meillä istutaankin perheen ja ystävien kanssa pöydässä tunteja herkkujen äärellä keskustellen. Olemme myös ulkoilmaihmisiä, joten kesät olemme ulkoruokinnassa myöhään syksyyn. Talon pituiselle parvekkeellemme mahtuvat iso grilli ja ruokapöytä ja vähän muutakin. Siitä on lyhyt matka keittiöön, joten kattailut sujuvat helposti. Olen kokeilemalla löytänyt hyvin herkullisen munakoisoruoan sekä monta muuta. Oma suosikkini on katalonialainen kalaäyriäispata eli zarzuela

Lukijoiden suosikki on katkarapusalaatti, sillä sitä on käynyt katsomassa jo 11 000 innokasta. Koska uuden perunan aika lähestyy

suosittelen keittämään perunoita reilusti ja sitten tekemään perunasalaatin uusista perunoista

Jos kärsii korkeasta kolestrolista kannattaa nauttia pari kertaa viikossa tomaatti-mozzarellasalaattia eli capresea. Professori Sinikka Piippo mainitsee kirjassaan Puhdasta ravintoa salaatin maailman terveellisimmäksi. Kun aloin nauttia tuota herkkua kahdesti viikossa, hyvä kolestrolini nousi maksimiin! Patongin kera salaatti on jo kunnon lounas ja seuraavana päivänä erinomainen lisuke.

Ihminen ihmiselle

Elämäni bensa ovat rakkaani Reima, pieni perheemme, jossa puhetta ja naurua riittää, sillä tyttäremme Merikin kantaa karjalaista vilkkautta...

ja tietysti hyvät ystävät, joissa määrä ei korvaa laatua. Paras ystäväni on Anne eli Bessu, joka saa minut aina nauramaan isosti ääneen. Mutta on yhdessä itkettykin ja sehän vasta ystävyyttä onkin, sillä minusta ei helposti tule itkijänaista, ei valittajaa.

Joka suvi Bessu tuo kesän ensimmäiset mansikat, jotka

nautimme kera mansikka kuoharin, Ja joka elokuu me

juhlimme Bessun synttäreitä hyvän ruoan merkeissä Siinä Yhdessä Paikassa

Äiti ja sisko asuvat Luvialla ja äiti pitää innokkaasti vielä puutarhaa, vaikka joka vuosi sanoo, että ’ei toinna enää’. Siellä on taas menossa hurja mullistus...Ajamme siis joko länsirannikolle tai tyttären luokse Aurinkolahteen, jos haluamme tavata perheenjäseniämme muulloin kuin jouluna tai pääsiäisenä.

Kodissamme vaalin tunnelmaa ja sisustan mieluusti country&cosy eli maalaishenkistä ja kodikasta.

Paljon vanhoja huonekaluja, rottinkia, vanhanaikainen kukkapöytä, huutokauppalöytöjä ja ensimmäisellä opintolainalla vuonna koivu ja tähti hankitut tuolit, neljä kappaletta kodin lisätuoleina ruokapöytiin,

ja niiden uusi elämä värissä pioni! Enemmän näistä jutussa Tuumailua ja tuunailua

 Kotiimme mahtuvat lasten ystävät ja koiruudet. Kaikille löytyy vuode ja hali.

Rakkaus

Tärkeintä on rakkaus. Kolmekymmentä vuotta sitten Reima kosi minua alpeilla. Tänä vuonna syksyllä ajamme tuttuihin maisemiin ja katsotaan mitä hämäläinen rakkaani nyt keksii ohuen alppi-ilman heikottamana. Meidän molempien suosikkikirja on Thomas Mannin Taikavuori! Ensimmäinen kirja, jonka ostin miehelleni heti meidän tavattua oli kuitenkin Tove Janssonin Kuka lohduttaisi nyytiä?

Ihailen joutsensuhteita, mutta kerran voi erehtyä eli eläköön se toinen ja viimeinen kierros! Pitkissä avioliitoissa on taikaa. Ei kannata unohtaa, että jos se taika on kerran ollut, se muka voisi jonnekin kadota. Se ei katoa koskaan, voi vain arjessa joskus leikkiä piilosta, mutta kun vähän kutittaa, koskettaa ihoa, katsoo silmiin: Siellä se taika on! 

Kävelin jokin aika sitten kampaajalta tullessa harjukaupungin kadulla kohti lounastapaamispaikkaamme. Vastaani käveli vielä vähän kaukana kiinnostavan oloinen herra ja mietin ’ketähän tuo hurmuri on menossa tapaamaan?’ Minussa huojahti, sydämeni hypähti, sillä Reimahan siinä käveli minua vastaan. I was the lucky one! Hän tekee sen minulle kerta kerran jälkeen. Se on taikaa, jos mikä!

Elämänmottoni tulee Armi Ratialta:

”Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa todellisuus on uni, ainoa voima on rakkaus.”

Kiitän kaikkia lukijoitani, sillä ilman teitä ei olisi Leena Lumia:

Kesälumipisara teille♥

Love

Leena Lumi